perjantai 10. kesäkuuta 2011

Psykedeelistä tajunnanvirtaa.

Tämä kuumuus ajaa minut järjiltäni. Voin käydä suihkussa, ja saan jo pyyhkiä pyyhkeeseen hikeä, joka tulvii kainaloistani jonkin järjettömän suuren vesiputouksen tavoin. Haisen koko ajan paskalle ja limalle, olo on vähintäänkin epämukava, ja väsymykseen tuomaan melatoniiniin sekoittuneena nämä omat feromonini iskevät päälle aika suhteellisen psykedeelisen tilan, jossa olen viettänyt aikaani lähinnä kuunnellen Neurosista ja Reverend Bizarrea ja piirrellen spiraaleja. Jostakin syystä ne ovat nyt olleet kiinnostavampia, kuin mitkään muut muodot. Nehän ovat anarkistisia ympyröitä. Ne eivät tahdo sulkeutua tai löytää omaa määränpäätään, ne eivät tahdo toistaa itseään. Ne tahtovat kasvaa, murtautua vapaaksi omasta menneisyydestään ja saavuttaa jotain tuntematonta. Se on niiden hienous ja kauneus, niin suuri syvyys niin yksinkertaisessa kuviossa. Mutta koska ihmismieli on rajallinen, ja länsimaisen kristinuskon kaltaisekseen kasvattama, minun spiraaleillani on jokin loppu.

Länsimaisella mielellä on jatkuva tarve ja pyrkimys asettaa kaikki janalle. Maailman historiakin on meille vain pitkä jana, joka alkoi alkuräjähdyksestä, kulkee jatkuvasti kovaa vauhtia kohti loppuaan, jota emme vielä tunne, mutta jota kaikki odottavat ennen aikojaan jo tapahtuvaksi. Se on mielestäni ehkä kaikkein järjettömintä ihmisluonnossa. Loppua pitää odottaa jo kauan ennen kuin se on ajankohtainen, ja kaikki toivo ollaan kuoppaamassa heti, kun ensimmäisen kerran näyttää vähän hankalalta. Tiedostan tämän kaikissa läheisissäni, ja se saa minut välistä aika kovankin halveksunnan ja itserakkauden valtaan. Tiedostan sen henkisen sairauden alun, joka minussa kasvaa. Mutta TE olette sen sinne istuttaneet. Auktoriteetit, niitä tottelevat, opettajat, kauppiaat, sukulaiset, MTV, McDonald's, uutiset, kaikki tämä ympärillämme oleva paska siitä, miten ilman rahaa ja mainetta ei voi menestyä. Maailmanhistorian sivu ei tunne suhteessa kovinkaan montaa taiteilijaa, joiden arvoa olisi kukaan tajunnut hänen elinaikanaan, se on verrattain uusi ilmiö, joka on oikeastaan kasvanut ja kehittynyt vasta viimeisten kahden vuosisadan aikana. Sitä ennen suurin osa niistä, joilla oikeasti on ollut väliä, ovat kuolleet köyhinä kurkkumätään, tai jääneet bussin alle vanhoina höperöinä, jotka nyt vain sattuivat suunnittelemaan puolet kaupunkinsa mielikuvituksellisesta arkkitehtuurista.

Tiedän myös, että ihmisenä en kuulu kenenkään tai minkään yläpuolelle. En myöskään minkään tai kenenkään alapuolelle. Me olemme kaikki samanlaisia, kaikilla samat mahdollisuudet tehdä itsestään täysi pelle kaikkien muiden silmissä. Siihen perustuukin ihmiselämän ainutlaatuinen merkitys: uskallatko tehdä itsestäsi pellen vaikkapa juuri viiden miljoonan muun ihmisen edessä? Suurin osa ei uskalla. Valtaväestö nauttii siitä demokratian tarjoamasta vapaudesta valita monista eri kanavapaketeista se itselleen sopivin. Tajuan hyvin Platonin kritiikin hampaattomalle demokratialle, ja sen näkemyksen demokraattisen vapauden pahimmanlaatuisesta orjuudesta, joka myöhemmin kasvaa ehkä tyranniaksi, tai Suomessa joksikin vaisummaksi, mutta ideologiselta periaatteeltaan samaksi. Helpoin ja varmasti utilitaristisesti oikein ratkaisu olisi hajottaa kaikki valta ja antaa jokaisen päättää elämästään ja asioistaan. Näillä yksilöillä olisi vapaus muodostaa yhteisöjä, joilla on vapaus toimia miten tykkää. Ihmiset ovat laumaeläimiä, mutta viiden miljoonan ihmisen laumassa on jo neljämiljoonaayhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksäntuhattayhdeksänsataaseitsemänkymmentäkuusi ihmistä liikaa.

Luen parhaillaan Kurt Vonnegutin Äiti Yötä, ja hikoilen. Minun on helppo samastua hänen teksteihinsä, koska pääasiassa se on samanlaista lörpöttelyä, kuin omanikin. Yhtäkkiä saatetaan ajautua täydellisesti sivuraiteille, kun kuvataan jonkin täysin sivullisen henkilön elämää ja tekoja, joilla ei välttämättä ole minkäänlaista pohjaa siinä totuudessa, jossa me elämme. Itseasiassa tämä kirja on osoittanut minulle muutamia yhteyksiä Platonin ja Vonnegutin välillä. Valtion loppupuolella Platon kuvailee sitä, kuinka runoilijoita ei kuulu päästää valtioon, koska heillä on sen kehitykselle vain haitallista tarjottavaa. Äiti Yö kertoo amerikkalaisten vakoilijana natsien propagandaradiossa toimineesta miehestä, jonka menneisyyden saarnat tarjoavat hänelle suojan vielä vanhemmallakin iällä, vaikka hän ei tarkoittanutkaan sanomaansa sen enempiä, vaan lähetti viestejä amerikkalaisille. Silti kaikki natsit muistelevat lämmöllä hänen sotahenkeä ja itsetuntoa nostattaneita saarnojaan. Lisäksi Vonnegut on kirjoittanut taas omista traumoistaan kahden peilin kautta, ja heijastelee maailmaa, jossa ihmiset tekevät asioita, hullujakin asioita, hetken mielijohteesta ja tietämättömyyttään. Sanon sen taas, tässä miehessä meni yksi aikamme suurimpia filosofisia neroja.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti