perjantai 10. kesäkuuta 2011

Äiti Yö

Luin juuri Kurt Vonnegutin Äiti Yön, joka osoittautui varsinaisen mielenkiintoiseksi filosofiseksi tutkielmaksi hyvän ja pahan olemuksesta. Jos ette jaksa lukea kirjoja, samainen opus löytyy myös filmattuna, mutta koska pääosassa esiintyy aikoinaan myös näyttelijänä kunnostautunut narkomaani ja alkoholisti Nick Nolte, en mene lupaamaan, että se on yhtä hyvä kuin kirja. Ehkä kaikki sen tasot eivät tule samalla tavalla ilmi, tai ehkä minun on katsottava se, ennen kuin voin sanoa siitä yhtään mitään.

Päähenkilö on toisessa maailmansodassa natsien propagandaradion kuuluvin ja kunnioitetuin äänitorvi. Sodan alkuvaiheilla amerikkalainen agentti oli kuitenkin palkannut hänet vakoojaksi, ja hän lähetti viestejä amerikkalaisille äänenpainoillaan, tauoillaan, ja tietyillä lauseillaan. Hän ei varsinaisesti tiennyt, mitä viestejä hän lähetti, mutta kuitenkin toimi salaa hyvän puolella. Hän pääsee sodan jälkeen takaisin Amerikkaan, vaikka kellään ei ole todisteita siitä, että hän olisi toiminut vakoojana. Vahingossa hän tutustuu talossaan asuvaan neuvostoliittolaisvakoojaan, joka haaveilee elämästä kuvataiteilijana. He ystävystyvät ja muutamien vahinkojen kautta kaikki kavaltavat taas toisensa. On siellä naisiakin jossain välissä, mutta niinhän niitä on aina. Mielenkiintoinen filosofinen ongelma kirjassa on siinä, miten paljon hyvässä on pahaa, ja pahassa hyvää? Mikä on näkymättömän hyvän painoarvo kaikkea sitä näkyvää pahaa vastaan? Ja onko lopultakaan hyvä ja paha mitään muuta, kuin voittajien kirjoittaman historian valossa tulkittuja ratkaisuja, joita ihminen on tietämättömyyttään toteuttanut?

Vastauksena viimeiseen kysymykseen, Vonnegut on kanssani samoilla linjoilla. Ei ole olemassa absoluuttista pahaa, ja lähimpänä sitä on halu vihata niin kovasti, että uskoo Jumalan vihaavan kanssaan. Kirjassa kuvataan vanhuuden höperö Bernard O'Hare, joka oli pidättänyt päähenkilön aikanaan Saksassa, ja kuvitteli tämän arkkivihollisekseen, lohikäärmeeksi jota Pyhä Yrjö on tullut tappamaan. Hänen pyhä sotansa sai arvoisensa hämmentävän lopun välinpitämättömän lohikäärmeen vihattomissa käsissä. Välinpitämättömyys onkin juuri se, joka pitää ihmiset kasassa. Jos sinulla on olemassa vakaumuksia, ne tuhoavat sinut sodassa, joka repii rikki kaiken sen mitä rakastat. Jos et rakasta mitään, ei sinulla ole menetettävää. Jos sinulla oli jotain mitä rakastaa, sinusta tulee välinpitämätön tai kuollut.

Bernard O'Hare taas kuvaa ihmistä, joka sodan tai elämänsä muun suuren sattumuksen jälkeen odottaa ja hakee omaa tarkoitustaan, jotakin merkitystä sille paskalle, jota hän joutuu kutsumaan elämäkseen. Tällainen tarkoituksettomuus, joka seuraa juurikin tuosta välinpitämättömyydestä, on joillekin musertava voima. Päähenkilö kuvailee vankilassa lyhyitä kohtaamisiaan Adolf Eichmannin kanssa, joka päästää suustaan yhden suuren elämään liittyvän viisauden: Jokaisessa ihmisen elämänvaiheessa häneltä odotetaan jotain uutta. Meidän tehtävämme on ymmärtää, mitä se on, ja toteuttaa sitä mahdollisimman hyvin. Tässä vaiheessa elämääni koen, että tämä paskan jauhaminen on yksi sen tärkeimpiä asioita. Ihan vakavissani. Kuinka säälittävää se on? en tiedä, mutta ehkä tämäkin joskus tarjoaa minulla pakotien, lautasellisen ruokaa tai jotain muuta jossain toisessa elämänvaiheessa, jossa luultavasti kökin kodittomana jossain tuolla romanien vieressä. (ainakin, jos Katainen saa muodostaa hallituksen)

Natsipropagandatoimittajan omalletunnolle lasketaan siis tolkuton kasa ruumiita, joita hänen katsotaan puheillaan aiheuttaneen, vaikka hän ei uskonutkaan puheisiinsa, vaikka hän tiesi niiden hulluuden, ja myös niiden ihmisten hulluuden, jotka ottivat hänet todesta. Totalitaarista mieltä Vonnegut kuvaakin kiinnostavaksi helvetilliseksi käkikelloksi, josta on tietoisesti otettu rattaita pois. Se pysyy aina välillä täsmällisesti ajassa, kunnes ratas hyppää tyhjän kohdan yli, toimiakseen taas ajassa. Näin toimii myös juutalaisia ja neekereita ja katolisia vihaava natsiaktivisti, jonka parhaat ystävät ovat musta ja katolinen. Tällaiset tosiasiat totalitaarinen mieli voi kuitenkin sulkea idealistisen vankilansa nimissä kokonaan pois, koska aate ajaa niiden ohi. Kuinka paljon siinä ruumiiden rinnalla painaa se, että hän mahdollisesti edesauttoi sodan loppua, vaikka sitä ei voitaisikaan todistaa? Patrioottisille amerikkalaisille, antifasisteille ja koko maailmalle ei yhtään mitään.

Johdannossa Vonnegut antaa kirjalleen kolme opetusta, kun "kerrankin sattuu tietämään mitkä ne ovat". Ensimmäinen kuuluu: Ihminen on se, miksi hän tekeytyy, ja niinpä hänen on syytä olla tarkkana miksi tekeytyy. Jos mukaudut valtakoneistoon, tekeydyt parhaaksi natsiksi natsien valtakaudella, se voi myöhemmin potkia sinua päähän. Jos elämässäni on yhtään ironian tajua, tullaan kaikkia näitä tekstejä jossain vaiheessa käyttämään oikeudessa minua vastaan, kun aika ajaa demokratiasta ohi, ja suvaitsevaisuus ja ihmiskunnan tulevaisuudesta välittäminen ovat rikoksia. Toinen opetus Vonnegutilla on se sama, jonka minä olen syntymästäni asti omaksunut, ja jonka olen yrittänyt näillä vajaalla kahdella sadalla tekstilläni ajaa ihmisten mieliin: Kuoltuasi olet kuollut. Kolmas ja viimeinen on: Lemmiskele aina kun voit. Se tekee hyvää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti