Guantanamomäki

Katsoin tuossa juuri Yle Areenasta A-studion Hesarissakin mainostetun Linnanmäki pätkän, jossa toimitusjohtaja Risto Räikkönen osoitti olevansa saatanallisuudessaan Kataisesta, Kyösti Kakkosesta ja kaikista näistä muista suurista yritysjohtomulkuista seuraava. Kannattaa katsoa, aluksi kunnon propagandaa ja lopuksi alkaa vähän hermo pettää, kaksi haastattelua pitää keskeyttää kun niitä ei tehdä Räikkösen mielestä kauhean hyvässä hengessä, jos toimittaja pyytää setää edes tarkentamaan vastaustaan. Kyllä mä sen verran tiesin, että Linnanmäki on Guantanamo Bay asiakkaille, mutta en tajunnut ajatella, että se on sitä vielä enemmän kaikille sen työntekijöille. Onneksi sieltä voi päästä vittuun suhteellisen helpolla, kun pari kertaa puhuu puhelimessa tai vaikka käy kusella.

Mielestäni on aika hauskaa jo se, että työsopimuksessa kielletään kuvaamasta valokuvia tai videoita, tai osallistumasta Linnanmäkeä koskevaan nettikeskusteluun, jotta vältytään "työntekijää tai Linnanmäkeä koskevilta imagollisilta tai oikeudellisilta haitoilta". Veikkaan, ettei tuossa ole kyllä johtoportaan mielessä ensimmäisenä ollut työntekijöitä koskevat haitat, ellei kyseessä ole se imago, että Linnanmäellä työtä tekevät nuoret olisivat tiukasti bootsin ja kadun välissä. Tälläkin pätkällä kuultiin toimitusjohtajien ja kokoomus/keskustapoliitikkojen lempilause "no se ei kyllä pidä paikkaansa". Tämän voi yleensä bongata aina, kun aletaan puhua siitä että nämä suuryritysten johtajat tai kokoomus/keskustapoliitikot olisivat kusettaneet ketään, tai että heillä olisi yhteyksiä toisiinsa. Yleensä se sitten kuitenkin pitää paikkaansa, jos alkaa yhtään penkoa asioita, mutta siitähän ne eivät tykkää, joten harvalla riittää resurssit lähteä sellaiseen. Siksi YLE teki mielestäni kerrankin jotain, mitä valtion omistuksessa olevan yrityksen kuuluu tehdä tuomalla tämän ohjelman julkisuuteen, vaikka muuten siellä onkin kielet aika tiukasti korporaatioitten perseessä.

YLE on kyllä viimeaikoina nostanut muutenkin pisteitään minun silmissäni, hommasta on tullut vähän objektiivisempaa ainakin tuossa vaalien alla, vaikka olikin vähän persupelkoa havaittavissa sielläkin. Erityiskiitos sille isolle, matalaääniselle jätkälle joka pisti viimeisessä vaalitentissä kaikki tiukille ja näytti siltä että alkaa kohta kuristaa niitä kaikkia. Se oli hienoa katsottavaa. Mutta takaisin lintsille; Räikkönen on innoissaan siitä että joku on saanut kenkää minuuttien myöhästymisestä ja vapaapäivänään lintsillä käynnistä, hänen mielestään on helvetin hienoa ja vastuullista erottaa myöhästelevä lurjus, koska se on aina ryöstöä hänen tilistään, ja työpaikalla pitää olla säännöt. Aina siellä on. Se on ollut teollistumisen alusta asti johtoajatus, että työntekijät ovat expendable mass, ja aina on uusia jonossa. Etenkin kun Linnanmäellä on imago sosialistisena kommuunina jossa kaikki hymyilee ja lapset leikkii. Ikävä vaan että siitä on näemmä ihan totta myös se sosialististen kommuunien toinen puoli. Räikkönen myös sanoo, ettei ole koskaan nähnyt sääntöjä, joissa kiellettäisiin osallistumasta nettikeskusteluun tai pitämästä blogia, mitä oli aikaisemmin lainattu suoraan sopimuksesta. Kaipa toimitusjohtajan kuuluu olla velvollinen tietämään nuokin hommat, jos on sovittu että Linnanmäellä on yhdet kasvot ja yksi ääni, kuten hän pariin kertaan toteaa. Näin kyynisenä mulkkuna voin sanoa että siinä vaiheessa kun alkaa ammukset loppua, aletaan ampua samoilla.

En kyllä ala taas saatana mitään, kun huvipuistotkaan ei ole niin hirveän huvittavia paikkoja ja maailma on ihan vitusta kaikin puolin.

Horinoita menneistä eli blasts from the ass.

Kyllä taas huomaa miten vitun kivaa on työttömän arki: kaikki kaverit on töissä ja kukaan ei jaksa aina olla soittelemassa sun keharibiisejäs, mutta hyvä puoli on se, että niitä keharibiisejä tulee taas sitä mukaa kun vain ottaa kitaran käteen ja alkaa soittaa. Cut To Fitille niistä kaikista sopii ehkä yksi, kaikki muut on jotain ihan muuta. Kaikenlaista uutta pientä välikivaa on mukava näperrellä, kun tuo pääorkesteri nyt alkaa jo kulkea aika lailla omalla painollaan, mikä on kiva juttu. On sitä nimittäin saatana työnnettykin, vaikka ei tässä kauheasti yli kahta vuotta olla soiteltu. Siinä vaiheessa kun jäätiin Eetun kanssa kahdestaan, mietin ihan oikeasti että mitenkä selvitään. Lopettaminen ei käynyt mielessäkään kun oli Obscene näköpiirissä. Onneksi Vili sitten tuli takaisin, koska kovempaa jätkää ei olis voinut löytyä, eikä olisi ollut mitään intoa opettaa kaikkia biisejä ihan alusta jollekin puolitutulle, ja tyytyä vähään. Siltikin sen kuukauden aikana tässä bändissä soitti Miron jälkeen neljä rumpalia.

Nyt tilanne on ihan täydellinen, koska Vili ja Eetu on ne kaks ensimmäistä ihmistä, joiden kanssa olen missään oikeassa bändissä soittanutkaan. Soiteltiin Ohtosen autotallissa Sepulturaa, Panteraa ja Superjoint Ritualia ja kaikkea sellaista jyräävää kamaa. Bändin nimi oli Havoc Supreme ja otettiin vitun kova promokuva ensimmäisissä treeneissä, niinkuin jokaisen muksujen bändin aina pitää tehdä:Tästä oli vielä olemassa superpäheemegaedition, johon Ohtonen photoshoppasi Paintilla oman päänsä koiran ruumissa. Koska sekin siis kuului bändiin. Se hakkasi rumpuja. Nykyään se vaan hakkaa ihmisiä muay thailla. On nähkääs suomen mestari siinä touhussa. Ja mä tunnenki sen. Te ette. Tunnen siis edes yhden ihmisen, joka tunnustettavasti on hyvä siinä mitä tekee, kaikki me muut ollaan sitten ihan vähän vähemmän menestyneitä aloillamme. Jep.

Tuo Havoc Supreme muuten liittyy ihan kaikkeen. Vili otti sen nimen demosta, jonka oli saanut ystävältämme Jimmyltä, ja vasta myöhemmin selvisi, että samassa bändissä, joka oli tehnyt tuon Havoc Supreme biisin soitti myös Profane Omenin silloinen basisti Tomppa, ja silloin uusi rumpali Samppa, ja tuo Havoc Supreme sattui olemaan ainut biisi, jonka Samuli on koskaan ite tehnyt. Se oli aika mielenkiintoinen pikku yksityiskohta joka taas näytti miten pieni on maailma, ja miten kaikki vaikuttaa kaikkeen, vaikka sitä ei aina tiedostaisikaan. Siitä sitten pikkuhiljaa siirryin tuohon Lahden oudoimpaan ja paskimpaan teinihevibändiin Chaosphereen, siitä sitten The Undivineen, ja nyt teen sitten vähän mitä sattuu. Hämmentävä on ihmiselämä, ja luultavasti se heittelee vielä hämmentävämpiin paikkoihin ja bändeihin. Mikäpä siinä. Innolla odottelen näitä kaikkia.

"prowo"

Olen internetissä seikkaillessani törmännyt moniin blogeihin, jotka ovat ärsyttäneet minua ihan suunnattomasti. Miksikö? Siksi että ihan fiksun oloiset, ja kirjallisestikin kykenevät kaverit sortuvat jatkuvaan provosointiin ja tahallaan muurahaispesien tökkimiseen, ihan vain saadakseen tekstilleen näkyvyyttä ja lukijoita. Se paistaa tekstistä helposti läpi, ja näitten lukeminen on oikeasti ihan kuin lukisi jonkun paskan jenkkiläisen stand up-koomikon käsistä, näitä "what's up with that!?" juttujahan ne ovat täynnä. Koko provosointi ylipäätään on mielestäni lapsellisin tapa käyttää tietoverkkoa, jolla pystyisi tekemään järjettömät määrät hyvää järjettömän lyhyessä ajassa, jos jaksettaisiin kaivaa se pää sieltä omasta hanurista ja katsella hetken aikaa ympärillemme.

Onhan se tietysti myös sellainen monkey see, monkey do-ilmiö. Joku on lukenut jonkun tekstin, ymmärtänyt sen sisältämän itseironian päin vittua, ja ajatellut että tuota mäkin haluan tehdä! Tahdon vaikuttaa fiksummalta kuin olenkaan käyttämällä hienoja sanoja ja pukeutumalla kukkamekkoon aina torstaisin. Sehän se on nerouden salaisuus, että piilottaa ne omat varkautensa tehokkaimmin. Yleensä näillä kavereilla vaan ei oikein meinaa riittää taito solmia niitä lankoja yhteen niin hienovaraisesti, että se niitten kutoma ryijy esittäisikin jotain. Se on vaan kaoottinen läjä silmille hyökkääviä värejä, jotka eivät sano yhtään mitään kellekään, tahtovat vain tulla huomatuksi. Yleensä kannattaa muistaa että internetin kovimmat jätkät on niitä, joilla ei tuolla toisessa todellisuudessa ole niin kauheasti henkseleitä paukuteltavana.

Toki tämäkin teksti tietysti provosoi tuollaisten turhanpäiväisten paskablogien kirjoittajia, koska heillä jää päälle se tarve ärsyttää ja provosoida ja olla se "piikki yhteiskunnan lihassa". Minne tahansa he katsovat, he näkevät vihollisia tai mahdollisia kilipäitä, jotka eivät tykkää jos sanot että YH-äidit on perseestä. Ihan vitun sama onko vai eikö, mutta kaikkia ei tarvitse aina ärsyttää väkisin. Keskittyisivät nämäkin kaverit johonkin konkreettisempaan ja olennaisempaan touhuun, niin kuin vaikka poliitikkojen kivittämiseen. Tosin nyt tahdon ihan mielenkiinnosta nähdä seuraavat neljä vuotta, kun "kapitalisti" vallan alla tehdään "kommaripäätöksiä". Toisaalta tämä nyt vaan sitten harhauttaa tyhmimmät ajattelemaan, että oli hyvä juttu äänestää Kokoomus suurimmaksi puolueeksi, vaikka ne oikeasti elämää helpottavat jutut tulee ihan muualta. Kokoomus on siellä vain lisäämässä tarpeetonta byrokratiaa joka väliin, tekemässä ihmisten elämän taas vähän vaikeammaksi.

Takaisin asiaan. Ketkä sitten provosoituvat nopeimmin? Tyhmimmät, köyhimmät, heikommassa sosiaalisessa asemassa olevat. Eli natsit, yksinhuoltajat, odottavat naiset (päättäkää itse mihin kategoriaan heidät laitatte), amikset, ituhipit, itseään etsivät teini-ikäiset ja toisessa päässä työttömät aikuiset, joilla ei ole mitään muuta tekemistä kuin istua internetissä. Ja nämä ryhmät sitten provosoivat toisiaan internetissä aamusta iltaan, ja sille käsitteelle annettiin nimeksi ja paikaksi Homma -foorumi. Itse en ole onneksi viettänyt siellä hetkeäkään, mutta kaverin saate oli "meen sinne aina provosoimaan ja sit huomaan että vituttaaki ku ne provosoikin mua". Eli no thanks. Mulle riittää tämä oma henkireikä, jossa saan keskittyä elämän hyviin asioihin, ja välillä purkaa akuuttia vitutustani. Siitä, miksi te tätä luette, mulla ei ole mitään käsitystä.

Tällasta olen duunaillut eilen ja tänään

Perusperiaatteena pörinästoner Kyussin ja Queens of the Stone Agen hengessä, mutta se toteutus lipsui vähän White Stripesin puolelle, kun vittuunnuin siihen ettei kukaan rumpali halunnut leikkiä mun kanssa ja soitin rummut itse. Red Tape Blues meni vähän muhjuksi kun ride kaatui syliin ja piti koittaa samalla keksiä, että mites vitussa tämä biisi nyt tästä muka jatkuisi. Teinpä sen silti. Jos joku haluaa tulla mun kanssa soittelemaan oikeasti, arvostaisin suuresti, koska tällaista olisi vitun siisti duunailla enemmänkin ja vakavissaan. Kaikki tässä on ekaa ottoa, paitsi intron kitarat.

www.mikseri.net/038/

Diktaattorit

Mistä syystä kaikki diktaattorit tuntuvat olevan mieltyneitä hassuihin hattuihin? En nyt puhu Punk In Finland -foorumin kaikkien aikojen parhaasta viestiketjusta, jonka nimi oli "diktaattorit hassuissa hatuissa", enkä Stalinin foliohatusta, vaan siitä, että ihan oikeasti diktaattoreilla on pakkomielle kulkea joku hauska kotsa päässä. Mikä sen funktio on? Tahtovatko ne keventää omien syntiensä taakkaa ja yleistä ilmapiiriä sillä, että pukevat päähänsä jonkun hauskan pipon, ja tänä päivänä myös asukokonaisuuteen mahdollisimman huonosti matchaavat aurinkolasit. Tai sitten edes aurinkolasit, jos diktatuurin talous ei ole niin hyvissä kantimissa, että olisi varaa jotain vitun hattuja kyhätä. Toisaalta Kim Jong Il on hoitanut homman himaan sillä, että koko Pyongyang jätetään ruokkimatta, että saadaan valtion päälle siihen sopivan hassu hattu.

Jos kyse on tunnelman keventämisestä tai jään murtamisesta, on kyseessä ehkä ymmärrettävä ele. Diktaattorit joutuvat ammatissaan ja kutsumuksessaan tekemään kansalaisten puolesta paljon ikäviä päätöksiä. Näihin kuuluu muiden muassa mahdolliset työ- ja rangaistusleirit, kansanmurhat, ruoan jakelematta jättäminen, kapinamielen taltuttaminen ja edelleen Pohjois-Koreaa esimerkkinä käyttäen, kansan viihdyttäminen. Kim ja isänsä ovat tehneet niin monta kirjaa, näytelmää, elokuvaa ja laulua, että on suoranainen ihme jos siinä olisi sivussa kerennyt muka jotakin päättämäänkin. Mao taas keskittyi sitten lähinnä hävittämään kaikki tuollaiset haitalliset ja harhauttavat asiat diktatuuristaan, ja aika hyvin taisi onnistuakin. Nyt vaan on Maon "kommunistinen" unelma pahasti kapitalismin kourissa, kun Kiinassa saa rahalla oikeutta. Aina ei voi voittaa, ja pitemmällä tähtäimellä selviytymisen todennäköisyys putoaa kaikilla sinne nollan hujakoille.

Ennen ihmisoikeuksia ja ammattiliittoja diktaattorinkin duuni oli niin paljon helpompaa, kapinallisia sai teloitella urakalla, eikä ketään kiinnostanut vastustaa niin kauan kuin oli vaara joutua itse montun reunalle. Helppo se on täältä internetistä huudella, että "freedom" ja ihmisoikeudet kaikille, mutta jos eläisin valtiossa, jossa idealistin palkka on luoti niskaan jossain viidakossa, niin voipi olla että minäkin olisin huomattavasti rauhallisempi ihminen. Joo, kyllä olisin. Mutta koska minut on hemmoteltu länsimaisella pullamössödemokratialla ja vapauden käsitteellä, aion nyt sitten mässäillä koko rahan edestä. Ei olisi Napoleon tai Stalin katsellut tällaista kirjeenvaihtoa neljää - viittä viikkoa enempää!

Mitä Katalaan Gaddafiin tulee, niin on aika hassua että nyt siitä on sitten annettu pidätysmääräys, kun sen takia on pommitettu taas vaikka kuinka monta "omaa" ja senkin puolella taistellutta ihmistä. Katsotaanko, niin kohta on NATO sanomassa itseään irti, ja joskus sitten sotimassa itse valtaan auttamiaan ihmisiä vastaan. Siinä sitä vasta diktaattoria onkin, helppo piirtää kuva arvaamattomasta sekopäänarkkarista, jolla on kämppä täynnä piriä ja aseita, eikä sitä kiinnosta lukea yhtäkään historian kirjaa edes viitteeksi siitä, miten tuollaisille sotahulluille piripäille on aina ennen käynyt. Mutta omatpa ovat kemunsa, ryssiköön senkin sodan sitten. Katala Gaddafi jatkaa siviili-ihmiskilpien käyttämistä ja NATO ohjailee ohjuksiaan minne sattuu, jälkeen päin puolustelee sitä "no satelliiteista ne kaikki näyttää samalta.."

Sienet

En ole ikinä luottanut sieniin. Yleinen mielipiteeni aiheesta on, että jos et osaa päättää oletko kasvi vai eläin, get the fuck out. Mutta tämä maailmankaikkeutemme toiseksi pahin elämän muoto (lihansyöjä kasveja lukuunottamatta kasvit eivät juurikaan tee vahinkoa ekosysteemille tai julmuudella ja viekkaudella tee eläimistä zombeja) on mukautumiskyvyssään ilmiömäinen, ja on olemassa samanaikaan niin monissa eri muodoissa, että se on saanut minut epäilemään josko ne olisivatkin ennen kaikkea transdimensionaalisia otuksia, jotka pystyvät vaikka liikkumaan ajassa tai laajentamaan viattomien mietojen huumeitten kokeilijoitten tajuntaa kysymättä heidän mielipidettään asiasta.

Joka tapauksessa sienet voivat homeena aiheuttaa ihmiselle vakavaa päänsärkyä, hengitystienoireita tai vaikkapa kuoleman. Jos se on säteilysientä. Tai jotain sellaista. Muurahaisista ne tekevät zombeja jossain amazonilla, veikkaan ettei mene miljoonaa vuottakaan kun tällä suurella vihollisella on samanlainen aplikaatio myös ihmisten orjuuttamiseen ja ihmisyyden täydelliseen poistamiseen maailmankaikkeudesta. Kaikki tämä vihani ja epäluuloni sieniä kohtaan juontaa tietenkin juurensa jostakin varhaislapsuuden traumasta, minut pakotettiin useasti syömään jotakin sienisalaattia tai -soppaa, josta en yhtään pitänyt. Ymmärrettävästi vannoin, etten ikinä enää syö sieniä, enkä lepää ennen kuin sienten evoluution uhka on poistettu ihmiskunnan valtijuuden yltä. Ehkä vähän vähemmän dramaattisesti, "enkä syö"-henkisellä lausahduksella, mutta kuitenkin, pointti oli sama.

Tämä uudelleen syttynyt vihani pohjaa pari päivää sitten lukemaani uutiseen siitä, että uudenlaiset sienet asuvat nykyään pesukoneitten tiivisteissä, ja niihin ei pesuaineet ja muut myrkyt tehoa. Vielä ei ole tietoa, onko näillä sienillä yhtään mitään vaikutusta ihmisiin, mutta sieniä kun ovat, en luota niihin pätkääkään. Jos olet vähän niinkuin kasvi, mutta kuitenkin elät, kykenet liikkumaan ja tekemään pahoja, olet viholliseni. Ehkä on parempi, että lopetatte tämän paskan lukemisen ihan hetkeksi, mulla on takana pari viikkoa kestänyt Monty Python kuuri, jolle ei näy loppua, joten voi olla että kaikkien postausten taso tulee olemaan tämä parin viikon ajan. Eli ei poliittisesti kantaaottavia pikkunäppäriä vitsejä, turhaa vittuilua turhille ihmisille, ei juuri mitään kiinnostavaa tai hauskaa. Tätä... sontaa vaan..

Kesän merkkejä..

Sen voi todeta seuraavista pienistä, mutta merkitsevistä jutuista, joita tässä nyt tapahtuu. Ensimmäinen: Työt loppui viime viikolla. Juhannus ei kiinnostanut mitenkään päin, siinä on taas yksi tekopyhä suomalainen juhla, jonka merkitystä kukaan ei muista, mutta silti voi ryypätä niin vitusti, ettei tarvitse seuraavana aamuna juuri muuta, kuin hävetä. Niille, joita alkoholi ei kiinnosta aika yksinäinen ja turha juhla siis. Mutta eilen illalla ja tänä aamuna tapahtui jotain, mikä tapahtuu joka kesä, mutta en ikinä juuri tiedosta sen tärkeyttä ennen kuin on sen aika:
Toinen: The Hauntedin ensimmäinen levy, tuo hallitsematon aggression purkaus vuodelta 1998, on soinut taukoamatta. Koko kestonsa ajan pelkkää järjetöntä parhautta Dolvingin ensimmäisestä röyhtäyksestä Forensickin loppuun haipuviin huutoihin. Jos olisin parempi soittamaan kitaraa, osaisin soittaa koko levyn ulkoa, koska osaan varmasti jokaisen nuotin siitä jo ulkoa.
Kolmas: jaksoin kävellä kaupungilla pitempään kuin puoli tuntia. Se ei ollut helppoa, ja minua vitutti aika paljon, mutta siltikin siedin ihmisiä, meteliä, aurinkoa, ja kaikkea sitä hybristä niinkin kauan, että kävin syömässä ja pyörähtämässä levykaupassa. Ja vakaa aikomus olisi vielä mennä takaisin ulos tänään. Mielellään soittamaan jotain, mutta jos ei onnistu, niin kävelylenkkikin riittää kyllä hyvin.
Neljäs: Huomaan jatkuvassa hien hajussani uuden, epämukavan sävyn. Sen nimi on tuskanhiki, tai vitutushiki, ja se syntyy ja kasvaa juurikin edellisen kohdan häiriötekijöiden vaikutuksesta. Äsken Anttilan levyosastolla meinasi taju mennä, ei sentään hajusta vaan nestehukasta, ja sitten alkoi myös raivokas hikoilu. Nyt saan sitten haistella kuivunutta vitutushikeä tässä, ja mietin että onko elämä oikeasti tämän arvoista vai pitäisikö päättää päivänsä tähän.

Takaisin tuohon toiseen kohtaan, on tämä vaan niin saatanan kova levy! Tämän jälkeen kaikki maailman hevi ja hardcore levyt on tehty tarkoituksettomiksi. Se on joo melodinen, siinä on puhtaita kertsejä, vaikka niitä ei moni tajua sellaisina ehkä ajatellakaan, siinä on äkkiseltään pelkkää utautautautua-komppia koko levyn mitalta, mutta teille jotka ei muka pääse siihen sisään: olette vaan niin vitun Nynnyjä, ettette uskalla kohdata sitä levyä sinä myllyttävänä ja kertakaikkisen puhdistavana kokemuksena, joka se on. Tämä on se levy, johon Slayerillä ei koskaan riittänyt rahkeet. Niillä ei ikinä ole ollut noin tiukkaa sanoittajaa ja laulajaa, kuin tuo tekohetkellä 28-vuotias narkomaani Peter Dolving oli. Hyvin pian tämän jälkeen se sitten päättikin keskittyä ennemmin niihin huumeisiin, kuin tuhlata aikaansa johonkin vitun musiikkiin, teki sillä aikaa aikasen terapeuttisia soololevyjä ja tuli takaisin The Hauntediin loistavalle rEVOLVErille, jota kuunneltiin Pertunmaan heviskenessä (minä, Eetu, ja kaksi muuta jätkää) aika ahkerasti.

Tämän levyn kanssa tekee vaan mieli rikkoa jotain! Aina yllätän itseni vessan lavuaarilta parranajokone kädessä, valmiina leikkaamaan kaikki hiukset pois ja juoksemaan raivopäisesti kaupungille aiheuttamaan kaaosta, mutta sitten kohtaan itseni peilistä, ja silmäni kostuvat miehisistä kyyneleistä. Totean, etten vain pysty siihen vielä, sammutan koneen ja laitan sen takaisin peilikaappiin. Huokaisen, ja palaan olohuoneeseen nytkyttelemään päätäni musiikin tahtiin ja juomaan limpparia ja tuijottamaan seinää. Kesä on täällä!

Danzigista (ja vähän Profane Omenistakin..)

Mikä on suunnilleen yhtä kookas, kuin edesmenneen Peter Steelen kikkeli, ja aivan törkeän kova laulamaan? No tietenkin Danzigin Glenn, joka on aina ollut mielestäni ihan hemmetin kova ukko, sen lisäksi että se teki vitun kovan uran ja Misfitsin kanssa, se on sen jälkeen tehnyt vitun kovan uran myös ihan omalla lärvillään ja äänellään. Suurin osa Danzigin kuuntelijoista toistelee mantraa, jossa neljä ekaa levyä on parhaat ja sen jälkeen on tehnyt pelkkää paskaa, mutta itse olen eri mieltä. Okei, kolmosta en ole kuullut, joten hirveän vahvaa mielipidettä siitä levynä mulla ei ole. Ensimmäisellä meininki on juuri sopivan kieroa ja häijyä, mutta silti tunkkaista kapakka bluesia. Sitä kuunnellessa on kävelty ympäri Lahden kylmiä ja mutkaisia katuja, kuviteltu että kuljeskellaan puku päällä hakkaamassa jengiä erinäisillä metalliobjekteilla. Nimenomaan kuviteltu. Sitten on tullut vastaan ensimmäinen vähän isompi kaveri, ja on luotu katse maahan ja koitettu näyttää mahdollisimman pieneltä ja säälittävältä ettei tule turpaan. Mutta ajatus sitä ennen oli tärkein!

Kakkoslätyskä menee muutamaa poikkeusta lukuunottamatta vähän liian "Judas Priestiksi" minulle, sellaiseksi perushevailuksi. Ihan hyvä levy toki, mutta jotenkin se ei vaan lähde samalla tavalla kuin ensimmäinen. Kuten jo sanoin, kolmonen on jäänyt väliin. Nelonen on sitten taas 90-luvun kuuloinen levy: täynnä ahdistusta ja pahuutta. Se kuulostaa paljon mielenkiintoisemmalta ja oudommalta, on rakenteeltaan monipuolinen, ja sisältää loistavat, keskenään täysin erilaiset Cantspeakin ja Sadistikalin.

Siltikin omasta mielestäni paras levy on loistava Circle Of Snakes, johon kompuroin vahingossa aikanaan, kun piti kaverille warettaa Before The Dawnin My Darkness, ja tulikin vahingossa Danzigin tulkinta aiheesta. Ja sen Charles Manson-viittaukset ja muut pahhuuvet saivat sitten etsimään loppulevynkin, ja se on mielestäni juuri sellaista musiikkia, mitä pitää joko bluesin heavyn, tai heavymman bluesin olla. Siinä on synkkä meno, parit aika tarttuvatkin kertosäkeet, ja hyvät soundit. Ei liian hinkatut, jyräävät ja elävät. Vieläkään en tätä levyä omista, viisi kertaa olen sen lainannut kirjastosta ja ottanut koneelle, fyysisesti se ei vaan ole kävellyt vastaan. Danzig oli pitkään muutenkin sellainen kaveri, jonka kaikki levyt mulla kaiken järjen mukaan pitäisi olla, mutten vain ollut ikinä ostanut niitä. Tuossa pari kuukautta sitten otin vahinkoa takaisin ostamalla juuri kakkosen ja nelosen, muutkin ovat pään sisäisellä "OSTA NÄMÄ"-listalla.

Myös Melissan uudella Out Of Our Minds-lätyskällä on ihan parhautta Danzigin kanssa lauleskeltu Father's Grave. Siihen biisiinkin on saatu vangittua tuota Glennin amerikkalaisesta folkista ja bluesista ammentavaa synkkyyttä, joka ihan erilaista melankoliaa, kuin meidän suomalaisten folkkihevareitten tiluliluliirutilällällää-melodiat, jotka usein ovat aivan järkyttävän ärsyttävän paskan kuuloisia. Suurin osa suomalaisesta melodisesta hevistä on niin halvan kuuloista, että usein pistää vihaksi, jos joutuu vaikkapa jotain läpipaskaa Eternal Tears Of Sorrowta kuuntelemaan. Tuollaisesta paistaa aina läpi se muitten perässä hiihtäminen sinne, missä joskus on tahkottu kultaa. Eli Sentencedin ja Opethin menneisyyden raunioille. Vielä, jos sillä sattuu vähän keikalla jotain teinigoottipillua irtoamaan, niin aina parempi.

Ainut suomalainen hevilevy, jolla on tajuttu ja ymmärretty Sentencedin perintö oikein, on Profane Omenin tuleva levy. En luultavasti saa enempiä siitä huudella, mutta sanon jo nyt että se on oikeasti paras suomalainen hevimetallilevy ihan hetkeen, se on "popimpi" siinä mielessä, että siinä on paljon hyviä kertosäkeitä, mutta sillä on myös bluesjynttätynttää, ehkä ihan ripaus sellaista Neurosis-jyräämistä ja oikeasti mielenkiintoisia sooloja. Biisit ovat pääsääntöisesti lyhyempiä kuin Inheritillä, mikä on oikeasti aika hyvä, koska se tuntuu siltä biisi kestää juuri sen aikaa kuin se kantaa, eikä rönsyile suuremmin. Lisäksi sillä on hyvin monta kohtaa, joita saa kuunnella kaikki ihokarvat pystyssä, mikä on merkki siitä että pitkästä aikaa on tulossa levy, joka saa meikäläisessä aikaan samoja reaktioita, kuin mitä musiikki yläasteella sai aikaan. Vähän siinä on paluuta myös yhtyeen omaan menneisyyteen, ja meininki on kaikin puolin rennompi ja vapautuneempi kuin Inheritillä, joka on aika raskasta kuunneltavaa, vaikkakin kokonaisuutena hypnoottinen.. Jaa aasinsiltaa takaisin Danzigiin? No, Jules kuulostaa muutamassa kohtaa aika paljonkin Danzigilta, ja jotkut laulusovitukset ovat samanlaisia kuin voisin kuvitella tämän pienen suuren miehen väkertävän, eli ha, pääsinpäs takaisin aiheeseen.

Jos sielu on pakko olla olemassa, niin miksei sitten tällainen?

Tuossa eilisen työpäivän aikana kerkesin taas ihmetellä ja kummastella vaikka mitä. Yksi ajatus oli jostain päähäni putkahtanut ajatus kollektiivisista sieluista, ja voisinpa tässä aikani kuluksi esitellä sen. Herman Hessehän tähänkin vissiin ainakin alitajuisesti ajoi, joten enpä yritäkään ottaa kunniaa tästä itselleni, vaikka Einsteininkin mukaan suurimpia neroja ovat ne, jotka parhaiten piilottavat omat jäljitelmänsä. Haluaisin vielä tarkentaa, että mahdollisesti en usko minkäänlaisen sielun olemassaoloon ylipäätän, mutta jos nyt vaikka oletetaan että sielu sattuu olemaan se 21 grammaa, joka elämän päättymisen myötä keventää ihmisruumista, niin silloinhan meillä on olemassa jo sielu. Hurraa, voimme aloittaa tämän sielun tutkimuksen ja teoreettisen hämmentämisen. Tämän lyhyen ja sekavan johdannon jälkeen on kait syytä siirtyä itse aiheeseen.

Länsimainen yhteiskunta korostaa viimeiseen kapitalistiseen pisteeseen asti yksilöllisyyttä, MINÄN ja persoonan tärkeyttä. Oma menestymisesi ja epäonnistumisesi on täysin kiinni sinusta itsestäsi, ja sinun persoonasi ja minäsi on se yksi sielu, joka asustaa sinun yhden sydämesi (as in kuvainnollinen sydän, jonka vertauskuvana kuitenkin on se yksi fyysinen sydän, joka ihmisellä on.) ytimessä. Ja näin ollen ajatus ihmisestä, jonka sisällä asustaisikin vaikka kaksikin sielua, on skitsofreeninen ja hämmentävä, koska meidän ajattelumme ja minäkuvamme on niin vahvasti sidottu tähän monoteistiseen käsitykseen siitä, miten asiat maailmassa järjestyvät. Esimerkiksi hinduilla ja buddhalaisillahan tämän käsitys on hyvin pitkälti juurikin päin vastainen, ihminen on vain heijastuma jokaisesta edellisestä jälleensyntymästä, ja elämän tarkoituksena on pyrkiä kaikesta minuudesta ja yksilöllisyydestä eroon, jolloin sielu on vapaa palaamaan siihen suureen tyhjyyteen ja alkusieluun, josta se on kiertämään lähtenytkin.

Tämä sitten herätteli nupissani ajatuksen sellaisesta kollektiivisesta sielusta, joka olisi joillakin yksilöillä yhteinen, mutta se ei olisi jokin yksi suuri maailman sielu, vaan ennemminkin erilaisia persoonallisuuksia ja luonteenpiirteitä määrittävä asia, jotka sekoittuvat erilaisissa ihmisissä eri suhteissa. Eli vaikkapa jollakin läskillä tilitarkastajalla voi olla osa sitä samaa sielua, joka on joskus ollut osa Pontius Pilatuksen ruumiissa, tai joku kunniakas ja menestyvä yrityskeisari saattaa kantaa sielussaan osaa vaikka Aleksanteri Suuren sielusta, mikä taas saattaa selittää menestystä. Toki jollain sitten on sielussaan osa naapurin entistä lehmää, joka tekee hänestä säyseämmän ja ehkä vähän passiivisen elämänsä läpi kulkijan. Ja jollain G. W. Bushilla sitten olisi sekoitettuna annoksia samaa sielua kuin Hitlerillä ja olmilla.

Perusajatuksena tällaiselle olisi lähinnä se, että sielun määrä maailmankaikkeudessa olisi jonkinlainen vakio, samaa sielua voi olla samaa aikaan monissa ihmisissä, ja nämä tuntevat luontaista yhteenkuuluvuutta, koska he ovat aivan oikeassa. Lyhyenkin ajan jälkeen tuntuu kuin he olisivat tunteneet vuosia, ja se johtuisi juurikin tästä. Samaan aikaan ihmisessä voi elää tuhansia erilaisia sieluja, jotka vaikuttavat kukin vuorollaan erilaisten asioiden kohdalle sattuessa. Näennäinen ristiriita sitten syntyy siitä, kun jokin sielun osa, joka ei ole luontaisesti vaikuttamassa juuri siinä tehtävässä, toimii oman luontonsa mukaan, tehtävän vaatimaa oletusta vastaan. Tämä olisi sitten vaikka joku psykologis-kollektiivinen sielukäsitys.

Selkeämmin sanottuna me olemme jäästä tehtyjä laseja, ja sielut erilaisia mehuja eri kannuissa. Jokaisessa kannussa on vain yhdenlaista mehua, ja niistä kaadetaan laseihin sekoituksia, joissa eri mehujen suhteet ja määrät vaihtelevat ja vaikuttavat sen ominaisuuksiin ja makuun. Kuoleman hetkellä jäälasi sitten nousee kannun yläpuolelle ja räjähtää, jolloin seuraava sielusta ammentava elävä olento saattaa myös saada sirpaleita vanhasta asuttajastaan, mutta ajan kanssa sirpaleet sulavat mehun sekaan ja laimenevat olemattomiin. Kaikki näistä mehuista eivät sovi yhteen, ja välistä tuntuu että omalla kohdalla sekoituksena on ollut makuyhdistelmä paska-vadelma-kesäinen hiki, ja ettei tällaisia ole missään muualla, kaikki muut kuuluvat yhteen, mutta itse olen aina ulkopuolisena tässä omassa teoriassani. En erikoisena, vaan lähinnä yksinäisenä ja ulos suljettuna. Mutta jossain tuolla on varmasti joku paska-vadelma-kesäinen hiki-sieluinen, joka ajattelee maailmankaikkeudesta aivan samalla tavalla, ja joskus ehkä sattuu lukaisemaan tämän tekstin. Harmikseni hän sattuu olemaan korealainen, eikä tajua tästä sanaakaan..

En tiedä kuinka hyödyllistä tai järjellistä näitten ontologisten asioitten pohdiskelu ylipäätään voi olla, mutta mulla on liikaa aikaa, ja mieluummin käytän sen sitten näin, kuin dokaamalla. Vittu mikä urpo, ajattelette, Ockhamin partaveitsi on jo ajat sitten käyttöönotettu filosofinen instrumentti, joka tekee turhaksi kaiken turhan pohdiskelun, koska yksinkertaisin teoria on todennäköisimmin oikea. Mutta onko muka yksinkertaisempaa, että meitä jokaista varten olisi räätälöity yksi persoonallinen, muuttumaton sielu, joka sitten kuitenkin tekee täsmälleen samoja asioita kuin kaikki muutkin muuttumattomat sielut?

Jos tässä teoriassa huomaa fataaleja puutteita, tai tahtoo rakentaa sitä yhtään pitemmälle, jatkan mielelläni. Suurimmassa osassa kaikkea filosofista pohdintaa ongelmana on se, ettei sitä altisteta vastaväitteille, ja näin ollen kaikkia asioita ei tule mietittyä. Siksi kaikenlainen keskustelu olisi tervetullutta, ihan mistä tahansa, koska minulla ei ole mitään muuta kuin aikaa, mutta se nyt on vissiin tullut selväksi.

Politiikan pelisäännöt

Jyrki Katainen rakastaa pelisääntöjä. Hän jaksaa aina muistuttaa kaikille joka asiassa, ettei mikään hänen päätöksiään tai toimiaan vastaan äänestäminen ole politiikan pelisääntöjen mukaista. Itse hän ei voi syyllistyä niitten rikkomiseen, koska ilmeisesti hän on ainut joka tietää tarkalleen mitkä ne ovat. Ainakin jos hänen muodostamansa hallitus pitää sisällään kaksi vasemmistoliiton edustajaa, jotka äänestivät hänen valintaansa vastaan. Pelisääntöihin kuuluu myös, että opposition pitää purnata vastaan valinnassa, vaikka viime kaudella Keskusta ja Kokoomus oli niin parasta kaveria, ettei mitään järkeä.

Mielenkiintoista on se, että nämä kaikki politiikan pelisäännöt taistelevat aika suorasti demokratian pelisääntöjä vastaan. Näitä sääntöjä kirjoittelee vahvimmat, se pieni porukka vallassa olevia, joita kiinnostaa lähinnä oma keskinäinen nokittelu ja poliittiset valtapelit. Kansa äänestää itselleen mieluisensa edustajan, tavallisimmin katsomatta puoluetta. Sen täytyy olla selityksenä sille, että Kokoomus ylipäätään voi roikkua tuolla mukana, koska edelleenkään, en ole ikinä elämässäni tavannut yhtäkään ihmistä joka olisi tunnustanut äänestäneensä Kokoomusta, ja silti se on suurin puolue. Kun kansa on saanut äänestämänsä ehdokkaan läpi, saa hän katsoa vierestä, kuinka politiikan isot pojat potkivat ensimmäisenä päiväänä hänen eväänsä pitkin futiskenttää, sitten vievät lounasrahat ja sanovat, että täällä jytää puoluekuri. Se pitää huolen siitä, että kaikki ovat samaa mieltä asioista, eikä kukaan äänestä oman mielensä mukaan. Ainut vaan, että se sellainen olisi EDUSTUKSELLISEN DEMOKRATIAN elinehto. Nyt tätä voidaan toki sanoa demokratiaksi, ja että sen perusteena on ryhmäkuri. Ihan yhtä hyvin voidaan sanoa että siiseli on pieni selkärangaton kala, joka elää suurimman osan elämästään ilmassa, mutta laskeutuu maalle lähinnä lisääntymään. Ravinnokseen siiseli käyttää muita petolintuja, ja vapaamuurarien lapsia.

Politiikan pelisääntöihin kuuluu myös ahkera vastuusta luikertelu. Tätä varten Kokoomus avasi viime kauden lopulla ihan oman sivustonsakin, jolla se selitteli myönteisemmäksi vähän ikävältä kuulostavia päätöksiään, eli siis "korjasi" uutisia. En tiedä kuinka hyvin muutama kirjallisuuden perusklassikko on Kokoomuksen piirissä hallinnassa, mutta jos he työllistivät jonkin kotimaisen konsulttifirman tämän loistavan ideansa kanssa niin siellä on kyllä naureskeltu vedet silmissä, kun hallituspuolue heittäytyy Orwelliksi, ja netissä kaikki säälittävät mutubloggarit vetävät hernettä nenään niin perkeleesti. Varmasti ne naureskelevat tälläkin hetkellä jokaiselle sanalle. Hyvää aikaista iltapäivää, ja onnittelut loistavasta strategiasta. Mari Kiviniemikin oli todella kova tyttö puhumaan vastuusta viimeiseen asti ennen vaaleja, mutta sitten kun olisi tullut aika kantaa vastuuta, hän "on vissiin sitten jossain kiireellisillä matkoilla, hehheh."

Kaiken tämän semanttisen kikkailun ja vitun byrokraattisen turhuuden takia olen aina sanoutunut idiootiksi, politiikasta kiinnostumattomaksi henkilöksi. Se ei kyllä ole aivan totta, koska kiinnostusta löytyy tasan sen verran, että koko systeemi on mielestäni ihan perseestä. Eikä vain sellaisella henkisen kuusitoista vuotiaan raivolla ja naivilla mustavalkoisuudella (vaikka toki myös aika paljon silläkin), vaan sillä perusteella, että se ei aja sitä tarkoitusta, jota varten se on olemassa. Se ei ole demokratiaa ylläpitävä järjestelmä, vaan sanamuotoihin ja lauserakenteisiin kuukausiksi ja vuosiksi takertuva itseään-jalkaan-ampumis-kone. Kuitenkin, Onnea nyt Jyrki Katainen, tein sinulle oikein kuvankin:

Eipä mulla sen kummempia, ajattelin kuvan laittaa.

Tänään viimeinen työpäivä, sitä ennen ja sen jälkeen vitusti Monty Pythonia, viikonloppuna Cut To Fit treenejä ja juhannus vissiin Lahdessa. Mikäpä tässä.

Pommit tippuu ja karavaani räjähtää

Laki & Järjestys

Laki ja järjestys ovat ne kahleet, jotka pitävät kunnon kansalaiset aisoissa, kurissa ja nuhteessa. Oletus laista ja sen olemassa olon tärkeydestä juontaa juurensa niihin ensimmäisiin yhteiskuntiin, joissa alettiin viljellä maata, ja huomattiin että onhan se nyt vitun epistä, että joillakin jyväjemmareilla on ruokaa koko ajan, ja monilla muilla ei. Sen lisäksi huomattiin, ettei ollut hyväksi että kansalaiset pystyryöstivät ja tappoivat toisiaan mielin määrin, ja syntyi ajatus jonkinlaisesta yhteenkuuluvuuden kylvämisestä ihmisten mieliin, jotta saataisiin aikaan systeemi, jossa jyväjemmarien ruoka voidaan jakaa, vastineeksi vaikka siitä ettei niitä tapeta sitä ruokaa hakiessa. Oletuksena oli siis, että perustettaisiin järjestelmä, jossa kaikilla siihen osallisilla olisi utilitaristisesti ajateltuna mahdollisimman hyvä olla. Tätä päätettiin kutsua yhteiskunnaksi, ja sitä pidettiin yllä laeilla ja säädöksillä. Myöhemmin nämä kasvoivat polisten myötä mysö valtioiksi, joiden tehtäväksi muodostui suojella omia kansalaisiaan muiden valtioiden kansalaisilta, jos sattui kausi jolloin heillä olisi ruokaa vähemmän kuin meidän valtiollamme. Perusajatukseltaan kyse oli siis suunnilleen tästä.

Sitten valtiot jatkoivat kasvamistaan ja laajentumistaan, ja täytyi alkaa piirrellä kuvitteellisia rajoja, ja alkaa säätää lisää lakeja, jotta ne koskisivat mahdollisimman tarkasti kaikkia näitten rajojen sisäpuolelle ahtautuvia eri kansoja ja ihmisiä. Toki tällainen diktatuurin alle jyräytyminen herätteli myös nationalistiset ajatukset, että eikös olisi helpompaa kun jokainen kulttuuriperinnöllinen alue olisi oman hallintopiirinsä alainen, jolloin yhteentörmäyksiä negatiivisessa mielessä olisi vähemmän, ja motivaatio osallistua yhteisiin toimiin voisi olla korkeampi. Mutta Caesar heilutteli niille natsikorttia ja poltti niiden kylät, loppui sekin valittaminen saatana. Kunnes sitten mongolialaiset tekivät hänen valtakunnalleen samoin, tosin aika paljon tämän suurmiehen kuoleman jälkeen.

Ajan myötä lakeja on pitänyt vain tarkentaa ja tarkentaa, koska ihmiskunnan suuren valistumisen ja valaistumisen myötä vittumaisia pilkunviilaajia ja porsaanreikien hyväksikäyttäjiä on ollut aina vain enemmän ja enemmän. Tästä johtuen laki on nyt täällä ja joka paikassa byrokraattisempi, vaikeampi, mutkikkaampi ja epäkäytännöllisempi käsite kuin koskaan ihmiskunnan historiassa. Raamatun aikaan riitti sanoa että "älä tapa", nyt meillä on rikosnimikkeinä joukkotuhonta, sen valmistelu, henkirikos, kuolemantuottamus, lapsensurma, murha, surma, tappo, törkeä kuolemantuottamus ja hätävarjelun liioittelu. Kaikki samalle, yksinkertaiselle komennolle. "Voitko pliis olla lyhentämättä muiden elämää, koska hekin antavat sinun elää elämäsi suunnilleen rauhassa"

Nyt meillä on uusi hallitus, joka säätää uusia lakeja, ja koska siellä ei ole niitä Kokoomuksen perseen jälkiä joka paikassa, tällä hallituksella voi olla mahdollisuuksia. Siltikään luotto ei ole kauhean korkealla, koska Suomi on aika korruptoitunut maa. Täällä se vaan ei ole raha, jolla niitä lakeja muutetaan. Mutta siltikin yrityksille on aina ovet auki, kun lakeja pitäisi saada läpi, erivapauksia löytyy puoluetukea vastaan kyllä. Jälkeen päin sitten hikoillaan ja kiistetään kaikki yhteydet kyseisenkaltaiseen toimintaan, sehän loukkaa demokratian perusperiaatteita. Kyllä. Mutta tämäpä ei olekaan demokratia muualla kuin paperilla ja äänestyslapuissa. Siitä eteenpäin tämä on oligarkia. Pieni porukka päättää kaikkien asioista, ja jos jostain lapin läänistä on joku yksi perussuomalainen vaikka päässyt sekoilemaan eduskuntaan, niin se ei tarkoita että kaikki siellä olisi samanlaisia kylähulluja. Monty Pythonilla oli loistava pätkä poliitikoista, se menee meidän seuraavalle levylle outroksi ihan varmasti.

"We would like to apologize for the way in which politicians are represented on this programme. It was never our intention to imply that politicians are weak-kneed political time-servers who are concerned more with their personal vendettas and power struggles than the problems of government, nor to suggest at any point that they sacrifice their credibility by denying free debat on vital matters in the mistaken impression that party unite comes before the well-being of the people they supposedly represent, nor to imply at any stage that they are squabbling little toadies without an ounce of concern for the vital social problems of today. Nor indeed do we intend that viewers should consider them ar crappy ulcerous little self seeking vermins with furry legs and excessive addiction to alcohol and certain explicit sexual practices which some viewers might find offencive.

We are sorry if this impression has come across."

Juuripa näistä syistä pidän itseäni anarkistina. En siinä mielessä anarkistina, että täytyisi joka kohdassa pysähtyä miettimään, mitä anarkisti nyt tekisi, koska siitä on anarkia kaukana. Anarkia tarkoittaa käytännössä täydellistä ristiriitaa itsesi kanssa, vapautta aatteista ja niiden "jaloista" velvoitteista, kykyä adaptoitua tilanteeseen ja mukautua ympäristöön ja olosuhteisiin niiden vaatimalla tavalla. Noudatan lakia siihen asti, kun se on mielestäni järkevää ja oikein, mutta jos se jossain vaiheessa törmää omiin moraalikäsityksiini, laki murtuu ensin. Tässä asuu mielestäni täydellinen vapaus, ilman sitä orjuutta, joka tässäkin demokratiassa ja sen kaikissa määrittelevissä säädöksissä ja laiessa elää.

Tämä vapaus, josta puhun ei ole sitä samaa hedonistista ja egoistista "saan mä runkata eläkeläisten päälle jos mä haluun"-vapautta, jota kaikki tässä ympärillä haikailevat, vaan täydellistä vapautta sitoumuksista, vapautta kehittää itseään ihmisenä ja löytää jokin seuraava taso tässä elämässä. Jokin tarkoitus ja merkitys, itsehillintä ja mielenrauha, sen sijaan että juoksisin huoratalosta toiseen ryyppäämässä aivojani pellolle. Jos Platon oli jossain oikeassa, niin juurikin siinä, että jokaisen mielihalun perässä juokseminen ei ole vapautta, vaan suurinta orjuutta. Orjuutta haluille ja heikolle ihmislihalle, joka ei tunne ajatusta merkityksellisestä elämästä siinä suhteessa, kuin se olisi mahdollista saavuttaa jokaisen ihmiselämän aikana. Eli fuck your powertrips, fuck teidän orastavat alkoholisminne ja ajatuksenne siitä millainen minun pitäisi olla sopiakseni paremmin teidän mukaviin piirileikkeihinne. Mä lähden nyt keittämään kahvia.

Mustaa kahvia & Neurosista. What a beautiful morning!

Mustaa kahvia ja Neurosiksen liveä juuppituuppelista, aika siistiä vaikka mustassa kahvissa onkin aina ärsyttävän vetinen sivumaku, joka jää suuhun lillumaan loppupäiväksi. Mutta maito loppui, niin minkäs teet. Neurosiksesta sen sijaan ei jää minkäänlaista paskaa sivumakua, ikinä. Se on aina puhdistavaa, kaunista, ja hienoa musiikkia. Pohjimmiltaan se on ehkä johonkin Wagnerin tai Beethovenin klassiseen musiikkiin vertautuvaa dynaamista ja välistä painostavaa vyörytystä. Vahvimmillaan se tuntuu niin häiriintyneeltä, että monet eivät tahdo edes kuunnella sitä, ja aluksi se olikin ehkä väkivaltaisinta ääntä, jota kukaan on saanut soittimista revittyä. Vähitellen se kaikki alkaa kuitenkin saada jonkinlaisen hahmon ja muodon, ja sitä alkaa ymmärtää, ja lopulta sitä on vaan pakko kuunnella, koska tahtoo ymmärtää lisää.

Neurosis myös vahvistaa tuota muutama päivää sitten selittämääni psykedeelistä puolta aisteissa, josta syystä sitä on myös aika mukava kuunnella, kun seinät alkavat hengittää ja öinen katu säkenöidä silmissä. En tiedä ovatko nämä visiot edes puoliksi todellisia vai täysin kuviteltuja, mutta ainakin ne ovat helvetin inspiroivia, enkä usko niiden olevan mitään suuremmin skitsofreenisiäkään, koska ne ovat luonteeltaan... "vapaaehtoisia". Niitä voi nähdä tai olla näkemättä miten tahtoo, kuten vaikkapa luonnollisten hallusinogeenien kanssa kuulemani mukaan. Jos aivot vaan erittää jotain paskaa vähän eri tavalla kuin muilla. Pitäisiköhän oikeasti käydä jossain aivokuvassa katsomassa, mitä mun pään sisällä tapahtuu kun kuuntelen musiikkia.

Välistä ei oikeasti voi tehdä muuta kuin istua paikallaan ja jumittaa tyhmän näköisenä jossain puolijulkisella paikalla, kun musiikki vaan on sattunut joko kommentoimaan kyseistä tilannetta poikkeuksellisen hyvin, tai se on vaan värittänyt ilmapiirin aivan täydellisen toisenlaiseksi, kuin mitä se olisi ollut ilman sitä. Yhtenä esimerkkinä tästä oli tavallinen kauppareissu suunnilleen vuosi sitten. Levynä oli The Hauntedin rEVOLVEr, biisi oli Abysmal, ja se sai hitaasti hyllyrivien väleissä kaartelevat perheenisät ja vanhukset vaikuttamaan jotenkin todella sairailta, pedofiileilta ja murhaajilta ja narkomaaneilta, kaikki tuntuivat katsovan minua epäluuloisesti kun hymyilin heille. Eipä heillä voinut olla mitään käsitystä siitä, millainen absurdi valo heidän tekemisiään värittikään, he luultavasti kuuntelivat kaupan radiosta Mambaa.

Nyt pitää lähteä taas uudelle mielenkiintoiselle kauppareissulle tekemään mielenkiintoisia havaintoja ympäröivistä paskapäistä, ja siitä, miten he suhtautuvat tällaiseen kohta työttömään hippiäiseen joka palloilee ympäri kaupunkia. Neurosiksen pariin jätän teidät:


BTW, enää kaksi päivää töitä, tänään niistä toinen.

Herman Hesse

Seuraava teksti on minulle täysin tuntemattomasta ihmisestä täysin hänen hengen tuotostensa pohjalta piirtynyt kuva. En jaksa edes väittää tarkastavani wikipediasta, kuinka paljon siitä on faktaa tai fiktiota, vaan sanon ihan suoraan tämän kaiken olevan ajatusvirtaa siitä, millainen ihminen voi mahdollisesti seista Siddharthan ja Arosuden takana. Eli en edes ole lukenut montaa kyseisen ihmisen kirjaa, mutta tunnen suoran yhteyden siihen yksinäisyyden ja eristäytyneisyyden perusajatukseen, joka kulkee näissä molemmissa kirjoissa kantavana voimana läpi ajan ja paikan. Here it goes..

Kyseessä on mies, joka on elänyt läpi kahden ajan. Luultavasti maailmansotaa edeltävän ja sitä seuranneen ajan. Hän koki jääneensä jollakin tapaa vangiksi siihen menneeseensä, joka revittiin häneltä väkisin pois, ja hänet heitettiin väkivaltaisesti uuteen aikaan, jossa musiikki on paskaa ja kaikki tahtovat hukuttaa sotatraumansa johonkin hedonistiseen päiväuneen sen sijaan, että yrittäisivät lähestyä asioitaan järjen kautta, kohdata niitä omia pelkojaan ja kasvaa edes jollakin tavalla sinuiksi niitten kanssa. Hän on myös ollut hyvästä perheestä, mutta jättänyt sen elämän taakseen, koska se on molemmissa hänen kirjoissaan kehyksenä. Toisin kuin vaikkapa Vonnegut, hän ei ole jumissa itse sodan aiheuttamissa traumoissa, vaan siinä henkisessä tyhjyydessä, jonka se ihmiskunnalle jätti.

Kirjoittajana Hessessä on jotain samaa kuin minussa itsessäni: vähän leikisti filosofista ja itseään korjaavaa, ikään kuin mieli muuttuisi kesken lauseen. Samanlaista pitkälti tajunnan virtaukselle nojaavaa ja ekspressionistiseen ja jonkinlaiseen henkiseen terapiaan kallistuvaa ajatusten piilottamista toisen kaltaisten ajatusten alle, yleensä aika läpinäkyvin tuloksin. Tämän lisäksi hänen tekstissään ilmenee kuitenkin myös saksalaisen täsmällinen, tarkka ja erotteleva tyyli. Vaikka hän kirjoittaa tunteista ja ristiriidoista ihmismielessä, ne jäävät tietyllä tapaa jähmeiksi ja etäisiksi, ikään kuin hän varoisi koko ajan kertomasta liikaa. Eli hänellä on niitä paljon parjaamiani suodattimia siitä, mitä muut mahdollisesti ajattelisivat siitä, mitä hän sattuu kirjoittamaan.

En tiedä johtuuko se jostakin psykologisesti vinksahtaneen ihmisen luonteenpiirteestä, mutta olen aina ollut hyvä samastumaan ihmisten tunteisiin, tilanteisiin ja ongelmiin. En tiedä, olenko juurikaan avuksi koskaan kenellekään, mutta minuun voi luottaa ja välitän ympärilläni olevista ihmisistä oikeasti. Mikään asia ei ole minulle "ihan sama". Kaikella on väliä. En sitten tiedä onko se empatiaa vai jonkinlaista mielisairautta, mutta mulle on aika sama kun elämä toimii näin hyvin. Kuitenkin myös kirjoihin ja niiden kirjoittajien piilottamiin juttuihin samastuminen on ollut luonnollista. Jotenkin koko Hessen maailma on hyvinkin vastaava omani kanssa, oman elämäni ensimmäinen aika oli analoginen aika ennen internetiä ja kaikkea vitun digihärpätystä, lähes neuvostoliittomaisissa oloissa Pertunmaalla, ja toinen aika tämä nykyaika, jossa kukaan ei ota mitään tosissaan ja kukaan ei uskalla olla rehellinen tai luottaa toisiin ihmisiin. Tunnen välillä olevani niin vitun yksin kaikkien näitten naureskelevien, viinaa juovien hedonistien keskellä, ja välillä tunnen kuuluvani heihin juuri siksi, että he tekevät huomioita erilaisuudestani, ja joudun selittelemään sitä. Tavallinen selitys alkaa olla jo, että täytyyhän sitä olla ihan vitun sekaisin että pystyy selvinpäin katselemaan ryyppäämistä koko illan ärsyyntymättä..

Kirjoista on luettavissa ennen kaikkea turhautumista koko ihmiskuntaan, ja hänen omaan elämäänsä, joka kulkee etsien päämäärää ja tarkoitusta. Pitäisi lukea joku ihan lopun ajan kirja saadakseen tietää, löysikö hän etsimäänsä. Tosin Siddharthan lopussa päähenkilö löysi valaistuksensa joen lautturin luota, ja hän jatkoi vaatimatonta tehtäväänsä juuri niin onnellisena ja täyttymyksensä löytäneenä, kuin ikuisesti etsivä ihminen vain voi. Siinä oli jotain lohdullista ja hienoa, mutta silti en kyllä usko löytäväni tässä elämässä sellaista loppua, johon voisin olla tyytyväinen. Yksinkertaisesti siitä syystä, että nautin matkasta jo nyt niin paljon, etten tahtoisi sen loppuvan ikinä. Toisaalta se ajatus ajaa minut myös tekemään asioita, että ehkäpä sen läsnäolo on välttämätön, ja lopuksi katselen kaikkea mitä en ole rikkonut ja valitsen niistä parhaimman ja kauneimman asian, ja vien sen mukanani hautaan. Teille jätän tänne sitten kaikki ne paskat biisit ja keskeneräiset kirjat ja oudot piirrustukset. Pitäkää hyvänänne.

Psykedeelit ja massihuumeet.

Olen taas saanut parin viime päivän aikana saanut keskustella jostain syystä tavallista enemmän kannastani huumeisiin. Välistä on vaikea ymmärtää, miten ne ovat jollekin niin helvetin iso asia. Minulla ei ole mitään mielenkiintoa polttaa tupakkaa tai juoda viinaa, siksi en tee niin. En käytä mitään muutakaan, mutta tiedän, että joskus elämäni aikana tulen kokeilemaan marijuanaa, sieniä ja jotain muuta luonnosta löytyvää psykedeelistä hallusinogeeniä, koska ihmiselämä on ainutlaatuinen kaikessa monimuotoisuudessaan, ja mielestäni tuollaisetkin yksittäiset tilat ja kokemukset on käytävä läpi. Niiden aika ei vain todellakaan ole vielä. Niiden aika on siinä vaiheessa, kun olen jotain päälle neljäkymmentä, ja musiikillinen ura on siinä täydellisessä suossa, että olen joka viikko soittamassa jossain vitun Tartu Mikkiin- taustabändissä ja kaikki sanoitusten riimit ovat tasoa me - be, flame - name tai vaikka joku you - too. Sitten tiedän että "ahaa, nyt on aika kokeilla huumeita ja löytää inspiraatio uudelleen!" ja tsädäm, teen psykedeelisessä mielentilassa jonkun ärsyttävän renkutuksen, joka tuo ihan vitusti fyrkkaa pöytään. Näin ovat toimineet kaikki ammattilaismuusikot kautta ihmiskunnan historian, aikoinaan fyrkka vaan ei tarkoittanut Teostoja, vaan sitä että sua ei tapettu jossain kuninkaan hovissa. En kyllä tajua, mitenkä ihmisillä on aina säilynyt kiinnostus "ruveta boheemiksi taiteilijaksi". Ihme ettei koko "ammattikunta" ole kuollut jo ajat sitten. Ehkä siinä kiehtoo se, että se on ainut oikeasti vitun köyhien ja säälittävien ihmisten eliitti. Tuntee kuuluvunsa johonkin porukkaan, vaikka ei ole mitään syötävää, ja kaikki rahatkin on loppu.

Yksi merkittävimmistä syistä siihen, etten käytä huumeita on se etten koe niille mitään tarvetta. En tiedä johtuuko se mun aivotoiminnasta, mielikuvituksesta vai mistä, mutta mä pystyn näkemään hallusinaatioita ihan omasta vapaasta tahdostani. Kuulostaa uskomattomalta tai oudolta, ihan sama. Mutta saan ihan vain keskittymällä asiat väreilemään tai valumaan, ja sitten se muodostuu ikäänkuin perustilaksi. Olen miettinyt, josko tämä olisi joku hyvin lieväksi jääneen autismin sivuoire, koska se ei tunnu olevan ihan hirveän yleistä. Muksuna muistan niiden olleen sellaisia pitempiä jumitushetkiä, saatoin viisikin minuuttia tuijottaa yhteen kohtaan ja nähdä siinä merkillisiä asioita. Sitten jossain vaiheessa tajusin missä ja kuka olen, ei ole soveliasta tuijottaa yhteen paikkaan pitkiä aikoja, jos ei tahdo tulla leimatuksi hulluksi. Mutta se oli tavallaan tajunnan kuvien virtaa, joita ei oikeasti ollut olemassa. Ja silti samaan aikaan ne olivat niin paljon kiehtovampia kuin ympäröivä todellisuus ja ne asiat, joita sillä oli tarjota. Äsken käveltiin kaverilta (RAXILLE TERVEISIÄ!) himaan, ulkona sateli kevyesti ja oli sumuista. Katselin asfalttia jalkojeni edessä, ja joka askelella se näytti siltä kuin kaikki siitä heijastuva valo ja se katu itsessään tavallaan imaisisi itseään syvemmälle. Siis vajoaisi keskelleen, se näytti efektinä vähän samalta kuin vanhoissa Star Warseissa valon nopeuteen kiihdyttäminen. Nytkin kirjoittaessani, näyttö aaltoilee ja valuu, mikä vähän vaikeuttaa tähän tekstin tuottamiseen keskittymistä. Ehkä näitten ansiosta minun on ollut jotenkin helppo käsittää, mitä huumeet pään sisällä tekevät, mutta juurikin siksi en ole kokenut niitä tarpeellisiksi itselleni.

Jos joku järkyttyi siitä, että uskallan avoimesti sanoa tulevani joskus ihmiselämäni aikana kertaluontoisesti ja rituaalisesti kokeilemaan huumeita, kaivakaapa päänne perseestänne ja miettikää. Ihminen on tietysti monimuotoinen olento ja kaikkien nuppi ei ole täysin samanlainen, mutta perusperiaate huumeissa on se, että on luonnolliset hassuja hihityksiä aiheuttavat huumeet, ja ihmisten itse kemiallisesti erottelemat MASSIHUUMEET, joiden ainoa tarkoitus on saada ihmiset koukkuun, ja raha virtaamaan. Tähän rahahuumeteollisuuteen kuuluu myös tupakka- ja osaltaan myös lääketeollisuus. Luonnollisiin juttuihin ei voi jäädä koukkuun, ellei ole sitä pienilukuista itsetuhoista ihmistyyppiä, joka jää koukkuun siksi että sillä on pakkomielle olla koukussa johonkin. Jos se ei ole parisuhde, se on vaikkapa kannabis. Sitten, kun tämä ihminen ei itsekään ymmärrä oman nuppinsa toimintaa, hän selittää olevansa koukussa kannabikseen, vaikka pohjimmiltaan hän saa tyydytyksensä siitä että hänen elämässään on jotain pysyvää, olkoonkin sitten kuviteltu riippuvuus kannabikseen. Mutkia oikoaksemme voidaan toki sanoa, että tämä on henkinen riippuvuus kannabikseen, mutta mielestäni se harvemmin on koko totuus. Samat ihmiset tuppaavat kuluttamaan viinaa ja mitä tahansa muutakin niin sanotusti "raivottamalla", eli vaikka puoliväkisin. On siis aikalailla sama näille ihmisille, onko se riippuvuus juuri kannabikseen muodostettu, vai johonkin ihan muuhun.

Porttiteoriaan en usko hetkeäkään siinä mielessä, että toleranssin kasvaessa sun pitäisi etsiä kovempia huumeita. Bullshit. Porttiteoria on niin monessa tapauksessa todistettavissa tasan siksi, että koska kannabis on laitonta, se pitää hankkia laittomasti. Kun hankit kannabiksesi laittomasti, törmäät luultavasti muutamiin piripäädiilereihin, joiden täytyy saada kamansa myytyä kelle vaan. Ja ylipäätään joudut joskus sosialisoimaan myös kovempien huumeitten käyttäjien kanssa. Luultavasti kuulet niiltä huumetarinoita, ja kun tunnet sen yhden diilerin, kynnys kovempien huumeitten kokeiluun alenee merkittävästi mikäli kiinnostusta ilmenee. Se taas ei ole kannabiksen, vaan sen laittomuuden, ja sinun tyhmyytesi vika. Enemmän tunnen kannabiksen käyttäjiä, joilla se homma pysyy lapasessa, kuin niitä jotka olisivat tämän pienen lieveilmiön takia siirtyneet kovempiin huumeisiin. Ikäväkseni tunnen kyllä myös niitä. Voin sanoa, että absolutistiksi mulla alkaa olla tästä aihepiiristä jo aika riittävästi empiiristä tietoa. Voisin vaikka väitellä tohtoriksi aiheesta. Mutta eipä sellaisella väitöksellä lakkia saisi, joka ei huumeita tuomitse, koska valtio rulettaa ja on oikeassa, kansalaisten kuuluu pelätä kaikkia narkomaaneja. Joita siis on kaikki muut, paitsi tuolla kännissä perheitään tappavat idiootit ja nakkikioskilla tapout-paita päällä tappeluita hakevat keharit. Sanoisin kuitenkin näkemykseni olevan objektiivinen nimenomaan siinä suhteessa, ettei ole kiinnostanut koskea yhtään mihinkään, ja sekä positiivisia, että negatiivisia tarinoita olen kuunnellut molemmilta puolilta aitaa jo aika kauan.

onpas ollut taas keskipaska päivä.

Tänään on vituttanut erityisen paljon paskajournalismin taso. Se on nimenomaan sosioppaattien ja tuoreitten media-assareitten kyrvät pöytään ja mittaamaan- henkistä kilpailua nokkelimmasta otsikosta turhimmalle aiheelle. Täysin tarpeetonta, ylimääräisiä ääniä maailmaan keräävää paskaa, joka ei jaa mitään todellisuudessa tarpeellista tietoa, tai sitten esittää sen niin vitun ärsyttävästi, ettei ketään kiinnosta sitä enää lukea. Tai kyllähän se kiinnostaa joitain suuria ihmisjoukkoja, kun ne lehdet kerta ovat vielä pystyssä. Minä olen se outo tyhmä hullu, jota ne eivät saa ostamaan itseään, ihan marginaalissa viisauden ihanteeni kanssa. Mitäs vittua sillä tekee, kun vaan sen verta osaa lukea että näkee harhaanjohtavan lööpin, jonka perusteella voi tukea rehellisiä yrittäjiä.

Vituttanut on myös ministerivalinnat ja se, että Räsänen kerkeää jo ensimmäisen vuorokauden aikana päästellä niitä raamatullisen mittakaavan sammakkosateita suustaan. Tottakai hän on nyt saman tien puhdistamassa Suomea kaikista vääräuskoisista, koska sydämen yhteys löytyy kristittyjen pakolaisten keskuudesta heti! On sekin Valheellisen Henkilöpalvonnan Kultti sen verran laaja uskonto, että eiköhän senkin sisältä löytyisi Räsäselle riittävästi vääräuskoisia tuulimyllyiksi. Saisi sitten ihan rauhassa taistella niitten kanssa, mutta noin vahvan vakaumuksen omaavalle ihmiselle ei voi antaa mitään tehtävää, joka vaatisi objektiivisuutta tai oikeudenmukaisuutta, koska ne molemmat ovat uskonnosta ihan vitun kaukana. Mitenpä ihmiset, jotka vaikka sodan koettuaan ovat menettäneet uskonsa, tai afrikkalaiset tapakristityt, joiden elämässä se perusasetus on vaikkapa juurikin islamin tavat ja perinteet, leima otsassa vaan sattuu olemaan se syntymän käännytyksessä saatu, syntyykö Jumalan soturilla sydämen yhteys näihinkin saman tien? Haetaan amerikasta pari äärifundamentalistista "Jumala vihaa Suomea"-kristittyä, jotka ovat Räsäsen kanssa suunnilleen samaa mieltä kaikesta, ei ole sitten sisäasiainministerillä niin yksinäistä, kun on edes pari ihmistä samaa mieltä. Viimeksi eilen juuri naureskeltiin sitä, että kuvitteleeko joku nahkapää ihan oikeasti että päiväntasaajalta sotaa pakoon lähtevä ihminen haluaa ensimmäisenä jonnekin vitun Suomeen 30 asteen pakkaseen hyppimään toppatakki päällä, kun koko muu maailma on n. 50 astetta lämpimämpi ja kaikin puolin avoimempi. Just saying.. Niin, ja nyt kun Katainen sai vihdoin sen paikan, joka sillä on käytännössä ollut koko Vanhasen munattoman ja Kiviniemen vastuuttoman pääministerikauden ajan, niin mikäs vittu tässä sitten. Welcome to the era of descending darkness.

Vähän on vituttanut myös se, ettei ollut varaa lähteä VR:n kyydeillä ja viiden euron festaribusseilla Myötätuulirockiin Profane Omenia katsomaan, olisin kyllä halunnut. Ja kun olisi pitänyt Helsingissä kuitenkin käydä julisteita levittämässä niin olisi saanut samalla hoidettua. Mutta mulla on enää 70, itseasiassa varmaan vähän vähemmänkin rahaa, ja kohta tulee sen rahan kanssa ihan saatanan tiukkaa, kun on noita grindipippaloita vähän joka pitäjässä. Mutta hyvä vaan, kyllä noin hyvän asian puolesta on valmis ottamaan vähän turpaankin jos niikseen tulee. Vois järkätä vielä Rock Against Katainen!-henkisen tapahtuman jossain vaiheessa kun on liikaa rahaa ja aikaa. Soittamassa ainakin Cut To Fit ja Psykis.

Havaintoja sosiopaateista

Sosiopaatit, me/nuo sosiaalisten suhteitten ja ihmisten välisten kanssakäymisten ristiaallokossa vastavirtaan luovivat sekopäät. Olen elämäni aikana tehnyt lukuisia observaatioita ihmisestä, ihmisyydestä, meitä eteenpäin ajavista ambitioista ja siitä, miten suhtaudumme muihin ihmisiin. Psykologian opinnot syvensivät tätä tietyllä tapaa, ja yritän nyt selventää teille hieman sitä, mikä on sosiopaatti, ja miten se toimii. Lyhyesti sanoisin kyseisen kaltaisen ihmisen olevan lähinnä ihmisyytensä tiedostava ihminen. Hän käsittää, että hänen tunteensa ja kokemuksensa eivät ole millään tavalla ainutlaatuisia, saatika merkityksellisiä, ja siksi hänen on toisaalta helppo mukautua ja jäljitellä niitä, mutta suhteellisen vaikea tuntea niitä itse. Toisaalta ristiriitana onkin juuri se, että näiden kahden välinen ero hämärtyy teini-ikään tultaessa, ja on vaikea sanoa, onko maanisesti pienimmätkin tunteet elävä ihminen tosissaan, vai ei. Olen tullut siihen tulokseen, että on se. Nuoruudessa apatia ja tunteettomuus korostuvat, mutta ne tekevät kasvaessa tilaa täydelliselle, intuitiiviselle tuntemiselle ja eläytymiselle.

Koska sosiopaatti tiedostaa oman ihmisyytensä, hän tiedostaa myös sen, miten ihmisen päänuppi toimii. Onkin vähän muna-kana kysymys, kumpi on seurausta kummasta. Jos tiedät miten ihminen toimii tai mistä ihmisyydessä on kyse, se on omiaan tekemään kenestä tahansa kyynisen mulkun. Mutta tässä ihmistuntemuksessa piilee se hiuksenhieno ero, josta olen käynyt useita keskusteluja älykkäänä tai muuten vain sekopäinä pitämieni ihmisten kanssa: sosiopatia ei aina ole täysin negatiivinen asia. Meikäläisestähän tuli kuitenkin suhteellisen sosiaalinen ja toimeentuleva otus, vaikka en ihan mihinkään malleihin ja elämään sopeutunutkaan! Kyse on siitä, kuinka paljon ja mihin tahtoo käyttää sitä ihmisten nupin ymmärrystään. Tiedän ihmisiä, joilla se on johtanut täydellisen narsistiseen fantasiaan omasta ylivertaisuudesta kaikkeen muuhun elävään nähden, ja nämä yksilöt ovat aiheuttaneet ongelmia kaikille ympärillään, etenkin niinä aikoina kun heillä menee huonommin, ja he pyörittelevät kaikkia muita saadakseen haluamansa.

Mutta tätäkään ei ole pakko käyttää negatiivisuuden levittämiseen ja omien halujen tyydyttämiseen. Kaikki tämä, mitä nyt luet, on manipulaatiota. Minä istutan tietynlaisen kuvan itsestäni ja ajatuksistani aivoihisi, ja sinä muodostat minusta sen tietyn kuvan, jonka minä annan. On aivan minusta kiinni, mitä sillä kuvalla teen, ja mihin sen siirrän. Siltikin, olen aina pyrkinyt kylvämään itsenäisen ajattelun siemeniä muihin, ja pyrkinyt toimimaan sivusta seuraajana ja ongelmien ratkaisijana sen sijaan, että tunkeutuisin väkivaltaisesti kenenkään aivoihin. Häpeäkseni on myönnettävä kyllä myös, että nuorempana tuli pyöriteltyä ihmisiä vähän enemmänkin, mutta täytyy ottaa huomioon, että Pertunmaalla kasvavalla nuorella on vitun tylsää ja vain 20 kaveria. Pakostakin siinä alkaa ne samat naamat vituttaa. Se, mikä minut erottaa suurimmasta osasta teitä muita on se, että minulla ei ole suurta osaa niistä suodattimista, joita olette itsellenne rakentaneet. Se ajatus siitä, etten minä voi sanoa tai tehdä tällaista, koska minulla on tietynlainen imago tai asema, jota täytyy pitää yllä. Pidätte yllä jotain pientä ihmisen naamiota, ja kuvittelette olevanne suurikin ihmislabyrintti täynnä salattuja ajatuksia. Onhan se hienoa joo, mutta se on vain ihmisyyttä. Siinä ei ole mitään ihmeellistä. Pääajatus tässä on se, että teillä on omat munat pelissä tehdessänne asioita, minulla useimmiten ei. Mulle on aivan sama vaikka en hyötyisi tekemisistäni mitään, mutta ei siksi että haluaisin olla minkään yläpuolella, vaan siksi, että jos siitä ei ole mulle haittaa, voin ihan hyvin tehdä jotain muittenkin hyväksi täällä tallustellessani.

Itserakkaus. Yksi luonteenpiirre, joka mahdollisesti korostuu yliherkässä persoonallisuudessa. Pahimmillaan se voi johtaa narsismiin, tai niin helvetin syvään itseinhoon, ettei siitä pääse koko elämänsä aikana irti. Tällä on usein tapana sitten vähän lyhentää sitä elämää toisesta päästä. Näitäkin olen elämäni aikana pari nähnyt, ja se on surullista. Itse olen suhtautunut siihen luonteenpiirteeseen aina mitä suurimmalla varauksella, kuristanut sen itseironialla, joka siltikin taitaa useimmilta mennä vähän ohi. En oikeasti välistä tiedä ymmärtävätkö kaikki töissä, mitä tarkoitan sanoessani että olen siellä jossain jumalan ja Jack Whiten välillä. Aina olen kuitenkin tiennyt olevani ihan suhteellisen säälittävä runkku, ja hauskaa onkin ollut se, miten tällainen säälittävä runkkukin onnistuu välillä elämässään, kun on riittävästi säkää ja vitutusta. Pohjimmiltani kuitenkin vihaan sitä faktaa, että edes olen olemassa täällä ihmisten maailmassa, mutta vain siksi, että minun täytyy kuolla täältä pois. Silti se on niin suuri viha, että se tulee joko polttamaan minut loppuun ennen aikojani, tai saa minut vanhoilla päivillä sekoamaan totaalisesti. Ammun muksuja haulikolla kun tulevat omenavarkaisiin, tai jotain vastaavaa. Tapan huoria jollain syrjäisellä farmilla, kuka tietää.

Siltikin osa juuri tästä itserakkaudesta on se asia, mikä ajaa tällaisia persoonallisuuksia tekemään "taidetta", ja sanonkin nyt, että suurin osa kaikista muista ihmisistä, niistä joilla on nupissa kaikki hyvin, tulee aina vain jäljittelemään sitä autenttista autistisen mielen räiskähtelevän ekspressionistista purkausta, jonka muut näkevät jonain merkityksellisenä, hän itse vain turhauttavan paskana yrityksenä saada JOTAIN aikaan. Joillakin tietysti on pillu mielessä, mikä on mun mielestä maailmankaikkeuden viimeinen syy tehdä mitään. Vittu, jos haluat persettä, osta auto. Älä ala tehdä jotain paskaa rokkibändiä sen takia, ja pilaa näitä hommia meiltä kaikilta muilta. Tämä etenkin tuonne Tampereen suunnalle. Tätä ei pidä käsittää niin, että kokisin kykeneväni jotenkin aidompiin suorituksiin. Meikäläisellä vastaan tulee sitten taitojen puutteellisuus ja kärsimättömyys. Kaikki pitää tehdä ihan helvetillisellä kiireellä ja juosten kusten, mistä syystä en luultavasti tule koskaan saamaan mitään hienoa aikaan. Siltikin koko ajan pitää tehdä jotain, koska se auttaa pitämään nupin kasassa. On pakko kirjoittaa, soittaa, piirtää ja sählätä koko ajan jotain, tai alkaa negatiivinen kausi. Myös tämä tajunnanvirtainen, hyvin vahvasti subjektiivinen puoli kaikessa tekemisessä varmasti ärsyttää monia, mutta tahtoisin tehdä pesäeron siihen "MUN mielestä ja minäminäminä" ajatukseen. Tahdon vain tehdä selväksi puhuvani vain omalla suullani, omista ajatuksistani, luultavasti ilman pienintäkään käsitystä totuudesta tai suuremmasta ymmärryksestä. Minä olen tässä ihmisten maailmassa tarkastelemassa ja oppimassa koko ajan lisää, en tiedä mitä varten, mutta kuitenkin. Lukekaa Herman Hessen Arosusi, jos tahdotte päästä meikäläisen nupin sisään, aika samalta siellä näyttää.

Vallankumous populaarimusiikin kautta?

Katselin tuossa YLE Areenasta Popkultin, jonka aiheena on vallankumous. Vieraina Rosa Meriläinen ja Shaka, jotka eivät sitten osanneet aiheesta puhua oikeastaan yhtään mitään. Eivätkä ylipäätään kauheasti, vaikka Shakakin ihan pätevä räppäri on mielestäni aina ollut. Lisäksi mukana oli aina yhtä rasittava Silvia Modig. Näkökulmat olivat niitä tuttuja, joihin saa törmätä ihan missä tahansa paneelikeskustelussa, dokumentissa tai rock-historiikissa. Ennen kaikki oli paremmin, punk on kuollut, musiikkia ei enää tehdä sydämestä ja munista ja rap on kantaaottavinta musiikkia. Mihin Steen1 vastasi jo Rock Suomi dokumentissa, että ei se rap lähtökohtaisesti ole poliittista musiikkia, vaan se kantaaottavuus ja hyökkäävyys on siinäkin touhussa ihan marginaalissa, ihan niinkuin kaikessa muussakin musiikissa. Ei mikään tyhmä jätkä, sanon minä. Punkkarit tietysti suuttuvat aina kun joku sanoo, että punk on kuollut, ja alkaa hirveä älinä internetsissä. On se ikävä kyllä tiettyyn pisteeseen asti totta. Punk ei ole kuollut, se vaan makaa koomassa eikä pysty tekemään mitään uutta, kun silmissä vilisee menneisyys ja korvissa huutaa pelko siitä, että uudistua ei saa ja dogmia pitää noudattaa. Sehän se on sitä anarkiaa.

Ja minun vastaukseni on sama, kuin henkisessä kirjeessäni Seppo Vesteriselle: Tulkaa katsomaan. Vaikka te ette sitä näe, niin me täällä ruohonjuuritasolla duunaillaan hommia ihan vitun hyvällä meiningillä, viimeisten kahden vuoden aikana on Suomessa ollut varmasti enemmän grindcorekeikkoja, siis pelkästään grindcoreen keskittyviä iltoja, kuin mitä niitä on ollut sitä edeltävän viiden vuoden aikana yhteensä. Musiikki on vanhempien ja suurimman osan ihmiskunnan mielestä pelkkää möykkää ja ihan paskaa, mutta sepä se onkin ollut aina se edeltävästä sekopolvesta erottava tekijä. Punkkarit alkavat kasvaa vanhaksi, ja vihaavat vaikkapa grindcorea tai heviä, eivätkä voi sulattaa sitä, vaikka se ei pohjimmiltaan juuri eroa siitä, mitä he soittivat nuorena. Samalla asialla ollaan, ja minä en ainakaan ole ikinä ajatellut hetkeäkään vanhemmista sukupolvista, että vittu mitä idiootteja. Olen aina kärsivällisesti kuunnellut ne tarinat minun nuoruuksista ja koittanut kaivaa niistä jotain opetuksen siemeniä, vaikka kyseinen henkilö on parhaimmillaankin tahtonut vain päteä sillä, miten kaikki asiat eivät olleet niin helppoja 70-luvulla. Ei varmasti olleetkaan. Maximum respect.

Siltikin, ihan samalla tavalla ne julisteet teipataan tolppaan tänäkin päivänä. Vaikka monet asiat ovat ottaneet valtavia harppauksia, teippiteollisuus on jostakin syystä polkenut paikallaan hyvin kauan. Myöskään ihmisen kykyyn vaikuttaa säähän ei ole tullut muutoksia. Olen useastikin kiertänyt ainoana vapaailtana lumisateessa kiroamassa, kun teippiteollisuus ei ole ottanut riittäviä harppauksia ja kehittänyt teippiä, joka pitäisi julisteet kiinni märässä tolpassa pakkasella. Siltikään en näe siinä mitään ihmeellistä. Nämä on niitä mukavia juttuja, joihin voi törmätä vain soittamalla paskassa Ö-puulaakin bändissä. Vaikka osa saattaa stressata ja vituttaa tapahtumahetkellä, niitä ajattelee lämmöllä myöhemmin.

Mitä vallankumoukseen ja poliittiseen musiikkiin tulee, njeh. Kuuntelen paljonkin musiikkia, jonka sanojen taakse on laitettu keskiverto "mii änt jyy peipi lets meik lavia" enemmän ajatusta, mutta sana "poliittinen" siinä musiikissa oli pitkään sellainen määre, jota kiertelin ja kaartelin kuin supernörtti windowsia. Vieläkään se ei minun nuppiini ilman konflikteja istu. Kyllä omissa lyriikoissani kylvän jonkinlaisia ajatuksen siemeniä, johtopäätöksiä ja pohdintoja maailman tilasta ja mahdollisesta tulevaisuudesta, joskus vain psykedeelisen tajunnanvirran nimissä, joskus ihmisyydestä. Sekö tekee musiikista poliittista? Sekö, että kirjoittaa siitä miten pystyn aavistamaan uuskolonialististen valtioiden kaipuun menneitten aikojen suurempiin hallintoalueisiin, mutta tällä kertaa suurkorporaatioitten (joista kaikki eivät toki ole suurinta syöpää maailmankaikkeudelle, osa varmasti panostaa vaikkapa työntekijöihinsä ja arvostaa niitä) avulla? Maailman kauneus on siinä, ettei se ole mustavalkoinen. Pinnat heijastelevat valoa eri aallonpituuksilla, ja saavat aikaan itseään määrittäviä adjektiiveja, jotka helpottavat ihmisten välistä kommunikaatiota. Siis värejä, vitun olmit.

Suurinta anarkiaa on olla ristiriidassa itsensä kanssa, tiedostaa ja hyväksyä se. Minä olen tässä aika suhteellisen hyvä. En käytä alkoholia, tupakkaa tai huumeita, mutta juon kahvia ja syön lihaa. Vaikka en käytä huumeita, muitten huumeitten käyttö ei kiinnosta hevon vittua, ellei se haittaa heidän kanssaan ajatusten vaihtoa tai omaa ymmärrystä. Vihaan ihmisiä, mutta en todellakaan kaikkia niistä, aika suurta osaa myös rakastan. Minulla on samaan aikaan rastat ja kalju. Nuppi on ulkoa lähes yhtä sekaisin, kuin se on sisältäkin. Sivarissa olin ainut anarkisti. Muilla oli pitkiä vasemmistolaisanarkovegaanirasta määreitä, mikä mun mielestä on vaan ihan yhtä turhaa, kuin jonkun emoilun jakaminen omiin genreihinsä. Tai hevin, tai punkin. Tai "poliittisen musiikin"leimaaminen omaksi genrekseen. Sen sisään kuitenkin mahtuu aika iso pala Tom Waitsista ja Bob Marleysta Napalm Deathiin ja The Hauntediin. Vallankumous pirstautuneen ja kaupallistuneen populaarikulttuurin kautta on aika absurdi ajatus. Che on aina kuuluisampi kuin Fidel, vaikka Fidel on aina ollut vitusti kovempi jätkä, JA ON VIELÄ HENGISSÄKIN. Siinä on kaveri, joka oikeasti on tehnyt vallankumouksen, päässyt nauttimaan sen hedelmistä, ja työntänyt keskisormensa vitun syvälle jenkkien perseenreikään. Vallankumous ei todellakaan tapahdu musiikin vuoksi tai sen kautta, mutta onhan se ihan vitun hyvä että on jotain mitä kuunnella sitten, kun päässä napsahtaa ja kivet lentää. Sellaisen päivän varalle me tätä hevipunkkiamme duunaillaan.

dyndydyndydyndydyndy

Olen vasta viimeaikoina alkanut todella ymmärtää Queens Of The Stone Agen kauneuden. Onhan se aina ollut ihan vitun kova bändi, mutta se on silti ollut vaan ei-Kyuss. Mutta nyt uskalsin viimein ostaa Era Vulgariksen, ja eilen seitsemällä eurolla Songs For The Deafinkin, jotka on molemmat todella hyviä levyjä. Siltikin mielessäni tämä on vieläkin vähän ei-Kyuss. Se vaan on näissä jumittelupörinärokkihommissa niin ylittämätön bändi, ettei siitä pääse mihinkään. Paras levy on tietenkin Welcome To Sky Valley, koska siinä sattuu kahden aikakauden risteäminen juuri oikealla tavalla: Brant Bjork rummuissa ja Scott Reeder bassossa. Siisteintä on ehkä nimenomaan tuo Reederin bassojamittelu läpi levyn, sillä on aikas oma soundi, ja helvetin hieno ote tuohon nelikielisen rätkyttelyyn. Helsingissä The Hauntedin keikan jälkeen juttelin Dolvingin kanssa, ja innostuin aika paljon kun hän selitti duunailevansa levyä Scott Reederin kanssa, tuli sellainen olo, että niissä jameissa tahtoisi olla kärpäsenä katossa.

Yksi suomalaisen pöristelyn parhaimpia on mielestäni lohjalainen Midget Fetish ( http://www.myspace.com/midgetfetish ) jolta on näköjään tullut jotain uuttakin kamaa taas. Tämän siis huomasin Myspakea linkatessani. Se mitä oikeasti piti sanoa on se, että siinä on bändillinen vitun kovia muusikoita, ja se on livenä ihan helvetin hyvä. Pitääkin järkätä niille Torveen joku hässäkkä jossain vaiheessa, ihan vaan että pääsee itse taas fiilistelemään.

Ihan hillitön jysäri taas päällä. Sen perästä tulee yleensä vitutus. Ja sitä myötä sitten ankarampi päänsärky. Ja pikkuasioista turhautuminen, se on pahinta. Joku juttu ei mene niinkuin mielestäni pitäs, ja vittu et oon paskapää kaikille.. Mutta se johtuu yleensä päänsärystä, ei ympärillä olevista ihmisistä, joten pyydän kaikilta jo anteeksi jos olen vittupää tuossa aböyt tunnin, kahden päästä. Pitää mennä lepäilemään ennen duunia vielä kai. Tällainen keskitaajuuspörinämusiikkihan sentään on ihan täydellistä lääkettä päänsärkyyn. Brant Bjorkin soololevyt soimaan kohta vaikka. Kesä on ihan kivaa aikaa.

Aivot sulaa!

Pleikkari on huutanut eilisestä aamu kymmenestä asti yhtäsoittoa, kun sain postissa vihdoin ja viimein Alundran, jota joskus muksuna hakkasin ihan vitusti. Nyt olen jo paljon pitemmällä kuin mitä koskaan pääsin silloin. Pelailu on välistä ihan terapeuttista, mutta nyt alkaa kyllä käydä jo mielenterveyden päälle, joten tauko lienee paikallaan. Hyvä tauko tuleekin, koska tämän illan megastonerijamit lähenee. Hyvät fiilikset tästä, ellei nuppi sitten ole kaiken pelaamisen ja vielä täyden duunipäivän jälkeen niin jumissa, että vaan seison kitara kädessä ja kuola valuu lattialle. Pitää tyhjentää nauhoitusvärkki kaikesta ylimääräisestä roinasta ja pakata kaiken maailman taikapedaaleita mukaan, ettei jää siitä kiinni.

Pitäisi kai muistaa syödäkin jotain jossain välissä. Töissä saa viimeistään ruoan, mutta olisihan se ihan hyvä jotain muutakin vetää ehkä. Kirjoittaminen ainakin on nyt niin vaikeaa, että taidan lähteä katsomaan mitä tarjottavaa olisi euromarketin hyllyrivien viidakolla.

Ai niin, pääsin Orimattilaan opiskelemaan nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajaksi, nyt pitää vaan kuulostella, että mitä tulee yliopistosta. Se ajaa ohi, mutta luultavasti sitä alkaa syksyllä sitten amis-siedätysaika meikäläisellä.

TORVEN JOKAVUOTISET GRINDIBILEET

Tällasta Torvessa 9.7, sietää tulla vaikka vähän kauempaakin niin saan bensoja maksettua bändeille. Se on lauantai, eikä kellään teistä mitään parempaa tekemistä ole.

Eilen oltiin Helsingissä

Eilen käytiin Linnanmäellä, ja olihan se nyt suunnilleen yhtä hauskaa, kuin vierailu Guantanamo Bayssä. Itse en ostanut ranneketta, mutta vierestä katselin miten 37 euron kappalehintaan ostetuilla rannekkeilla sai jonottaa puoli tuntia kahden minuutin hupiin, tai jonottaa kolme varttia viidentoista minuutin elokuvaan. Merimaailmaankaan sillä ei edes päässyt. Oli aika hauska nähdä miten joka vitun kojulle oli ihan helvetilliset jonot, vaikka samat kojut saisivat pönöttää tyhjillään jos ne olisivat olleet muurien toisella puolella. No, onneksi edes viimeinen vekotin puolentunnin odottelun jälkeen tuntui palkitsevan poikien vitutuksen rahan menosta. On se niin hauska katsoa kun lapset leikkivät ja kehittävät itseään. Ne Guantanamo -fiilikset olivat tuolla kyllä niin vahvoja, että ajattelin ensi kesäksi kehitellä matkafirman, joka lupaa iloisia lomamatkoja koko perheelle, siis tervetuloa Guantanamo Bay Resort 2012- lomalle! Hauskaa riittää koko perheelle! Kokeile sensorista deprivaatiota
Tai uutta, hurjaa vesikidutusta!
Tai nauti asiantuntevan henkilökuntamme hoivasta ja käy vaikka hieronnassa!


Syötiin varmaan neljä eri ateriaa päivän aikana, oli kunnon kulinarismimatka Helsinkiin.. ja sen pikaruokaloihin. Keltaisessa Jäänsärkijässä kävin ja pihinä miehenä ostin vain halpoja, mutta sitäkin parempia. Kyussin ..And the Circus Leaves The Town pauhasi motarilla aika kovaa, ja sen jälkeen en ole muuta kuunnellutkaan. Sen lisäksi Portisheadin Dummy, jolta en edes tiennyt mitään muuta biisiä kuin Roadsin, mutta se yksin oli jo riittävä syy ostaa se levy. Kolmanneksi vielä Queens of The Stone Agen Era Vulgariksen. Tämä kesä on meitsille yleensä tällaista aavikkopörinän aikaa, ja olisihan se vitun kiva käydä tänään sellaista soittelemassakin.

Seuraavaksi voisin käydä vähän kirjakaupoilla ja ehkä Anttilassa katselemassa alennuslevyjäkin. Nälkäkin olisi, mutta tuntuu että eilinen roskaruoka-aalto sai ehkä riittää. Kunnes taas kävelen kadun toiselle puolelle Energiaan, jossa on kyllä tämän kylän parhaat kebabit. Se on muuten mielenkiintoinen ilmiö, miten sulla kasvaa sellainen huumediilerin ja mafiagangsterin suhde lähi kebappilan omistajan kanssa. Se näkee että astut sisään, vinkkaa silmää ja laittaa kebabiin tuplalihat. Nyökkäätte toisillenne merkitsevästi ja kävelet kotiin syömään. Toisaalta tässä suhteessa on humaanimpikin puoli, nimittäin se syyllisyyden tunne, jos haet ruokasi jostain muualta. Aina kun kävelee kotiin toisen pizzan tai vaikka hesburgerin paperipussin kanssa, voin nähdä miten liikkeen omistaja harjaa pienen, raskaalla työllä ja vaivalla ylläpitämänsä paikan rappua luudalla, joka on sidottu yhteen risuista ja käytetystä mopin varresta, lastensa leikkiessä ympärillään. Kun hän kohottaa katseensa, ja hänen silmänsä kohtaavat minun syyllisyyttä loistavan katseeni, ja huulet, jotka muodostavat sanat "...olen pahoillani", hänen silmäkulmaansa kohoaa kyynel. Hänen ruskeasilmäiset lapsensa lopettavat leikkinsä ja tuijottavat isäänsä suu auki, kääntyen sitten katsomaan minuun. Isä asettaa kätensä lapsensa olkapäälle, nojaa harjaansa ja he katsovat minua tien yli, eivät vihaisina, vaan pettyneinä. Surullisina. Koska he välittävät.

Life is good.

Näin unta, että olin Jyrki Kataisen paras kaveri ja me syötiin jäätelöä ja tehtiin kaikkea mitä parhaat kaverit tekee. Sit se koitti iskeä naisia selittämällä että "mä muuten kasaan tota hallitusta!" ja mä sanoin sille, että "älä sä Jykä ala mitää hallituksia kasailemaa, ei siitä tule lasta eikä paskaa. Pysy erossa siitä, ei Jykä, Eiiiiiiiiii!" Mutta se ei kuunnellut mua. ":( "

Viime yönä käytiin harjoittamassa anarkiaa (Lahti on hieno kaupunki korkealta katsottuna) ja kohta lähdetään Helsinkiin tukemaan musiikkibisnestä ja syömään lintsin riistohintapoppareita. Auf Wiedersehen.

Ihmisistä.

Aion kirjoittaa teille ihmisistä. Ihmiset ovat niitä mielenkiintoisia kanssakuolevaisia, joita yhden ihmiselämän aikana tulee vastaan tuhansia, ellei jopa kymmeniä tuhansia. Joillakin vielä useampia, mutta tavallisimmat lukemat taitavat pysyä tuhansissa. Kauempaa katsottuna ne ovat kuin lauma tulikärpäsiä, jotka kerääntyvät sinkoilemaan sinun lämpimän elämänvalosi ympärille, viihdyttävät sinua hetken, kunnes katoavat takaisin jonnekin yön pimeään ja tekevät tilaa uusille. Lopulta kaikki ovat nähneet sinun valosi, jättävät sinut yksin ja lähtevät parveilemaan jonkun toisen valon ympärille. Ja tämä mielenkiintoinen tapahtumaketju on se, jota me kutsumme elämäksi.

Ihmisiin tutustuminen alkaa ensimmäisenä tietysti perheestä, ja laajenee mahdollisen päivähoidon kautta (paitsi Timo T. A. Mikkosen perheessä, jossa lapsia ei työnnetä vastuuntunnottomasti tuntemattomien hoteisiin. Hyvä Timppa!) uusiin ihmiseen. Joskus, kuten minun elämäni ensimetreillä, tuntuu siltä että nämä samat ihmiset tulisivat olemaan elämäni kiintopisteitä koko sen keston ajan. Ensimmäiset viisitoista vuotta näin olikin, kaikki ystäväni olivat samoja esikoulun luokkakuvassa, ja yhdeksännen luokan luokkakuvassa. Niistä oli mielenkiintoista seurata sitä transformaatiota, joka ihmisessä tapahtuu noiden vuosien aikana, sitä vanhenemista, joka ei ole tiedostettua kuoleman lähestymistä, vaan huipun saavuttamista ja kehittymistä. Kun pienenä piti vierailla joillain äidin tädeillä tai sedillä tai muilla muinaisjäänteillä, ajatteli että nuo ovat vain jotain vanhoja menneen ajan vankeja, jotka ovat aina olleet tuollaisia. Nyt kun on kasvanut, on ymmärtänyt sen surullisen totuuden. Kun ajattelen omia tätejäni ja setiäni, ymmärrän todellakin sen tunteen ja lämmön, jolla niitä vanhoja muinaisjäänteitä on lähestytty. He ovat niitä ihmisiä, joiden kanssa on kasvanut aikuisuuteen. Niitä sukulaisia, joiden seura ei tuntunut teeskentelyltä, niitä ihmisiä, jotka ovat olleet mukana sinunkin elämässäsi koko sen mitalta.

Yläasteen jälkeen kaikki ihmiset, joita voisin kutsua ystävikseni ovat vaihtuneet moneen kertaan. Lukiossa minulle esiteltiin uusi paletti tulikärpäsiä, jotka kolmen vuoden jälkeen jäivät ehkä kahta lukuunottamatta sinne. Ihmisiä tulee ja menee, jotkut nopeammin, jotkut hitaammin, mutta ne kaikki lähtevät lopulta. Pitkäaikaisin ihminen koko elämässäni on veljeni. Kuinka säälittävää se sitten on? Ei yhtään, sanon minä. Toki molemmat jaksaa kiukutella välistä, mutta sanon että me tullaan vitun hyvin toimeen keskenämme. Enkä häpeä sanoa, että se on varmasti tärkein ihminen tässä elämässä. Vaikka meissä ei ole yhtään mitään samaa, olemme kasvaneet yhteen varmasti tiukemmin kuin monet kaksoset, ja väittäisin tajuavani aika hyvin, mitä sen nupissa tapahtuu. Sama tyttöystävä minulla on ollut nyt neljä vuotta, ja siitä ihmisestä täytyy sanoa, että se on maailman kärsivällisin. Silti tiedostan taustalla koko ajan, että meillä on liian paljon eroja, ja liian paljon ristiriitoja kannettavanamme lopuksi ikää. Jossakin vaiheessa kaikki tämä tulee eskaloitumaan, mutta siihen asti mennään loppua liiemmin miettimättä. Se on yksi ihmiselämän hienoimpia ominaisuuksia, olla ajattelematta loppua. Se ilmenee aivan kaikessa globaalista roskien dumppaamisesta testamentin kirjoittamisen lykkäykseen.

Ihmiset ovat sivusta seurattuna aivan helvetin mielenkiintoisia. En koskaan ole tuntenut oloani riittävän mukavaksi yhtään kenenkään kanssa, periaatteessa vihaan kaikkia alkoholia käyttäviä, omaa mieltään hukkaan heittäviä ihmisiä jo lähtökohtaisesti ylikaiken, mutta silti käytännössä en vihaa yhtään ketään. Olen oppinut hyväksymään sen, että jotkut ihmiset tarvitsevat viinaa ollakseen oma itsensä, ilman häpeän pelkoa, ja jos se vaatii huumaantuneen tilan, niin minä en ole sitä kieltämässä. Siltikin välillä tunnen oloni niin saatanan yksinäiseksi tässä sadan tuhannen ihmisen kaupungissa, että hämmästyn itsekin. Syksyllä tulee itselläni täyteen kuusi vuotta Lahtea. Alkaa päässä hälytyskellot huutaa, että aivan sama mitä jää taakse, katoa. Häviä. Juokse. Mene pois. Saapa nähdä minne..

Äiti Yö

Luin juuri Kurt Vonnegutin Äiti Yön, joka osoittautui varsinaisen mielenkiintoiseksi filosofiseksi tutkielmaksi hyvän ja pahan olemuksesta. Jos ette jaksa lukea kirjoja, samainen opus löytyy myös filmattuna, mutta koska pääosassa esiintyy aikoinaan myös näyttelijänä kunnostautunut narkomaani ja alkoholisti Nick Nolte, en mene lupaamaan, että se on yhtä hyvä kuin kirja. Ehkä kaikki sen tasot eivät tule samalla tavalla ilmi, tai ehkä minun on katsottava se, ennen kuin voin sanoa siitä yhtään mitään.

Päähenkilö on toisessa maailmansodassa natsien propagandaradion kuuluvin ja kunnioitetuin äänitorvi. Sodan alkuvaiheilla amerikkalainen agentti oli kuitenkin palkannut hänet vakoojaksi, ja hän lähetti viestejä amerikkalaisille äänenpainoillaan, tauoillaan, ja tietyillä lauseillaan. Hän ei varsinaisesti tiennyt, mitä viestejä hän lähetti, mutta kuitenkin toimi salaa hyvän puolella. Hän pääsee sodan jälkeen takaisin Amerikkaan, vaikka kellään ei ole todisteita siitä, että hän olisi toiminut vakoojana. Vahingossa hän tutustuu talossaan asuvaan neuvostoliittolaisvakoojaan, joka haaveilee elämästä kuvataiteilijana. He ystävystyvät ja muutamien vahinkojen kautta kaikki kavaltavat taas toisensa. On siellä naisiakin jossain välissä, mutta niinhän niitä on aina. Mielenkiintoinen filosofinen ongelma kirjassa on siinä, miten paljon hyvässä on pahaa, ja pahassa hyvää? Mikä on näkymättömän hyvän painoarvo kaikkea sitä näkyvää pahaa vastaan? Ja onko lopultakaan hyvä ja paha mitään muuta, kuin voittajien kirjoittaman historian valossa tulkittuja ratkaisuja, joita ihminen on tietämättömyyttään toteuttanut?

Vastauksena viimeiseen kysymykseen, Vonnegut on kanssani samoilla linjoilla. Ei ole olemassa absoluuttista pahaa, ja lähimpänä sitä on halu vihata niin kovasti, että uskoo Jumalan vihaavan kanssaan. Kirjassa kuvataan vanhuuden höperö Bernard O'Hare, joka oli pidättänyt päähenkilön aikanaan Saksassa, ja kuvitteli tämän arkkivihollisekseen, lohikäärmeeksi jota Pyhä Yrjö on tullut tappamaan. Hänen pyhä sotansa sai arvoisensa hämmentävän lopun välinpitämättömän lohikäärmeen vihattomissa käsissä. Välinpitämättömyys onkin juuri se, joka pitää ihmiset kasassa. Jos sinulla on olemassa vakaumuksia, ne tuhoavat sinut sodassa, joka repii rikki kaiken sen mitä rakastat. Jos et rakasta mitään, ei sinulla ole menetettävää. Jos sinulla oli jotain mitä rakastaa, sinusta tulee välinpitämätön tai kuollut.

Bernard O'Hare taas kuvaa ihmistä, joka sodan tai elämänsä muun suuren sattumuksen jälkeen odottaa ja hakee omaa tarkoitustaan, jotakin merkitystä sille paskalle, jota hän joutuu kutsumaan elämäkseen. Tällainen tarkoituksettomuus, joka seuraa juurikin tuosta välinpitämättömyydestä, on joillekin musertava voima. Päähenkilö kuvailee vankilassa lyhyitä kohtaamisiaan Adolf Eichmannin kanssa, joka päästää suustaan yhden suuren elämään liittyvän viisauden: Jokaisessa ihmisen elämänvaiheessa häneltä odotetaan jotain uutta. Meidän tehtävämme on ymmärtää, mitä se on, ja toteuttaa sitä mahdollisimman hyvin. Tässä vaiheessa elämääni koen, että tämä paskan jauhaminen on yksi sen tärkeimpiä asioita. Ihan vakavissani. Kuinka säälittävää se on? en tiedä, mutta ehkä tämäkin joskus tarjoaa minulla pakotien, lautasellisen ruokaa tai jotain muuta jossain toisessa elämänvaiheessa, jossa luultavasti kökin kodittomana jossain tuolla romanien vieressä. (ainakin, jos Katainen saa muodostaa hallituksen)

Natsipropagandatoimittajan omalletunnolle lasketaan siis tolkuton kasa ruumiita, joita hänen katsotaan puheillaan aiheuttaneen, vaikka hän ei uskonutkaan puheisiinsa, vaikka hän tiesi niiden hulluuden, ja myös niiden ihmisten hulluuden, jotka ottivat hänet todesta. Totalitaarista mieltä Vonnegut kuvaakin kiinnostavaksi helvetilliseksi käkikelloksi, josta on tietoisesti otettu rattaita pois. Se pysyy aina välillä täsmällisesti ajassa, kunnes ratas hyppää tyhjän kohdan yli, toimiakseen taas ajassa. Näin toimii myös juutalaisia ja neekereita ja katolisia vihaava natsiaktivisti, jonka parhaat ystävät ovat musta ja katolinen. Tällaiset tosiasiat totalitaarinen mieli voi kuitenkin sulkea idealistisen vankilansa nimissä kokonaan pois, koska aate ajaa niiden ohi. Kuinka paljon siinä ruumiiden rinnalla painaa se, että hän mahdollisesti edesauttoi sodan loppua, vaikka sitä ei voitaisikaan todistaa? Patrioottisille amerikkalaisille, antifasisteille ja koko maailmalle ei yhtään mitään.

Johdannossa Vonnegut antaa kirjalleen kolme opetusta, kun "kerrankin sattuu tietämään mitkä ne ovat". Ensimmäinen kuuluu: Ihminen on se, miksi hän tekeytyy, ja niinpä hänen on syytä olla tarkkana miksi tekeytyy. Jos mukaudut valtakoneistoon, tekeydyt parhaaksi natsiksi natsien valtakaudella, se voi myöhemmin potkia sinua päähän. Jos elämässäni on yhtään ironian tajua, tullaan kaikkia näitä tekstejä jossain vaiheessa käyttämään oikeudessa minua vastaan, kun aika ajaa demokratiasta ohi, ja suvaitsevaisuus ja ihmiskunnan tulevaisuudesta välittäminen ovat rikoksia. Toinen opetus Vonnegutilla on se sama, jonka minä olen syntymästäni asti omaksunut, ja jonka olen yrittänyt näillä vajaalla kahdella sadalla tekstilläni ajaa ihmisten mieliin: Kuoltuasi olet kuollut. Kolmas ja viimeinen on: Lemmiskele aina kun voit. Se tekee hyvää.

Psykedeelistä tajunnanvirtaa.

Tämä kuumuus ajaa minut järjiltäni. Voin käydä suihkussa, ja saan jo pyyhkiä pyyhkeeseen hikeä, joka tulvii kainaloistani jonkin järjettömän suuren vesiputouksen tavoin. Haisen koko ajan paskalle ja limalle, olo on vähintäänkin epämukava, ja väsymykseen tuomaan melatoniiniin sekoittuneena nämä omat feromonini iskevät päälle aika suhteellisen psykedeelisen tilan, jossa olen viettänyt aikaani lähinnä kuunnellen Neurosista ja Reverend Bizarrea ja piirrellen spiraaleja. Jostakin syystä ne ovat nyt olleet kiinnostavampia, kuin mitkään muut muodot. Nehän ovat anarkistisia ympyröitä. Ne eivät tahdo sulkeutua tai löytää omaa määränpäätään, ne eivät tahdo toistaa itseään. Ne tahtovat kasvaa, murtautua vapaaksi omasta menneisyydestään ja saavuttaa jotain tuntematonta. Se on niiden hienous ja kauneus, niin suuri syvyys niin yksinkertaisessa kuviossa. Mutta koska ihmismieli on rajallinen, ja länsimaisen kristinuskon kaltaisekseen kasvattama, minun spiraaleillani on jokin loppu.

Länsimaisella mielellä on jatkuva tarve ja pyrkimys asettaa kaikki janalle. Maailman historiakin on meille vain pitkä jana, joka alkoi alkuräjähdyksestä, kulkee jatkuvasti kovaa vauhtia kohti loppuaan, jota emme vielä tunne, mutta jota kaikki odottavat ennen aikojaan jo tapahtuvaksi. Se on mielestäni ehkä kaikkein järjettömintä ihmisluonnossa. Loppua pitää odottaa jo kauan ennen kuin se on ajankohtainen, ja kaikki toivo ollaan kuoppaamassa heti, kun ensimmäisen kerran näyttää vähän hankalalta. Tiedostan tämän kaikissa läheisissäni, ja se saa minut välistä aika kovankin halveksunnan ja itserakkauden valtaan. Tiedostan sen henkisen sairauden alun, joka minussa kasvaa. Mutta TE olette sen sinne istuttaneet. Auktoriteetit, niitä tottelevat, opettajat, kauppiaat, sukulaiset, MTV, McDonald's, uutiset, kaikki tämä ympärillämme oleva paska siitä, miten ilman rahaa ja mainetta ei voi menestyä. Maailmanhistorian sivu ei tunne suhteessa kovinkaan montaa taiteilijaa, joiden arvoa olisi kukaan tajunnut hänen elinaikanaan, se on verrattain uusi ilmiö, joka on oikeastaan kasvanut ja kehittynyt vasta viimeisten kahden vuosisadan aikana. Sitä ennen suurin osa niistä, joilla oikeasti on ollut väliä, ovat kuolleet köyhinä kurkkumätään, tai jääneet bussin alle vanhoina höperöinä, jotka nyt vain sattuivat suunnittelemaan puolet kaupunkinsa mielikuvituksellisesta arkkitehtuurista.

Tiedän myös, että ihmisenä en kuulu kenenkään tai minkään yläpuolelle. En myöskään minkään tai kenenkään alapuolelle. Me olemme kaikki samanlaisia, kaikilla samat mahdollisuudet tehdä itsestään täysi pelle kaikkien muiden silmissä. Siihen perustuukin ihmiselämän ainutlaatuinen merkitys: uskallatko tehdä itsestäsi pellen vaikkapa juuri viiden miljoonan muun ihmisen edessä? Suurin osa ei uskalla. Valtaväestö nauttii siitä demokratian tarjoamasta vapaudesta valita monista eri kanavapaketeista se itselleen sopivin. Tajuan hyvin Platonin kritiikin hampaattomalle demokratialle, ja sen näkemyksen demokraattisen vapauden pahimmanlaatuisesta orjuudesta, joka myöhemmin kasvaa ehkä tyranniaksi, tai Suomessa joksikin vaisummaksi, mutta ideologiselta periaatteeltaan samaksi. Helpoin ja varmasti utilitaristisesti oikein ratkaisu olisi hajottaa kaikki valta ja antaa jokaisen päättää elämästään ja asioistaan. Näillä yksilöillä olisi vapaus muodostaa yhteisöjä, joilla on vapaus toimia miten tykkää. Ihmiset ovat laumaeläimiä, mutta viiden miljoonan ihmisen laumassa on jo neljämiljoonaayhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksäntuhattayhdeksänsataaseitsemänkymmentäkuusi ihmistä liikaa.

Luen parhaillaan Kurt Vonnegutin Äiti Yötä, ja hikoilen. Minun on helppo samastua hänen teksteihinsä, koska pääasiassa se on samanlaista lörpöttelyä, kuin omanikin. Yhtäkkiä saatetaan ajautua täydellisesti sivuraiteille, kun kuvataan jonkin täysin sivullisen henkilön elämää ja tekoja, joilla ei välttämättä ole minkäänlaista pohjaa siinä totuudessa, jossa me elämme. Itseasiassa tämä kirja on osoittanut minulle muutamia yhteyksiä Platonin ja Vonnegutin välillä. Valtion loppupuolella Platon kuvailee sitä, kuinka runoilijoita ei kuulu päästää valtioon, koska heillä on sen kehitykselle vain haitallista tarjottavaa. Äiti Yö kertoo amerikkalaisten vakoilijana natsien propagandaradiossa toimineesta miehestä, jonka menneisyyden saarnat tarjoavat hänelle suojan vielä vanhemmallakin iällä, vaikka hän ei tarkoittanutkaan sanomaansa sen enempiä, vaan lähetti viestejä amerikkalaisille. Silti kaikki natsit muistelevat lämmöllä hänen sotahenkeä ja itsetuntoa nostattaneita saarnojaan. Lisäksi Vonnegut on kirjoittanut taas omista traumoistaan kahden peilin kautta, ja heijastelee maailmaa, jossa ihmiset tekevät asioita, hullujakin asioita, hetken mielijohteesta ja tietämättömyyttään. Sanon sen taas, tässä miehessä meni yksi aikamme suurimpia filosofisia neroja.

"häy ty skriim!"

Youtube on täynnä kyseisenkaltaisia myötähäpeää herättäviä kehareita, jotka opettavat toisille myötähäpeää herättäville kehareille, kuinka muka pitäisi huutaa, ja sitten nämä myötähäpeää herättävät keharit tekevät oman videonsa, jolla he koittavat opettaa muita myötähäpeää herättäviä kehareita huutamaan. Näiden katsominen nostaa itselle sellaisen tuskan hien pintaan pääasiassa kahdesta syystä. Ensinnäkin: ne on tehty täysin, vain ja ainoastaan siinä toivossa, että saadaan kuulla muiden sanovan "Vau, sä oot niin hyvä tos, siis iha käsittämätönt mite sä voit Garjuu tollee!". Niiden pääasiallinen pyrkimys on työntää oma naama niin syvälle youtuben perseeseen, ettei sitä voi olla näkemättä, jos sattuu elämään siellä jossakin. Ne toistelevat samoja asioita, joita kaikki toistelevat kaikilla muilla videoilla.

Toisekseen, ne eivät oikeasti opeta yhtään mitään. Ei noista opi huutamaan. Tuonkin kaverin kähinä on sellaista, mitä tehtiin ala-asteella kun matkittiin naapurin spurgua. Ei sen opettelu vaadi mitään ihmeempää lämmittelyä tai lihasten rentouttelua tai kaikkea tuota kehon high techiä mitä tuo jätkä tuossa fiilistelee. Pahimmillaan tuollaiset videot voi ryssiä jonkun terveyden tai innon kokonaan. Muutenkin tuosta asiasta on tehty aivan vitusti liian vaikea. Se on ihan sama kuin kaikessa muussakin laulettavassa: jos sulla on asiaa, sen kuulee. Jotkut kaverit ottaa oppia klassisista laulajista, käy pitkiä keskusteluja hengitystekniikoista ja tietää nimet kaikille perseen lihaksille joilla pitää pinnistää. Sitten kun ne avaavat suunsa, se kuulostaa yleensä ihan paskalta. Joillekin on ehkä vähän hankala ymmärtää, että ihan kuin jazzia, tai viskistä bluesia laulettaessa, tässä hommassa on ihan eri lähtökohdat. Klassisessa laulussa sä et joudu huutamaan sähköisten instrumenttien metelin yli, sä et törmäile ihmisiin, sua ei pommiteta puolityhjillä kaljatuopeilla. Sun pitää pystyä huutamaan vaikka samalla kun juokset tai väistelet erinäisiä objekteja, joten klassisella laululla on hyvin vähän tekemistä örinän kanssa, paitsi että molempiin pitäisi saada puristettua voimaa. Ei ole mitään oikeaa tapaa, jos se ei tunnu itsellesi helpolta, ja silloin kun tuntuu, sen kuulee. Jos menet jollekin hissukseen jazzia lauleskelevalle pienelle tytölle sanomaan, että "EIKU SUN KUULUU HENGITTÄÄ TÄLLEE JA LAULAA TÄLLEE KOVAA!" niin eihän se toimisi siinä ympäristössä yhtään. Samalla tavalla uskon että vaikkapa Seasick Steve on ihan riittävän hyvin hajulla siitä, miten ääntään käyttää omien fiilistensä jakamiseen. Puhumattakaan Tom Waitsista, joka oli joskus 90-luvulla käyny lääkärissäki, ja sille oli näytetty vihreetä valoa että jatka samaan malliin vaan.

Loogista tietysti on, että jos jonnekkin sattuu, teet sen väärin. Eri asia tietenkin, jos heilut jollain hevipunkkikeikalla ja sitten on seuraavana päivänä vähän selkä kipeä, niin sen kuuluu ollakin! Se on luonnon tapa rangaista sinua siitä että olet päättänyt soittaa tällaista saatanan möykkämusiikkia! Mutta huutaessa kun ei mihinkään satu, ja hapenpuute ongelmat alkavat johtua lähinnä siitä samaan aikaan heilumisesta, ja siitä että olet kirjoittanut itsellesi liikaa sanoja räpätettäväksi, niin olet oikeilla jäljillä. Muista juoda vettä, huutele löysät pois ennen keikkaa ja älä syö liikaa hippisoppaa. Siinä on meikäläisen ohjeet.

Kävin kokeessa

Kävin siellä kokeissa, ja sain vielä sen Platoninkin raivotettua junassa loppuun, takakansi läjähti kiinni Pasilan asemalla. Ja sanon, että en pääse sisään, mutta ei se ihan päin vittua mennyt. Platonista osasin kyllä selittää molempiin kohtiin vähintään sen kaksi sivua (huom. osasin siis LOPETTAA siihen.) ja sitten aineistotehtävässä pyristelin miten vaan osasin, kun on filosofian teoriapuolesta kuitenkin aikaa se pari vuotta, en nyt ihan hahmottanut että mitä ei-subjektivismia se toinen oikein oli. Juuri tarkistin, ja jos se nyt oli moraalirelativismia, niin en mä sitä ihan hukkaan heittänyt. Ainakin se oli oikeilla jäljillä, jos ei oikein. Sanoisin, että vitun jeessisti meni puolentoista viikon lukemisella. Myös kuvakerronta tältä päivältä kertoo, että on vissiin käyty kirjoittelemassa filosofiaa. Oikeastaan tuo ei ollut sen ihmeellisempää, kuin ylppärit ilman valinnan varaa. Mutta ihan hyvä fiilis jäi. Parempi kuin aamulla. Parastahan tässä on se, että nyt saa rauhassa keskittyä lukemaan Kurt Vonnegutia ja muuta "kevyttä" kun ei ole isompia velvoitteita enää. Eli siis olen vapaa, siinä mielessä kuin länsimainen demokratia voi vapautta ihmissielulle tarjota. Eli liikaa. Juuri tällaisesta vapaudesta Platon arveli tyrannian nousevan, kun ihmiset ovat niin vapaita että ovat sen jatkuvan vapauden periaatteen vankeja, he kaipaavat kuria ja järjestystä, ja jonkinlaista kantaa asioihin. Ihmiset tarvitsevat niitä laatikoita, joita sitten kiroavat, kun ne ovat olemassa. Se on osa ihmisluontoa.

Koko päivän olen kuunnellut oikeastaan vaan Neurosiksen Times of Gracea ja Kilimanjaro Darkjazz Ensembleä. Jälkimmäisen löysin grindifoorumin jazzitopikin kautta, kiitos tästä linkin laittajalle, koska tää on ihan helvetin kovaa kamaa. Loistavaa lukemismusiikkiakin sen takia, että se on jatkuvaa soundtrackia jonkinlaisille fiiliksille, joita joku Fight Club vaikka voi herättää. Siksikin se sopii oikeastaan minkä tahansa lukemiselle. Okei, Peppi Pitkätossu voisi olla vähän outoa luettavaa tällaisen synkistelyn kanssa, mutta noin niinku muuten. Jos mulla olisi niitä torven soittajia ihan vitusti kaveripiirissä, tätä mäkin tekisin, mutta kun ei, niin duunailen kitaralla kaikkea tyhmää. . . Piano. Sen mä edelleenkin tahtoisin. Se olisi ihan vitun jees. Soittelisin vaan pianoa koko ajan. Vähänkö olis siistiä