Asiaa!

Vittu suhteellisen legendaarinen meininki! Saadaan tien päällä tietää että rytmikellarin keikka onnistuis sittenki,eli mennään sinne ja katotaa mistä saatais rumpuja ja muita kasaan, jos asut raahessa ja satut lukemaan tätä, rytmikellarissa tänää cut to fit ja psykoanalyysi! Jos joku voi auttaa kamojen kanssa niin välitön yhteys meikään!

On the road again..

Vitun mukava istua taas autossa. Tämä se on meikäläiselle tarkoitettua elämää. Saa vaan olla ja ihmetellä, ajattalematta sen kummempia,tai sitten voi nimenomaan keskittyä ajattelemaan vaikka miten syvällisiä. Nyt vaan on liian hyvä sää masentumiseen, kuunnellaan county medical examinersia ja kohta laitetaan soimaan feastemin world delirium. Matkamusiikkikin on tärkeä homma. Joskus ei jaksa kuunnella mitään countrya raskaampaa, tällaisina kesäpäivinä jaksaa vähän tylympääkin pätkettä. Illalla keikan jälkeen ajellessa meillä on vähän ollut perinteenä kuunnella peter dolving bandia ja kaikkea vähän rauhallisempaa,kun on yleensä korvat aika tukossa kaikesta peltien räiskimisestä ja muusta pörinästä. Toisaalta esimerkiksi feastemin, slash dementian ja famine yearin keikalta jyväskylästä jäi viimeksi niin hyvä fiilis että kuunneltiin koko matka (ja seuraavat kaksi päivää) vain niiden levyjä.

Lisäksi näillä maaseutumatkoilla on aika siistiä kaikkien näiden loputtomien metsä- tai peltomaisemien lisäksi kaikki ne hölmöt pikkujutut, joita on aika paljon ympäri suomea. Esimerkiksi Hartola,tuo pertunmaan verivihollinen, myi jotain koulua. Vähänko olis siisti ostaa koulu ja asua siinä. Vieläkin ollaan hartolassa,tämä ei kyllä lopu ikinä.

Mielenkiintoinen fakta kyseisten kuntien väleistä muuten: pertunmaalaiset varastivat aikanaan kirkon jäätä pitkin hartolasta. Kuinka vitun eettistä ja kristillisen moraalin mukaan oikein on varastaa kirkko?! Käykää vaikka vierailemassa siellä,koko se rakennus on kasattu palasista ja se jälki on sen verran huonoa, että sen näkee vieläkin keskilaivassa ja rakenteissa. Nyt voisin keskittyä piirtelemään.

Hämmennys

Tuossa käveleksin ympäri Lahtea ja mentiin Vilin, Vilin Heidin ja Eetun kanssa kaupungintalon puistoon istumaan ja kuuntelemaan Doomia, kunnes piti lähteä kotiin nynnyilemään kun tuli kylmä. Mutta siltikin, tuo pieni hetki tuossa puistossa oli aikas siisti pitkästä aikaa. Alkaa olla niin lämmin, että malttaa olla pihalla. Mulla on vahva tunne että otin tämän duunilomani ihan todellakin oikeaan aikaan. On aikaa kelailla kaikkea ja kulkea ja miettiä ja ihmetellä. Se tässä on niin vitun siistiä. Ehkä sitten saan revittyä jostakin aikaa, ja jaksan asettua lukemaan kirjojakin... Toivottavasti. Mulla vaan on jotenkin sellainen taipumus eksyä asiasta, ihan sama, kirjoitanko itse vai luenko vain muitten kirjoittelua.

Lisäksi tässä hämmentää se, että ylihuomisten pohjoisten valloitusten lisäksi tässä pitää järkätä Torven keikkaa ensi kuulle, Magrudergrindin keikkaa ja grindihässäkkää Torveen heinäkuulle, ja brittiläisen Absolutistin kiertuetta syyskuulle, niistä kaks-kolme keikkaa on mun vastuulla. Lisäksi meiltä loppuu levyt, joten uusien painaminen tässä vasemmalla kädellä, lisäksi loppuvuodesta lähdetään ainakin Bulgariaan soittamaan ja ensi vuoden puolella kai sitten skotlantiin ja jonnekin päin Aasiaa, eli on tässä nyt vittu hässäkkää, joka toivottavasti sitten joskus palkitsee ja kantaa hedelmää tulevaisuudessa. Ja ihan sama vaikka ei kantaisikaan, koska en mä tee tätä siksi että voin joskus vaatia vastapalveluksia. Ihan vitun sama. Mä autan näissä muita siksi, että mulle on ylipäätään annettu mahdollisuus. Joku luottaa ja uskoo sen verran, että pystyy luottamaan mulle huippusalaiset maahantunkeutumissuunnitelmansa ja pyytää vielä auttamaankin - mikäs siinä. Tehdään mitä voidaan.

Juuri tässä pohdiskelin vielä tuon aamuisen unen jälkimainingeissa sitä, miten mä saisin ehkä vielä enemmän aikaan, jos mulla ei olisi koko ajan noin viiden minuutin välein jotakin jatkuvia reality checkejä sen suhteen, että nautinko mä vielä kaikesta mitä teen, teenkö tätä kaikkea yhä rehellisesti omasta sydämestäni, vailla tarvetta esittää mitään ylimääräistä? "no hyvä, jatketaas sit!" Ehkä mä olen nähnyt niin monta varoittavaa esimerkkiä siitä, miten rokkenroll lyö kyrpää otsaan jo ennen kuin on saavutettukaan yhtään mitään, ja sitten rokkikukkoillaan ympäriinsä, ja siksi tahdon tehdä selkeän pesäeron kaikkeen siihen. Tai sitten se johtuu siitä, että olen näitä ysärinuoria, jotka kasvoivat ehjiksi vessallisiksi yksiöiksi Type O Negativella, Nirvanalla, ja kaikella muulla sulkeutuneella ja sisäänpäin kääntyneellä. Luultavasti se johtuu siitä.

Asuntonäytöistä ja levyistä.

Käytiin tuossa Heidin kanssa asuntonäytöissä (hänelle siis, mahdollisesti muutan vuokralle, jos kohtuuhintaan pääsen parempaan kämppään kuin tämä nykyinen on) ja siellä tuli vastaan tämä vakaasti asuessa unohduksiin jäävä ihmisryhmä: Asuntonäytöissä kiertävät "asiantuntijat". Nämä näsäviisaat Pertti Virtaset, jotka kyttäävät kaikkia asuntonäyttöjä ihan vain nähdäkseen, miten muut asuvat. Kyllähän jokainen mies viisikymmentä täyttäessään yhtäkkiä saa kaikki tarvittavat rakennustiedot ja taidot, jotta voi mennä vieraaseen asuntoon kommentoimaan tila- ja kylpyhuoneratkaisuja. Siellä sitten housut kainalokorkeudelle vedeltynä koputellaan seiniä ja sanotaan sellaisia kuin "onpas tämä seinä rakennettu tyhmästi" tai "tämä on huonosti laitettu tämä kantava seinä tähän kaiken tielle." Yhdessä kämpässä pyykit pestiin lavuaarin alla, kylpyammeen vieressä olevalla pienellä minipesukoneella, joka oli tyrkätty vain siihen alle ja putki oli vaihdettavissa suihkun letkuun. Suhteellisen siedettävä epäkäytännöllisyydestään huolimatta. Tämä arjen supersankari hyökkää sinne vessaan, koputtelee seiniä ja sanoo "aika tyhmään ratkaisuun täällä on päädytty tämän vedenjakamisen kanssa". Se on vähän niinkuin jenkkikoomikoilla tulee rummut aina punchlinen jälkeen, niin nämä ensin koputtelevat, ikään kuin varoittaen tulevasta sutkautuksesta, ja sitten antaa paukkua. Pari ihan mukavan näköistä kämppää siellä kuitenkin oli, sellaisia mihin uskaltaisi kissojakin ottaa. Jos olen muuttamassa.

Ylihuomenna alkaa Cut To Fitin, Psykoanalyysin, Nistikon ja Kolmannen Asteen Kuulustelun Lapin kiertue, lähinnä Lappia oleva keikka on Torniossa. Ja se Raahekin on kuulema vähän niinkuin peruttu, mutt mä en usko ennen kuin me ei soiteta siellä. Jos kamat on mukana ja siinä pysähdytään, niin kyllä me nyt jossain soitetaan. Siitä tulee kuitenkin täydellä varmuudella ihan vitun siistiä. Tänään vaan tajuttiin, että alkaa nuo Babylonit loppua, eli pitää seuraavaksi tehdä sitten vaikkapa Fire Worksia, että on jotain mitä kaupitella bensarahojen toivossa. Alkaa olla hommat ihan hyvällä mallilla, mutta älkääs saatana nyt tilailko noita loppuun kun pitää pystyä myymään keikoilla niitä.

Torven keikallekin tein julisteen, mikä lisättäköön tähän sitten lopuksi:

Unesta ja Platonista.

Näin juuri tuossa unta, joka oli ihan suhteellisen mielenkiintoista. Siinä oli kaikkea muutakin hämärää, niinkuin että oltiin töissä paistelemassa munkkeja, mutta työpaikka olikin Pertunmaalla tuolla meidän kodissa. Mutta se mielenkiintoinen puoli siitä oli se tavallaan unimaailman unimaailma johon jotenkin hyppäsin. Siellä kaikki oli raunioina, niinkuin vain maailmanloppuleffoissa voi olla, mutta siellä kuului koko ajan jatkuvaa huutoa. Jotenkin päädyin sellaiseen käsitykseen, että sen paikan nimi oli Mars. Siellä oli joku ihme hiippari viemässä mua kädestä pitäen ympäriinsä, ja se selitti, että kun mahdollinen jumala, tai mikä ikinä luokaan uutta, sen pitää samalla ottaa jostain pois. Ja kun se luo nyt tätä meidän maailmaa, se joutuu tuhoamaan entisiä maailmojaan, ja sen takia tässä paikassa on nähtävissä jotain, mikä ei ole enää missään muualla, mutta tulee olemaan kaikkialla: maailman reuna. Siellä reunalla huuto oli paljon voimakkaampaa ja se oli punainen iso hiekkamyrsky, joka huusi sitä epäoikeudenmukaisuutta, että sen pätkän maailmaa piti kuolla että kaikki muu saa elää. Mitään sen suurempaa "sinun täytyy pelastaa tämä maailma" bullshittiä siinä ei ollut, vaan se kaveri vain näytti mulle että tällainen raja on olemassa jossain päin maailmankaikkeutta.

Mulla on ollut pari päivää ihan vitun kivaa. Otin töistä ensi viikon vapaata kun lähdetään tuonne pohjoiseen soittamaan, olen kerennyt olla ulkonakin ja nähdä kavereita ja on ollut todella hyvä olla pitkästä aikaa. Siksi kirjoittaminenkin on vähän vähentynyt. Platonia lukiessa täytyy kyllä sanoa, että siihen nähden miten paljon häntä on kehuttu, se on aika paska kirjoittamaan dialogia. Siitä puuttuu kaikenlainen konflikti kun kaikki haastajatkin alkavat vain myötäillä Sokratesta, sitä paitsi tuo on pitkälti teoreettista filosofiaa, oletetaan että kaikki hallitsijat ovat hyviä, ja niillä on nämä ja nämä hallitsijan ominaisuudet. Ettei olisi Platon laittanut nyt omat "ideansa" vähän Sokrateen suuhun. No niin, niinhän minä vähän ajattelinkin. Valtio on ihan suhteellisen raskasta luettavaa, kun se on vaan niitä väittämiä ja niitten todistelua, tuossa vaiheessa filosofia on mielestäni paljon enemmän asioista vieraantunutta matematiikkaa ( hallitsija + oikeudenmukaisuus = hyvä hallitsija) kuin mitään filosofiaa. Sen takia se itämainen filosofia onkin mua aina enemmän innostunut, että se ei ole sidottu näihin turhiin sääntöihin, vaan sitä pyritään tuomaan käytäntöön tarinoilla ja vertauksilla. Eiji Yoshikawan Musashi on loistava kirja, jos joku tahtoo ottaa vähän tuota japanialaista ajattelua haltuun. Voin siitä jauhaa joskus enemmänkin.

Jos jollain olisi lahjoittaa meidän talouteen vessapaperia, hammastahnaa ja kissanruokaa, niin tulkaa soittamaan summeria vaan, niitä otetaan vastaan. Molemmilla tulee palkat vasta ensi viikonloppuna. Kai sitä pitää jotain kehitellä. Eetu pelaamaan pelikoneita ja nyhtämään niistä rahaa.

Armeija uusiks. I am god.

Katselin eilen Yle Areenasta Suurta Vaalikeskustelua, joka tuli televisiosta 14.4, mutta näin sen vasta eilen. Ristin sen suureksi Samplefestariksi, mutta en kerennyt ottaa sieltä mitään irti ennen kuin se hävisi palvelimelta. Yksi asia mistä siinä keuhkottiin oli se, että Suomella pitää olla koko ajan olemassa uskottava puolustus, ja että siihen pitää syytää rahaa. Mielestäni aika hassua sillä tavalla, kun tällä atomisodan, terrorismin ja äkkikuoleman aikakaudella mikään jalkaväki ei riitä luomaan uskottavaa puolustusta, koska se voidaan pyyhkäistä jopa kokonaisuudessaan yhdellä isolla pommilla. Lisäksi tämän meidän armeijamme ylläpitäminen on vitun kallista, ja se on vähän sellainen väkisin hengissä pidetty instituutio, kun ajatellaan että sillä muka olisi jotain kytköksiä siihen samaan armeijaan, joka meidät taisteli läpi talvisodan.

Se armeija, joka meillä oli talvisodassa, oli pirin voimalla raivoavien alaikäisten armeija. Siellä oli pojat hiihtopartioissa, ja Häyhän Simo niputti "vihollisia" niimmaan perkeleesti. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että täällä nyt pojat vähän käy metsässä kääntymässä ja sitten mennään opettelemaan sängyn petausta ja unohtunutta kunnioituksen ja kurin taitoa, joka pitäisi kyllä olla ehkä vähän nopeamminkin omaksuttavissa oleva asia. Mielestäni koko armeija pitäisi hajottaa osiin, tutkia mikä siinä on hyvää ja tehokasta, ottaa se, ja heivata kaikki muu pois. Koska veikkaisin että jos armeijasta nykyisellään riisuttaisiin kaikki auktoriteettien pallien esittely, siihen jää noin kaksi-kolme kuukautta oikeasti tehokasta aikaa. Jos murretaan auktoriteettiin perustuva armeija, ja korvattaisiin se sellaisella talvisotahenkisellä mielipuolisen eläimen raivolla, voitaisiin saada armeija, joka vastaa nykyistä aikakautta.

Esittämäni visio ei ole armeija, joka vastaisi minkään maan nykyistä mallia. Tässä ajatuksessa kaikkien ihmisten elämään kuuluisi viidentoista vuoden iässä muutaman kuukauden koulutusjakso, joka opettaisi perustaidot selviytymisessä ja "terrorismin" kaltaisessa sissisodassa metsissä. Koska niitä meillä täällä Suomessa riittää, ja niitä meidän olisi kaikessa sodankäynnissä järkeä hyödyntääkin. Sitäpaitsi tämän päivän ylipainoisille manganörttiteineillekin sen saisi markkinoitua tehokkaammin, kun sanoisi että pääsette ninjailemaan metsiin. Jotain vitun Hadokenejahan ne siellä tekisivät kuitenkin, mutta saataisiinpa tämäkin aika suuri joukko mukaan maan puolustukseen. Kyseisessä systeemissä taitoja vaan siirrettäisiin eteenpäin, ja mahdollisuus kertausharjoituksiin olisi aina seuraavan jakson alkaessa, jos siltä tuntuu. Paino ei olisi järjestäytneessä joukkokuolemassa, vaan brutaalissa, tehokkaassa vastapuolen toimintakyvyttömäksi saattamisessa. Tarkka-ammuntaa, taktikointia, jotain vitun karatea ja itsenäistä selviytymistä.

Kuten Afganistanistakin on opittu, tehokkain armeija on näkymätön armeija. Muodoton, mukautuva, tarkka ja tehokas. Suomeksi siis tehtäisiin kaikista meidän kansalaisista erikoisrajajääkäreitä. Tai terroristeja. Ihan miten vaan. Mitenkään muuten tämä meidän maanpuolustus ei kyllä vakuuttaisi ketään, joka tänne päättäisi hyökätä tällä vuosikymmenellä. Ihan kuka vaan voi jyrätä jalkaväen yli tai pommittaa ne hengiltä. No, ehkä me juuri ja juuri Liberian armeijalle pärjättäisiin, jos niiltä olisi crack loppu. Siihen se sitten suunnilleen jääkin.

Oikeudenmukaisuudesta, hyvästä ja pahasta.

Noniin, näinhän siinä taas käy. Mun pitäisi lukea Platonin Valtiota koulua ja pääsykoetta varten, ja en pääse edes sivulle 19 ennen kuin alan jo kirjoittaa omaa kirjaa. Tämän takia mä olen niin huono oikeasti lukemaan filosofiaa. Mä en pääse kauhean pitkälle ennen kuin innostun taas jostain. Mistä tällä kertaa? Väittelystä oikeudenmukaisuudesta. Oikeudenmukaisuus on kiinnostava asia, jota tuossakin koitettiin määritellä parilta kantilta, päätyen siihen, että oikeudenmukaisuus on ominaisuus josta on hyötyä vain hyödyttömissä asioissa. Esimerkiksi kun vaikka kitaraa ei tarvitse soittaa, on hyvä, että se on säilytyksessä oikeudenmukaisella ihmisellä, joka ei vaikka huumenitkuissaan käy kanittamassa sitä. Kun sitä taas tarvitsisi soittaa, oikeudenmukaisuus ei välttämättä riitä äänten ulos saamiseen.

Tuossa oli puhe myös siitä, onko oikeudenmukaisuus sitä, että antaa hyville hyvää ja pahoille pataan. Ensimmäiseksi täytyy lähteä määrittelemään hyvää ja pahaa ihmistä. Suurin osa ei kuitenkaan ole paha tahallaan. On elämäntilanteita maailmankaikkeuden kaoottisessa ristiaallokossa, ja rikkaista voi tulla hetkessä köyhiä. Näillä rikkailla, olettaen että he ovat saaneet rahansa jonkinlaisella vääryydellä, kynnys rikoksen tielle voi olla matalampi, kuin syntyjään köyhällä, omaan osaansa tyytyneellä. Nämä kaksi köyhää eivät ole samalla tavalla köyhiä. Oikeudenmukaista ei siis ole välttämättä sanoa, että köyhät ovat kaikki samalla tavalla köyhiä ja luonteenpiirteiltään samanlaisia, ja heitä pitäisi kohdella kaikkia köyhinä sen takia. Köyhät vain esimerkkinä, samalla tavalla tämä pätee rikkaisiin, tai maalaisiin tai puutarhureihin tai ihan mihin tahansa asiaan.

Ihmiset eivät ole välttämättä vihollisiasi, vaikka he seisovat eri puolella aitaa. Tämän vuoksi ei ole kauhean mielekästä ajatella, että kaikki vihollisesi ansaitsevat pahaa, koska ovat pahoja ihmisiä. Pahan ja hyvän käsitteet, etenkin tähän maailman aikaan, ovat mielestäni vanhentuneita ja epäkäytännöllisiä, koska suurin osa niistä vastakkainasetteluista, joita vaikkapa minun lapsuudessani 90-luvulla vielä oli (suurimpana USAhyvä - Ryssäpaha ) ovat osoittautuneet aika vääriksi ja harhaisiksi. Kaikilla meillä on valmiina ominaisuudet toimia hyvällä tai pahalla tavalla, ja ne eivät sulje toisiaan pois. Joskus voimme tehdä pahaa tajuamattammekin, ihan vain tietämättömyyttämme, tai ajattelemattomuuttamme ( vittu mitä sanoja...äidinkielen opettaja olisi varmasti fiiliksissä kun sain noi oikein.), esimerkiksi koulukiusatessa.

Tiedän, että tein pienempänä varmasti asioita, joista muille tuli paha mieli, mutta en silloin tajunnut ajatella, että olisin kiusata jotakuta. Se ajatus ei yksinkertaisesti käynyt mielessäkään. Korkeintaan oli tarve todistaa, että pystyn suututtamaan ja tappelemaan sen isoimman jässikän kanssa, joka pihalta löytyy, vaikka hän olisikin rauhallinen ja ehkä vähän pelokaskin. Sosiaalinen paine nousta vaikeuksien kautta voittoon oli kuvitelmissani jotenkin suuri, vaikka ketään ei luultavasti kiinnostanut hevon vittua. Onneksi tilanne muuttui sitten koulun vaihtuessa muuton mukana, ja pääsin itse vähän maistelemaan omia lääkkeitäni. Seuraavan muuton myötä löytyi koulu, jossa ei ollut edes kolmeakymmentä oppilasta, ja siellä ei juuri ollut kiusaamista mitenkään päin. Kaikki tulivat toimeen jollain tavalla. Oli pakko, kun samoja naamoja sai katsella niin paljon.

Kaikesta tästä on varmaan vähän kasvanut sellainen Karman oppi, joka ohjaa elämää yleensä. Ei mikään intialaisten hihhulointijuttu, vaan yleensäkin sellainen "sitä niittää, mitä kylvää" -ajatus. Teet hyvää ja toimit niin oikeudenmukaisesti kuin tiedoiltasi ja taidoiltasi kykenet, ja se kantaa joskus hedelmää. Olet niin hyvä ihminen kuin voit, etkä jää harmittelemaan kaikkea pahaa mitä olet tyhmyyttäsi saanut aikaan. Luultavasti et olisi sen parempaan pystynyt kuitenkaan. Nyt lähden fillaroimaan duuniin.

anarkiaaaaaaaaaaaa

Eksyin taas internetiin, joittenkin pitkien suolisolmujen kautta erityisesti tämän uutisen ensimmäiseen kommenttiin:
http://takku.net/article.php/20110419003644506
Käytännössä tuossa ei tapahdu mitään muuta, kuin että joku kommari itkee sitä että anarkistien mainonnan takia vihervasemmistolaiset jättivät äänestämättä ja hän sai vain kaksikymmentä ääntä. Varmaan se kaihertaa, kun ei kaikki sun facebook-kaverisi juuri sinua äänestäneetkään, mutta sen laittaminen anarkistien piikkiin on aika paksua. Ehkä olit linjoissasi ja puheissasi liian jyrkkä, jolloin pelotit ihan itse omat äänestäjäsi pois (täällä kun ei tykätä kommareista, ne on niin lähellä ryssää), tai olit ihan niinkuin kaikki muutkin vaalimyönnytysten suohon hukkuvat, mitään sanomattomat pällit, ja kukaan ei edes tiennyt että olit ehdolla.

Lisäksi hän vetoaa siihen että politiikkaan ehdolle omalla nimellä ja naamalla asettuminen on rohkea teko. On se, jos sulla on tapporahat naamasta ja nimestä, muuten se ei ole mitään muuta, kuin sitä Tiuran teennäistä ja vitun ärsyttävää suomirohkeutta. Vittu, että tekisi muuten mieli kuristaa koko sen mainosfirman henkilökunta, joka tuon syväluotaavan älyttömyyden on mennyt Kokoomusehdokkaalle myymään. Tuosta nimenomaisesta tapauksesta muuten, että se vaikutti alunperinkin liioitellulta, ja muuttui heti ilmeiseksi kusetukseksi, kun Tiura, poliisin kehoituksista huolimatta jatkoi kampanjointiaan, ja kirkasotsaisesti julisti, ettei suomalainen demokratia alistu terrorismille ja pelottelulle! VOI .. MARJAPUURO! se, että joku sanoo sinua paskaksi ja repii rahanarvoisia julisteita ei ole terrorismia, eikä ainakaan laitonuhkaus. Muuten mun keikkoja ja muuta musiikillista toimintaa olisi terrorisoitu ja uhkailtu jo useitten vuosien ajan, mm. Lahden Seudun Kuntatekniikan, satunnaisten Torven asiakkaitten ja vaikkapa mun vanhempien toimesta.

Media tykkää pienistä eliittiporukoista, jotka suunnittelevat tuhotöitä tai maailmanvalloitusta. Terroristit alkavat olla käytettyjä, joten seuraavana sitten tietysti anarkistit, vaikka noitten Kataisten touhujen perusteella joku vitun Illuminatikin alkaisi näyttää todennäköisemmältä uhalta. Mutta siis. Anarkistit, nuo nimettömät yön soturit. Minä ainakin olen tietääkseni toiminut avoimesti omana itsenäni aina, vastaten vain ja ainoastaan itsestäni. Uskon anarkismin ideaan tietynlaisessa platonisessa mielessä, jossa tiedostan, ettei mitään anarkisteja voi koskaan olla. Koska se on ajatus, joka sopii aina vain yhteen päähän kerrallaan. Se on täysin yksilöllistä, enkä minä tiedä mikä kenellekin on hyväksi tai toimii. Ei ole tarkoituskaan. Jokaisen nuppi raksuttaa ihan omilla eväillä, ja jauhaa ihan itse omat vastauksensa. Tämä teksti on käytännössä turhaa mutun sekaista utua, joka hukkaa elämääsi joka sekunti tälläkin hetkellä. Sinulta onneksi vähän vähemmän, kuin minulta, koska kirjoittaessani joudun välillä hätistelemään kissaa näppäimistöltä, juomaan kahvia, tai tekemään jotain muuta häiritsevää.

Anarkia ei ole kommunismia. Se ei ole kapitalismia. Se on sitä, että mä voin olla itseni kanssa aivan eri mieltä eri asioista, ja saada ne tungettua siltikin samaan päähän toimivaksi läjäksi. Siksi olen myös koittanut aina tehdä selväksi puhuvaksi vain omasta puolestani. Jos joku muu alkaisi tehdä tästä jotain dogmaattista systeemiä, siitä kuolisi anarkia. Siitä tulisi yksi ismi muiden joukossa, läjä väärin tulkittavia ja väärinymmärrettäviä osasia, joista jokainen pitäisi kiinni silloin, kun niistä pitäisi joustaa.

Enhän mä ole streittarikaan, vaikka en juo viinaa tai käytä huumeita. En mä periaatteessa vastusta huumeita millään tavalla, vaikka en niitä kenellekään suosittelekaan. On huumeista ollut tälle maailmalle hyötyäkin. Jos Suomi ja Eurooppa ja kaikki maailma siivottaisiin kokaainista, Juan Carlosit Kolumbiassa putoaisivat aika äkkiä köyhyysrajan alle, ja ajautuisivat itse narkomaaneiksi. Parhaassa tapauksessa he jäisivät koukkuun vaikka joihinkin sieniin, joita voi viljellä vain Suomen korkeudella. Sitten asetelma kääntyisi toisinpäin, olisiko meidän valtiomme silloin kitkemässä huumeita kaduilta tai viljelmiltä? Ei, jos se saa vetää vähän kuormasta. Se on nähty Alkonkin kanssa. Ja tällainen kaksinaamaisuus valtion taholta mua vituttaa. Tällaisten pienten asioitten, joitten lista kasvaa äkkiä hyvinkin pitkäksi, mä en tahdo äänestää ketään arkadianmäelle. Mä en halua sinne ketään, ja haluan nämä sinne päässeetkin pois. Kokeillaan jotain muuta. Ei suoraa demokratiaa, mutta vähän sulavampaa, toimivampaa ja tiedostavampaa mallia tästä nykyisestä. Ei siitä varmasti haittaakaan olisi.

Haku lisätty.

En tiedä kuinka käytännöllinen tai tarvittava, mutta lisäsin vapaan sanahaun tuonne alas kaiken muun turhan sonnan jatkeeksi. Oikeaan alakulmaan siis. Ei siihen. Siihen alas. Siihen missä lukee Eti ite. Jos ei muuten niin ihan siitä syystä kun on sen verran runsaat määrät tuota paskaa tässä jo, etten oikein tiedä itsekään mistä ja milloin sitä on tullut horistua ja mistä. Tämä jää pätkäksi, koska lähden hakemaan Big Muffin postista.

Työpuoliaikaraportti

Nyt on esitelmä pidetty ja ruokaa syöty. Kahdeksi koulunuokulle. Meni ihan hyvin, vaikka vähän jännittikin. Kännykällä raportoin tapahtumapaikalta.stop. Olisihan sitä voinut enemmänkin käsiksessä pysyä, mutta ei vain osannut kun lähdin taas jereilemään. Eli lapasestahan se lähti, ja ihan huolella. Mukavaa oli, mielellään puhun kyllä enemmänkin jos joku jaksaa kuunnella. On vaan vähän hämärä tunne,kun on tottunut että joku soittaa edes jotain musiikkia siinä vieressä. Se on paljon luonnollisempi tilanne selittää. Mutta eiköhän tuohonkin tottuisi. Haha, eka spoken word- keikka takana.

Aavikkoblues

Kyuss on vaan niin tämän vuoden ajan musiikkia. Ja kaikki aavikkobluespöristely muutenkin. Kävelet tuolla tuulen pieksemillä pölyisillä kaduilla ja kuuntelet Welcome To Sky Valley-levyä, niin ei voi olla hymyilemättä ja hidastamatta askeltaan, kun vaan kuulostaa niin hyvälle, sopii laskevan auringon sävyttämään maailmaan, ihmisten askeliin ja fiiliksiin, ihan kaikkeen. Se musiikki ui sun reseptoreihin ja tasoittelee sun välittäjäaineet sellaisille tasoille, että edes hetken saat olla rauhassa ilman suurempia skitsoiluita ja kummia fiiliksiä siitä että olet villieläin liian pienessä häkissä. Se ui kuulokkeista maailmaan ja antaa kaikelle uudet värit. Sellaiset mureat punaisen ja ruskean sävyt. Aavikkosävyt. Kyllä te nyt kai tiedätte. Pitäisi ainakin.

Tästä levystä tulee mieleen myös se ainut tiepätkä jonka ajelin meidän itäblokkireissulla, kun Heidi halusi vielä nappailla vähän unta ja ajelin siitä kuudesta pari tuntia sitä Latvian ja Liettuan väliä. Se oli aika siistiä. Aurinko nousee ja tuo levy pyörii taustalla, auto rullailee täysin suoraa tietä kaikessa rauhassa. Siinä on vain jotain niin käsittämättömän siistiä. Ajatellessakin tulee mieleen, että se oli ihan täydellinen pari tuntinen. Ja tahtoisi taas ajelemaan autolla. Tiedän kyllä, etten ole kauhean hyvä siinä, eikä ole liikenteen kannalta hyvä, että mä olen siellä sekoilemassa ja hokemassa "oho" tai "ainii", mutta mä nautin siitä. Etenkin kun musiikki on hyvää, se on vaan rentoa rullailua eikä ole kiire mihinkään. Se on ihan tajuttoman siistiä. Niinkin simppeli asia, kuin autolla ajaminen. Kun sitä ei tee joka päivä, se ei ole itsestäänselvyys. Harva kyllä varmaan oikeasti ajaa niin harvoin kuin minä, ehkä oppisin senkin jos vaan ajelisin enemmän.

Pääseepä sitä kohta pöristelemään itsekin, Lusikoiden.netistä ostin itselleni Big Muffin, jonka myyjä laittoi tänään postiin. Eli se on toivottavasti huomenna siinä duunipäivän jälkeen postissa, ja pääsen surisemaan treenikselle kaikessa rauhassa. Vähäks hyvä! Työpäivä itsessään vähän jänskättää, kun pitäisi tosissaan kolme varttia selittää niin, että viisikymmentä ihmistä kuulee ja näkee. Vähän häiritsevää, kun ei ole soittokavereita ympärillä. Voisikohan Vili tulla mun taustalle soittelemaan sinne. Rauhoittamaan. Joo. Kyllä mulla joku runko on, jonka isken ikään kuin settilistaksi taas lapaseen, ja sitten annan mennä ihan fiilispohjalta sen settilistan ympäriltä. Menköön miten menee.

Edustuksellinen byrokratia

Tämä meidän kultaakin kalliimpi demokratiamme, jota suomalaisella sisulla ja ylpeydellä puolustetaan kynsin ja hampain, pohtimatta yhtään selkeämmin sen sisältöä. Nyt kun vaalikrapula on jo hyvässä jytinässä, edustajat ovat jo unohtaneet vaalilupauksensa ja kohta alkaa tämän hallituksen kanssa tappelu, niin olisi ehkä oikea hetki pysähtyä miettimään sitä, mitä vitun tekemistä tällä kaikella muka on demokratian kanssa?

Demokratia tarkoittaa kansan valtaa. Sitä, että ihmiset osallistuvat päätöksen tekoon ja heidän mielipiteellään on väliä, koska he ovat niitä jotka joutuvat seurauksia kestämään. Tässä edustuksellisessa demokratiassa puolestaan yksilöt valitsevat luottamansa edustajat päättämään asioista puolestaan. Se, että meillä on esimerkiksi vaalipiirit ja kaikkea muuta käytännössä vain turhaa hapatusta, omaa keksintöä joka sotkee asiaa varmasti monien hölmömpien mielissä. Sama kuin se, että kävelet työkkäriin, etkä voi mennä puhumaan suoraan sille ihmiselle, jonka näet istuvan kopissa edessäsi ilman asiakkaita, vaan sinun täytyy hakea vuoronumero, ja odottaa että Hänen Byrokraattisella Korkeudellaan on aikaa ja intoa palvella sinua.

Tämän järjestelmän sanominen käytännössä demokratiaksi, on sama kuin sanoisi että lätkämatsin tärkeimmät hetket ovat ne erätauot, kun ollaan jääkaapilla mättämässä lisää kaljaa ja voileipiä kainaloon. Toki valmentajat tekevät tärkeitä ratkaisuja kulissien takana, mutta sen voi vetää vaikka vaalirahoittajan metaforaksi. Sehän se ääniä saa, joka on eniten näkyvillä. Tässä maassa yleensä näkyville pääsevät vain ne negatiiviset jannut.

Tästä herää itselleni kysymys, josko suomalaiset olisivat kohdistaneet herravihansa väärin Keskustaan, koska Katainen ja Kokoomushan heidän muroihinsa on mielestäni aika paljon enemmän lirautellut. Lisäksi Perussuomalaiset nähdään vasemmistolaisena työväenpuolueena ilman sosialismia. Mikä siitä silloin jää vasemmalle? Porukka täynnä kylähulluja, vaahtopäitä ja entisiä laulajia. Täältä meikäläisen pallilta siinä puolueessa toki hyvää on se, että se on tietyllä tapaa ihan helvetin anarkistinen. Se ei ole minkäänlaisessa konsensuksessa edes itsensä kanssa, ja se luultavasti/toivottavasti tulee tekemään Kataisen elämästä helvettiä.

Siltikin se on liian oikealla. Sillä tavalla, millä syrjäkylien amikset ja uusnatsit ovat oikealla. Se on vähän eri oikea, kuin Kokoomuksen "meilofyrkkaa"-kapitalismi, mutta kuitenkin oikealla. Ja se ei mielestäni ole kauhean hyvä juttu siinä. Kuvaavaa on se, että jo nyt iltalehden sivuilla 40% (lähes puolet) kokee ettei äänestäminen kannattanut, koska on petytty tulokseen. Hail edustuksellinen demokratia, joka kulkee kohti vaikeampaa ja byrokraattisempaa huomista! Tulkoon sosiaaliturvan leikkaus, loppukoon meidän syrjäytyvien hyysääminen jos meillä nyt ei sattuneesta syystä ole hillitöntä intoa niellä paskaa!

Babylon palaa!

Olen tyytyväinen. Toki Kataisesta tulee pääministeri, ja Perussuomalaiset alkavat itkeä että Soini myy sielunsa kun ei saakaan kaikkia idioottimaisen tyhmiä "kansan vaateita" toteutettua, mutta toivottavasti tämä kaksikko ei tulekaan toimeen niin hyvin kuin uskoo, ja ne repivät toisensa palasiksi. SDP voi olla siellä vähän ajamassa sellaisia inhimmillisiä arvoja sivussa, kun nämä kaksi hakkaavat toisiaan talikoilla ja huvipursien avaimilla. Arvatkaa huviksenne, kummat kädet pitelevät mitäkin.

Ihan saavat kaikki ansionsa mukaan, ja olen vähän pettynyt, jos ei tässä mene kaikki tohinalla päin vittua. Kansa puhui, osaksi tyhmyyttään, osaksi internet-aikakauden postmodernin ironian varjolla, osaksi vakavissaan. Mä en siltikään oikein tajua, että missä vitussa kaikki ne Kokoomuksen äänestäjät on? Siis ihan oikeasti, vihasin niitä tai en, mä en ole edes kohdannut Kokoomuksen edustajia missään? Onko ne niitä porukoittensa kanssa ehjissä perheissä kasvaneita hyvien kotien lapsia? Tunnenko mä tosiaan niin vitun vähän ihmisiä, jotka ovat kasvaneet hyvissä perheissä? Tosin mielestäni saat olla aika vitun "hyvästä perheestä" ennen kuin sulla on asiaa Kokoomusta äänestämään. Muutenkin vähän hämmentävää, miten Kokoomus on aina vaaleissa kaikkien asioilla ja toivotalkoissa ja vaikka hevonvitun missä, mutta kun oma perse on taas turvassa, aletaan kiristellä sosiaali ja terveys-pussista ja köyhien liksoista. Tai nostetaan alvia, jolloin "hinta on kaikille sama", paitsi köyhille.

Kaipa olen vain niin sokea, kun on oma lompakko tyhjänä suurimman osan kuukautta vaikka olisin töissäkin. Nytkin on kolme viikkoa duunia takana kahdella vapaapäivällä, eli siis viikonloput töissä. Saan ne kai kyllä jossain välissä vapaana, mutta mä en alistu siihen byrokratiaan, että alkaisin vittu laskea ylityöminuutteja ja stressata niistä. Mä olen töissä kun mua siellä tarvitaan, ja olen pois kun mun tarvitsee olla jossakin muualla. Palkassa tämä ei kuitenkaan näy. Mulla ei ole varaa olla Kataisen kanssa samaa mieltä, tai kuolen ennen pitkää nälkään.

Joka tapauksessa mielenkiintoinen tulos, ja toivon että siitä koituu teille ihan vitusti haittaa. En aio valittaa, ellei aihetta ole. Niin valittaisin, vaikka olosuhteet olisivat mitkä. Antakaa mun laittaa metsään pystyyn tönö, ja viljellä oma ruokani ilman, että kukaan puuttuu asiaan, niin en ole kuormittamassa teidän sosiaalihuoltoakaan enää koskaan. Hyvänä puolena näen kaikessa tässä vaaliperseilyssä sen, että meille musiikintekijöille tästä alkaa toivottavasti erittäin hedelmällinen puhesamplejen, aiheiden ja inspiraation aikakausi. Plus että Soinista saa ihan vitun hauskoja kuvia. Sytyttäkää tulitikut.

Huomenta

Me tässä Möllin kanssa heräiltiin ja vähän nauhoiteltiin biisiä. Kohta voisin käydä paukuttelemassa vähän pesukonetta hillittömän kaiun kanssa tähän. Sopivan rosoinen, mutta ihan vähän liian nopea kun hätäilin. Mutta eiköhän tästäkin jotain tule. Mukavan oloinen päivä, kun herätessäkin sain biisin tehtyä jo näin äkkiä. Voisi tehdä toisenkin. Ja kunhan tuon Eetun saisi hereille niin voisi kahviaki keittää taas.

Nyt on hyvä fiilis. Sunnuntai 17. päivä huhtikuuta. Onnea äiti.

Nyt on ihan vitun hyvä fiilis. On tullut tässä kuunneltua kaiken maailman stoneriblues hässäköitä, jamiteltiin tuossa Kokkosen Antin kanssa kaikkea pientä höhlää pitkin iltaa, tein yhden biisinkin ( http://www.mikseri.net/player/player.php?newsession=1&type=1¶meter=467768 ) ja on vaan kaikki niin hyvin. Oli vähän töitä, sekin oli mielenkiintoista keskustelua toimintatavoista ja asioista yleensä, sitten kävelin kotiin ja oli vaan hyvä sää ja fiilis, kotona kämppä olikin täynnä kavereita ja oli vaan siistiä. Ainut mikä vähän korpesi, oli se etten päässyt soittamaan rumpuja kun treeniksen avaimet menivät Vilin mukana Helsinkiin, mutta huomenna jamitellaan sitten ihan huolella kaikkea. Nyt sitten nautiskelen näistä seuraavista synkeistä kantrikipaleista:



Jostain syystä tälle musalle on annettu nimeksi goottikantri, vaikka tästä on goottien itkemiset kaukana kun aikuiset miehet synkistelee. Mielestäni. Tästä puuttuu se melodramaattinen pelleily. Näissä juostaan karkuun niitä helvetin koiria, jotka ovat tulleet hakemaan sielua palkaksi siitä, että on voitu tehdä näin vitun hyviä biisejä.

Peter Steele ja vähän muuta..

Toissa päivänä oli myös Peter Steelen kuolinpäivän vuosipäivä. Se syntyi samana päivänä kuin Vili, ja kuoli samana päivänä kun minä olen syntynyt, joten pääteltiin Vilin kanssa että meidän lapset olis pure motherfucking awesomeness! Nyt meidän täytyy vaan keksiä keino saada molempien geenit samaan siittiöön. Pelkään, että sitä ennen pitäisi tapahtua joko jotain homoa, tai jotain kirurgista. Mieluummin ehkä kirurgista, koska en ole niin tottunut ajatukseen objekteista hanurissani. Geenimanipulaatiollahan tuo varmaan onnistuisikin kyllä nykyään jossain vartissa, en tiedä. Mutta takaisin siihen Puolan jättiläiseen.

Sekä basistina, biisintekijänä että laulajana tuossa meni mielestäni yksi hienoimpia muusikoita. Helvetin vahvasti ysärin katkuinen soundimaailma noilla vanhemmilla levyille tuo tietysti mieleen oman varhaislapsuuden ja sedän CD-kokoelmat. Se on jännä, teini-iässä sitä vähän naureskeli kaikille lapsuutensa perään haikaileville rässiliivihevareille, mutta eipä sitä tarvinnut napsahtaa kuin kaksikymmentä vuotta ikää, ja mä aloin kaivaa grungelevyjä ja Rollins Bandeja ja Typettäjiä jostain muistin lokeroista. Siinä soundissa vaan on jotain, mikä toimii niin lujaa. Lisäksi niissä on sitä samaa itseironiaa ja synkempääkin itselleen vittuilua, joka tuntuu sitten kai jostain sieltä kasvaneen mulle sisään ihan automaattiseksi ominaisuudeksi. Sitä ei varmasti suurin osa teistä kuitenkaan tajua. Ainakin töissä aika iso osa mun jutuista käsitetään väärin. Ne varmaan ihan oikeasti luulee, että jos mut jättää yksin muksujen kanssa, mä laitan ne rakentamaan mulle pihalle patsasta räästä ja paperimassasta ja teipistä. Mutta takaisin siihen Puolan jättiläiseen.

Mulla on taas näköjään tällainen päivä, että savolaisuus ottaa vallan. Juttua tulee, sisältöä ei. Sinänsä ihan hyvä että kohta alkaa työpalaveri "jossa sitten pitää avata suunsa". Se onnistuu kyllä. Sisällöstä en lupaa mitään. Mutta niin, se Steelen Peter oli hyvä jätkä, jolla oli Danzigin kokonen kikkeli, ja se osas soittaa bassoa ja nauraa itselleen. Noita ominaisuuksia omaavia ihmisiä tähän maailmaan tarvittaisiin ihan vitusti enemmän. Kiitos musasta ja onnea sinne montun pohjalle, vähän myöhässä mutta kuitenkin.

Sons Of Anarchysta ja ihan vähän musiikista.. Surprised?

Katselin tuossa loppuun Sons Of Anarchyn kolmannen tuotantokauden kun oli aikanaan jäänyt kesken. Loppu oli kyllä taas sellaista pyörittelyä ettei paremmasta väliä, ja muistinpa miksi tuota sarjaa niin hypnoottisesti jaksoi katsellakaan: Vitun hyvä soundtrack. Musiikki on valittu aika nappiin jokaikisessä kohtauksessa ja sitä kautta on onnistuttu rakentamaan siltaa ja teemoja niihin henkilöihin ja niiden juttuihin paremmin kuin hyvin monessa muussa sarjassa.

Tästä syystä elokuva/sarja/mikäliemusiikki olisi mun mielestä niin siistiä tehdä: Siinä pääsisi varioimaan samaa teemaa ja tekemään samasta biisistä versioita, joissa on ihan eri fiilis. Sovittamaan ja rakentamaan. Se on mulla oikeasti kaikkien noitten mun omien biisien kanssa ollut niin siistiä, kun suurimmassa osassa niistä on aina nauhoitettuna 13-15 eri juttua (4-raiturilla, eli kuulen vain kolme raitaa ja sen, mitä olen tekemässä), ja pitää kasata ne palikat sokkona, sitten avata projekti Cubasessa ja katsoa, mihin suuntaan tahtoo lähteä viemään sitä. Se on mielestäni kaikkein hienointa, koska siinä vaiheessa niitä fiiliksiä voi vielä vahvistaa vaikka kääntämällä ääniä toisinpäin tai laittamalla toisen samanlaisen raidan tulemaan vähän jäljessä, tai täydellisesti epäsynkassa alkuperäisen kanssa. Useimmiten epäonnistun lähinnä siksi, että kappaleet on laulettu parvekkeella, mikä tämän talven on ollut aika kylmä, ja laulu on pääasiassa heikkoa ja värisevää. Eli kunhan tulee lämpimämpi laulaa parvekkeella, uskon että myös biisit paranevat. Toivon ainakin kovasti. Luotan siihen, eli jos se ei auta, täytyy vain myöntää, että on vielä paljon opittavaa.

Toki tuo Sons Of Anarchy nyt on sarjana muutenkin helvetin hyvä, mutta surullisinta siinä on se, miten romanttisen kuvan se antaa moottoripyöräjengeistä. Noillahan nyt on aika paljonkin sielunelämää, mutta veikkaisin että yleinen totuus on aika kaukana tuosta. Totta kai mahdollinen perhe-elämä ja tuollaiseen järjestöön kuuluminen aiheuttaa konflikteja, eikä niitä pidä vähätellä. Lähtökohtaisesti myös prosenttikerhojen periaate saa multa peukut pystyyn, mutta sillä toteutuksella on tuolla katukuvassa aina välistä tapana kärsiä vähän. Sons of Anarchyssa on kuitenkin aika hyvin kuulemani mukaan kuvailtu elämää ja tapaa, "mitä nyt vähän on siloiteltu".

Seuraavaksi voisi pällistellä vaikka pari jaksoa How I Met Your Motheria, koska Barney on vaan niin AWESOME. Ne jotka eivät tiedä, niin se on se Feastemin Antin näköinen jätkä, joka saa pesää ihan sikana.

Mun aivot on sulaa mannapuuron kaltaista valmistetta.

Eilen lähdettiin siis töistä päästyäni Tampereelle Varjobaariin soittamaan. Napattiin vielä Tomppakin (ex-profane omen, joskus tulevaisuudessa vielä Cut To Fit) mukaan yllyttämään poikia ryypiskelemään. Kaikki meni jotensakin ihan helvetin hyvin, vaikka lähtökohdat olivat taas äärimmäisen hämärät. Tai niinhän se yleensä menee, mitä sokompana lähtee, sitä parempi ilta tiedossa. Kaikki meni juurikin taas niin hyvin kuin vain voi mennä, ainoa mikä vähän kusi oli mun Jyrki Katainen-naamari. Jouduin sitä varten tuhlaamaan meidän viimeiset matkateipit ja leikkaamaan oman hyvän ponnarin kahtia, tämän päivää olen pitänyt hiukset ylhäällä jollain huonolla ja löysällä ponnarilla. Sen naamarin takaa ei nähnyt mitään, se päässä ei oikein voinut huutaakaan, ja se oli kaikin puolin vähän hankala. Se luistikin. Mutta olipas hauska juttu, kyllä sen kanssa nyt pari ekaa biisiä voi vetää.

Slash Dementia veti hyvin, vaikka olikin niitä bändien ekojen keikkojen (toka, tiedän, mutta siis alkupään keikkojen yleensä) kirouksia, että soittimet leviää käsiin ja sitten tulee hiljaista ja alkaa soittajaa vituttaa kun pitäisi jotenkin kuluttaa aikaa vaikka ei mitään voi tehdä. Sitä sattuu, siksi olen onnellinen että soitettiin meidän ekat viisitoista keikkaa ennen Obscenea niin ei tarvinnut siellä kusta kaikkea. Mutta kyllä se siitä. Konstan rumpalointia on hauska katsella. Aina. Ja vielä mukavampi kuunnella, kun se on niin napakkaa touhua.

Oma keikka meni vitusti paremmin, kuin Libertessä, mutta täälläkin onnistuin löytämään sen paikallisen Matti Näsän joka tulee keikan jälkeen itkemään kun kaadoin sen kaljan. Hain sitten bäkkäriltä sille pullon, ei paljoa kiinnostanut alkaa rähisemään turhan takia. En kyllä edelleenkään käsitä miten se kalja voi niin vitun tärkeää olla. Ja meidän pitää Cut To Fitin kanssa oikeasti tehdä se taustalakana, jossa lukee ihan meidän kaikkien parhaaksi "MENKÄÄ VITTUU SIITÄ EESTÄ!". Voipa sanoa että on varoitettu.

Nothing More To Eat oli yhtä vitun psykedeelinen ja hyvä kuin aina. Niiden välispiikkejä on niin hauska kuunnella, kun 2-3 jätkää puhuu samaan aikaan suomea, englantia ja ruotsia sekaisin ja päällekäin ja ristiin ja rastiin. Ne löytää aina jotain mistä hyppiä tai roikkua, vaikka niitä ei olisi kukaan muu huomannut aikaisemmin. Niillä on aina bileet lavalla! Se on todellakin ihan vitun jees.

Hengailtiin paikan päällä yllättävänkin myöhään ja lähdettiin joskus kahden aikaan ajelemaan kotiin päin. Lähtiessä kävin vielä pitämässä mainetta yllä ja kusin KELAN pihaan, tosin nössösti sinne parkkiksen laidalle. Mutta ajatus on tärkein. Ajeltiin sitten siellä "Tampereen suolisolmussa" ristiinrastiin niin vitusti että alkoi olla pinna ikävän kireällä vähän kaikilla, lopulta mentiin Tampereen keskustan kautta pois, kun ei sieltä oikein muuten päässyt mihinkään. Siinä mielessä ihan käsittämättömän paska kaupunki, ettei sieltä meinaa päästä pois. Miinuspiste muuten todella mukavassa paikassa. Ihmisetkin ovat mukavia, vaikka kävikin perinteinen "joo, on ainaki sukulaisia ja kavereita tulossa" ja niistä vain yksi saapui perille asti. Jännä, mutta aina niin käy. Eetu ja Vili sammahtivat melkein saman tien, Tompan kanssa naureskeltiin kaikelle hölmölle koko matka, oli mukavaa kun autossa oli joku toinenkin, joka oli selvinpäin, eikä joutunut keskittymään tiehen koko ajan. Mistä edelleen Vilin Heidille ihan helvetin iso kiitos, että se on kerta kerran jälkeen ajanut meidät himaan vaikka mihin aikaan, ja ollaan kaikki hengissä ja raajat pelittää.

Pääsin roudauksen, suihkun ja yhden How I Met Your Motherin jälkeen nukkumaan kello viisi, ja nukuin puoli kahteen asti, kun Raxi tuli häiritsemään untani. Ihan hyvä, kun viideltä piti mennä töihin. Josta siis pääsin tuossa puolisen tuntia sitten kotiin. Töitä on nyt ollut viime sunnuntaista asti, huomenna vielä viimeinen rypistys kahdesta kuuteen, ja sanoinkin kyllä, että varmaan tulen kyllä sieltä nukkumaan ja rentoutumaan heti kun pääsen, koska kolme viikkoa kahdella vapaapäivällä tuntuu aika fyysiseltä, vaikka työ onkin mukavaa, eikä niin kauhean raskastakaan. Kyllä sitä silti kaipaa kahden päivän oikean viikonlopun, etenkin kun joka viikko vielä rasittaa omaa fyysistä olemustaan laittamalla sen niin paskaksi kuin vain pystyy. Alkoi sen tuolla kyllä huomatakin että on aika rankka viikko takana, join vähän liikaa kahvia, jumitin tunnin kännykkäpeliä ja yritin auttaa kaikkia pasianssissa. Onneksi ensi viikolla on se pääsiäsiloma, on nuokkukin kiinni niin pääsee vähän hengähtämään ennen pohjoiseen lähtöä. Siitä tulee nimittäin aika vitun fyysistä touhua.

14. huhtikuuta kello 8: 22

Hah, Halla-aholle kävi samalla tavalla kuin Henry Rollinsille Sons of Anarchyn kakkoskaudella. Jossain vaiheessa taitaakin kaveri huomata, että se liittolainen (tässä tapauksessa Soini) ei vihaakaan neekerijä ja muahanmuuttajia, ainakaan jos kysyjänä on saksalainen toimittaja. Toki häneltä kysyttäessä media sitten vääristelee sanoja. Ja BANG! Halla-aho julistaa sotatilan Perussuomalaisten ja median välille. Se taas tuo mieleeni sellaisen lievästi retardin lapsen, joka tajuaa kyllä, että porukka nauraa hänelle eikä hänen kanssaan, mutta silti se nauttii kaikesta saamastaan huomiosta ja temppuilee kyynel silmäkulmassaan. Kuvaa tuota koko politiikan kenttää kyllä tällä hetkellä aika helvetin hyvin. Periaatteessa koko porukka hehkuu onnesta, kun kansaa kerrankin kiinnostaa, mutta sitten kun kansaa kerrankin kiinnostaa, ne alkaakin käytännössä ihan oikeasti tehdä jotain. Ja sehän ei olekaan hyvä juttu, koska anarkia ei kuulu demokratiaan. Meidän demokratiassamme ei tosin kuulu demokratiakaan, koska 200 ihmistä ei vastaa 5,4 miljoonaa ihmistä, vaikka olisi kuinka kansan äänestämiä. Rahalla sen sijaan saa täällä mitä vaan, ihan niin kuin jossain vitun Kolumbiassakin.

Tänään pitäisi mennä Tampereelle soittelemaan taas sitä koko kansan musiikkia, grindcorea. Meinasipa pää hajoilla tämänkin kanssa, mikä vittu tamperelaisia vaivaa? Kolmen viikon varoitusajalla keikka tulee liian äkkiä, eikä ollut ihan yksi tai kaksi bändiä jota tuonne kysyttiin soittelemaan, että olisi saatu vähän apua backlinen kanssa. Nyt sitten roudaillaan rummut Äänekoskelta, bassokamat ja peltiständit täältä, ja kitarakaappi saadaan lainaan TTYkityksen puolesta, mistä ollaan kiitollisia, ettei tarvitse kahdella autolla lähteä. Helpotti heti. Kaikki mainostaminen jäi sitten tekemättä kun ei ollut varmuutta bändeistä, mutta jos sinne pari kaveria eksyisi jotenkin päin. Tai noita sukulaisia, kun niitäkin kuulema Tampereella on enemmän kuin olen käsittänytkään.

Lampela & Lampi soi edelleen, tämä on vaan aika tosi kova. Sekä tuo akustinen, että tuo sähköinen levy. Molemmat toimii ihan yhtä hyvin, enkä osaa sanoa mikä näissä olisi hyvää, mitään yksittäistä biisiä en oikein osaa suositella, paitsi Kuukauden Työntekijää, joka kasvaa loistavasti punkkibiisistä kunnon fiilistelyksi. Ja siinä on keskitempoblastiakin. Ja se on hyvä kaikin puolin. Paljon hienoja rytmillisiä juttuja, ei mitään ihan simppeleitäkään koko aikaa. Pojilla ollut sovittelua tässä. Se on hienoa, ettei mennä helpoimman kautta.

Islannin siitinmuseo sai ihmisen peniksen.

Koska olen perimmiltäni utelias ihminen, en voinut olla kiinnostumatta uutisesta, jossa mainittiin, että Islannin siitinmuseo sai vihdoin ja viimein ihmisen peniksen. Ensinnäkin. Mä en ollut ikinä tietoinen, että maailmankaikkeudessa on paikka, jonne kerätään peniksiä noin ylipäätään, ja luulin että mun vitsi siitä, että olen vain jääkarhun esinahka joka on homehtunut jossain vitun museossa tuhansia vuosia ja päätin huvikseni pyöräyttää olevaksi maailmankaikkeuden jossa soitan punkkia, olisi ollut täysin vailla todellista pohjaa. Näemmä totuus osoittautuu jälleen kerran tarua ihmeellisemmäksi, ja on oikeasti olemassa museo, josta oletettavasti löytyy siis jääkarhun esinahka.

Toiseksi. Mä olen internetissä törmännyt tahtomattani ainakin miljoonaan videoon, joissa seurauksena on ollut miehen peniksen menetys. Ja Islannin siitinmuseo saa omansa vasta nyt?! Sadat tuhannet irronneet penikset ovat menneet ihan hukkaan, koska laitoksen PR ei oikein toimi, jos siitä saadaan kuulla vain ja ainoastaan Helsingin Sanomien kautta. Jos tästä olisi tiedetty aiemmin, museoon olisi voinut virrata omatoimisesti irrotettuja kyrpiä jo vuosien ajan, ja mikäli ne olisivatkin olleet repaleisia tai osittain käyttökelvottomia, veikkaan että olisi voitu saada kasattua niistä yksi ihmisen elin, jonka olisi kehdannut laittaa esille. Jos niitä nyt ylipäätään pitää museossa esitellä.

Ilmeisesti kyseessä oli kuitenkin museon omistajan ystävän dramaattisen jalo uhraus mennä arkkuun ilman sukukalleuksiaan. Siinä vaiheessa kun Zombit sitten nousevat haudoistaan syömään ihmiskunnan, muut varmasti naureskelevat sille ensin vähän. Minä ainakin naureskelisin. Toisaalta se on meistä ainut, jonka penistä voi käydä ihailemassa museossa vielä vuosisatojenkin päästä. Vissiin. Minä tiedä miten se homma toimii, saatana!

Syy seuraukselle.

Toisaalta äskeiseen täytyy lisätä, että musiikki on kyllä toisinaan jo riittävä syy tulla maan päälle odottelemaan nuupahtamistaan. Ihan sama mitä musiikkia, kunhan satut istumaan oikealla hetkellä oikeassa paikassa oikean levyn kanssa, kuuntelet sitä vaikkapa kuulokkeista itseksesi, hengittelet kaikessa rauhassa ja istut jossakin vaikka kesäisenä tiistai aamuna kello 4:32, kaikki muut nukkuu. Olet parvekkeella tai läheisellä rakennustyömaalla, välittäjäaineet ja muut hormonit virtaa aivoissa kuin vesi Oulujoessa ja pystyt kuulemaan kuinka oma sydämesi hakkaa. Sillä lyhyellä hetkellä sanoissa ja sävelissä ja sovituksissa osuu kaikki yhteen ja sulla menee läpi väristys, joka nostaa jokaisen ihokarvan pystyyn, kuin hiljaisen tajunnan räjähdyksen jälkeinen paineaalto joka pyyhkäisee kuolevaisuuden edes yhdeksi lyhyeksi hetkeksi sun harteilta. Niiden pienten hetkien takia kannattaa olla elossa. Niiden hetkien takia kannattaa olla kädellinen nisäkäs, joka kykenee aistimaan värähdyksiä ja muuntamaan niitä viestiviksi signaaleiksi.

En tiedä tuliko tämä duurisointu sitten siitä, että Eetu vaihtoi nukkumaan mennessään tuon musiikin Hellacoptersin kesäiseen rockailuun, luultavasti. Mutta ei mulla ole mitään sitä vastaan, että tässä elämässä joku tulee soittaneeksi välistä pari duuriakin. Niitä tarvitaan ihan yhtä paljon, ellei enemmänkin. Tuomaan kontrastia. Ne saavat ne mollit näyttämään aina sillä tavalla sopivasti syvemmiltä, mutta tuovat niihinkin sävyä ihan eri tavalla. Kai kaikki siis tajuavat, että puhun elämästä? Hyvä.

Kaikesta huolimatta ei oikein ole Hellacopters olo juuri nyt. Jotain vähän rauhallisempaa. Eli.... Varmaan se Lampela & Lampi hipsii takaisin tuohon soittimeen, koska se vaan on niin saatanan kova, ja tuli ihan puun takaa itselleni. Öitä, ellen vielä taas innostu.

Jälkielämän sininen tunneli.

Nyt olisi sellainen fiilis, että jaksaisin keskustella itseni kanssa vähän olemassaolosta, ja tarkemmin kuoleman jälkeisestä mahdollisesta olemassaolosta. Se on mietityttänyt mua jo koko elämän, ja tulee luultavasti puukottelemaan mun ajatuksiani koko loppuelämän. Luultavasti vielä kahdeksankymmenen vanhana tulen heräilemään hiessä keskellä yötä, mutta se on vain sellainen asia, jonka kanssa pitää kai opetella elämään.

Kuoleman jälkeinen elämä on aina mietityttänyt myös kaikenmaailman taiteilijoita ja hanslankareita, ilman ikuista kuoleman pelkoa ihmisen sielunelämä olisi huomattavasti köyhempää ja luultavasti onnellisempaa. Ensimmäinen henkäys ja huuto ei oikeastaan kerro ihmisestä mitään muuta kuin sen, että se on elossa, eli se tulee siis myös kuolemaan. Eli ensimmäinen rääkäisy kertoo oikeastaan vain sen, että tänne tuli taas yksi lisää kuolemaan. Se onkin aika kuvaavaa, että ensimmäinen ihmisen tekemä asia on itkeminen. Tuntemattomat ihmiset repivät hänet irti ihanasta symbioosista, tiedottomasta, täydellisestä olemisesta maailmaan, jossa keuhkojen täytyy hengittää itse, sydämen täytyy kuljettaa verta aivoille, joiden täytyy prosessoida valtavat määrät asioita.

Kurt Vonnegutilla on melkein jokaisessa kirjassaan täysin erilainen näkemys kuoleman jälkeisestä. Galápagoksessa se oli Jälkielämän sininen tunneli, joka ilmestyi kuolleille hypnoottisena, mutta ei välttämättömänä. Kuolleilla on myös mahdollisuus jäädä tutkimaan maailmaa, oppimaan ihmisistä lisää, oppimaan inhimmillisyydestä lisää. Se on mielestäni kiintoisa visio. Hui Hai- Eli Jäähyväiset Yksinäisyydelle! kirjassa mies puolestaan esitteli kuoleman jälkeisen elämän kalkkunatarhana, täydellisen neutraalina ja tylsänä, jossa ihmisen sielunelämä on tasaista ja kuollutta. Kaikki ovat siellä, mutta kenelläkään ei ole mitään sanottavaa kenellekään. Siellä on siis kuolettavan tylsää. Taurastamo 5ssä puolestaan nojattiin vähän tähän jokin aika sitten pyörittelemääni korttipakkateoriaan ajasta, että ihminen voi kulkea ajassa miten vain tahtoo ja tykkää, ja kuolema ei ole sen enempää loppu, kuin syntymä on alkukaan. Maailmalla on samalla tavalla loppu hetki, joka tulee olemaan, mutta se ei siltikään lopeta kaikkia muita aikoja ja hetkiä olemasta. Ihminen siis vain kelluu tilassa, jossa se voi olla ja tutkia.

Olen ollut myös kiinnostunut kummituksista. Yleensä lähinnä huumorimielessä, etenkin nyt, kun haamujahti ohjelmia on satoja, ja ne ovat yleensä paskasti tehtyjä. Suosikkini näistä on Ghost Adventures, koska Zak Bagans on hillitön kölli, joka vaan kiertää vittuilemassa kummituksille. Toisaalta aluksi huumorilla alkanut diggailu syventyi, kun niillä oli lyödä pöytään jo vähän jotain todellistakin, suurimmaksi osaksi en usko heidän feikanneen mitään, he vain yli-innokkaina tulkitsevat juttuja väärin. Mutta siinä vaiheessa kun ne ovat jollain new orleansilaisella plantaasilla, jossa alkaa samasta huoneesta kuulua orjien laulua ja tanssia, niin kyllä se pistää miettimään, että entä jos.

Keskustelin sivarissa ollessani asiasta erään lääkikseen silloin lukeneen, ja nyt sinne päässeen kaverin kanssa. Tultiin vähän siihen tulokseen, että ihmisaivojen kuollessa, sähkön purkautuessa, ne voivat jättää itsestään vähän samankaltaisen jäljen, kuin vaikka telkkariin jää, jos sammuttaa sen äkkiä pimeässä. Näet kuvan siinä vielä hetken aikaa. Tässä tapauksessa se voi olla vaikka paria sataa vuotta, mutta silläkään tätä jälkeä tuskin saa tiedostavaksi, eläville vastaavaksi olennoksi. Mutta jollakin tavalla uskon, että tässä sähkömagneettisuudessa ja varjokuvassa ollaan jollain asteella oikeilla jäljillä. Uskon sen kuitenkin selittävän kummituksia tiettyyn rajaan asti.

Itse en ole ikinä osannut uskoa minkäänlaisen jälkielämän olemassaoloon, mutta en tahdo sulkea sitä vaihtoehtoa pois. Päinvastoin, toivon olevani väärässä, ja saavani kuoleman jälkeen kulkea maan päällä oppimassa kaiken sen, mitä en eläessäni kerennyt, suojella omaa sukuani ja koittaa kommunikoida elävien kanssa. Toisaalta uskoisin, että vaikkapa lyhyt selonteko maailman kaikkeudesta ja sen tarkoituksesta, niin täydellinen, että se antaa mielelle rauhan, voisi riittää. Mutta kuka sen antaisi? Jumala? Miten? Mitä jos ei uskonut jumaliin elinaikanaan? Kristillistä nykykäsitystä nyt ei pitäisi kenenkään ottaa vakavasti, koska se on pitkälti virheitten ja keskiajan pelottelun tuote. Ilmestyskirjat ja kaikki rangaistukset, joita vääräuskoisille seuraa, en usko että ne ovat olleet minkään rakastavan jumalan tarkoitus, koskaan.

Jotenkin uskon että on joku "maailmansielu", mutta se ei ole yhtään niin kaunis kun te luultavimmin tahdotte ajatella. Se on vain suuri, kaoottinen tyhjyys ja tiedottomuus, josta kaikki elämä tulee, ja johon kaikki elämä taas vaipuu. Sieltä sikiää kaikki uusi elämä, ja sinne se taas menee, se on ikään kuin toinen maailma täysin tämän ulkopuolella, eikä sillä ole mitään tekemistä minkään tällaisen aineellisen kanssa. Se on kaaos. Se on mahdollisuus, joka voi muuttua todellisuudeksi. Niin kauan kun se ei ole olemassa, siitä on mahdollista tulla aivan mitä tahansa, meidän käsityskykymme ei oikein riitä sen hahmottamiseen.

En tiedä mistä kaikki tämä ajatus taas oikein sikiää, ehkä se tuli tuosta Lampela & Lampi levystä, kun tajusin miten paljon tuossa on sille Jussin tyttärelle omistettua kamaa, ja miten paljon tässä ihmisiä vain on kuollut viime aikoina. Miten paljon, verrattuna siihen ajatukseen, että pari vuotta sitten mulla oli muutamaa enemmän ystäviä ja lähisukulaisia. Mutta sitä on elämä. Kuolemaan opettelua ja siihen taipumista. Kuka taipuu, kuka ei. Tiedän kärsiväni paniikkikohtauksista ja hallitsemattomasta, kaiken peittävästä pelosta koko loppuelämäni, mutta niin mä olen kärsinyt niistä jo ihan kaksivuotiaasta. Loppuun aiheeseen sopivaa tiedostamisen taakkaa vähän The Hauntedin kuvasanallisesta puolesta mukailtuna.

Avoin kirje Jyrki Kataiselle, jota en koskaan lähettänyt.

Jyrki Katainen. Kiitos kaikesta siitä mitä olet tehnyt Suomen kansan ja paremminvointivaltion hyväksi. Vankkumaton intosi pakoilla omaa vastuutasi kääntämällä takkiasi joka välissä on jotain, mistä meidän kaikkien tulisi ottaa mallia. On hienoa, että tiukan paikan tullen meillä on joku joka pitää päänsä kylmänä, ja ajattelee ensisijaisesti taloudellista tilannettamme, kun muut juoksevat kuin päättömät kanat vouhottaen köyhyydestä ja nälästä ja byrokraattisesta, kuristavasta tukiviidakosta! Kuka jaksaakaan ajaa meidän kaikkien yhteistä hyvää kasvot punakassa hymyssä, ellei ruiskaunokin väreissä rahoistamme huolehtiva Jyrki Katainen! Joku henkisesti heikompihan voisi vaikka hetkellisessä mielenhäriössä karsia joistakin niin instituutiollisista menoista, kuin kansanedustajien korkean aseman suomat, tärkeät ja välttämättömät etuudet, itsenäisyyspäivän juhlat, puolustusvoimat, joita voisi tällaisena maailmanaikana joku pitää tarpeettomina. Kuinka väärässä tuo joku olisikaan siinä vaiheessa, kun Punainen Vaara vyöryisi yli sinivalkoisen, mutta silti niin punaniskaisen Karjalamme. Sinun rautaisen ruoskasi alla pysymme kaikki järjestyksessä ja rauhallisina. Oi kuinka olenkaan nauttinut katsella rauhoittavien, empaattisten kasvojesi loistavaa hymyä, joka kertoo minulle, että kaikki on hyvin, kun olen hetkellisesti vaipunut luulemaan, että olet lasketellut valheita korvillemme. Millä intohimolla suhtaudutkaan siihen, kun joku laittaa sinulle sanoja suuhun, joita väittää omiksesi, mutta joita et muista lausuneesi. Onhan se nyt niin, kuten Vanhasenkin valtakaudella opimme, että jos tärkeä ja arvovaltainen politiikan henkilö ei jotakin muista sanoneensa, ei hän sitä varmastikaan ole voinut sanoa! Sinussa on sellaista suomalaista sisua, josta meidän kaikkien köyhien ja päähän potkittujen tulisi ottaa mallia. Olethan omatoimisesti alentanut itsesi myös meidän tasollemme, sanomalla vaatimattomasti, ettei työsi ole sen arvokkaampaa, kuin meidänkään työmme. Kiitos, kansamme SOMA, kiitos Jyrki Katainen!

IA! IA!

PS. Kunnioituksesta sinua kohtaan soitan ainakin seuraavat kolme-neljä yhtyeemme vaatimatonta keikkaa kantaen SINUN kasvojasi!

Hyvä levy tuli puolivahingossa vastaan.

Stenkka ja Jussi Lampi pyöräyttivät sitten levyn. Itseasiassa parikin. Aluksi kuulin siitä vain akustisen Tennispallobiisin, joka oli kyllä hyvä, mutta ei antanut varsinaisesta levyparista kyllä oikeaa kuvaa. Tämähän (vasta ensimmäisenä kuunneltu valkoinen lätyskä) on aivan vitun tiukka levy, monipuolinen ja rakenteeltaan melko soljuva, musiikkia ilman mitään isompia rajoituksia. Tulee aika vahvastikin mieleen Steen1n Runoja Kontrollihuoneesta, joka on mun mielestä todella hyvä levy. Mielestäni muutenkin kaikki ne kaverit, joiden kuva Stenkasta on jostain kymmenen vuoden takaa, voisivat vähän päivitellä ymmärrystään. Sen touhuista kun alkaa olla jo gangstailut aika kaukana, ja ensimmäisellä levylläkin oli Näkymätön Mies, joka oli ehkä osoitus siitä pysyvimmästä puolesta tämän kaverin materiaalissa.

Mukavan monipuolista ja hypnoottista musiikkia, jossa riittää elementtejä sieltä Leevi & the Leavingseistä räppiin ja hevailuun, mutta munaa tässä on jo huomattavasti enemmän kuin valtaosasta tämän päivän hevi-, tai räppilevyjä. En myöskään tiedä mitä ihmiset yleensä ajattelee siitä, että joku artisti rippailee vanhoja biisejään uudempiin juttuihinsa, mutta mulle se on aina ollut vaan helvetin hienoa siltojen ja yhteyksien rakentelua omaan menneisyyteensä, sen sijaan että kutsuisin sitä "vanhojen kuluneitten ideoitten pyörittelemiseksi". Plus että tällä levyllä nämä on sidottu niin hienosti läjään, että tulee vaan hyvälle tuulelle.

Toinen levy tuntuisi olevan samasta aihiosta väännetty akustinen levy, jossa on mukavasti tilaa ja... FIILISTÄ. Sanoisin, että aika loistava levyvuosi on tämä kyllä. Jos viime vuosi oli jotenkin laihempi ja heikompi, niin tänä vuonna on jo tullut oikeastaan pelkästään vitun hyviä levyjä. Yhtään todella heikkoa tai ärsyttävää en muista kuulleeni. Toisaalta ehkä mä olen sen verran järjissäni, että mä jätän ne huonot levyt ostamatta.

Tällaisesta musiikista mä tykkään. Pelottomasta ja rajoittamattomasta, omaehtoisesta musiikista. Sitä ei moni välttämättä Cut To Fitissä kuule ensimmäisellä kerralla, mutta sielläkin on kaiken sen örinän ja pörinän seassa koukkuja ja juttuja, joita me on hymyssä suin tehty. Ehkä ne tuollaiset on sitten helpommin kuultavissa noissa mun sooloilubiiseissä, mikäli niitä nyt ylipäätään kestää kuunnella, kun en ole niin kauhean hyvällä timellä siunattu, improvisoin liikaa ja teen virheitä hävyttömän paljon. Tiedän nämä huonot puoleni kyllä, niiden lisäksi vielä se "minä teen nämä niinku tykkään"-asenne, joka ei anna sanoa vastaan missään.

Onpahan taas Sekoomus ja Keskusta vauhdissa.

Eläinaktivistit hepasivat Kiviniemen turkistarhaus on jees-läpätyksestä. Sotkivat pari julistetta ja Kiviniemi alkaa itkeä jonkun helvetin vaalirauhan perään. Mikä vitun VAALIRAUHA!? Suoraa lainausta Hesarin uutisesta:
"Vastakkainasettelun aika on Suomessa todellakin ohi. On pystyttävä asioista yhdessä päättämään, eikä vaalikeskustelussakaan pidä mennä ääripäihin", Kiviniemi sanoi.
Jos vastakkainasettelun aika olisi ohi, ei meidän hallitus pyrkisi tietoisesti tekemään eroa rikkaitten ja köyhien välille, eikä ainakaan ajamaan sitä railoa koko ajan syvemmäksi. Vastakkainasettelu tulee olemaan olemassa niin kauan, kun 9 000 euroa kuussa tienaavat sanovat köyhille, miten niiden pitäisi elää. Sitä nyt ei ikävä kyllä voi välttää, jos tuollaisella liksalla laskettelee naama peruslukemilla, että kaikki duuni on ihan samanarvoista.

Toinen melko mielenkiintoinen pointti perustuu tähän "vaalirauhaan".
"Vaaleissa ja niiden järjestämisessä on kyse demokratian perustoiminnoista. Tähän liittyvien sääntöjen kunnioittaminen kertoo kansakunnan valmiuksista demokratian toteuttamiseen", Brax totesi oikeusministeriön tiedotteessa.
Ensinnäkin, jos kansanedustajat ja sellaisiksi tahtovat alkavat neljän vuoden välein nuolla kansakunnan persettä, niin kannattaa olla valmis kuuntelemaan, mitä sillä kansakunnalla on asiaa. Jos ne alkavat tapella tuolla perseennuolenta-sessioissa ja levittää vastajulisteita, niin mun mielestä se on lähempänä DEMOKRATIAA kuin mikään, mitä tuolla arkadianmäellä on tällä hallituskaudella tehty. Se nyt kuitenkin lähtökohtaisesti tarkoittaa kansanvaltaa, eikä entisten idealistien kilpajuoksua ja kompromissisotaa.

Jos kansa on sitä mieltä, että kokoomus on perseestä, kuten suurin osa epäilemättä on, vaikka Katainen jokaisen kotiäidin mielestä onkin kaikessa limaisuudessaan niin saatanan sympaattinen, niin silloin sillä ei olisi mielestäni mitään asiaa hallitukseen. Homma nyt on vain niin, että vaikka kaikki päättäisivät olla äänestämättä Kokoomusta, se hajonta niitten muitten kesken on liian iso. Kokoomus taas on siitä määrätietoinen porukka, että se on organisoituneempi, ja pitää kiinni omastaan. Yksi juttu, mikä mielestäni on aika sikapeliä Kokoomukselta, on nyt ollu tämän vitun Portugalin apupaketin nostaminen jotenkin vitun isosti pöydälle, kun on huomattu että se on se vipu, jolla voitaisiin saada Perussuomalaiset pelattua ulos sen pöydän äärestä. Yhtäkkiä se onkin muka ihan helvetin merkitsevä asia, vaikka meillä on tässä käsillä kaikkea vitusti tärkeämpääkin.

Mutta kuten olen usein sanonut, minä jätän äänestämättä näissäkin vaaleissa, jos tahdotte katsella kun keharit perseilee, antakaa mennä vaan. Minä en äänestä ketään eduskuntaan, koska en tahdo ketään eduskuntaan. Tahdon nuo loputkin vaan pois sieltä, vähän edes kosketuksiin tämän KELA-Sossu-Työkkärirumban kanssa, koska ei hyvin suurella osalla noista ole ikinä ollut tarvetta sille. Ne eivät tiedä mistä puhuvat, harva edes ymmärtää mitä "opintotuki indeksiin" mantra meinaa, olen nähnyt sitä noissa nuorisotyön lehtien vaalipaneeleissa hoettavan kuin jotain vitun työväenlaulun säkeitä. Hauska on myös nähdä miten aina kerran neljässä vuodessa kaikki puolueet ovat yhteisillä astioilla. Kaipa ne tulevat vaan kourimaan oman osansa sieltä, että neljä vuotta jaksaa taas sikailla verorahoilla. Populismia, populismia! huutaa joku kokoomusnuori sieltä. Vedäppä suolikaappisi auki, köytä itsesi niillä johonkin auton perään ja pyydä jotain kaveria ajelemaan toririnksaa.

Sunnuntai-ilta.

Tulin töistä. Hämmennystä tuolta googlekellolta viedäkseni kerron, että kello on oikeasti 22.44. Tässä vaiheessa iltaa. Kello 22.44 sunnuntai-iltana. Huomenna töihin taas kahdeksaan, ja lauantainakin on vielä töitä, eli seuraavan kerran on vapaa päivä viikon päästä, ja sekin menee sitten kai sitä seuraavan tiistain juopottomuus on jees-saarnaa keksiessä, ellen sitten vähän kerrallaan ensi viikolla suunnittele sitä. Vähän pitäisi jotain rakennetta sille kai miettiä. Kuitenkin unohdan koko paskan torstain keikan takia, ja sitten revin jotain hanuristatistiikkaa ja kerron hätäiseen elämäntarinani noin viiden minuutin aikana. Sitten lopun aikaa seison vaivaantuneena siellä edessä ja kyselen että tuliko kellään mieleen mitään kysyttävää.

Aika paljon on tässä tullut kuunneltua White Stripesia tänään, oikeastaan ihan kaikki aika, mitä en ole ollut itse kitaraa soittamassa. Mun mielestä Jack White on vaan tajunnut jotain oleellista bluesin soittamisesta, jotain mikä meni Bo Diddleyltä ja Muddy Waterseilta sen bluesin sähköistymisen myötä ohi. Sen pitää olla tällaista meteliä, huutoa ja hakkaamista, eikä turvallista komppailua. Minun mielestäni. Mitä on parikymppinen valkoinen jätkä Lahdesta sanomaan bluesin kuuluisimmille jätkille, että mistä siinä on kyse? Ei yhtään mitään, mutta siitä katosi mielestäni jotain merkittävää siinä vaiheessa kun siirryttiin sähköisiin soittimiin. Tom Waits, Jack White, kaikki tällaiset kaverit toivat sen hakkauksen ja haavat sitten takaisin siihen musiikkiin. Muutenkin osalla vaikkapa noista kaupunkilaisista blues-jätkistä oli ja on yhä ihan helvetin ylimielinen asenne, mikä on mielestäni vähän vinksahtanutta. Siinä kuuluu olla tiettyä nöyryyttä ja ymmärrystä siitä, että se on aika helppoa musiikkia, jota voi oikeastaan soittaa kuka vaan, jos sielu riittää. Se ei myöskään ole väriin tai ikään liittyvä juttu, mutta kyllä siinä kokemuksella on tilaa puhua ja kertoa omia tarinoitaan.

Tuli tässä mieleen, että voisin joku ilta ottaa vaikkapa projektiksi kuvailla kaikki nuo mun kitarat ja selitellä niistä jotakin, koska ne nyt kuitenkin on kaikki erilaisia ja tottakai ihan helvetin kiinnostavia kenelle tahansa muulle, kuin minulle. En uskalla ostaa yhtään enempää, kun niistä on niin kauhean vaikea päästä eroon, kun niitä ei tahdo myydä. Niistä tulee tärkeitä, vaikka niitä ei aina jaksaisi katsellakaan, ihan niin kuin ystävistä. Näistä nyt vaan on ollut mulle enemmän iloa ja lohtua kuin monista ystävistä. Voisin mennä vähän vielä soittelemaan musiikkia, ennen kuin käyn nukkumaan. kello on 23.02

It will get loud

Pällistelin tuossa alennuksesta ostamani It Might Get Loud-dokumentin, joka oli ehkä siisteintä hetkeen taas. Vei jopa huomion ostamiltani parilta Danzigin levyltä aika kunnolla. Kolmen sukupolven kitarasankarit, Jimmy Page, The Edge ja Jack White höpöttelevät soittamisesta ja kitaroinnista. Käytännössä se asetelma on loistava jo siksi, että siinä on kolme täysin erilaista kaveria ihan erilaisilla soittotottumuksilla ja otteilla.

Jimmy Pagesta saa kuvan sympaattisesta vanhasta miehestä, joka on elämänsä aikana nähnyt vaikka mitä, huorannut sessiomuusikkona suuren osan siitä, kunnes on tajunnut, että on oikeasti MUUSIKKO, eikä pelkkä kitaristi. Että tässä hommassa kuitenkin oli tärkeämpää luominen, kuin muitten nuottien soittaminen. Kaikki arvostus tätä miestä kohtaan ehdottoman ansaittua, vaikka mä en ikinä ole voinut Led Zeppeliniä kuunnellakaan, koska lukiossa tämän Idols-Ilpon Plant -jumalointi ja apinointi otti mua niin aivoon, että se tavallaan perseraiskasi noinkin loistavan yhtyeen multa jo ennen kuin kerkesin sitä kuullakaan kunnolla. Aika vähän tässä silti oli Pagen saatananpalvontakuvioista ja siitä aiotusta Lucifer Rising soundtrackista, joista lueskelin joistakin vanhemmista soundeista tuossa joku aika sitten.

Keskimmäisenä on sitten JUUTUUN "The Edge", joka mun mielestäni jäi näistä kaikista hölmöimmäksi, kylmimmäksi ja ärsyttävimmäksi. Toisaalta se voi johtua siitäkin, että U2 on tehnyt lähinnä biisejä, jotka toimivat vain jonkun muun tekeminä. Kuten vaikka Sepulturan Bullet the Blue Sky tai Cashin One osoittaa. Koko pätkän ajan siitä tulee lähinnä kuva sellaisena muksuna, joka vaan leikkii jollain dikiräkin vilkkuvaloilla jossain soitinkaupassa, soittelee kahta ääntä hillittömän kaiun läpi ja tarvitsee teknikon erikseen polkemaan niitä nappuloita. Kai se on vain tämä kaiken ylittävä U2 viha, joka sokaisee sen taiteellisen nerouden, mutta siitä vaan jäi vähän pälli kuva kaikenkaikkiaan. Ei juurikaan parantanut.

Sitten on Jack White. Maailman toiseksi munakkain jätkä Tom Waitsin jälkeen, väittäisin kovasti. Siinä on kaveri jolle musiikki elää ja hengittää ihan ihmeellisellä tavalla. Halvoilla rutkukitaroilla soittelu on siistimpää kuin joku kalliin Les Paulin ostaminen. Mä olen samoilla linjoilla. Toki tämä minun otantani ei ole oikein mitenkään päin puolueeton, koska White Stripes on mielestäni yksi maailman väkivaltaisimpia yhtyeitä, ja haluaisin itsekin saada aikaan jotain yhtä äkäistä, vaikkapa katusoittelubändiä. Jos joku suhteellisen "huono" rumpali haluaa tulla soittelemaan mun kanssa ämpäreitä, niin rohkeasti yhteyttä vaan. Ensi kesänä Lanun aukiolle reuhaamaan vaan aina kun on tylsää!

Tämän innoittamana on koko päivän siis soinut White Stripes ja Son House, koska mulle kaiken kitaroinnin, niin hevailun kuin muunkin, pohja on blues. Multa ja luut ja vodun. Se on elämän tarkoitus. Samojen kuvioitten pyörittely, samojen tarinoitten kertominen, samojen laulujen laulaminen. Ne pitää tehdä uudestaan, ettei ne jää pois. Niiden pitää soida vielä tuhansien vuosien päästä. Niiden pitää moralisoida ja sorkkia ihmisiä hereille, laittaa ajattelemaan ja ehkä soittamaan itsekin, kirjoittamaan ikään kuin "vastineita" lempikappaleilleen. Sitä ainakin itse huomaan usein tekeväni. Vaikka ne eivät alakaan "Dear Mr. Thomas Alan Waits.." niin jossain Cut To Fitin biisissäkin voi yhtä hyvin olla jotain ajatusta, joka on lähtenyt liikkeelle vaikkapa juuri Waitsin biisejä kuunnellessa.

Särötetyt äänet ovat vain niin siistejä. Itsekin katselin muusikoiden.netistä tänään käytettynä Voodoo Labin Superfuzzia, sellaisen voisin vaikka olla valmis ostamaankin. Kunnon pörinäpedaali, jos siihen lisäksi muka jotain, niin joku hauska Vibe-pedaali tuomaan sellaista sopivan soista fiilistä. Mutta en mä ainakaan samalta istumalta sitä osta. Tänään vein viimein papan kihlajaiskitaran huoltoon, saa nähdä kuinka isoa laskua siitä sitten tulisi. Toivottavasti pysyisi järjen rajoissa. Teki mieli laittaa Luodon Pasille viestiä, että olisi samaan syssyyn iskenyt siihen mikit kiinni kun pitää kuitenkin kansi kai vaihtaa, mutta voisi olla jo vähän liian kallis paukku. Varmasti on nytkin. Mutta tunnearvoltaan sen verran kallis kitara, että haluan sen soittokuntoon. Itseasiassa sain sen lapasiini kun näin mummon viimeistä kertaa, joten se on todellakin ihan vitun tärkeä kitara. Ehkä ne mikit kerkeää laittaa siihen joskus myöhemminkin. Kunhan saa sen ensin kuntoon. Ja jos ei sille mitään voi tehdä, niin sitten sillä soitellaan slidea.

Left hand path.

http://starlounge.fi.msn.com/gallery.aspx?cp-documentid=156930035

Sähköpostista ulos kirjautuessani törmäsin taas näihin vitun pseudouutisiin, ja ihan mielenkiinnosta klikkasin, kun musiikkihommissa aika vitusti on noita vasureitakin tullut vastaan. Mutta siis noilla jutuilla ei ole mitään tekemistä vasenkätisyyden kanssa. Se, että mä postaisin vaikkapa kuvan veljestäni oksentamassa vessassa ja laittaisin siihen alle "NÄMÄKIN STARAT OKSENTAVAT JOSKUS, VOIT TUNTEA OLOSI PAREMMAKSI KOSKA TEILLÄ ON JOTAKIN YHTEISTÄ, JOTEN OLETTE KÄYTÄNNÖSSÄ MELKEIN SAMA IHMINEN, KLIKKAA TÄSTÄ NÄHDÄKSESI LISÄÄ KUVIA!" ei ole mikään vitun uutinen. Se silvottua nollainformaatiota, mainosta ja turhaa ripulia, jolla ihmisiä häiritään ihan riittävästi ihan ilman tuotakin.

Vasurit ovat aina herättäneet meikäläisessä suurta kateutta. Lapsena niitä ei oikein osannut kiusatakaan, kun en keksinyt niihin hätiin yhtään vasurivitsiä, ja kommareistakin opin vasta noin seitsemän vuotta myöhemmin. Sitten kun vähän kasvoi, ja alkoi pyöriä näissä musahommissa, niin näki että olisi kannattanut vaan järjestään lytistää ne kaikki henkisesti. Vasurit ovat paitsi äärimmäisen luovia, myös kadehdittavan hyviä omaksumaan uusia juttuja. Namedroppingia muistin ja wikipedian kautta: Kurt Cobain, Phil Collins, Leonardo Da Vinci (hivenen huvittavasti wikipediassa: "italialainen yleisnero"), Jimi Hendrix, Tony Iommi, Robert Plant, Profane Omenin Samuli Mikkonen, Sieni-Santen Pikku-Veli-Vili, Viiltäjä-Jack (jonka luovuutta ei sovi kyseenalaistaa, viiden huoran roudaaminen ympäri kyliä on vähintäänkin ankaraa motivaatiota ja visiota vaativaa puuhaa) ja BRUCE WILLIS. Nämä kaikkia, ja monet vähemmän kiinnostavat (Cheek) ovat syntymästään valinneet vasemman käjen polun, ja varmasti kaikki yksilöitä, joitten luovuus ylittää meidän tavallisten kuolevaisten käsityskyvyn.

Myös meidän entinen kitaristimme, nykyinen rumpalimme Vili Kähäri, on vasuri. Yhtään persettä nuolematta tai turhia hypettämättä voin sanoa, että se on yksi mielenkiintoisimmista persoonista, monipuolisimmista muusikoista ja hauskimmista jätkistä johon mulla on ollut kunnia törmäillä tässä elämän hiukkaskiihdyttimessä. Se opetteli soittamaan oikealta, koska vasurikitarat on niin vitun kalliita, eikä sellaista oikein ollut hollillakaan ymmärrykseni mukaan. Sen biisin tekoa on hauska seurata, kun se vaan rakentelee sitä visiota ääniksi sitä mukaa kun se tulee. Muita erikoistaitoja on myös se, että Vili osaa läpilukea Metal Gear Solidin varmasti alusta loppuun asti ulkoa. Niin ja Apocalypsen, jossa seikkailee edellämainittu vasuri Bruce Willis.

Ylipäätään vähän harmittaa kun tietää, ettei elämässään voi koskaan saada aikaan mitään niin suurta, että jäisi ihmiskunnan historiaan. Siis kun tekee asiat oikealla kädellä. Se on jo lähtökohtaisesti pois suljettu, koska synnyin väärillä lapasilla. Toisaalta se myös riisuu turhat paineet kaikelta siltä, mitä tulen koskaan tekemään, ja voin matkan varrella naureskella itselleni ja tekemisilleni ihan niin paljon kuin lystään, koska näillä mun jutuilla ei kuitenkaan ole mitään syvempää merkitystä mistään. Ne on noita vasureitten hommia.

Luottamus vie eteenpäin... ehkä jopa Kiinaan asti.

Brasiliassa on kouluammuskelija tappanut kymmenen muksua. Vituttaa tuollainen tyhmyys, jos tahdot tappaa itsesi niin tapa itsesi, korkeintaan ammut jotain poliitikkoa jos ihan niin pahalta tuntuu. Älä pura sitä lapsiin, koska se lisää aina pelkoa ja yleistä turvattomuutta vähintään maanlaajuisesti, kun kaiken maailman kukkahattutädit alkaa luoda omia kauhuskenarioitaan siitä, miten jokainen saa pelätä henkensä puolesta ja kukaan ei ole turvassa sekopää-nuorilta, jotka ovat toistensa kimpussa kuin hyeenat.

Kukkahattutädit ovat yksittäisenä ryhmänä yksi vaarallisimpia porukoita, koska heillä yleensä on liian vähän tekemistä ja liian paljon aikaa. Siinä kerkeää kehittää vaikka minkä näköisiä vainoharhoja itselleen, linnoittautua kymmenen kissan ja elinikäisen teevaraston kanssa omaan rivarin pätkäänsä, tai kerrostalon kattohuoneistoonsa, jos nähkääs on Kokoomus-tätejä, ja mulkoilla ulkomaailmaa pahalla silmällä norsunluutorninsa huipulta. Luottamuspula ja epäluulohan on juurikin ne asiat, mitä tässä maailmassa ei olekaan ihan riittävästi jo ennestään. On niin helppo ajatella, että kaikki muut ovat vihollisia, ja elämä on jatkuvaa kilpailua. Jokainen siviili voi olla terroristi ja jokainen mummo voi olla vakooja tai pommi. Tämän takia kaikki sitten pelkää kaikkia ja pönöttää vaan kotona odottamassa sienipilviä taivaanrannassa. Kyllä ne sieltä tulee, jos niitä koko ajan odottaa.

Pyrin aina luottamaan ihmisiin, joita en tunne. Se on oikeastaan tähän mennessä tuottanut lähes poikkeuksetta hyvää mieltä ja iloa, kun on todennut että ne hypyt tuntemattomiin ovat osoittautuneet kannattaviksi. Levyjäkin tilaaville sanon aina, että luotan niihin enemmän kuin itseeni, ja laitan levyn mukana tulemaan vaikka jonkin paperilapun, jossa on tilinumero, niin ei tarvitse kenenkään maksaa levyä ja odottaa että mä muistan sitten joskus miljoonan vuoden päästä postittaa ne. Jos joku on jossain pyytänyt levyä, niin laittakaa tonne Cut To Fitin postiin ( cuttofit@windowslive.com ) sitä tilausta uudestaan, koska se tuntuu olevan ainut tapa miten ne pysyvät mulla lapasessa. Kaikkea muuta kautta tulleet meinaan ihan järjestään unohtaa.

Tuntemattomiin luottaminenkin on nyt viemässä tätä bändiä ainakin Romaniaan vuoden lopussa, toivottavasti jonnekin päin Eurooppaa kesällä, ja jossain välissä Kiinaankin soittamaan. Kiinan visiitissä on vielä vähän auki, että mennäänkö sinne junalla vai lentokoneella, viisumijuttuja pitää katsella, mutta kaikesta päätellen se maata pitkin kulkeminen tulee halvemmaksi. Ja pääsen siihen trans-siperian junaan, mistä olen haaveillut jo pitemmän aikaa. Tottakai ennen lähtöä pitää kuunnella miten puolen sataa ihmistä sanoo ettei se ole mahdollista, rahat ei riitä, ei ole mitään takeita että mikään onnistuu, ja muuta paskaa. Mutta jos mahdollisuudet soittaa Kiinassa, tai tulla perseraiskatuksi Kiinassa ovat 50-50, niin mikäs siinä. Voipa sanoa käyneensä Kiinassa, kävi kummin hyvänsä! Sen mä onneksi olen huomannut, että meillä on nyt hyvä porukka, joka on valmis nukkumaan vaikka taivasalla tai lehtiroskiksissa, jos soittamaan vaan pääsee. Kaikki tavoitteet, mitä meillä on koskaan ollut, on jo ylitetty, että mielestäni tässä pyyhkii ihan hyvin. Katsotaan mihin tämä johtaa ja pidetään hauskaa matkan varrella.

Liv- Kanava lobotomiasta toipuville kanoille.

Mä olen nyt töissä pienen Voice yliannostuksen takia pyörittänyt Liviä telkkarista, ja täytyy sanoa että se on kyllä ihan vitun rasittava kanava. Sille on kerätty kaikki se formaattisonta, jota on telkkarissa nyt muutenkin liikaa. Kaikenlaiset muodonmuutokset ja sosiaaliporno on homman nimi. Yksi ärsyttävimmistä on se ohjelma, jonka nimeä en nyt muista, mutta jossa on se kanadalainen homo, ja brittiläinen Maija Poppanen. Jälkimmäisen muistan nähneeni siinä yhdessä siivousohjelmassa joskus miljoona vuotta sitten.

Homman nimi oli se, että ne menivät johonkin ihan tavalliseen perheeseen, jossa äiti tai isä teki kaiken työn, vittuilivat ihan kaikesta. Sitten se muuttuu joksikin pelkokertoimeksi tai oletmitäsyötksi tai ihan miksi tahansa muuksi siinä pakollisessa sosiaaliporno-osiossa, jossa laitetaan se perhe kohtaamaan se oma laiskuutensa. Tämä siis tarkottaa sitä, että niitä uitetaan torakkameressä tai niille syötetään jotain vanhaa ruokaa jääkaapista tai jotain muuta yhtä vitun turhaa. Sitten opetetaan muksut ja laiskimmat perheenpäät siivoamaan väkisin. Sitten ne siivoaa ja yhtäkkiä tajuavatkin miten raskasta hommaa se muka on, ja miten paljon se perheen työhevonen joutuu arjessaan tekemään. Voi kauhea.

Lopussa koti kiiltää ja kaikki oppivat muka niin vitusti jotain, vaikka viikon päästä kämppä näyttää varmasti ihan yhtä perseenreijältä, kuin ennen tämän tehokaksikon vierailuakin. Kaikki tietävät sen, mutta kukaan ei mainitse asiasta mitään. Kaikki muutkin ohjelmat kanavalla on yhtä tekopyhää jeesustelua siitä miten plastiikkakirurgia muuttaa ihmisten sisimmän ja antaa ihan uudenlaista itsevarmuutta.

Lisäksi suurin osa kaikesta tästä on jatkuvaa luottokorttifirmojen ja muitten mainostusta, jossa oikein fiilistellään lähikuvilla, ja kaikki ratkeaa niillä muoviperkeleillä, tai juuri nämä tyynyt sopivat sisustukseen. Herää kysymys, että onko telkkari nykyään ennemmin google. Ohjelmat eivät enää ole se pääasiallinen sisältö ja tuote, vaan sinä katsojana olet se tuote, jota ohjelmat myyvät erilaisille firmoille. Kohderyhmät määräävät mitä mainoksia ja tuotteita ohjelmaan ympätään. Vitun rasittavaa katsoa sellaista sisällötöntä mainoshuttua. Eipä mulla kai muuta. On niin nälkä, että voisin syödä vaikka paketillisen Oululaisen muffinseja tähän väliin.

Helsingin valloitus.

Kävelin juuri Raxilta kotiin, pari kilometriä, mutta kävelin kuitenkin. Aiemmin kävelin myös duunista himaan, ja päivällä vielä sinne. En osaa laskea, mutta sehän on kohta jo maratoni! Sää ei ole ollut mitenkään erityisen miellyttävä, ja yhdellä etapilla kastelin kengätkin, mikä vähän vitutti muutaman minuutin, kunnes jalkahiki ilmeisesti absorboi veden itseensä, ja muutti olosuhteet taas hivenen miellyttävemmiksi. Mutta oli mulla siis ihan asiaakin. Tai niin asiaa, kuin meikäläisen suhteellisen savolaiset jaarittelut nyt yleensäkään on.

Nimittäin eilen soiteltiin Helsingin Libertéssä. Kello on 20.45. Meidän pitäisi aloittaa yhdeksältä. Taustalla soi jokin Kummeli-pohjainen funkkijatsikantri. Baarin soittopuolella istuu neljä ihmistä. Ne olemme minä, Eetu, Vili ja Tomppa, joka ystävällisesti suostui ajelemaan meitä sinne. Toisella puolella on kourallinen muita ihmisiä, nimittäin toiset bändit, Vilin tyttöystävä Heidi, ja joku sen kaveri. Lisäksi tietenkin vakiokalusto; poke, omistaja, miksaaja, ja joku vanha patu jolla oli kaikkia mielenkiintoisia tarinoita. Maksaneita asiakkaita: 0.
Miksaaja sanoo, että "jos nyt vaikka puoleen asti odoteltaisiin."
"joo... Alotetaan sitten puolelta."
Vili polttelee röökiä, Eetu juo kokista, minä ramppaan kusella ja Tomppa pelaa kännykällä Unoa, jonka se latasi kolmen euron alennushintaan mobiililaajakaistallaan. Ei ole edes kolikoita, joilla voisi pelata tiskin vieressä pönöttävää numerokenoa. Ne on pelattu siihen jo aiemmin, eikä onni suosinut. Lahden värkistä tutut hauskat äänetkin puuttuivat. Tyypillistä Helsinkiä meille taas.
"Oliko sulla joku karkkipussi vielä syömättä?" Tomppa kysyi ja muistin Mäntsälän Shelliltä ostetun pätkispussin. Haen sen siihen pienelle baaripöydälle, ja napsitaan niitä ja kuunnellaan Kummeli-musiikkia. Naureskellaan itsekin tilanteen koomiselle luonteelle. Sitten kello tulee puoli kymmenen, katsellaan toisiamme hämmentyneinä ja päätetään alkaa soittaa. Ahtaudutaan hiljaisen hämmennyksen, mutta toisaalta turvallisen "no onhan tämä nyt aina tätä"-fiiliksen valtaamina pienelle lavalle. Muut bändit raahautuvat siihen lavan läheisyyteen katselemaan. Sanon jotain tyhmää ja sitten lähtee. Kolme ekaa biisiä ovat sellaista kähinää, että alkoi vituttaa. Mainitsin asiasta, ja heti seuraava biisi tuntui erilaiselta vetää. Tuntui että tämähän kuulostaa ihan hyvältä. Ja tuntuukin helpolta!

Huudan sen biisin loppuun, ja huomaan että äänihän siinä meni. Loput biisit menivätkin sitten vähän miten sattuu. Kaipa me soitettiin ihan hyvin, mutta kun se oma sähläys oli niin harmittavan sekavaa, niin ei siitä osannut ottaa kaikkea irti. Välistä tuntui että kuulosti hyvältä, ja seuraavassa hetkessä piteli hiuksista kiinni ja kakoi keuhkojaan pihalle.. Ei mitenkään älyttömän mieltä ylentävää touhua. Jälkeenpäin Tomppa sanoikin että pitäisi vähän ehkä miettiä välispiikkejä. Joo, ehkä tiedän. Se on välistä vain vähän fiiliksestä, ja kyllä ihan suoraan yleisöstäkin kiinni, että millaiset fiilikset siinä on. Ja mieluummin olen kuitenkin vaikka rehellisen hölmistynyt, kuin lähden tiistai-iltana huudattamaan tyhjää Libertéä, että "MIKÄ MEININKI!? ONKS TEILLÄ KIVAA!?" Koska se on juurikin se mentaliteetti, mikä mua on monista bändeistä ajanut pois. Jos näkee että yleisöllä on kivaa, niin vittuako sitä sitten kyselemään. Jos näkee että niitä vituttaa kun nuo äijät reuhaa ja sählää tuossa, niin onhan se vähän kiusallista sitä kysellä. Kyllä sen vaan tuntee kun hommat klikkaa ja kaikilla on kivaa.

Jokin noissa Helsingin keikoissa vain on, ettei me olla siellä soitettu kai yhtään sellaista keikkaa, josta olisi jäänyt ihan vitun hyvä fiilis. Ne on kyllä menneet ihan hyvin osakin, mutta ei sieltä mitään sellaisia maailman parhaita keikkakokemuksia ole jäänyt. Se on meille sellainen.. En tiedä, tuntuu vain ettei meistä oikein tykätä siellä. Harmi sinänsä, koska kyllä mä ainakin tykkään monista helsinkiläisistä bändeistä. Ehkä siellä tuntuu jokin paine alitajunnassa sillä tavalla kovempana, että nyt ollaan niin isoooossa muaaalimassa, kö mitä suoamenmuaalla voepi olla. Sovitaan että se on vaan se. Tai kertokaa vain, jos jokin jotenkin erityisemmin vihaa. Ihan kivaa meillä siltikin oli.

Ajeltiin sieltä kotiin, käytiin Renkomäellä syömässä, ja kahdelta olin peiton alla nukkumassa. Aamulla päästin Heidin sisään ja se kerkesi lähteäkin, ja soitti mut onneksi hereille siinä puoli yhden aikaan, kun mun olisi periaatteessa pitänyt jo kävellä töihin. Mutta ihan hyvin kerkesin silti, ei ollut suurempaa ongelmaa onneksi. Kiitos hänelle siis.

kohta 22.. Ihan hjuva fiilis!

Katsoin itseäni peilistä, ja onnittelin itseäni. Kohta 22 vuotta, ja vielä hengissä ja ihan suhteellisen skarpissa kunnossa. Fyysinen rupsahtaminen on toki alkanut, mutta se on väistämätöntä kun maalainen laitetaan kaupunkiin, jossa ei tarvitse tehdä yhtään mitään. Siihen en ole oikeastaan tottunut ikinä, välistä kun sataa luntakin niin tekisi mieli mennä tekemään lumitöitä tuonne pihalle, mutta varmaan soittelisivat paikalle jotain henkistä apua, jos kaupungissa joku muka tekisi asioita hyvää hyvyyttään. Eihän naapureille puhuta. Ei niille hymyillä. Jos joku hymyilee minun kaupungissa niin tapan! Kuka uskaltaa!? Kuka!?

Kohta 22 vuotta, ja parta kasvaa vaan toisella poskella. Hivenen säälittävää, mutta enpä sitä pyytänyt sillekään poskelle. Mutta en jaksa ajaa poiskaan, ennen kuin seuraavan kerran suihkuun menen. Eli huomenna, yöllä, keikalta kotiin tullessa. Mihin aikaan se sitten lieneekään. Meidän soittoaika on kuulema jo yhdeksältä (eli huomio huomio, kaikki HESALAISET. Libertessä pöristellään sairauksista huolimatta huomenna kello 9) ja muutkin kai suhteellisen aikaiseen, joten voidaan olla jopa ihmisten aikaan kotona. Seuraavana siitä odottaa yhdeksän tunnin työpäivä, ja pahimmillaan vielä tyttöystävän muuttokin siinä ennen sitä. Voipi olla, että illalla sitten vähän nukuttaa. Tai sitten ei, saapi nähdä.

Juuri nyt olo on Jodarokin sanoin smuutti ku kuutti, ja sellainen mukavan raukea. Sellainen että voisin katsoa vähän jotain hauskaa sarjaa, lukea hetkisen, ja lipua unten maille silleen mukavasti, rennosti. Huominen keikkahan vituttaa jo valmiiksi, mutta sen kanssa täytyy nyt vaan elää. Se on huomisen ryssittäviä.

Että sellasta taas.

Mun pitäisi jossain välissä tässä kuussa puhua Lahden kaupungin nuorisopalveluiden työntekijöille kolme varttia päihteettömästä elämän tavasta. Pitäisi, siis siltä kannalta, että itse lupauduin, mutta vähän mietityttää että mitenkä siitä jaksaa kolme varttia jauhaa, tai ennemminkin, että miten sitä jaksaa kukaan kolmea varttia kuunnella. Etenkin kun mulla on yleensä tapana eksyä aiheesta vaikka minkälaisiin sivujuonteisiin ja kierteisiin, mistä saan kai syyttää savolaisuutta. Toisaalta mulla on myös hämäläisyyttä ja karjalaisuuttakin syyteltävänä ihan vaan kun keksin mistä syyttää. Mutta voinpa sanoa, että mulla on ihan suhteellisen värikkäät juuret, ja niitä kai mulla on pitkälti kiittäminen tästäkin tiestä. Tai tiedän, että on. Kuten jossain tuolla suhteellisen lyhyen kirjoitushistoriani hämärissä kerroin, mummoa on aika pitkälti kiittäminen siitä, etten mä juo viinaa. Samoin kai vanhempia, jotka näyttivät loistavaa esimerkkiä siitä, mitä en halua tehdä.

Veikkaan, että minun syyni olla juomatta ovat hivenen monisyisemmät ja oudommat, kuin monenkaan alkoholia juomattoman. En sano, että ne olisivat "paremmat" tai "erikoisemmat", vaan lähinnä erilaiset. Suurin osa Niistä, Jotka Eivät Dokaa on yleensä entisiä alkoholisteja, ja näin jonkinlaisen parannuksen valon nähneitä. He tietävät mistä ovat tulossa. Mulla sitä vastoin ei ole kuin hämärä aavistus siitä millaista on olla humalassa, ja se ei vaan ollut yhtään kivaa. Se oli todella paljon tylsempää, kuin mitä mulla on vaikka juurikin tällä hetkellä. Mulle elämä on hienoimmillaan silloin, kun mä pystyn tuntemaan olevani elossa. Ymmärrän oman itseni ja rajallisuuteni ja suhteeni ympäristöön ja kaiken tuollaisen sonnan.

Sen lisäksi, että ympäristö näytti mulle aika hyvää mallia kaikista alkoholin puolista, sekä niistä hauskoista tapahtumista, että riidoista ja tappeluista ja krapuloista, mua kiehtoi aina myös se ihmisen tarve tehdä itselleen vahinkoa. Kaikki tietää, että ryyppääminen tappaa aivosoluja, koska se on myrkkyä hermostolle, mutta ketä se kiinnostaa? Jos alan puhua jossakin ihmisen asemasta maailmankaikkeudessa, ihmisillä napsahtaa aivot välittömästi off-asentoon, ja ketään ei kiinnosta kuunnella. Jos tarjoilen viskipaukkuja siinä samalla, tai heiluttelen sitä pulloa nenän edessä, asia kiinnostaa jo huomattavasti enemmän, mutta menee siltikin ohi.

Vonnegutin Galapagos on edelleen saanut mut miettimään sitä vielä enemmän, että tekeekö ihmisaivot tahallaan itselleen tuhoa, koska ne tajuavat olevansa evoluution kannalta haitallinen asia miettiessään liikaa asioita. Siis että onko ihmislaji kollektiivisesti tajunnut että kaikki tieto vain lisää tuskaa, ja pyrkii kuristamaan järjen äänen ja tekemään lapsistaankin tyhmiä, jotta evoluutio joskus sitten himmentäisi tiedostavan tajunnan merkitystä, ja tekisi meistä taas apinoita, joilla joskus käy mielessä jokin metafyysinen oivallus, joka kuitenkin hautautuu viettien ja aistien tuoman informaation alle? Tältä minusta äkkiseltään pohdiskeltuna, nimenomaan kyseisen kirjan sanoman kautta asiaa lähestyen, vaikuttaisi. Hyvin inspiroiva kirja, suosittelen kaikille kyllä tätä.

Hevistä ja punkista ja grindistä ja laiffista.

Olihan taas paskimmat treenit ikinä. Selkeästikin tämä kipeänä huutaminen on ehkä masentavinta touhua, kun pienimmätkin kähinät ovat valtavan tuskan ja noin kymmenen oksennusreaktion takana. Tuntuu ihan helvetin vaikealta, ja jätti lähinnä paskan fiiliksen kun miettii että tiistaina pitäisi soittaa keikka. Ja vielä Helsingissä. Siellä ollaan aika kovia skenettämään. Se tapa ajatella ja tehdä asiat on jotenkin vinksahtanut. Tietenkään ei kaikilla, mutta hyvin monella helsinkiläisbändillä on sellainen jännä taipumus paukutella henkseleitä pikkujutuista. Tehdä ihan helpoista ja yskinkertaisista itsestäänselvyyksistä isoja juttuja. Lisäksi siellä on aina mielessä uskottavuuskysymys.

Kun soitettiin kerrankin Helsingissä, sain jälkeen päin lukea internetistä, että "Cut To Fit on ihan hyvä bändi mut niillä oli liian pitkät tukat." Ergo, ne näytti ihan hevareilta, mikä ei punkkareille sovi. Koska siinä karsinassa, jonka kuuluisi olla anarkiaa ja putkipommeja ja aitojen kaatamista, pidetäänkin oikeasti kaikkein tiukimmin niistä laidoista kiinni. Se oli mulle hivenen hämmentävä huomata, miten paljon punkista on jaksettu vääntää alagenrejä, ihan kuin hevistäkin. Ne ovat kuin kaksoset, joissa on ihan vitusti samaa, ja silti kumpikaan ei suostu myöntämään sitä ja vilkaisemaankaan toista, jotta näkisi yhtäläisyydet. Ne pienet erot merkkaavat muka liikaa.

Siksi grindcore. Ainakin parin sadan ihmisen otannalla tämä on se porukka molemmista, joita ei kiinnosta hevon vittua, jotka vaan soittaa musiikkia jossa on niitä molempien yhtäläisyyksiä, ja pitävät hauskaa koko ajan. Tämän musiikin soittaminen on niin hauskaa, että mun mielestä jokaisen pitäisi koittaa sitä. Ei välttämättä levyttää, koska esimerkiksi tuo Itä-Eurooppa suoltaa aika paljon huonoa grindiä, mutta siis käydä kavereitten kanssa purkamassa paineita huvin vuoksi. Se on vaan mölyä, joka parhaimmillaan iskee niin kovaa, että ei voi kuin hymyillä ja naureskella, että meneepäs tämä kivasti.

Mielestäni on ihan mukavaa olla ulkona vähän kaikista kuvioista. Voi tehdä mitä tykkää, ilman paineita, ilman mitään suurempia odotuksia. Ainakin sellaisessa tilanteessa mä koen olevani. Voin järjestää keikkoja ihan oman mielen ja innon mukaan, saan raahata niille mukana bändejä, joitten kanssa tykkää soittaa yhdessä ja joitten kanssa on hauska heilua. Ymmärrän myös, ettei tällainen tilanne ole mikään itsestäänselvyys. Mä voisin pahimmassa skenariossa olla kuollut jo joku 7 vuotta sitten, tai rassata autoja Mikkelissä. Varmaan tämä mun kaikki into ja energia olisi siellä kanavoitunut johonkin vitun uusnatsi touhuihin, kun ei olisi ollut ketään tai mitään inspiroimassa mihinkään muuhunkaan. Joten kyllä, mä koen olevani hyvin onnekas. Tiistain keikka Libertessä tulee silti menemään päin vittua. Tulkaa ihmeessä pällistelemään, jos Tsadissa tai lähellä asutte.

Zombeja ja... hyvin vähän asiaa.

Zombiet. Nuo populaarikulttuurin kuolaavat ja ölisevät veijarit! Viihdyttäviä lahdata missä tahansa pelissä, jos ei ensimmäistä Resident Eviliä (joka aiheutti koko mun ikäpolvelle vuosien painajaiset) oteta lukuun. No okei, olihan se nyt todella hauskaa siinäkin, mutta silti se kuumotti enemmän kuin mikään peli koskaan kykeni, tai tulee kykenemään kuumottamaan. Siinä se on ihan undisputed. Tässä on pari päivää tullut vietettyä melko tautonta headshot-maratonia Red Dead Redemptionin zombilaajennuksen kanssa. Niille jotka eivät tiedä, kyseessä on pitkälti John Steinbeckin kirjojen maailmaan sijoittuva peli kuolevassa Villissä Lännessä. Mutta sitten kuvittelette kaikki ne kyläläiset ja kovaluontoiset duunarit vielä kuolaaviksi kommareiksi, jotka mieluummin vain söisivät kokoajan työn teon sijaan, niin saatte tämän Undead Nightmaren ideasta kiinni. Sen lisäksi pelattiin tuossa Raxilla äsken Left For Dead kakkosen demoa, missä niitä zombeja taas lahdattiin tauotta sellaisina valtavina aaltoina, mikä oli ihan hauskaa sekin. Viime yönä katseltiin Shaun Of The Dead, joten onpa ollut aika eloton viikonloppu noin kaiken kaikkiaan.

Lisäksi kun juuri käveltiin tuolta Raxilta kotiin, ja katselimme kuinka ihmiset nauttivat lauantai-illasta kukin tavallaan, jotkut oksentaen sisuksiaan ulos, jotkut kuolaten, jotkut ölisten, ei voinut olla naureskelematta kaiken tämän epäkuollutta olemusta. Heräsi ajatus siitä, että legenda zombeista on lähtenyt liikkeelle siitä ajasta, kun päihteet olivat vain noitatohtorien, shamaanien ja muitten hengellisten neuvonantajien yksinoikeus. Tavallinen kansa ei ymmärtänyt, että pappi vaan teltassa dokaili potilaittensa kanssa, ja alkoi selitellä taas sitä, mitä ei ymmärrä. Siinä ihmisaivot ovat aina olleet parhaimmillaan. Antaessaan merkityksettömille ja helpoille asioille mahdollisimman vaikeita ja monimutkaisia selityksiä. Niin tieteen kuin uskonnonkin piirissä. Mutta tässä nyt on ihan loogista, että kun kaveri ei oikein reagoi puheisiin tai tökkimisiin, sössöttää sekavia, ja tuntuu olevan vähän omissa maailmoissaan, niin se on selkeästi aivokuollut. Ajan myötä tämä ilmiö on sitten vain kasvanut ihmismielissä synkemmäksi ja pelottavammaksi, ja viime aikoina itseasiassa hauskemmaksi kuin ehkä koskaan aiemmin.

Lähtökohtaisesti mua kiehtoo zombeissa se voodoo-meininki. Amerikan bluesmiehet, mexicon noitatohtorit ja kuolleitten juhlat, kaikki sellainen hämärästi mullan tuoksuinen juureva..hämyily! En keksi sille mitään kuvaavampaakaan sanaa, joten hämyily saa luvan kelvata. Sitä mikä kuulostaa tältä:
http://www.youtube.com/watch?v=WXEFkAo21pw . Blues on maailman nerokkainta musiikkia, se on vaikeuksista nousua, hengellisestä altaasta ammentamista. Kuolevaisuuden yläpuolelle kohoamista siksi lyhyeksi hetkeksi, kun se musiikki virtaa soittajan läpi. Se on jotain niin käsittämättömän hienoa, että se laittaa varmasti zombitkin tanssimaan. Saa kuolleet kävelemään ja silleen. Sitten joku kalauttaa niitä lapiolla otsalohkoon, tai ampuu haulikolla naamaan. Tavallisin vitsi zombipelejä pelatessa onkin, että päähenkilö on vain omissa deliriumeissaan lahdannut ryyppäämään lähteneitä vaihto-oppilaita lauantai-iltana.

Jos mä muuttuisin zombiksi, niin ensimmäinen asia mitä tekisin, oBYAARGH!BRYRRYAAAARGHRGRH!! BRAAAAAARGH!
Toinen asia, mitä tek-BRYYRGAGAAGHRGAAAAARGH!BRYYYHHHGRGAAGAARGH!
Kolmannen asian varmaan arvaattekin. Joku heittäisi mua jollakin tylpällä objektilla päähän, ja tuupertuisin maahan. Mikä logiikka siinä nyt periaatteessa edes on, että zombit, jotka on tapettu kerran, kuolisivat jotenkin lopullisesti jos niitä ampuu päähän? Onhan meillä maailmassa täysin eläviäkin ötököitä (torakat), jotka elävät kaksi viikkoa vaikka niiltä lyö koko pään irti, silloinkin ne vain kuolevat nälkään. Ja itseasiassa sademetsissä elää sieni, joka tekee joistakin yksittäisistä muurahaisista zombeja, ja saa ne käyttäytymään aivan täysin niiden lajille poikkeuksellisesti, sienen etujen mukaan! Mä en ole koskaan luottanut sieniin tippaakaan, kun ne eivät osaa päättää ovatko ne kasveja vai eläimiä, mutta tämän jälkeen luotan niihin yhä vähemmän. Tiesvaikka suunnittelisivat maailman valtausta täysin ylivertaisine rihmastoineen ja itiölisääntymisineen. Pitäkää niitä silmällä. Ihmiskunta on vetänyt tatteja naamariin niin kauan kun on tajunnut niiden olevan syötäviä. Ne aikovat varmasti kostaa meille. Tehdä meistä zombeja. Sitä sienet aikoo.

Galapagos. Ja lukeminen

Kurt Vonnegutin Galapagos on nyt luvussa, ja näin äkkiseltään vaikuttaisi yhdeltä nerokkaimmista kirjoista, joita tuo mies on kynäillyt. Sen sijaan, että hän olisi sulauttanut kirjaan niinkään sci-fi juttuja ajan ja kaikkeuden rakenteista ja mahdollisuuksista, hän on sulauttanut yhteen Darwinin teoriat evoluutiosta, ja Raamatun. Ei kuulosta helpolta toisille, tai niille jotka ovat pohtineet asiaa enemmänkin elämänsä aikana, kuulostaa liian ilmeiseltä. Mutta tässäpä on niin sulavasti liukuvaa kerrontaa miljoonan vuoden ajalta, alkaen vuodesta 1986 (ellei satunnaisia palailuja historiaan lasketa vieläkin aikaisemmiksi, sitten taidetaan käydä jo 1800-luvulla.) ja siitä miljoona vuotta eteenpäin, mullistuksen kautta supistaen ihmisen geneettisen perimän muutamaan ihmiseen, ikään kuin uuteen alkuun, jossa on aataminsa, eevansa ja jumalansa, tiedon hedelmänsä, ja kaikki.

Hämmentävintä tässä on se, miten avoimesti Vonnegut heittelee korttinsa pöytään, koska tuon olisi saanut kudottua nerokkaasti sellaisen hämärän verhon taakse, että sen olisi tajunnut vasta pohdintojen kautta, miten tässä yhdistyvät Raamattu ja Darwinin teoriat. Sen sijaan kirjailija käy jatkuvaa ajatuksenvaihtoa lukijansa kanssa, ikään kuin hahmottaen itsekin koko ajan lisää siitä, mitä oikein on tapahtumassa, silti tietäen koko ajan miten kukakin tulee kohtamaan viimeisen hetkensä, merkiten seuraavan päivän aikana kuolevat laittamalla nimen eteen tähden (*). Mielenkiintoinen näkökanta kirjassa on myös se, että ihmisaivot ovat saavuttaneet huippunsa, tajunneet oman haitallisuutensa evoluution kannalta, ja kehittäneet automatisaation, joka tekee ne tarpeettomaksi, ja evoluution myötä myös surkastuttaa ihmisen aivot takaisin eläimen tasolle. Tätä visiota, ja pientä teknologian ylistyslaulujen vastustamista muutenkin on aina ilmennyt Vonnegutin kirjoissa, ja mä olen niissä asioissa samoilla linjoilla. Ihmisten pitäisi tehdä asioita omin käsin ja omin aivoin, tai miljoonan vuoden päästä me todellakin muistutetaan jotain hylkeitä. Ehkä meitä ennen onkin ollut jonkin edeltävän lajin vuoro olla ajattelevana valtarotuna, mutta he ovat tajunneet omien aivojensa turhuuden, ja ymmärtäneet että heidän jälkeensä voi tulla jotain muuta ajattelevaa, ja peittelivät kaikki omat jälkensä meiltä.

Yleensä mulla on vaikeuksia lukea kirjoja, koska ne inspiroi ja stimuloi aivoja niin tehokkaasti jo juuri ensimmäisen kuudenkymmenen sivun kohdalla, että alan tehdä omia hommia ja lainausajat paukkuvat umpeen, mutta nyt olen saanut ahmittua noita ihan kiitettävällä raivolla. Ja kyllä, mä luen kirjat aina tietynlaisella raivolla, ne on pakko saada luettua läpi tai olen paska ihminen. Se on palkitsevampaa kuin moni muu touhu tässä maailmassa, ja voin sanoa, että ne ovat kyllä myös sivistäneet ja avanneet tajuntaa ihan suhteellisen näppärästi, mutta siltikin se on pohjimmiltaan aina raivottamista. Lukemista ylipäätään voisi verrata aika suoraan huumeisiin, vaikkei mulla jälkimmäisestä mitään kokemusta olekaan, mutta silti. Alkuinto jaksaa tuuppia sua niin pitkälle, että jäät koukkuun, mutta sitten hommaan alkaa puutua ja lukee vain koska tahtoo nähdä mihin se vie. Lopulta siitä alkaa hävitä kaikki into ja sen vain lopettaa. Pitää vaan toivoa, että siinä vaiheessa oli jo muutenkin lukemassa takakantta, tai kirja jää kesken, eikä siihen oikein enää jaksa uudelleen palata kun kuiville kerta pääsi.