Neurosiksen The Eye of Every Storm on ehkä kaikista maailman levyistä paras. Jos ei jostain syystä muka ole, niin vahvasti top vitosessa kiinni kuitenkin. Tämä levy on tarjonnut mulle psykedeelisimpiä hetkiä, joita absolutisti vaan voi elämässään kokea, se on säestänyt joitain mun inhimmillisen melodramaattisen ihmiselämäni hirveimpiä hetkiä, se on kuljettanut mua kauas ja se on lohduttanut sellaisella hetkellä, jona mikään muu ei ole löytänyt niin syvälle kuin se. Silti tätä levyä voi edelleen kuunnella, tunteet joita siihen on sidottu eivät ole naarmuttaneet kappaleita pilalle. Se on aika harvinaista, koska yleensä kun jokin levy sitoutuu johonkin tiettyyn tunteeseen, paikkaan tai hetkeen, siitä ei ole kauheasti muuhun. Se levy muuttuu valokuvaksi siitä ajasta ja tunteesta, ja menee hyllyyn, albumiin, odottelemaan muisteluhetkiä tai sen saman tunteen äärelle palaamista.
Oli jotenkin hämmentävää tuossa syystalvella kävellä Profane Omenin treenikselle hengailemaan, kun tämä kyseinen Neurosiksen levy soi taustalla. Oli ihan vitun kylmä, asfaltti oli kepeästi jäässä ja katulamput sai sen säkenöimään musiikin tahtiin sillä tavalla, että se sotki nupin etäisyyshahmottamista aika tehokkaasti. Näin vain omat jalkani, mutta ne pienet säkenöivät tähdet olivat mikä milläkin etäisyydellä, ja kävelin tyhjän päällä, mutta silti eteenpäin. Siinä oli oikeasti jotain tajuntaa laajentavaa. Tai sitten mun tajunta on kaikesta huumeettomuudesta valmiiksi niin suppea, että tuollainenkin riittää laajentamaan sitä. Aika säälittävää kai.
The Eye of Every Stormilla Neurosiksen leppoisan vakavat partasuut tajusivat, että musiikissa on yhtä paljon kyse siitä, mitä jätetään soittamatta. Joku Times of Grace on toki helvetin kova levy sekin, mutta kyllä siinä on aika paljon prosessoitavaa ihmisnupille, ja se äänikuva tuntuu aluksi todella luotaan työntävältä ja väkivaltaiselta. Souls At Zerosta puhumattakaan. Tällä levyllä maisema keveni huomattavasti ihan oikealta painoltaan, mutta silti se onnistui syventymään juuri oikealla tavalla, se osaa soida hiljaa ja painostavasti, ja se osaa vyöryä päälle juuri oikeissa kohdissa. Huippuhetkenä itselle on A Season In The Sky, koska sitä tuli kuunneltua viime talvena mummon kuoleman jälkeen aika paljon. Se viiden minuutin kohdalla lähtevä, Convergenkin pöllimä riffi on ihan pelkkää synninpäästöä ja lunastusta, kaikki karvat nousee aina pystyyn ja pala nousee kurkkuun.
Dynamiikka on avainasemassa koko levyllä, sellainen järjettömän hieno äänimattojen luominen, jonka tärkeyttä moni raskaampi bändi ei tajua. Samaa löytyy ehkä Melissa Auf Der Maurin uusimmalta, The Hauntedin Unseenilta ja The Dead Eyelta, joihin tämä Neurosiskin on aika suoraan vaikuttanut ja Sepulturan uusimmalta. Tom Waitsilta siinä mielessä, että se on aina tajunnut huoneen soittavan levylle yhtä paljon kuin soittimet itsessäänkin. Mikä on kenellekin raskasta, sekin on ehkä vähän subjektiivista, koska itselle Tom Waitsin Bone Machine tai Nurmion Luuta Ja Nahkaa ovat lähempänä kuolemaa kuin suurin osa kaikista maailman death metal bändeistä. Mun on tosin aika turha keskustella musiikista yhtään kenenkään skeneilijän kanssa, ne aina vaan koittaa nauraa mua ulos, kun tarjoan näkemyksiäni grindcoren ja rapin ja bluesin yhtenäisistä puolista, tai sanon jotain niinkin tyhmää, kuin että Waits olisi vitusti raskaampaa kamaa kuin Cannibal Corpse. Onhan se. Ehkä olisi pitänyt kasvaa kaupungissa että jaksaisi leikkiä kiltisti musadiggarihipsterisukupolven kanssa. Ei vaan todellaakaan kiinnosta yhtään.
Neurosis on vaikuttajanakin mulle yksi suurimmista, etenkin ehkä Steve Von Tillin soololevyjen ja tekemisten kautta. Muutenkin kun lukee tai katselee niitten haastatteluja, niin sitä suhtautumista musiikkiin on pakko vain kunnioittaa. Musiikki otetaan kuoleman vakavasti, eikä siinä vaikuta olevan yhtään mitään hauskaa, kiertelynkin bändi on aikalailla lopettanut, kun se ei puhuttele, ja ilmeisesti se ryyppääminenkään ei niin vitusti kiinnosta. Jätkät vaan kasvattelee partaa päiväduuneissa ja duunailevat musiikkia sitten vapaa-ajallaan. Saisi kyllä tulla jo uutta levyä, koska edellistä muistan katselleeni uutena joskus silloin, kun Lahdessa on ollut Free Record Shop, eli siitä on ihan helvetin pitkä aika. Given To The Risingkin on niin hyvä levy, että ei ole pelkoa siitä että iän myötä alkaisi taso hiipua. Niin ja tekihän Steve loistavan Grave Is A Grim Horsenkin tässä välissä, että ei sitä olla ihan pelkässä hiljaisuudessa elelty. Ehkä se kohta inspiroi se jumittelukin sitten taas. Toivottavasti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti