tiistai 17. toukokuuta 2011

Suomenruotsalaisuudesta, ja tästä "muukalaisvihasta"

Tässä erehdyin taas työnteon lomassa lueskelemaan Hesarin keskustelua, ja kyllähän se nyt taas sytytteli vaikka minkä näköisiä ajatusketjuja. Mielestäni on aika hauskaa, että tuollaiset Jussi Halla-Aho imitaattorit (lähtien ajatusmaailmasta ja kirjoitusasusta) toitottavat Hesarin järjestelmällisesti luovan Vihreää todellisuutta, jossa tiettyjen henkilöitten mielipiteet ovat täyttä totta, ja toiset näkemykset sivuutetaan täysin. Varmasti totta, ja varmasti johdettavissa ihan selkeästi rahoitus- ja tukemiskysymyksiin, mutta mikä minua huvittaa onkin se nurinan subjektiivisuus. Kyseessä olevia kirjoittajia harmittaa vain ja ainoastaan, koska se heidän punaniskainen, vaikkakin pitkällisen muotoilun ja sivistyssanakirjan avittama mielipiteensä ei ole uutinen. Jos hesarin otsikot olisivat vieläkin tyhmempiä ("HA, vitun ruotsi saitte pataa trololololol! 6-vitun-1!") ja edustaisivat sitä "kansan ääntä", linjasta itkijät olisivatkin jotain punavihreitä pökälepäitä. Itsehän olen helvetin vahvasti sitä mieltä, että uutisoinnin pitäisi olla täysin objektiivista, eikä siihen saisi liittää minkään sorttista bisnesajattelua tai hauskuuttamista. Mutta minkäs teet maassa, jossa valmistuu helvetilliset määrät media-assareita vuodessa. Pakko ne on jotenkin työllistää, kirjoittakoon sitten vaikka pikkunäppäriä juttuja hesariin.

Se, mistä oikeasti teki mieli vähän jauhaa, oli suomenruotsalaisuus, ja ruotsin kieli. Pakkoruotsi on kuitenkin ihan hyvä olla olemassa, vaikka sitä ei ehkä yhdeksännellä luokalla Pertunmaalla asuessaan tajunnut. Eikä oikeastaan ehkä vielä Lahdessa lukiossakaan. Mutta Suomi on ihan oikeasti kaksikielinen maa, ja täällä on alueita, joilla suomea ei oikeasti puhuta. Ensimmäinen oikea kohtaaminen tällaisen ympäristön kanssa oli itsellänikin vasta Lapinjärvellä, oli jotenkin hassua kuulla siellä kylällä ruotsia, koska ei sitä oikeasti ajatellut, että joku sitä puhuisi Suomessa. Niinkin suvaitsevainen, älykäs ja täydellinen yksilö, kuin minä, sai huomata oman todellisuutensa rajojen repeilevän ja paukkuvan, etenkin vielä siinä vaiheessa kun koko keskuksen hauskin, rennoin ja asiansa osaavin kouluttaja paljastui suomenruotsalaiseksi. Nehän on sellaista jättekivaa trallalalallaa-kansaa.

Kyllä, näin. Ja he tiedostavat itsekin tämän kaiken. He osaavat ihan sujuvasti naureskellakin tälle. Ruotsalaisuus ei oikeasti ole kovinkaan kaukana suomalaisuudesta. Heillä ei vain ole ikuisena henkisenä rasitteena sitä alemmuuden tunnetta siitä, että he olisivat kaikessa huonompia kuin me. Meillä on, koska joka vuosi olemme saaneet ensin euroviisuissa ja sitten lätkässä katsoa, kuinka tulee turpaan niin että ropisee. Iloiset ruotsalaiset ovat sitten huvipursiltaan vilkutelleet MM-kullat kaulassa, ja suomenruotsalaisethan kuuluvat enemmän "NIIHIN" kuin meihin. Niillä on enemmän fyrkkaakin. Mutta yllättyykö kukaan jos sanon, että talvi se tulee sinne ruotsinmaallekin? Kyllä sielläkin viinaa juodaan ja hakataan vaimoja, kyllä sielläkin tapetaan perheitä ja ammutaan lopuksi omat aivot seinälle jollain perintötussarilla. Hehän ovat ihan niinkuin me. Käytännössä me olemme aika samaa porukkaa, mutta eri kielellä. Ja Suomessa olisi vielä mahdollisuus olla samaa porukkaa samalla kielellä, mutta sehän on homojen hommaa.

Rasismikortin heiluttelu ei itseäni innosta, mutta sanonpa vaan että viimeisen kahden vuoden aikana olen saanut tutustua niin helvetin mukaviin ruotsinkielisiin ihmisiin, että kyllä harmittaisi jos olisin yrittänyt tehdä tuttavuutta maihari edellä. The Arson Projectin kaverit nyt ovat porukan ainoat ruotsalaiset, mutta heidän kanssaan meillä klikkasi ihan heti, oli ihan järjettömän mukava kesä jota muistelen varmasti vanhana kiikkutuolissakin vielä. Suomen puolella suomenruotsalaisten bändit Bob Malmström ja Nothing More To Eat ovat sellaisia soittelukavereita, että pyytelen niitä mukaan aina kun se on vain mahdollista, koska niiden ihmisten kanssa on niin helvetin mukava viettää aikaa.

Nothing More To Eatin Erik muistaakseni joskus vähän kiroili sitä, että kun on kasvanut kaksikielisenä Suomessa, niin ei oikeastaan osaa puhua mitään kieltä. Suomea ei kotikunnalla puhu oikein kukaan, mutta sen ympärillä kukaan ei oikeastaan puhu ruotsia, niin minkäs sitten teet. Se on sellainen vähän hankala loukku monille, mutta juuri siksi heidän puhettaan on niin hauska kuunnella, kun se on suomen, ruotsin ja englannin sekametelisoppaa. Siitä tulee hyvälle tuulelle. Niin kuin Nothing More To Eatin keikoista kyllä muutenkin, että ehkä siinä suomenruotsalaisten myyttisessä positiivisuudessa on sitten jotakin tarttuvaa. Ja ainakin minä olen mieluummin hyvällä tuulella koko ajan, kun käytän aikaani itkemiseen.

Se on oikeastaan suomalainen perisynti, nytkin jo juhlan keskellä ajatellaan, että seuraavaa mestaruutta saadaan odottaa 16 vuotta. Varmaan näin onkin. Mutta eikö se tunnu nyt paremmalta, 16 vuoden taistelun jälkeen? Sanoisin että kyllä, vaikka minusta mestaruus ei tunnu miltään. Olen vain iloinen, että ihmiset ovat täälläkin hetkeksi osanneet päästää itsestään irti, ja juoksentelevat alasti kaduilla. Suomi on mielestäni paska häviäjä, mutta vielä huonompi voittaja. Se on ihan kuin tuo rakas veljeni tilipäivänä. Ensin on oltu käsiojossa ja nähty nälkää, vähän ryypätty toisten rahoilla, ja heti kun jostain tulee rahaa, köyhät kyykkyyn ja helvetillinen leijuminen päälle. Sitten menee kaksi päivää, ja ollaan taas rahattomina käsi ojossa. Kaksi päivääkin on jo kyllä aika optimistinen arvio. Samoin nyt. Kaikki se ymmärrys ja samastuminen häviämistä kohtaan, mistä meillä nyt luulisi olevan kokemusta 16 vuoden ajalta, on pyyhitty pois ja vaihdettu helvetilliseen älämölöön. Nauttikaa nyt, mutta koittakaa muistaa myös sitä, miltä tuntuu hävitä. Ensi vuonna siihen saatte tottua taas kuitenkin.

PS. eipä olisi Jere 12-v koskaan uskonut, että tulee kymmenen vuoden päästä kirjoittelemaan suomenruotsalaisten puolesta. Ei se kyllä varmaan olisi uskonut, että osaa enää edes kirjoittaakaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti