maanantai 20. kesäkuuta 2011

Herman Hesse

Seuraava teksti on minulle täysin tuntemattomasta ihmisestä täysin hänen hengen tuotostensa pohjalta piirtynyt kuva. En jaksa edes väittää tarkastavani wikipediasta, kuinka paljon siitä on faktaa tai fiktiota, vaan sanon ihan suoraan tämän kaiken olevan ajatusvirtaa siitä, millainen ihminen voi mahdollisesti seista Siddharthan ja Arosuden takana. Eli en edes ole lukenut montaa kyseisen ihmisen kirjaa, mutta tunnen suoran yhteyden siihen yksinäisyyden ja eristäytyneisyyden perusajatukseen, joka kulkee näissä molemmissa kirjoissa kantavana voimana läpi ajan ja paikan. Here it goes..

Kyseessä on mies, joka on elänyt läpi kahden ajan. Luultavasti maailmansotaa edeltävän ja sitä seuranneen ajan. Hän koki jääneensä jollakin tapaa vangiksi siihen menneeseensä, joka revittiin häneltä väkisin pois, ja hänet heitettiin väkivaltaisesti uuteen aikaan, jossa musiikki on paskaa ja kaikki tahtovat hukuttaa sotatraumansa johonkin hedonistiseen päiväuneen sen sijaan, että yrittäisivät lähestyä asioitaan järjen kautta, kohdata niitä omia pelkojaan ja kasvaa edes jollakin tavalla sinuiksi niitten kanssa. Hän on myös ollut hyvästä perheestä, mutta jättänyt sen elämän taakseen, koska se on molemmissa hänen kirjoissaan kehyksenä. Toisin kuin vaikkapa Vonnegut, hän ei ole jumissa itse sodan aiheuttamissa traumoissa, vaan siinä henkisessä tyhjyydessä, jonka se ihmiskunnalle jätti.

Kirjoittajana Hessessä on jotain samaa kuin minussa itsessäni: vähän leikisti filosofista ja itseään korjaavaa, ikään kuin mieli muuttuisi kesken lauseen. Samanlaista pitkälti tajunnan virtaukselle nojaavaa ja ekspressionistiseen ja jonkinlaiseen henkiseen terapiaan kallistuvaa ajatusten piilottamista toisen kaltaisten ajatusten alle, yleensä aika läpinäkyvin tuloksin. Tämän lisäksi hänen tekstissään ilmenee kuitenkin myös saksalaisen täsmällinen, tarkka ja erotteleva tyyli. Vaikka hän kirjoittaa tunteista ja ristiriidoista ihmismielessä, ne jäävät tietyllä tapaa jähmeiksi ja etäisiksi, ikään kuin hän varoisi koko ajan kertomasta liikaa. Eli hänellä on niitä paljon parjaamiani suodattimia siitä, mitä muut mahdollisesti ajattelisivat siitä, mitä hän sattuu kirjoittamaan.

En tiedä johtuuko se jostakin psykologisesti vinksahtaneen ihmisen luonteenpiirteestä, mutta olen aina ollut hyvä samastumaan ihmisten tunteisiin, tilanteisiin ja ongelmiin. En tiedä, olenko juurikaan avuksi koskaan kenellekään, mutta minuun voi luottaa ja välitän ympärilläni olevista ihmisistä oikeasti. Mikään asia ei ole minulle "ihan sama". Kaikella on väliä. En sitten tiedä onko se empatiaa vai jonkinlaista mielisairautta, mutta mulle on aika sama kun elämä toimii näin hyvin. Kuitenkin myös kirjoihin ja niiden kirjoittajien piilottamiin juttuihin samastuminen on ollut luonnollista. Jotenkin koko Hessen maailma on hyvinkin vastaava omani kanssa, oman elämäni ensimmäinen aika oli analoginen aika ennen internetiä ja kaikkea vitun digihärpätystä, lähes neuvostoliittomaisissa oloissa Pertunmaalla, ja toinen aika tämä nykyaika, jossa kukaan ei ota mitään tosissaan ja kukaan ei uskalla olla rehellinen tai luottaa toisiin ihmisiin. Tunnen välillä olevani niin vitun yksin kaikkien näitten naureskelevien, viinaa juovien hedonistien keskellä, ja välillä tunnen kuuluvani heihin juuri siksi, että he tekevät huomioita erilaisuudestani, ja joudun selittelemään sitä. Tavallinen selitys alkaa olla jo, että täytyyhän sitä olla ihan vitun sekaisin että pystyy selvinpäin katselemaan ryyppäämistä koko illan ärsyyntymättä..

Kirjoista on luettavissa ennen kaikkea turhautumista koko ihmiskuntaan, ja hänen omaan elämäänsä, joka kulkee etsien päämäärää ja tarkoitusta. Pitäisi lukea joku ihan lopun ajan kirja saadakseen tietää, löysikö hän etsimäänsä. Tosin Siddharthan lopussa päähenkilö löysi valaistuksensa joen lautturin luota, ja hän jatkoi vaatimatonta tehtäväänsä juuri niin onnellisena ja täyttymyksensä löytäneenä, kuin ikuisesti etsivä ihminen vain voi. Siinä oli jotain lohdullista ja hienoa, mutta silti en kyllä usko löytäväni tässä elämässä sellaista loppua, johon voisin olla tyytyväinen. Yksinkertaisesti siitä syystä, että nautin matkasta jo nyt niin paljon, etten tahtoisi sen loppuvan ikinä. Toisaalta se ajatus ajaa minut myös tekemään asioita, että ehkäpä sen läsnäolo on välttämätön, ja lopuksi katselen kaikkea mitä en ole rikkonut ja valitsen niistä parhaimman ja kauneimman asian, ja vien sen mukanani hautaan. Teille jätän tänne sitten kaikki ne paskat biisit ja keskeneräiset kirjat ja oudot piirrustukset. Pitäkää hyvänänne.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti