maanantai 27. kesäkuuta 2011

Kesän merkkejä..

Sen voi todeta seuraavista pienistä, mutta merkitsevistä jutuista, joita tässä nyt tapahtuu. Ensimmäinen: Työt loppui viime viikolla. Juhannus ei kiinnostanut mitenkään päin, siinä on taas yksi tekopyhä suomalainen juhla, jonka merkitystä kukaan ei muista, mutta silti voi ryypätä niin vitusti, ettei tarvitse seuraavana aamuna juuri muuta, kuin hävetä. Niille, joita alkoholi ei kiinnosta aika yksinäinen ja turha juhla siis. Mutta eilen illalla ja tänä aamuna tapahtui jotain, mikä tapahtuu joka kesä, mutta en ikinä juuri tiedosta sen tärkeyttä ennen kuin on sen aika:
Toinen: The Hauntedin ensimmäinen levy, tuo hallitsematon aggression purkaus vuodelta 1998, on soinut taukoamatta. Koko kestonsa ajan pelkkää järjetöntä parhautta Dolvingin ensimmäisestä röyhtäyksestä Forensickin loppuun haipuviin huutoihin. Jos olisin parempi soittamaan kitaraa, osaisin soittaa koko levyn ulkoa, koska osaan varmasti jokaisen nuotin siitä jo ulkoa.
Kolmas: jaksoin kävellä kaupungilla pitempään kuin puoli tuntia. Se ei ollut helppoa, ja minua vitutti aika paljon, mutta siltikin siedin ihmisiä, meteliä, aurinkoa, ja kaikkea sitä hybristä niinkin kauan, että kävin syömässä ja pyörähtämässä levykaupassa. Ja vakaa aikomus olisi vielä mennä takaisin ulos tänään. Mielellään soittamaan jotain, mutta jos ei onnistu, niin kävelylenkkikin riittää kyllä hyvin.
Neljäs: Huomaan jatkuvassa hien hajussani uuden, epämukavan sävyn. Sen nimi on tuskanhiki, tai vitutushiki, ja se syntyy ja kasvaa juurikin edellisen kohdan häiriötekijöiden vaikutuksesta. Äsken Anttilan levyosastolla meinasi taju mennä, ei sentään hajusta vaan nestehukasta, ja sitten alkoi myös raivokas hikoilu. Nyt saan sitten haistella kuivunutta vitutushikeä tässä, ja mietin että onko elämä oikeasti tämän arvoista vai pitäisikö päättää päivänsä tähän.

Takaisin tuohon toiseen kohtaan, on tämä vaan niin saatanan kova levy! Tämän jälkeen kaikki maailman hevi ja hardcore levyt on tehty tarkoituksettomiksi. Se on joo melodinen, siinä on puhtaita kertsejä, vaikka niitä ei moni tajua sellaisina ehkä ajatellakaan, siinä on äkkiseltään pelkkää utautautautua-komppia koko levyn mitalta, mutta teille jotka ei muka pääse siihen sisään: olette vaan niin vitun Nynnyjä, ettette uskalla kohdata sitä levyä sinä myllyttävänä ja kertakaikkisen puhdistavana kokemuksena, joka se on. Tämä on se levy, johon Slayerillä ei koskaan riittänyt rahkeet. Niillä ei ikinä ole ollut noin tiukkaa sanoittajaa ja laulajaa, kuin tuo tekohetkellä 28-vuotias narkomaani Peter Dolving oli. Hyvin pian tämän jälkeen se sitten päättikin keskittyä ennemmin niihin huumeisiin, kuin tuhlata aikaansa johonkin vitun musiikkiin, teki sillä aikaa aikasen terapeuttisia soololevyjä ja tuli takaisin The Hauntediin loistavalle rEVOLVErille, jota kuunneltiin Pertunmaan heviskenessä (minä, Eetu, ja kaksi muuta jätkää) aika ahkerasti.

Tämän levyn kanssa tekee vaan mieli rikkoa jotain! Aina yllätän itseni vessan lavuaarilta parranajokone kädessä, valmiina leikkaamaan kaikki hiukset pois ja juoksemaan raivopäisesti kaupungille aiheuttamaan kaaosta, mutta sitten kohtaan itseni peilistä, ja silmäni kostuvat miehisistä kyyneleistä. Totean, etten vain pysty siihen vielä, sammutan koneen ja laitan sen takaisin peilikaappiin. Huokaisen, ja palaan olohuoneeseen nytkyttelemään päätäni musiikin tahtiin ja juomaan limpparia ja tuijottamaan seinää. Kesä on täällä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti