Parhaat partasuut kautta maailmankaikkeuden historian:

Sokrates: Selkeästi yksi kovimpia inttäjiä, trollaajia ja väittelijöitä antiikin filosofiassa. Kaikki vihasivat sen kanssa keskustelua, koska se vaan odotti että muut kertoivat oman kantansa, purki sen osiin ja tyrmäsi sen niin hyvin ja totaalisesti kuin pystyi. Eli ymmärrän miksi sitä on varmasti vihattu. Ihan vittupää. Platon joko keksi koko jätkän, tai sitten vaan arvosti sitä vähän enemmän, kuin kahden miehen on heteronormatiivisessa yhteiskunnassa soveliasta toisiaan arvostaa. Toisaalta pitää muistaa, että antiikin aikoina poikia porattiin tavalla, jota tänä päivänä näkee enää lähinnä uskonnollisissa piireissä.


Mustaparta: Ensin sai ryöstellä laivoja vähän niinkuin luvan kanssa, mutta sitten tajusi, että se on paljon siistimpää ja jännempää ilman lupaa. Käytti lain suomia porsaanreikiä selvitäkseen osasta ongelmiaan. Ei muistaakseni rosvoillut kauhean pitkään, mutta toki sitäkin suuremmalla antaumuksella ja väkivaltaisemmin. Muksuna tämä oli yksi mun ykkösidoleita, kun tykkäsin noista merirosvoista muutenkin. Tällä oli noita saatanallisia rituaaleja savuavista parroista kanan luihin, niin vei voiton kaikista tylsistä laivalla runkkailevista puujalkaisista ja papukaijaharteisista jampoista.

Jeesus: Ilon ja rakkauden ja ymmärryksen vertauskuva, jota on oman aikansa jälkeen tulkittu väärin enemmän kuin varmaan ketään muuta. Edelleen olen sitä mieltä, että koko kristinuskoa ei kuuluisi olla olemassakaan, jos ihmiset todella oikeasti haluaisivat seurata Jeesuksen sanaa ja tahtoa. Lisäksi kun noita sen opetuslapsia ja aasilla ratsastamisia, yleisen hämmennyksen ja anarkian aiheuttamista ja muuta kelaa, niin koko sen porukkahan oli vain moottoripyöräjengien esiaste. Samanlainen miehinen veljeys ja ryypiskelyhän siihenkin touhuun käsittääkseni kuului, touhukin oli rikollista, kun sapattina paranneltiin rampoja ja sokeita. Sellainen peli ei vaan saatana vetele!

Mikael Agricola: Aika itsestäänselvä, vaikka partaisuutensa onkin ehkä välistä ollut kyseenalaista. Mutta silti, toi suomen kieleen niin paljon kaikkia uusia siistejä ilmaisuja, ja oikeastaan kehitti koko kielen ja mahdollisuuden ilmaista itseään vaikkapa WÄCIWALLOIN, niin mikäpä siinä sitten. Pakko nostaa hattua. Sellaista hassua 1500-luvun alkupään muodin mukaista kotsaa.

Charles Manson: Tällä kaverilla, sen teoilla ja muistelmilla ja niiden suhteettoman kauaskantoisilla vaikutuksilla on ollut aika kova vaikutus mun mieleen ja ajatteluun. Ei että menisin erämaahan piiloon mustia, vaan siltä kantilta, että mitä oikeastaan on hulluus ja kuinka paljon siitä on vain muitten tietämättömyyttä, pelkoa ja ymmärryksen puutetta. Lisäksi tässä on sellaista luovaa hulluutta ja huumeista tajunnanvirtaa, jota on pakko arvostaa. Kirjoittaa ihan helvetin hyviä lyriikoita ja heijastelee ympäröiviä ihmisiä helvetin sosiopaattisella tavalla, kaikin puolin mulle todella mielenkiintoinen hahmo.

Väinämöinen: Laulaa jengiä suohon tai kuuhun tai vaikka vitun mihin, jos siltä sattuu tuntumaan. Vokottelee nuoria likkoja ja kohtelee niitä kuin patalappuja. Musiikkimiehiäkin on.

Fidel Castro: Tätä vähän petailin päivällä. Koitettu tappaa kuusi ja puolisataa kertaa, eikä ole onnistuttu. Voisin sanoa, että tässä on anarkistijohtajan esikuva, vaikka kommunistista puoluetta johtaakin. Kuubassa on kehitysmaaksi helvetin hyvä olla, vaikka jenkit ovat koittaneet mustamaalata sitä vaikka miten. Ei vittu paljon jenkkien kauppasaarrot tunnu. Lisäksi joku vitun talouslehti koitti mustamaalata sitä sanomalla että sillä on vitusti fyrkkaa, mukaan oli laskettu Kuuban valtion omistuksessa olevia yrityksiä ja osa bruttokansan tuotteesta, että omaisuutta olisi saatu lisää. Mies itse on sanonut että se raha on Kuuban, eikä hänen rahaansa, ja kyllähän se nyt vittu näkyy lukutaidossa ja oloissa, ettei se ole rahojen päällä istunut. Che ei ole mitään Castroon verrattuna. Fidel is da shit!

Peter Dolving: Ruotsin ja varmaan aika pitkälti maailmankin kovimpia laulajia, sanoittajia, asioiden funtsijoita ja mitä vielä. Aina mukavan ja hyväntuulisen oloinen, etenkin nyt kun on ottanut pari kiloa lisää, niin on leppoisampikin kuin ei tarvitse nälässä huutaa. The Haunted on tarjonnut monia pelottavimmista, nautinnollisimmista ja kieroimmista hetkistä elämässä, notta tattista vaan! Myös kaikki soolohommat ja Mary Beats Janet on silkkaa parhautta.

Rasputin: Lisää kuolemattomia partasuita. Kunnon voodoopappi ja noitatohtori, kiehtova siksikin että oli tuossa niin lähellä, ja näyttää vähän samalta, kuin miltä mä tahdon näyttää viidenkymmenen vuoden päästä. Tahdon myös kusettaa kaikkia yhtä tehokkaasti ja kuolla yhtä vaikeasti. On myös toiminut inspiraationa monelle hyvälle biisille, ja taiteelle muutenkin. Olisi varmasti elossa vieläkin, jos eivät olisi tappaneet sitä niin kauan kunnes se kuoli!

Miyamoto Musashi: Idän vastine Sokrateelle, paitsi että ihan päinvastainen oppi nöyryydestä ja toleranssista. Inspiroiva kaveri, koska oli nuorena hurja, tyhmä ja väkivaltainen, kunnes lukittiin opiskelemaan filosofiaa ja henkistymään, sen jälkeen kehittikin sitten ihan helvetin diippiä kamaa ja myös kahden miekan miekkailutyylin. Eiji Toshikawan mahtavan, mutta ehkä hivenen ylistävän teoksen mukaan myös ojitti erämään pelloksi, kiipesi aamussa vuoren huipulle, voitti 46 sotilasta yksin ja tappoi miehen kaksintaistelussa airolla (tämä käsittääkseni on totta).

Esko Valtaoja: Ehkä heittämällä sympaattisin tähtitieteilijä maailmankaikkeuden historiassa, harvapa noista vertaa maailmankaikkeutta kaljatuoppiin tai sanoo suoraan, ettei tiedä mistään hevonvittua ja voi yhtä hyvin olla kaiken kanssa väärässä ja jumala onkin jossain odottelemassa häntä tuomiolle. Tässä on yksi suurimpia suomalaisia, joita on ikinä päässyt syntymään, ja siitä pitäisi lypsää kaikki tieto ja ajatus irti ennen kuin se sitten jossain vaiheessa dementoituu ja alkaa höpäjämään. Onneksi nyt ei ihan vielä kuitenkaan. Saadaan nauttia kaljatuoppivertauksista vielä monta vuotta. Pelkkää hyvää sinne.

Tuomari Nurmio: Tom Waitsin Suomen vastine, joka tekee kaikkea siistiä ja lähtee mukaan vähän kaikkeen. Korpiklaania lukuunottamatta mielestäni vaan siisteihin juttuihin. Tajuaa, mistä bluesissa on kyse, ja miltä sen pitää sähköisenäkin kuulostaa, mitä suurin osa edes mustista blues-jätkistä ei tunnu ymmärtävän. Siinä valkoiset ehkä ovatkin ajaneet ohi, sähköisen bluesin särötetyssä olemuksessa ja sen metelipuolen esiin nostamisessa.