Ostin tänään taas vaihteeksi vähän enemmän levyjä, mutta silti ne kaikki kompensoivat sitä tyhjyyttä joka minuun syntyi, kun en löytänyt eilen julkaistua Seasick Steven You Can't Teach An Old Dog New Tricksiä. Mukaan tarttui Tuomari Nurmion Punainen Planeetta, Tom Waitsin Glitter & Doom live, Johnny Cashin A Hundred Highways (elikkäs vitonen Ameriikan sarjassa), Alice In Chainsin Black Gives Way to the Blue, ja Rage Against The Machinen dvd. Viimeksi mainittuhan on monelle lähinnä ärsyttävää neekerien räppimokellusta, kun eivät paremmasta tiedä. Kyseessä on kuitenkin mielestäni aika kepeästi yksi väkivaltaisimman kuuloisista yhtyeistä, jonka voima perustuu ruhjovaan yksinkertaisuuteen ja rytmeihin. Se on vaan siistiä. Mielestäni crashiin soitettu peruskomppi on yksi maailman raskaimpia ääniä. Toisaalta juuri tästä syystä myös Meg White on meikäläisen listalla kovimpia rumpaleita, sillä vaan on sellainen ote siihen touhuun, mikä jää monelta mieskollegalta ihan täysin unohduksiin. Siinä on munaa. Soitetaan vähemmän ja rokataan enemmän.
Toinen huomionarvoinen lätyskä näistä on tuo Alice In Chainsin levy, koska se on aivan loistava näyttö siitä, että bändi voi selkeimmän ja persoonallisimman (ja samalla suurimman ongelmien kohteen) jäsenen huumekuolemasta huolimatta kuulostaa itseltään, ja vielä syventää osittain raskaampiin ja synkempiinkin vesiin. Levy on nimeä myöten täynnä sellaista fiilistä, että lataa kyllä aika vahvasti meikäläiselle tippaa linssiin aika monessakin kohtaa. Jos Layne Staleyn lauluja oli välistä vaikea kuunnella, niin aika yhtä vaikea on kuunnella "jäljelle jääneitten" lauluja Staleystä. Mä olen muutenkin aika kova myötäeläjä, etenkin musiikin suhteen. Mutta koen sen vain ja ainoastaan hyvänä ja merkittävänä asiana itselleni. Se auttaa muistamaan pikkujuttuja ja tunnetiloja, niitä sävyjä mitä on ollut omassa mielentilassa sillä hetkellä kun se tapahtuma on tapahtunut.
Ennen kuin ryntäsin rauhattomana levykauppaan kuluttelemaan tiliäni, olin siis pomoni kanssa Hurinan tiedotuskeskuksen puolesta pitämässä nuorille sellaista pienimuotoista ideointituokiota käytössä oleviin ja nykyisiin nuorten tiloihin liittyen. Samalla vähän kyselin kuulumisia ja kesäsuunnitelmia ja kerroin kauhutarinoita Pertunmaalta ja.. No, ne jutut vähän taas karkasivat lapasesta, niin kuin mun jutuilla on tapana, ja sillä vähän pelottaa, että kun vedän sitä huomenna itsekseni, niin miten paljon tuhoa voinkaan kylvää niihin nuoriin mieliin kun ei ole kukaan jarruttelemassa sitä touhua. Pyydän anteeksi jos lapsenne mahdollisesti päivän päätteeksi tahtoo polttaa Babylonia alas tai selittää että koulussa tänään käytiin kuuntelemassa kun setä soitteli kitaraa ja selitti sekavia. Kolme ryhmää olisi huomennakin siis vielä. Mitähän siitä tulee. Jos kohta menisi nukkumaan ja katselisi sitä sitten aamupäivästä, puoli kahdentoista aikaan, kun viimeiset lähtevät ovesta ulos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti