tiistai 3. toukokuuta 2011

Orimattilassa kävin.

Kävin siellä Orimattilan pääsykokeissa, ja onneksi olin oikeana päivänäkin ja vielä suhteellisen oikeaan kellonaikaankin. Huomenna tulee sitten tulokset Lahden Ammattikorkean taideinstituutin pääsykoekutsusta, luultavasti en pääse, mutta toivottavasti edes siksi että työt on paskoja, kuin siksi että ne on kahdessa eri pinossa kun menen niitä hakemaan. Toivottavasti kaikki on ehjänä, siellä oli nimittäin mun omat viimeiset kappaleet Cut To Fit levyistä ja luonnosvihko. Sitten pitäisi keretä suunnitella ja valita Kuvataideakatemiaan lähtevät työt ja tehdä niillekin saate ja kikkailla ne 12.5 Helsinkiin. Vituttaa nämä koulut ja niiden systeemit nyt aika paljon. Itse oppiminen on aina ihan siistiä ja mukavaa, mutta kaikki siinä ympärillä on enemmän tai vähemmän paskaa.

Jos jotain positiivista pitää kaivaa, niin huomenna aukeaa levykauppa X Lahteen. Jos vaikka maksaisin nämä puhelinlaskut tästä pois kuljeksimasta ja tilaisin Cut To Fitin Fire Worksit, niin voisin keskittyä melkein loppurahat tuhlaamaan levyihin. Ei keikatkaan ole niin kauhean pitkällä matkalla. Turku, mutta siitä on aika sama saako bensoja vai ei, kun siellä on niin vitun kiva soittaa muuten vaan.

Vähän on vielä Kokkola-Raahe-Tornio-reissun laskut päällä, huomaa ihan omasta mielialastaan ja siitä miten sillä tavalla kepeästi vitutus hipsuttelee otsalohkoa heti kun tulee vastaan jotakin vähänkin epämiellyttävämpää. Niin kuin nyt vaikka tuolla Orimattilassa sai taas kuunnella sellaisia 16-18 -vuotiaita ihmisiä, jotka aikuisuuden kynnyksellä kokevat itsensä niin valmiiksi ja täydellisiksi. Kyllä se siitä rapisee, ajan kanssa. Ei tunnu valmiilta saatika täydelliseltä enää tässä vaiheessa, huomaa olevansa aika hukassa ja eksynyt aina välistä. Se on elämää. Kasvamista, kun huomaa että jotain puuttuu. Niin sen kuuluu kai mennäkin.

Lisäksi nuorilla naisilla on yksi äänensävy, josta mä en tykkää yhtään. Olen alkanut päässäni nimittää sitä Misery Indexiksi. Se, kun ääni kohoaa vähän, alkaa narista, ja jokaista toisen koittelemusta vastaamaan löytyy jokin oma syvempi ja pahempi suo. Keskustelu muuttuu hetkessä paskin päivä/huonoiten nukuttu yö/dramaattisin elämä-skabaksi, ja muut, väsyneemmät tai vanhemmat, koittavat vain pysyä poissa keskustelusta tajuten sen turhuuden. Lopulta se hiipuu surkeimman keskustelijan vaimenevaan ininään, tai jonkun korkeamman auktoriteetin, kuten opettajan interventioon. itse sitten pyrkii vaan olemaan hiljaa, sanomatta että voisivat olla ihan kokeeksi hiljaa joskus, kun nuo tuollaiset eivät ole mitään tavallisuudesta poikkeavaa, sitä sanotaan elämäksi. Vaihtoehtoisia kokemisen ja olemisen tiloja nyt ei toistaiseksi ole kehitetty (tai varmuudella hyviksi todistettu), joten tähän on meidän kaikkien tyytyminen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti