tiistai 7. kesäkuuta 2011

vähän jänskättää, mutta ei riittävästi.

Huomenna on siis käytännöllisen filosofian pääsykoe Helsingin yliopistoon. En ole ottanut sitä mitenkään hirveän vakavasti, ja sen huomaa kaikessa. Juuri eilen vasta katselin että mun ylipäätään pitää etsiä joku sali jossain siellä, ja jotain. Eli ei muuta havaintoa, kuin että kahdentoista jälkeen junalla Helsingiin, junassa koitan lukea jäljellä olevat sata sivua (as if!) ja menen sitten suoraan kokeeseen ja alan soveltaa kaikkea tätä Platonin aiheuttamaa turhautumista, jota tuntuu riittävän. Monissa asioissa sillä on hyvin suunniteltuja ja perusteltuja näkemyksiä maailman asioista ja ihmisyydestä, mutta silti siinä on aika paljon asioita, joista olen eri mieltä.

Esimerkiksi Platonin käsityksestä rotuerottelusta ja elitismistä. Hän tahtoo kehittää valtioonsa vahvan eliitin, joka pitää köyhät tietämättöminä ja osaansa tyytyväisinä, antamalla heidän haalia maallisen omaisuuden. Toki utilitaristinen tasapaino taitaa keikkua jota kuinkin tasaan, kun toiset määräävät ja toiset omistavat, mutta minun päähäni systeemi, joka perustuu kastijärjestelmälle ja oletuksille siitä mitä sinun PITÄÄ olla, ei oikein meinaa mahtua. Hän kannustaa älykkäitten ja fyysisesti voimakkaitten ihmisten rotujalostukseen, jotta vartijoiden luokka olisi tehokas ja entistä elitistisempi. On helppo ymmärtää miten vaikka Hitler on juuri tästä puolesta kostuttanut alapäätään ja alkanut unelmoida valtarodusta, johon hän itsekään ei mahdollisesti voisi koskaan kuulua, mutta joka ajatuksena toimi silloin. Mielestäni kaikilla ihmisillä pitää olla yhteneväiset mahdollisuudet kehittää itseään ja ajatuksiaan, nousta kykyjensä mukaan henkisesti ylemmälle tasolle. Tämä tapahtuu materialismin hylkäämisen, ja tietynlaisen askeesin kautta. Jos ei muuten, niin siksi, ettei voi todella tuntea itseään, ellei ole käynyt pohjalla kohtaamassa itseään. Sitä luontoa, joka meissä kaikissa on jossakin viettipohjassa. Freud kutsui sitä simppelisti IDiksi, se on kaikki se, joka me suljetaan tietoisuudestamme pois arkisessa aherruksessa. Fetissit, pelot, intohimot, halut, nämä perverssit ja synkät jutut. Kun tiedostat, mitä kaikkea sisälläsi on, osaat varautua myös tilanteisiin, joissa ne voivat hidastaa ja vaikeuttaa omaa kehitystäsi.

Valtio on myös kuvaus synkästä ja kalseasta valtiosta, jossa ei ole tilaa taiteelle, joka kuvaisi inhimmillisyyttä ja ilmaisisi tekijänsä persoonaa tai olemusta. Toki en ole käytännössä yhtään mitään puhumaan tästä, koska tiedostan että yrityksissäni leikkiä minkään sortin surrealistia tai ajattelevaa ihmisolentoa, en ole mitään muuta kuin ekspressionistinen purkaus asioita. Kaikki teksti on vahvasti tajunnanvirran sävyttämää, kaikki piirtäminen, kaikki musiikki improvisoitua ja yhtä vähän omassa hallinnassani, kuin tämä oma luonteeni on. Siksi tiedostan myös, että minulla on mahdollisesti helvetin pitkä matka edessäni tämän filosofian ja maailmankaikkeuden ymmärtämisen kanssa, koska ensin persoona ja ego täytyy hävittää. Pitää tuhota itseys, jotta voi keskittyä näkemään sen ohi. Tiedän, etten ole siihen valmis vielä. En todellakaan. Olen liian kiinni omassa nupissani, omissa peloissani ja ajatusmalleissani, enkä pääse niistä irti. En osaa olla objektiivinen, vaikka tahtoisin. Mutta minua lohduttaa tietää, ettei kukaan muukaan ole. Ihminen on aina subjektivismin vanki. Silti voi yrittää hetkittäin tavallaan sujahtaa oman persoonansa välitse, ikään kuin lattialankkujen läpi, kellariin ja katsella mitä kaikkea sinne on vuosien varrella kertynyt. Ja toivon joskus kasvavani niin vahvaksi, ettei tarvitse aina etsiä erikseen kellarin avainta ympäri taloa, kun siellä tulee tarvetta käydä. Samanlaista kasvamista ja oppimista, metodien yksinkertaisuutta toivon myös oppivani vaikkapa laulamisen tai maalaamisen kanssa, ettei aina tarvitsisi sohlata vaikeimman kautta sellaista tasaisen keskipaskaa jälkeä.

Takaisin asiaan. Platonin aristokraattinen älykkövalta olisi ulotettavissa myös joskus aiemmin kehittämääni anarkistiseen malliin (haulla löytyy tuolta vanhemmista paskoista varmasti), koska mielestäni filosofian tulisi olla lähtökohtaisesti kaikille avointa. Siksi nykyfilosofia on mielestäni taantunutta, se on teoriaa ja argumenttien pinoamista läjiksi ilman tavoitetta totuuden löytämisestä. Se on väsynyttä ja tietyllä tapaa byrokratisoitunutta, koska siinä itse vääntö ja väännön puhtaus nousevat merkittävimmiksi asioiksi, kuin lopputulos ja sen merkitys. Platonin mukaisesti ei nähdä kauneuden tai olemisen ideaa, vaan keskitytään ihailemaan kauniita asioita tai olevia asioita, jotka ovat vain olemisen ja kauneuden heijastumia. Ehkä nyt lopetan kirjoittamisen ja aloitan lukemisen, saan ehkä joskus tuon läjän loppuunkin asti. Yksi stimuloivimmista kirjoista silti, eli kiitos menneisyyden Platon!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti