perjantai 17. kesäkuuta 2011

Vallankumous populaarimusiikin kautta?

Katselin tuossa YLE Areenasta Popkultin, jonka aiheena on vallankumous. Vieraina Rosa Meriläinen ja Shaka, jotka eivät sitten osanneet aiheesta puhua oikeastaan yhtään mitään. Eivätkä ylipäätään kauheasti, vaikka Shakakin ihan pätevä räppäri on mielestäni aina ollut. Lisäksi mukana oli aina yhtä rasittava Silvia Modig. Näkökulmat olivat niitä tuttuja, joihin saa törmätä ihan missä tahansa paneelikeskustelussa, dokumentissa tai rock-historiikissa. Ennen kaikki oli paremmin, punk on kuollut, musiikkia ei enää tehdä sydämestä ja munista ja rap on kantaaottavinta musiikkia. Mihin Steen1 vastasi jo Rock Suomi dokumentissa, että ei se rap lähtökohtaisesti ole poliittista musiikkia, vaan se kantaaottavuus ja hyökkäävyys on siinäkin touhussa ihan marginaalissa, ihan niinkuin kaikessa muussakin musiikissa. Ei mikään tyhmä jätkä, sanon minä. Punkkarit tietysti suuttuvat aina kun joku sanoo, että punk on kuollut, ja alkaa hirveä älinä internetsissä. On se ikävä kyllä tiettyyn pisteeseen asti totta. Punk ei ole kuollut, se vaan makaa koomassa eikä pysty tekemään mitään uutta, kun silmissä vilisee menneisyys ja korvissa huutaa pelko siitä, että uudistua ei saa ja dogmia pitää noudattaa. Sehän se on sitä anarkiaa.

Ja minun vastaukseni on sama, kuin henkisessä kirjeessäni Seppo Vesteriselle: Tulkaa katsomaan. Vaikka te ette sitä näe, niin me täällä ruohonjuuritasolla duunaillaan hommia ihan vitun hyvällä meiningillä, viimeisten kahden vuoden aikana on Suomessa ollut varmasti enemmän grindcorekeikkoja, siis pelkästään grindcoreen keskittyviä iltoja, kuin mitä niitä on ollut sitä edeltävän viiden vuoden aikana yhteensä. Musiikki on vanhempien ja suurimman osan ihmiskunnan mielestä pelkkää möykkää ja ihan paskaa, mutta sepä se onkin ollut aina se edeltävästä sekopolvesta erottava tekijä. Punkkarit alkavat kasvaa vanhaksi, ja vihaavat vaikkapa grindcorea tai heviä, eivätkä voi sulattaa sitä, vaikka se ei pohjimmiltaan juuri eroa siitä, mitä he soittivat nuorena. Samalla asialla ollaan, ja minä en ainakaan ole ikinä ajatellut hetkeäkään vanhemmista sukupolvista, että vittu mitä idiootteja. Olen aina kärsivällisesti kuunnellut ne tarinat minun nuoruuksista ja koittanut kaivaa niistä jotain opetuksen siemeniä, vaikka kyseinen henkilö on parhaimmillaankin tahtonut vain päteä sillä, miten kaikki asiat eivät olleet niin helppoja 70-luvulla. Ei varmasti olleetkaan. Maximum respect.

Siltikin, ihan samalla tavalla ne julisteet teipataan tolppaan tänäkin päivänä. Vaikka monet asiat ovat ottaneet valtavia harppauksia, teippiteollisuus on jostakin syystä polkenut paikallaan hyvin kauan. Myöskään ihmisen kykyyn vaikuttaa säähän ei ole tullut muutoksia. Olen useastikin kiertänyt ainoana vapaailtana lumisateessa kiroamassa, kun teippiteollisuus ei ole ottanut riittäviä harppauksia ja kehittänyt teippiä, joka pitäisi julisteet kiinni märässä tolpassa pakkasella. Siltikään en näe siinä mitään ihmeellistä. Nämä on niitä mukavia juttuja, joihin voi törmätä vain soittamalla paskassa Ö-puulaakin bändissä. Vaikka osa saattaa stressata ja vituttaa tapahtumahetkellä, niitä ajattelee lämmöllä myöhemmin.

Mitä vallankumoukseen ja poliittiseen musiikkiin tulee, njeh. Kuuntelen paljonkin musiikkia, jonka sanojen taakse on laitettu keskiverto "mii änt jyy peipi lets meik lavia" enemmän ajatusta, mutta sana "poliittinen" siinä musiikissa oli pitkään sellainen määre, jota kiertelin ja kaartelin kuin supernörtti windowsia. Vieläkään se ei minun nuppiini ilman konflikteja istu. Kyllä omissa lyriikoissani kylvän jonkinlaisia ajatuksen siemeniä, johtopäätöksiä ja pohdintoja maailman tilasta ja mahdollisesta tulevaisuudesta, joskus vain psykedeelisen tajunnanvirran nimissä, joskus ihmisyydestä. Sekö tekee musiikista poliittista? Sekö, että kirjoittaa siitä miten pystyn aavistamaan uuskolonialististen valtioiden kaipuun menneitten aikojen suurempiin hallintoalueisiin, mutta tällä kertaa suurkorporaatioitten (joista kaikki eivät toki ole suurinta syöpää maailmankaikkeudelle, osa varmasti panostaa vaikkapa työntekijöihinsä ja arvostaa niitä) avulla? Maailman kauneus on siinä, ettei se ole mustavalkoinen. Pinnat heijastelevat valoa eri aallonpituuksilla, ja saavat aikaan itseään määrittäviä adjektiiveja, jotka helpottavat ihmisten välistä kommunikaatiota. Siis värejä, vitun olmit.

Suurinta anarkiaa on olla ristiriidassa itsensä kanssa, tiedostaa ja hyväksyä se. Minä olen tässä aika suhteellisen hyvä. En käytä alkoholia, tupakkaa tai huumeita, mutta juon kahvia ja syön lihaa. Vaikka en käytä huumeita, muitten huumeitten käyttö ei kiinnosta hevon vittua, ellei se haittaa heidän kanssaan ajatusten vaihtoa tai omaa ymmärrystä. Vihaan ihmisiä, mutta en todellakaan kaikkia niistä, aika suurta osaa myös rakastan. Minulla on samaan aikaan rastat ja kalju. Nuppi on ulkoa lähes yhtä sekaisin, kuin se on sisältäkin. Sivarissa olin ainut anarkisti. Muilla oli pitkiä vasemmistolaisanarkovegaanirasta määreitä, mikä mun mielestä on vaan ihan yhtä turhaa, kuin jonkun emoilun jakaminen omiin genreihinsä. Tai hevin, tai punkin. Tai "poliittisen musiikin"leimaaminen omaksi genrekseen. Sen sisään kuitenkin mahtuu aika iso pala Tom Waitsista ja Bob Marleysta Napalm Deathiin ja The Hauntediin. Vallankumous pirstautuneen ja kaupallistuneen populaarikulttuurin kautta on aika absurdi ajatus. Che on aina kuuluisampi kuin Fidel, vaikka Fidel on aina ollut vitusti kovempi jätkä, JA ON VIELÄ HENGISSÄKIN. Siinä on kaveri, joka oikeasti on tehnyt vallankumouksen, päässyt nauttimaan sen hedelmistä, ja työntänyt keskisormensa vitun syvälle jenkkien perseenreikään. Vallankumous ei todellakaan tapahdu musiikin vuoksi tai sen kautta, mutta onhan se ihan vitun hyvä että on jotain mitä kuunnella sitten, kun päässä napsahtaa ja kivet lentää. Sellaisen päivän varalle me tätä hevipunkkiamme duunaillaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti