torstai 23. kesäkuuta 2011

Jos sielu on pakko olla olemassa, niin miksei sitten tällainen?

Tuossa eilisen työpäivän aikana kerkesin taas ihmetellä ja kummastella vaikka mitä. Yksi ajatus oli jostain päähäni putkahtanut ajatus kollektiivisista sieluista, ja voisinpa tässä aikani kuluksi esitellä sen. Herman Hessehän tähänkin vissiin ainakin alitajuisesti ajoi, joten enpä yritäkään ottaa kunniaa tästä itselleni, vaikka Einsteininkin mukaan suurimpia neroja ovat ne, jotka parhaiten piilottavat omat jäljitelmänsä. Haluaisin vielä tarkentaa, että mahdollisesti en usko minkäänlaisen sielun olemassaoloon ylipäätän, mutta jos nyt vaikka oletetaan että sielu sattuu olemaan se 21 grammaa, joka elämän päättymisen myötä keventää ihmisruumista, niin silloinhan meillä on olemassa jo sielu. Hurraa, voimme aloittaa tämän sielun tutkimuksen ja teoreettisen hämmentämisen. Tämän lyhyen ja sekavan johdannon jälkeen on kait syytä siirtyä itse aiheeseen.

Länsimainen yhteiskunta korostaa viimeiseen kapitalistiseen pisteeseen asti yksilöllisyyttä, MINÄN ja persoonan tärkeyttä. Oma menestymisesi ja epäonnistumisesi on täysin kiinni sinusta itsestäsi, ja sinun persoonasi ja minäsi on se yksi sielu, joka asustaa sinun yhden sydämesi (as in kuvainnollinen sydän, jonka vertauskuvana kuitenkin on se yksi fyysinen sydän, joka ihmisellä on.) ytimessä. Ja näin ollen ajatus ihmisestä, jonka sisällä asustaisikin vaikka kaksikin sielua, on skitsofreeninen ja hämmentävä, koska meidän ajattelumme ja minäkuvamme on niin vahvasti sidottu tähän monoteistiseen käsitykseen siitä, miten asiat maailmassa järjestyvät. Esimerkiksi hinduilla ja buddhalaisillahan tämän käsitys on hyvin pitkälti juurikin päin vastainen, ihminen on vain heijastuma jokaisesta edellisestä jälleensyntymästä, ja elämän tarkoituksena on pyrkiä kaikesta minuudesta ja yksilöllisyydestä eroon, jolloin sielu on vapaa palaamaan siihen suureen tyhjyyteen ja alkusieluun, josta se on kiertämään lähtenytkin.

Tämä sitten herätteli nupissani ajatuksen sellaisesta kollektiivisesta sielusta, joka olisi joillakin yksilöillä yhteinen, mutta se ei olisi jokin yksi suuri maailman sielu, vaan ennemminkin erilaisia persoonallisuuksia ja luonteenpiirteitä määrittävä asia, jotka sekoittuvat erilaisissa ihmisissä eri suhteissa. Eli vaikkapa jollakin läskillä tilitarkastajalla voi olla osa sitä samaa sielua, joka on joskus ollut osa Pontius Pilatuksen ruumiissa, tai joku kunniakas ja menestyvä yrityskeisari saattaa kantaa sielussaan osaa vaikka Aleksanteri Suuren sielusta, mikä taas saattaa selittää menestystä. Toki jollain sitten on sielussaan osa naapurin entistä lehmää, joka tekee hänestä säyseämmän ja ehkä vähän passiivisen elämänsä läpi kulkijan. Ja jollain G. W. Bushilla sitten olisi sekoitettuna annoksia samaa sielua kuin Hitlerillä ja olmilla.

Perusajatuksena tällaiselle olisi lähinnä se, että sielun määrä maailmankaikkeudessa olisi jonkinlainen vakio, samaa sielua voi olla samaa aikaan monissa ihmisissä, ja nämä tuntevat luontaista yhteenkuuluvuutta, koska he ovat aivan oikeassa. Lyhyenkin ajan jälkeen tuntuu kuin he olisivat tunteneet vuosia, ja se johtuisi juurikin tästä. Samaan aikaan ihmisessä voi elää tuhansia erilaisia sieluja, jotka vaikuttavat kukin vuorollaan erilaisten asioiden kohdalle sattuessa. Näennäinen ristiriita sitten syntyy siitä, kun jokin sielun osa, joka ei ole luontaisesti vaikuttamassa juuri siinä tehtävässä, toimii oman luontonsa mukaan, tehtävän vaatimaa oletusta vastaan. Tämä olisi sitten vaikka joku psykologis-kollektiivinen sielukäsitys.

Selkeämmin sanottuna me olemme jäästä tehtyjä laseja, ja sielut erilaisia mehuja eri kannuissa. Jokaisessa kannussa on vain yhdenlaista mehua, ja niistä kaadetaan laseihin sekoituksia, joissa eri mehujen suhteet ja määrät vaihtelevat ja vaikuttavat sen ominaisuuksiin ja makuun. Kuoleman hetkellä jäälasi sitten nousee kannun yläpuolelle ja räjähtää, jolloin seuraava sielusta ammentava elävä olento saattaa myös saada sirpaleita vanhasta asuttajastaan, mutta ajan kanssa sirpaleet sulavat mehun sekaan ja laimenevat olemattomiin. Kaikki näistä mehuista eivät sovi yhteen, ja välistä tuntuu että omalla kohdalla sekoituksena on ollut makuyhdistelmä paska-vadelma-kesäinen hiki, ja ettei tällaisia ole missään muualla, kaikki muut kuuluvat yhteen, mutta itse olen aina ulkopuolisena tässä omassa teoriassani. En erikoisena, vaan lähinnä yksinäisenä ja ulos suljettuna. Mutta jossain tuolla on varmasti joku paska-vadelma-kesäinen hiki-sieluinen, joka ajattelee maailmankaikkeudesta aivan samalla tavalla, ja joskus ehkä sattuu lukaisemaan tämän tekstin. Harmikseni hän sattuu olemaan korealainen, eikä tajua tästä sanaakaan..

En tiedä kuinka hyödyllistä tai järjellistä näitten ontologisten asioitten pohdiskelu ylipäätään voi olla, mutta mulla on liikaa aikaa, ja mieluummin käytän sen sitten näin, kuin dokaamalla. Vittu mikä urpo, ajattelette, Ockhamin partaveitsi on jo ajat sitten käyttöönotettu filosofinen instrumentti, joka tekee turhaksi kaiken turhan pohdiskelun, koska yksinkertaisin teoria on todennäköisimmin oikea. Mutta onko muka yksinkertaisempaa, että meitä jokaista varten olisi räätälöity yksi persoonallinen, muuttumaton sielu, joka sitten kuitenkin tekee täsmälleen samoja asioita kuin kaikki muutkin muuttumattomat sielut?

Jos tässä teoriassa huomaa fataaleja puutteita, tai tahtoo rakentaa sitä yhtään pitemmälle, jatkan mielelläni. Suurimmassa osassa kaikkea filosofista pohdintaa ongelmana on se, ettei sitä altisteta vastaväitteille, ja näin ollen kaikkia asioita ei tule mietittyä. Siksi kaikenlainen keskustelu olisi tervetullutta, ihan mistä tahansa, koska minulla ei ole mitään muuta kuin aikaa, mutta se nyt on vissiin tullut selväksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti