perjantai 24. kesäkuuta 2011

Danzigista (ja vähän Profane Omenistakin..)

Mikä on suunnilleen yhtä kookas, kuin edesmenneen Peter Steelen kikkeli, ja aivan törkeän kova laulamaan? No tietenkin Danzigin Glenn, joka on aina ollut mielestäni ihan hemmetin kova ukko, sen lisäksi että se teki vitun kovan uran ja Misfitsin kanssa, se on sen jälkeen tehnyt vitun kovan uran myös ihan omalla lärvillään ja äänellään. Suurin osa Danzigin kuuntelijoista toistelee mantraa, jossa neljä ekaa levyä on parhaat ja sen jälkeen on tehnyt pelkkää paskaa, mutta itse olen eri mieltä. Okei, kolmosta en ole kuullut, joten hirveän vahvaa mielipidettä siitä levynä mulla ei ole. Ensimmäisellä meininki on juuri sopivan kieroa ja häijyä, mutta silti tunkkaista kapakka bluesia. Sitä kuunnellessa on kävelty ympäri Lahden kylmiä ja mutkaisia katuja, kuviteltu että kuljeskellaan puku päällä hakkaamassa jengiä erinäisillä metalliobjekteilla. Nimenomaan kuviteltu. Sitten on tullut vastaan ensimmäinen vähän isompi kaveri, ja on luotu katse maahan ja koitettu näyttää mahdollisimman pieneltä ja säälittävältä ettei tule turpaan. Mutta ajatus sitä ennen oli tärkein!

Kakkoslätyskä menee muutamaa poikkeusta lukuunottamatta vähän liian "Judas Priestiksi" minulle, sellaiseksi perushevailuksi. Ihan hyvä levy toki, mutta jotenkin se ei vaan lähde samalla tavalla kuin ensimmäinen. Kuten jo sanoin, kolmonen on jäänyt väliin. Nelonen on sitten taas 90-luvun kuuloinen levy: täynnä ahdistusta ja pahuutta. Se kuulostaa paljon mielenkiintoisemmalta ja oudommalta, on rakenteeltaan monipuolinen, ja sisältää loistavat, keskenään täysin erilaiset Cantspeakin ja Sadistikalin.

Siltikin omasta mielestäni paras levy on loistava Circle Of Snakes, johon kompuroin vahingossa aikanaan, kun piti kaverille warettaa Before The Dawnin My Darkness, ja tulikin vahingossa Danzigin tulkinta aiheesta. Ja sen Charles Manson-viittaukset ja muut pahhuuvet saivat sitten etsimään loppulevynkin, ja se on mielestäni juuri sellaista musiikkia, mitä pitää joko bluesin heavyn, tai heavymman bluesin olla. Siinä on synkkä meno, parit aika tarttuvatkin kertosäkeet, ja hyvät soundit. Ei liian hinkatut, jyräävät ja elävät. Vieläkään en tätä levyä omista, viisi kertaa olen sen lainannut kirjastosta ja ottanut koneelle, fyysisesti se ei vaan ole kävellyt vastaan. Danzig oli pitkään muutenkin sellainen kaveri, jonka kaikki levyt mulla kaiken järjen mukaan pitäisi olla, mutten vain ollut ikinä ostanut niitä. Tuossa pari kuukautta sitten otin vahinkoa takaisin ostamalla juuri kakkosen ja nelosen, muutkin ovat pään sisäisellä "OSTA NÄMÄ"-listalla.

Myös Melissan uudella Out Of Our Minds-lätyskällä on ihan parhautta Danzigin kanssa lauleskeltu Father's Grave. Siihen biisiinkin on saatu vangittua tuota Glennin amerikkalaisesta folkista ja bluesista ammentavaa synkkyyttä, joka ihan erilaista melankoliaa, kuin meidän suomalaisten folkkihevareitten tiluliluliirutilällällää-melodiat, jotka usein ovat aivan järkyttävän ärsyttävän paskan kuuloisia. Suurin osa suomalaisesta melodisesta hevistä on niin halvan kuuloista, että usein pistää vihaksi, jos joutuu vaikkapa jotain läpipaskaa Eternal Tears Of Sorrowta kuuntelemaan. Tuollaisesta paistaa aina läpi se muitten perässä hiihtäminen sinne, missä joskus on tahkottu kultaa. Eli Sentencedin ja Opethin menneisyyden raunioille. Vielä, jos sillä sattuu vähän keikalla jotain teinigoottipillua irtoamaan, niin aina parempi.

Ainut suomalainen hevilevy, jolla on tajuttu ja ymmärretty Sentencedin perintö oikein, on Profane Omenin tuleva levy. En luultavasti saa enempiä siitä huudella, mutta sanon jo nyt että se on oikeasti paras suomalainen hevimetallilevy ihan hetkeen, se on "popimpi" siinä mielessä, että siinä on paljon hyviä kertosäkeitä, mutta sillä on myös bluesjynttätynttää, ehkä ihan ripaus sellaista Neurosis-jyräämistä ja oikeasti mielenkiintoisia sooloja. Biisit ovat pääsääntöisesti lyhyempiä kuin Inheritillä, mikä on oikeasti aika hyvä, koska se tuntuu siltä biisi kestää juuri sen aikaa kuin se kantaa, eikä rönsyile suuremmin. Lisäksi sillä on hyvin monta kohtaa, joita saa kuunnella kaikki ihokarvat pystyssä, mikä on merkki siitä että pitkästä aikaa on tulossa levy, joka saa meikäläisessä aikaan samoja reaktioita, kuin mitä musiikki yläasteella sai aikaan. Vähän siinä on paluuta myös yhtyeen omaan menneisyyteen, ja meininki on kaikin puolin rennompi ja vapautuneempi kuin Inheritillä, joka on aika raskasta kuunneltavaa, vaikkakin kokonaisuutena hypnoottinen.. Jaa aasinsiltaa takaisin Danzigiin? No, Jules kuulostaa muutamassa kohtaa aika paljonkin Danzigilta, ja jotkut laulusovitukset ovat samanlaisia kuin voisin kuvitella tämän pienen suuren miehen väkertävän, eli ha, pääsinpäs takaisin aiheeseen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti