En äänestä. Joo valitan

Mä en kyllä todellakaan ymmärrä miten ihmiset ei käsitä sitä, miten Suomen poliittinen systeemi toimii, ja edelleenkin löytyy pällejä jotka jaksaa hokea sitä sokeaa mantraansa, ettei voi valittaa jos ei äänestä. EDELLEEN, JA VIELÄ KERRAN: Asia on täysin päinvastoin, sekä filosofisesti, että käytännössä. Ajatellaanpa nyt asiaa tältä kannalta:

Suomeen tulee työharjoitteluun kaveri Utopialasta, paikasta jossa säännöt ja lait ovat täydelliset ja yhteiskunta toimii kaikin puolin. Se kohtaa Suomen laeissa ja järjestyssäännöissä puutteita ja kohtia jotka voisivat olla paremmin. Se näkee että koko meidän poliittinen järjestelmämme on ihan lähtökohtaisesti hanurista, ja se valittaa tästä lähipiirilleen, koittaen herätellä ympärillään olevia tajuamaan tämän. Kyseessä on siis henkilö, joka ei ole tämän maan laista äänestänyt, eikä ole vaikuttanut sen syntyyn miten se on kasattu. Oletetaan vaikka että tälle kaverille on annettu äänioikeuskin kun se on niin kiva. Luuletteko, että se äänestää, jos koko laitos on sen mielestä ihan väärällä pohjalla? Ja onko teidän hevon vitun mantrassanne mitään järkeä, jos se henkilö ei äänestä koska systeemi ei nauti hänen luottamustaan?! MITÄ!?

Sitä paitsi, kun sä äänestät Suomessa yksilöä, se on harhaanjohtavaa, koska eduskuntaan menevät eniten ääniä saaneet puolueet. Sun äänestämälläsi yksilöllä voi olla vaikka kuinka hienot arvot, mutta ryhmäkuri ajaa eduskunnassa aina ohi. Kaikkien pitää tehdä kompromisseja ja juurikin sen takia kukaan ei saa tehtyä mitään. Mä en aio äänestää eduskuntavaaleissa, ennen kuin voi antaa miinus-ääniä, koska kyllä mä todellakin tiedän, kenet mä haluan pois sieltä.

Viime vaaleissa oli suomalaisten äänestämättömyysprosentti 33%. Se tarkoittaa, että kolmasosa äänioikeutetuista jätti äänestämättä. Hilataan se tuonne 50%, ja kukaan ei voi enää sivuuttaa sitä "nukkumisena", vaan on pakko alkaa ajatella muita vaihtoehtoja nykyisen systeemin tilalle, koska se ei selkeästi nauti kansalaisten luottamusta. Mä olen edelleen sen luottamus- ja joustoyhteiskunnan kannalla. Sen, joka perustuu inhimmilliseen ihmisyyteen, eikä turhaan byrokraattiseen paskanjauhantaan.

Ihan sama, ulkona on niin hyvä päivä että otan nyt kahvia ja menen parvekkeelle. Mä aion jatkossakin olla äänestämättä ja valittaa.

Helmiä sioille.

Internet on monessa mielessä kyllä hyvin merkillinen ilmiö. Jos me ei koskaan saada tietää mitään muuta elämästä meidän pienten piiriemme ulkopuolelta, mä tahtoisin tietää että onko mikään elämän muoto koko universumissa koskaan kehittänyt mitään vastaavaa. Internet nyt pääasiassa on kuitenkin äärimmäistä vapautta ilman vastuuta, koska aika murto-osa kaikista rikoksista joita internetissä tehdään, voidaan oikeasti katsoa rikoksina ilman, että aletaan polkea jonkun ihmisoikeuksia. Toisaalta ei se sananvapauskaan ihan kaikkea koske, koska jokaisella pitäisi myös olla oikeus elää ilman vihan tai vainon pelkoa. Ja rasismi on tavallaan löytänyt uuden kodin internetin valtavista käsivarsista.

Siltikin, kaiken tämän paskan lomassa, se myös jollain merkillisellä tavalla yhdistää ihmisiä. Tätäkin paskaa lukee päivittäin n. 40-70 ihmistä. Se ei ole paljon, mutta on se nyt käytännössä jo enemmän ihmisiä, kuin mä kohtaan päivittäisessä elämässäni. Se tarkoittaa myös todella varmasti sitä, että mä en todellakaan tunne kaikkia teistä. "Who are these people? Where did they come from?" kysyy The Hauntedin Trenches. Tiedän että koska minulla ei ole mitään suurempaa häpeän tajua kontrolloivaa geneettistä paskaa pään sisässä, olen ehkä viskonut linkkejä vähän huolimattomastikin täysin tuntemattomille ihmisille, mutta ehkä se syvin uurre siinäkin äänilevyssä on se, että mua ei oikeasti kiinnosta, kuka tätä lukee.

Jos kokisin, että minulla on nuppi kasassa ja kaikki hyvin, varmaan lopettaisin seinään. Siltikään en tunne itseäni täysin turhaksi ihmiseksi. Koen haluavani auttaa ihmisiä, vaikka en tiedäkään ketä autan, ja miten muka. Haluan tökkiä tikuilla ja neuloilla teidän aivojanne, laittaa teidät ajattelemaan maailmaa ympärillänne, ja ennen kaikkea maailmaa sisällänne. Ilman mitään lapsellista provosointia tai post-modernilla ironialla kuorutettua paskaa, ihan vain näyttämällä itse häpeämätöntä esimerkkiäni. Mikään ei lopultakaan ole niin suuri asia, ettei sitä voisi purkaa jonkinlaisen henkisen prosessin kautta.

Luin juuri Kurt Vonnegutin kirjan Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater, eli Helmiä Sioille. Se kertoi "hullusta" kapitalistiperheen pojasta, joka ei tahtonutkaan elää hopealusikka vartta myöten perseessä, vaan muutti pieneen kotikaupunkiinsa ja alkoi auttaa köyhiä, ja tehdä asioita heidän hyväkseen, kuuntelemalla ja jakamalla rahaa tarpeen mukaan. Pointtina oli se, että tällä kapitalistiperheellä oli köyhiä pikkuserkkuja, jotka menestynyt puoli oli huijannut rahattomaksi, ja jotka alkoivat nyt kieron paskapään (=lakimies) kanssa vaatia oikeusteitse omaa osaansa, kun ei hullu poika voisi periä mitään. Ei onnistunut, koska hullu julisti kaikki väitetyt äpärät omiksi lapsikseen, ja siirsi kaikki 57 perimisjärjestyksessä ahneitten sukulaisten edelle. Lopuksi hän vain käski sanoa kaikille lapsilleen: "olkaa hedelmälliset ja lisääntykää!"

Tässä on kaikessa hulluudessaan kaiken ihmiselämän ainut pointti. Sekä vertauskuvallisesti, että ihan kirjaimellisesti. Vertauskuvallisesti se kääntyisi käytännön muotoon "oppikaa ja opettakaa". Levittäkää se viisauden siemen, joka teillä on kylvettävänä, niin laajalle kuin vain kykenette. Opettakaa tyhmiä, sen sijaan että naureskelette heidän tyhmyyttään itseksenne. Lisääntykää, ja opettakaa jälkikasvullenne kaikki se, minkä olette itse oppineet. Toivottavasti koko ihmiskunta siitä joskus viisastuisi.

Vaikka jaksankin internetiä aina haukkua, ja vetää sen vuoksi ns. hernettä nenään, tiedän että tämä mahdollinen "oppi" olisi tältäkin päivältä jäänyt jonnekin meikäläisten luonnoslehtiöitten sivulle pönöttämään joinain ranskalaisina viivoina, joiden merkitystä jälkipolvet olisivat sitten joskus arvailleet kaivaessaan kaikkea vanhaa paskaa meikäläisen jäämistöistä, joten mä ymmärrän ja olen kiitollinen myös siitä, että kaiken tämän jakaminen on ylipäätään mahdollista. Asiat voisivat tässäkin suhteessa olla huonomminkin.

Daniel Persson

Jos ette ole koskaan kuulleet kaverista nimeltä Daniel Persson, nyt on korkea aika. Kyseessä on ruotsalainen muusikko, joka muutti jenkkeihin vähän dokailemaan ja soittelemaan kitaraa, ja ymmärtääkseni juuri tuossa about vuosi sitten muutti takaisin Ruotsiin. Itse sain kuulla hänestä joskus 2006, josta lähtien yritin löytää Broken Bones levyä onnistumatta, koska se oli loppu joka paikassa. Lopulta sitten laitoin Danielille myspacessa viestiä että olisiko hänellä niitä itsellään jossakin nurkissa pyörimässä, koska se kuulosti niin hyvältä levyltä, että se oli pakko saada itselleen. Oli kuulema, jossain muuttolaatikoissa kai, pyysi laittamaan osoitetta että palailee asiaan kun löytää sellaisen jostain. Joskus viime syksynä postissa sitten tuli lätyskä ja postikortti jossa luki simppelisti "it's on the house. Cheers!" Tätä levyä tuli viime syksynä luukutettua sitten aika paljon, ja oikeastaan se on niitä harvoja levyjä, jotka pysyvät sellaisessa yhtenäisessä jatkuvassa soitossa tehden välistä tilaa jollekin muulle.

Parhaat hetket Broken Bonesin kanssa on nautittu ehdottomasti yksinäisillä kävelyretkillä Lahden kaduilla, jossa se juoppojen tuoppiin itkeminen herää henkiin aivan uudella tavalla, kun näkee niitä oksentelemassa ja vuotamassa verta pitkin Rauhankatua. Toinen hieno hetki on parin valvotun yön jälkeen, kun laittaa levyn soimaan aamu kuudelta, sen vapaasti hengittävä äänimaailma aiheutti aika mielenkiintoisia visioita. Mikä meikäläisen nupissa on aina helvetin hyvän musiikin merkki.

Musiikillisesti tämä liikkuu jossain Tom Waitsin, Marilyn Mansonin ja Nick Caven välillä. Löytyy torvia ja melodicaa ja kaikkia niitä muita siistejä soittimia, joita kaipaisin omiinkin biiseihini, mutta en tunne ketään joka omistaisi niitä. Meininki on useimmiten lievästi laskuhumalainen, mutta uudempi kama tuntuisi kulkevan ennemmin sellaisilla piraattiryypiskely laduilla ainakin myspacessa olevien kolmen biisin perusteella. Uusi levy on tulossa kuulema parin kuukauden päästä, vielä on miksaus ja painohommat vaiheessa. Itse ainakin odottelen sitä todella suurella mielenkiinnolla, koska Persson on mielestäni yksi hienoimmista muusikoista, joita ihmiskunta on koskaan pusertanut jalat edellä ulos kollektiivisesta hanuristaan.

Tsekitaut:
myspake

Luonnosta ja soista. ja sillee

Kaikista niistä harhoista, joita tämä mahdollisesti täysin fiktiivinen ja olemassa olematon maailmankaikkeus heittää meidän sielua ja ajatusta harhauttaville aisteille, on mulle henkilökohtaisesti mieluisin sade, ja ennen kaikkea lumisade. Se pakottaa sua hahmottamaan tilaa aivan eri tavalla, sä kirjaimellisesti näet kuinka suuria kuutioalueita sitä tavaraa tulee sieltä taivaalta. Siinä alkaa miettiä kaikkea sellaista kepeän eksistentiaalista, kuin vaikka että koko maailmankaikkeus on aivan varmasti olemassa vain ja ainoastaan siksi, että me saadaan katsella lumisadetta ja tietää, ettei me saada katsella sitä ikuisesti vaan meidän täytyy kuolla pois. Se on kaiken tämän turhan materian keskittymän idea. Lumisade. Muistakaa se.

Sateella on paitsi puhdistava ja virkistävä vaikutus, myös aika ilmeinen rooli sellaisena tyhjäksi pyyhkivänä voimana. Tämä on saanut hieman lisäpainoa etenkin viime vuosina, kun kaikki sääilmiöt tuntuvat ylipäätään muuttuneen paljon raaemmiksi ja voimakkaammiksi. Luonto rytistelee ihmisten peltipurkit kasaan ja siivoilee roskat nurkista. Rytinällä. Se on tietyllä tapaa aika pelottavaa, koska me on totuttu kutsumaan luontoa äidiksemme, joka on antanut meille elämän täällä ja josta me olemme saaneet aina voimamme. Toisaalta onhan se aika oma vika, jos mukulat alkaa hyppiä silmille ja tappaa veljiään ja siskojaan, niin kyllä varmasti paskinkin sekakäyttäjämutsi alkaa pistelemään riitapukaria ympäri korvia. Kuulostaisi ainakin järkeenkäypältä.

Luonto on asia, joka on ollut mulle aina tärkeä. Luultavasti, koska mä kasvoin Pertunmaalla, eikä mulla ollut juurikaan kavereita, muutamia hyviä ystäviä lukuunottamatta. Itseasiassa olihan mulla, koska meidän luokka oli niin pieni, että pakolla siellä oli kaveri kaikkien kanssa. Mutta metsässä mä silti heiluin suurimman osan ajastani. Ja sitä pienempänä, kun asuttiin kylällä, hilluin soilla. Suotkin on niin hienoja, mitä ei välttämättä susista ja metsistä haaveilevat kaupunkilaisgootit (jotka harvemmin ovat livenä nähneet kumpaakaan) tajua ajatella. Siellä on niin saatanan synkkää ja lohdutonta, vaikka jonain syksyaamuna, sellainen usva nousee katkenneitten mäntyjen keskeltä ja on ihan vitun kylmä. Hyttyset inisee korvan juuressa ja jos astut yhdenkin väärän askeleen, kumisaapas hörppää litran vettä sisäänsä. Voin oikeastaan sanoa, että suot on itseasiassa inspiroineet mun musiikin tekoa aika paljonkin, koska niissä on sellainen omanlaisensa raskas fiilis. Ne on vaan niin.. ylitsepääsemättömän masentavia.

Suon yli hatara aasinsilta musiikkiin, tein pari biisiä taas valmiiksi, ne löytyy edelleen tuolta:
http://www.mikseri.net/artists/?id=132173

Nyt nukkumaan.

Teinpä näitäkin taas

Tein toisen satsin kansia, vielä kahdet ja sitten on käppäpainos Destructive Devicesista valmis. En tiedä onko näillä mitään syvempää merkitystä tai tarvetta, kunhan vain omistan liikaa aikaa ja liian vähän tekemistä. The Haunted tribuuttikannen kohdalla alkoi tinneri loppua, pitääkin itseasiassa käydä ostamassa niitä lisää, vaikka tuolla kaupassa mistä niitä haen, se on aika arpapeliä, koska noin jokatoinen on täysin kuiva ja jokatoinen vuotaa. Eli siis pitää toivoa mieluummin vuotavia kuin kuivia. Tällä viikolla piti treenatakin, mutta eilen en jaksanut kipeänä ajatella huutamista ja loppuviikon meillä meneekin työt aika lahjakkaasti ristiin. Jos sitä torstaina vaikka kerkeäisi vähän keikkasettiä räiskiä läpi että on ensi viikkoa varten uudet biisit soitettu taas edes kerran. Eipä tässä elämään ihmeempiä, ihan sellainen suhteellisen rento meno.

aamuja.

Hesari itkee otsikossaan kun ei Suomelle tullut kutsua Libya-kokoukseen, vaikka sekin on viime viikon ajanut linjaa, jossa Suomen ei olisi tarkoitus lähteä jenkkilän hengessä puuttumaan asioihin, joista ei tiedä hevonvittua. Eikös tämä silloin kuulostaisi juurikin siltä, mitä ylipäätään on haluttu koko ajan? Vai onko tälläkin kohdalla niin, että Suomi on globaalin poliittisen kartan kolmevuotias, joka alkaa itkeä heti tällaistenkin juttujen perään, jos on olemassa vaara että se homma siirtyy Ruotsille, kun se ei meille kelpaa. Vai onko tämänkin itkeminen ennemmin meidän kuminaamaisen ulkoministerimme egon kokemasta kolhusta, kun hän ei saanutkaan kutsua Lontoon tärkeään Libya kokoukseen, jossa kaikki sen tärkeät, mutta rumemmat kaverit ovat. Olisiko kyseessä mahdollisesti muitten maitten kateellisten ulkoministerien kosto komealle Stubbille? Tästä täytyy olla kyse, koska suomalainen mielenlaatuni ei käsitä mitään muuta hyväksyttävää syytä tällaiselle touhulle, kuin kateuden.

Pitäisi kohta mennä allekirjoittamaan neljän kuukauden työsopimus, samat hommat jatkuu, mutta eri organisaation alla. Turhaa byrokratiaa sanon minä, mutta pitääpä se silti mennä käymään samat kehityskeskustelut, kuin vuosi sitten reppuryhmässäkin. Työ on onneksi silleen ihan kiinnostavaa, että sitä jaksaa tuonkin aikaa tehdä, ja kesäksi pääsee taas vapaalle. Enemmän kuin hyvä juttu. Ja tuolla ollaan tosi suvaitsevaisia näitä meikäläisen soittohommia kohtaan, mistä olen enemmän kuin kiitollinen. Tähän mennessä on sopinut loistavasti, ja toivottavasti sopii jatkossakin. Tänä keväänä on enemmän keikkojakin kuin varmaan ikinä, ja sekoitellaan settiäkin vähän, ettei tule mitään tottumusta tai maneeria koko touhuun ja voi pitää homman itselleenkin mielenkiintoisena. Nyt pitää alkaa jo painua, muuten myöhästyy.

Vaalivideoista, Taiteesta, Perus-suomesta.

Aina neljässä vuodessa kerkeää unohtaa sen, että vaalien alla pääsee nauttimaan vaalivideoitten kyseenalaisesta taiteenlajista. Itsessään hyvinkin hämmentävä formaatti on etenkin sosiaalisen median ja youtuben suhteellisen helppokäyttöisyyden myötä ottanut ihan helvetillisen nousun, kun jokainen voi omalla ajallaan kuvata uudella dikikamerallaan muutaman minuutin pätkän, jota voi editoida sillä windous mooviimeikkerillä ja sitten siitä voi laittaa valmiina linkin feispookkiin ja viywssejä tulee niimmaanperkeleesti! Onhan tällaisessa kotikutoisessa tekemisessä ja vääntämisessä sellainen herttaisen lämpöinen, pullantuoksuinen henki, ja totta kai kaiken meikäläisen räpellyksen ohittava DIY-PUNK! -arvo.

Jostakin syystä se jälki vaan on sitten yleensä hivenen häiritsevää. Toki annan plussaa siitä, että kekseliäisyyttä on huomattavasti enemmän nyt, kun peli on avoin, kun ennen taas televisiospotit määräsivät. Ja ne olivat lähinnä vaivaannuttavan vaivaantuneen oloisten kotiäitien ja kunnallispoliitikkojen vaikeaa hymyä ja "ÄÄNESTÄ MINUA!" slogan. Toki numero pyöri ruudussa koko ajan. Ne olivat lyhyitä, koska ne olivat kalliita, ja niitä tuli joka tauolla ihan vitusti. Mikään ei ärsyttänyt mua enempää. Nyt kun ei näy televisio, on nämä videotkin paljon mukavampia. Ketäänhän näistä en äänestäisi, koska niillä tuskin on itselläkään sen selkeämpää hajua siitä millaiseen kelkkaan ovat hyppäämässä. Mutta siis lähtökohtaisesti myötähäpeä on vaihtunut... vahingoniloonko? Enpä tiedä, ei niin pitkälle kiinnosta ajatellakaan. Hauskaa tämä kuitenkin on. Erityisesti Perussuomalaisilla riittää noita valopäitä tuolla Youtubessa.

Mitä puolestaan tulee Perussuomalaisten näkemykseen siitä, että taiteen tulisi vahvistaa kansallista identiteettiä, mä en oikeastaan voisi olla enempää eri mieltä. Mielestäni taiteen tarkoitus on alusta asti ollut protestoida ja nostaa esiin epäkohtia, koskea tekijänsä omia tuntemuksia ja intohimoja, herättää ja tuoda esiin sitä ajatusmaailmaa. Uudessa (3/11) Infernossa Peter Dolving sanoikin haastattelussa, että "taide vaatii läsnäoloa. Se on ehkä tuskallista, mutta välttämätöntä. Jos ei ole luomistyössä läsnä, syntyy vain koristeita." Tämän näkemyksen olen aina allekirjoittanut. Jos koen jonkin tekemäni asian turhaksi tai merkityksettömäksi itselleni, jätän sen tekemättä. Ja jos Soinin sotilasjuntta tulisi meikäläisen ovelle sanomaan että "nyt poika, maalaat saatana suon ja Jussin, ja sen sellaisen vanhakantaisen maankääntövälineen, jota kuokaksi haukutaan", niin en mä osaisi siihen reagoida. Tai osaisin, piirtämällä Soinista jonkun pilakuvan jossa se paskantaa suustaan juttuja, ihan niin kuin tein Vanhasestakin. Taiteen tukemisen katkaisu-pelote nyt tuntuu mulle aika samalta, kuin työkkärin uhkailutkin. Sitä mitä ei ole, ei voi ottaa pois.

Perussuomalaisista puhutaan kansanäänenä. Niistä puhutaan samaan aikaan myös sellaisena altavastaajana, mikä puolestaan viittaisi vähemmistöön. Olisi pikkuhiljaa aika valita, koska molempia et voi olla. Joko olet kansan ääni, tai altavastaaja, mikä lienee varattu vasemmistopuolueille oikeistovetoisessa maassa. Kokoomus nyt on niin vitun sekaisin, ettei se oikein osaa olla mitenkään päin. Kovasti ne ovat koittaneet tällä omalla ajallaan tehdä meidän elämästämme helvettiä. Vastuu on toki aina osattu sysätä muille, ja Katainen pysyy sympaattisena, väärin ymmärrettynä kaverina, joka posket punakassa hymyssä vastaa hallitusta koskeviä "vääriä uutisia" internet sivuillaan. Kuinkahan syvälle tässä helvetissä aiotaan oikein mönkiä, ennen kuin alkaa valo paistaa?

musiikista, muistilistat, noituus, bisnes.

Jokaisella on olemassa musiikin ikuinen muistilista. Sellainen henkinen, tai ihan fyysinenkin lappu, jossa on pitkä lista nimiä, joista joku tai kaikki sun ympärilläsi olevat musiikin kuuntelijat ovat sanoneet että pitäisit varmasti. Itselläni tuo lista on pitempi kuin nälkävuosi, sillä ovat nytkin ainakin Trap Them, Sleep, Om ja vaikka Danzigkin isommassa määrin, en ole koskaan ostanut yhtään levyä vaikka olen aina tykännyt kaikista. Siinä listassa on jännää se, että vaikka tietää että varmasti pitäisikin musiikista jota kuulee, ei halua tavallaan löytää niitä kenenkään muun kautta, ja alkaa tiedostamattaan väistellä niitä yhtyeitä. Toisaalta joskus ne kävelevät vastaan ja kajauttavat nyrkkiä otsalohkoon sellaisella vauhdilla että on pakko kaivaa musiikkia jostain.

Näin mulle kävi King Crimsonin kanssa juuri. Kaikki on sanoneet että pitäisin kyllä musiikista, ja tiesin että Entombed on tehnyt hyvän coverin 21st century schizoid manista. Silti en yhtään muka tajunnut miten hyvää musiikkia se olisi. Sitten Lignellin Jaska kävi tässä toissapäivänä, ja antoi mun kuunnella ipodista pätkän yhtä biisiä. Se 1960-luvun lämmin bassosoundi oli niin vahva ja läpitunkeva, että se meinasi ihan oikeasti jo pelkästään sen pohjalta tiristää tippaa linssiin. Samoin nuo analogiset syntikat, rummut, kaikki pienet jutut jotka vaan ovat rakentamassa sitä biisiä sen sijaan että leuhkittaisiin sillä mitä kaikkea ne soittimet tekee.

Se sama voima on olemassa tässä biisissä, joka tuli yöradiosta kun ajeltiin Cut To Fitin joltain keikalta kotiin: http://www.youtube.com/watch?v=rMQc8HthUFE&feature=related . Mun mielestä tuolla soundilla on vaan ihan käsittämätön voima. Vaikka kappaleet olisivat kuinka kauniita ja iloisia, tuo lämmin soundi tuo niihin lisäksi ylimääräisen sävyn noituutta. Voin aika suoraan sanoa, että Siiri Nordinin versiona tuosta noituudesta ei kyllä ole yhtään mitään jäljellä. Tuossa oli sellainen aikakausi, jolloin musiikkia tehtiin biisien, eikä musiikkibisnesten ja tuottajien ehdoilla. Jos ei jotain The Monkeesia lasketa. Nykyään melkein kaikki valtavirran yhtyeet on The Monkees, ja saat sieltä seasta etsiä aika tosissasi niitä oikeita yhtyeitä.

No ei onneksi sentään niin tuhottoman vaikea, musiikki on onneksi sellainen suhteellisen kiemurainen ja eläväinen voima joka pyristelee vapaaksi aina silloin kun sen kahleet ovat tiukimmillaan. Musiikkibisnes voi kuolla piratismiin mielestäni vaikka kokonaan, se tarkoittaa vain sitä, että kaikki paskat lopettavat kun se ei enää olekaan helppo rahan lähde vaikkapa Amerikassa, ja asioita pitää alkaa tehdä enemmän itse. Muutos nykyiseen tilanteeseeni: ei mikään. Kaikki on tehty niin itse kuin vain on osattu ja kyetty, ja niin tullaan tekemään jatkossakin. Musiikin leviämiseenhän se tietysti vaikuttaa vähän, mutta uskon että puskaradio ja nämä muistilistatkin alkaisivat muodostaa suurempaa osaa "promootiosta" siinä vaiheessa kun sitä musiikkia ei tuutattaisi joka saatanan reijästä sisään. Se voi olla hyväkin asia.

Sadas teksti

Lokakuussa (kai?) aloin taas kirjoittaa, näitä oli ehkä viisi-kuusi sitä ennen. Kävelläämpä taaksepäin muistojen siltaa ja lueskellaan läpi kaikki vanhat tekstit, shall we. Tai sitten ei. Sattuu päähän ihan vitusti, heräämisestä asti oikeastaan. Silleen vähän ottaa päähän kun oli tarkoitus mennä treenikselle nauhoittelemaan biisiä, josta olen aika fiiliksissä, mutta siellä onkin joku, joten hommat lykkääntyy. Nälkäkin olis, mutta maksoin vuokran, eikä ole rahaa. Lahjoituksia otetaan vastaan.
533601-226178, Op. Jere Kilpinen. Jos voi auttaa Afrikan nälkäistä lasta, voi auttaa myös suomalaista työn sankaria. öhö-öhö. Älkää nyt oikeasti olko niin tyhmiä että laittaisitte rahaa, mutta jos teillä on liikaa rahaa niin tehkää se, mitä Katainen yrittää täysin väärin: tasoittakaa tuloeroja.

Seksistä.

Tutkimus: Eka kerta parantaa poikien itsetuntoa, mutta ei tyttöjen. Lieneekö yllätys maassa jossa 90% ekoista kerroista on kännissä jossain bileissä, ja vielä 5% on raiskauksia samoissa bileissä muutamaa tuntia myöhemmin. Oma ensimmäinen kertani oli sellaista räpellystä, ettei se kyllä nostanut itsetuntoa oikein mitenkään päin, ja voinkin sanoa, etten ensimmäisellä kymmenellä yhdyntäkokemuksella kyllä voi kehuskella kostuneeni oikeastaan yhtään mitenkään päin, koska olin (enkä kyllä mielestäni ole tuossa taidossa juurikaan ainakaan parantunut) ihan paska, ja meitä molempia taisi ujostaa ja ihmetyttää vähän.

Mutta noin siis niinkuin tuolla oikeassa maailmassa, jossa ihmiset panee kaikkea minkä voivat saada parin promillen humalassa sisäänsä/minne saavat värkkinsä työnnettyä. Jos ensimmäinen kerta on humalassa, niin totta kai se voi olla nuorelle tytölle itsetuntoa heikentävä kokemus, kun seuraavana aamuna se poika ei tykkääkään enää samalla tavalla. Toisaalta siinä vaiheessa on jo ihan sama tapahtuiko mitään, koska poika menee omaan porukkaansa leuhkimaan ja heiluttelemaan spermaista kondomia (sormiaan, mikäli oli niin kova jätkä, ettei kondomille kokenut olevan tarvetta) sitä kiimassa tuijottavien luokkatovereittensa eteen, ja tytön hämmennys tulkitaan häpeäksi neitsyyden menettämisestä, ja poika voitti. Ja kyllä, näissä tilanteissa se on kilpailu. Vierestä sitä seuranneena, "ooksä joku homo, ku ei tussu kiinnosta!?" kommentteja kuunnelleena, tiedän että se menee aivan täsmälleen noin. Se joka saa ensimmäisenä, on alfauros, ja testosteronikkaimpana yksilönä se nousee kaupasta pöllityn pornolehden lukujärjestyksessä ykköseksi. Eli siis Uuunoksi, niin kuin espanjaksi sanottaisiin.

Henkilökohtaisen mielipiteeni mukaan seksi on aivan täysin yliarvostettua. Se on ihan mukavaa parhaimmillaan, mutta mielestäni siinä ei ole mitään sellaista, mitä ilman ei voisi elää. Se on vain.. No, yksi tapa käyttää aikaa. Oma "eka kerta" oli vasta täysi-ikäisenä, mikä oli mielestäni hyvä juttu. Tulee siinä kuitenkin niin paljon informaatiota kerralla, ettei sitä oikein olisi osannut käsitellä ennemmin. Tai ehkä siinä onkin juuri se uravalintoja ja lajikäyttäytymistämme määrittävä ero, jos ensimmäinen kerta on liian nuorena, siihen ei osaa oikein suhtautua, ja se jää päälle koko loppuelämäksi (vrt. karvanoppa-amikset ja putkien rassaus.) Ehkä olenkin juuri saavuttanut jonkin suuremman ja syvemmän ymmärryksen ihmisten seksuaalisuudesta ja siitä, miten seksi voi romuttaa intiimin minä-kuvan ja yläasteella loppuelämäksi niin, että ihmisen henkinen kasvu tyrehtyy kun hän pyrkii etsimään paskalle ekalle kerralle, jonka kuului olla täydellinen, korviketta kaikesta muusta, ajautuen jonnekin nymfomanian ja yleisen apatian välimaastoon. Siinä onkin erämää, jota meistä monet tarpovat, ehkä se kertoo jotakin menneistä valinnoistamme ja huonoista päätöksistä. Niin, miettikääpä sitä, mä menen tekemään lisää biisejä..


"no vittu taas mä kusin käsille..."

The Haunted - Unseen

Tämä ei ole levyarvostelu. Tämä on mun henkilökohtainen fiilis kyseisestä levystä, joka tulee taas kiukuttamaan rässiliivihevareita kun ei tämä olekaan At The Gates tai Hauntedin eka levy. Bändi nyt kuitenkin on jo toistakymmentä vuotta vanha ja äijät nelikymppisiä. Tähän käy joo argumenttina Slayer toki, ne on satakaks ja jaksaa soittaa vielä thrash metallia. Hyvä sekin on, mutta mielestäni se liekki on vähän kyllä jo sammunut niilläkin siihen paahtamiseen, kun taas The Hauntedin levyllä on sellaista intoa ja uutuuden viehätystä tekijöilleenkin, mitä ei välttämättä ole monenkaan bändin ensimmäiselläkään levyllä. Itseasiassa jos mietin enemmän, niin aika harvalla yhtyeellä on ensimmäisellä levyllään näin kova meno. Tässä puhuu kokemus ja näkemys.

Ei tämä levy sellainen shokkiyllätys ollut, kun on koittanut kalastella kaikki haastattelut ja kommentit, joita tekijänsä on siitä vuotanut. Siltikin vältin kaikkea ennakkokuuntelua kunnes levy itse tuli postiluukusta, ja olen onnellinen että tein niin. Ennakolta välähtelivät nimet "king crimson" ja "tom waits" ja "Neurosis". Tiesin suunnilleen millaista levyä siellä ehkä oltiin kyhäilemässä. Tässä levyssä on aika hienoa jo se, että rummut, bassot ja ylipäätään rytmi on nousseet hallitseviksi elementeiksi. Kitarat rakentelee lähinnä tunnelmaa pienistä palasista siinä ympärillä, ja ne on miksattu melko alas. Ja kun se rytmi ja rumpulat on kerta tuotu eteen, niin on ihan oikeutettua antaa sen rumpalin soittaa silloin jotain muutakin kuin takutakutakua koko levyn alusta loppuun. Jazz-rumpalinahan tuo Perikin on aloittanut, eikä aluksi jaksanut hevitouhuja ymmärtämäni mukaan juurikaan, joten hyvä sillekin kai, ainakin keskiviikon keikalla vaikutti niin innostuneelta että hyvää taitaa vaihtelu tehdä.

Laulut, ja keskittymishäiriöinen herra Dolving. Se mikä alunperinkin kiinnitti huomioni The Hauntedissa on selkeästi tämä kaveri, käsittämätön artikulaatio- ja rytmitaju, kaikki tuo laulaminen ja ääntely on niin luonnollisen kuuloista. Ja luonnollista se on tälläkin levyllä. Hienointa on se, että levyn lauluja on selkeästi mietitty ja soviteltu, mutta niitä ei ole hinkattu pilalle, vaan on rosoa ja säröä ja sellaista Pollock-roiskimista. Se on elävää. Lyriikkapuolella on liikuttu killerilinejen sijasta ehkä enemmän sisältöä ja rytmiä korostavaan suuntaan. Foorumilla joku valitti, kun on niin paljon kaikkia sananlaskuja joka välissä. Sitten kun aloin kuunnella sillä korvalla, niin niitä käytetään mielestäni aika hienosti erilaisissa yhteyksissä, muuttaen sitä merkitystä niiden asioiden ympärillä. Samoin lyriikat eivät enää ole niinkään sanoihin, vaan niiden laajempiin merkityksiin sidottuja. Se on suorempaa, muttei juurikaan avoimempaa tekstiä.

Ainoa asia joka oikeasti pistää korvaan on Disappearin kertosäkeen alla oleva hieman Before The Dawn henkinen melodia, joka onneksi paikataan sitten erilaisella leadilla. Muuten melodiataju tuntuisi olevan ihan ennallaan, ja vetää kieroa virnettä naamalle. Parhaat biisit ovat mielestäni ehdottomasti levyn loppupuolella, The Skull, Them, The City, Ocean Park siellä välissä ja Done, joka ei fiilikseltään häviä Guilt Tripille, Imperial Death Marchille tai My Shadowlle, fiilis vaan on vähän eri. Ylipäätään rakastan The Hauntedissa sitä kaaren tajua, että alussa joko fiilistellään tai mennään suoraan asiaan, välissä on kaikenlaista pientä joka antaa levylle sielun, ja lopussa tehdään selväksi että se loppu todella tulee. Helvetin hieno levy, joka on jo nyt auennut, vaikka ei varmasti täysin, niin kuitenkin riittävästi pitääkseen imussaan kiinni. Voisin jopa lähteä tuossa illemmalla vähän kävelemään ja kuuntelemaan lisää. Koko ajan sitä tulee kuunneltua muutenkin.

Vituttaapa taas.

Hauska sinänsä, että vasta nyt tajusin että tähän voi lisätä kuviakin suoraan koneelta, ja mun ei tarvitse niitä linkitellä internotista. No mutta onhan se aika loogista, eipä noi kaikki vitun turhat muotiblogit olisi kai mahdollisia jos ei voisi saman tien iskeä juuri äsken peilin edessä otettuja kuviaan internettiin. Muodista tuli ihan yks kaks mieleen Sieni-Santeri. Tai tarkemmin oikeastaan yksi kerta kun käveltiin sen kanssa Helsingissa, ja käveltiin jonkun Huora&Mouru liikkeen ohi, ja siinä oli niitä kaposia mallinukkeja, mutta hauskana kontrastina sisällä pööpöilevät ihmiset eivät mitenkään päin vastanneet mallinuken mittoja. Ei yksikään. Naureskeltiin että kauppojen pitäisi päivittää mallinukkensa 2000-luvulle kaatamalla jätesäkki täyteen jotain elastista mössöä (vaikka mieluiten Elastisesta tehtyä mössöä, heureka!), ja pukemalla ne vaatteet sille sitten. Ehkä se voisi toimia jonkinlaisena herätteenä nuorillekin, mutta luultavasti se vain syventäisi laihojen anoreksiaa, ja isommat ihmiset ajattelisivat että "No en sentään ole vielä noin iso, tulipa hyvä mieli" ja jatkavat shoppailua noissa helvetillisen turhamaisuuden pesäkkeissä.

No, elämä se on kai niilläkin, ja tarkoitus se on kai silläkin. Perjantaina on kuitenkin bileet, eikä sinne voi eilisissä kuteissa mennä, tai sosiaalinen verkostosi nauraa sut ulos. Ja tietysti pitää myös olla kännissä, koska ei kellään voi olla selvinpäin kivaa. Lisää viinaa, silmät liikkuu, ja muita ihan vitun kuluneita, mukahauskoja kännifraaseja. Mikään ei oikeastaan ärsytä mua niin paljon, kuin juuri nämä kuluneet kännifraasit ja hokemat. Ne on niin.. Ne osoittaa, että sä jaat älykkyysosamääräsi ja tiedostavan ajattelun tasosi jonkun vitun nilviäisen kanssa. Onneksi ihmiset ei enää ylipäätään ole niin tyhmiä kuin vaikkapa kaksi vuotta sitten, silloin mun elämä tuntui tosi vaikealta. Nyt ei ole kauhean vaikea löytää ihmisiä, jotka onkin päättäneet, ettei se dokaaminen ole maailman siistein juttu, ja voi olla ehkä jotakin muutakin tekemistä. Kukaan näistäkään nyt ei sentään ole alkanut lukea kirjoja, kirjoittavat tinnerillä kanteen TLDR.

Toinen asia mikä mua vituttaa: Kaikenlaisen kommunikaation tappaminen lyhentämällä lauseet tuollaisiksi vitun näppäriksi kirjainyhdistelmiksi. Internet on täynnä sitä, minkä nyt vielä ymmärtää kun täällä ihmistä pommitetaan paskalla jatkuvalla syötöllä, koko ajan ja taukoamatta, mutta kun ne kulkevat ihmisen mukana arkipäivään ja tuonne ihmisten ilmoille. Se vituttaa. Olen saarnannut tästä ennenkin, mutta kaipa voin edelleenkin jatkaa. Koska meidän ajattelu on aika pitkälle sidottu kieliin, jotka olemme lajina kehittäneet, meidän täytyy myös pitää huoli näistä kielistä pitääksemme ajatuksenkin skarppina. Jos meiltä häviää sanat, kieli köyhtyy, ja jossain vaiheessa meillä ei ole sanoja ajatuksille, ja lopulta ajatuksetkin kuolevat. Tämä ei ole mikään lukiofilsan kalteva pinta, vaan pitkällisen negatiivisen kultivaation tulos, joka sitten lopulta voidaan havaita kun pystytään sanomaan vaan "jaa", "ei" ja "Poissa." Siinähän pyristelette sitten, Orwell räkättää maanisesti haudassaan. Ihan vaan siksi että tajusi olevansa hengissä ja makaavansa arkussa kaksi kuutiota soraa ja multaa päällään.

Kelakin muisti mua taas järjettömällä lapulla. Saan 600 euroa kuukauden työharjoittelusta, ja ennakonpidätys, BIM! 482,6, eli juuri tasan meidän vuokran verran. Ottaa aika paljon päähän. Siis kun ihan oikeasti pärjää paremmin työttömänä kun töitä tehdessä. Ainut ero on se, että saan lämpimän ruoan kahdesti viikossa työn puolesta. Vähän rassaa taas kaikki, vaikka elämä ylipäätään on siistimpää kun aikoihin, keikkoja on ihan vitusti ja ei voi valittaa mistään muusta, kuin kaikesta siitä mitä tässä maailmassa tapahtuu mun soittohommien ulkopuolella.

Kansia piirtelin joutessani.

Piirtelin tuossa vähän levyn kansia, tarkoitus olis siis tehdä tosta Destructive Devicesistä kymmenen CD-rn käppäpainos. Neljä tein nyt. Huomenna jos saisi kuusi vielä tehtyä niin se olisi aika hyvä juttu. Nyt nukkumaan, hyvää yötä.

Aikalisä

Joku kaveri esitti tänään jossain satunnaisen radiokanavan satunnaisessa ohjelmassa mielenkiintoisen näkemyksen ajasta. Juontaja ei tietenkään tajunnut siitä hevon vittua ja yritti pyörittää jollakin mukahauskalla jutulla kun ei omat aivot riittäneet. Mä kuuntelin auton takapenkillä muna pystyssä kun tämä Teuvoksi esittäytynyt henkilö esitti teoriaa siitä, että aika ei ole neljäs, vaan olematon ulottovuus, koska me pystymme käsittämään sen (olen tästä eri mieltä, mutta se oli ensimmäinen kerta kun kuulen radiosta mitään älyllistä vuosiin.) Hänen mukaansa aika on energiaa, jota tulee vaan lisää, ja se ei voi loppua. Kun riittävästi aikaenergiaa lataantuu yhteen, syntyy ensimmäinen ulottovuus, sitten toinen, sitten kolmas. Ja me olemme sen aikaenergian ilmentymiä, jotka ovat olemassa ensin siittiönä, sitten alkiona ja lopulta ihmisenä, sitten jäänteinä ja sitten meidän kulutuksemme aikaenergian linjassa lakkaa, ja tekee tilaa toisille, kas näin:

-- --- - -- ---- - -- --- --- - <- vaikka..öö.. juttuja
-------------------------------------------------- <- oleva materia ajassa
- <- Sinä

Eli siis koko sen ajan kun me olemme olemassa, olemme kuin tiheään ladottavaa korttipakkaa, jonka sivulaita muodostaa kuvan, joka sitten on meidän elämämme. Sitten kun pakka on valmis, alkaa jonkin uuden pakan kasaaminen siihen päälle, tai mahdollisesti viereen. Eri pakoissa on eri määrät kortteja, ja niitä kasaantuu limittäin ja lomittain suureksi torniksi joka on maailmankaikkeus ajassa. Tajusiko kukaan yhtään mitään? Hyvä, jatketaan. Tämän miehen teorian mukaan pakat eivät lopu koskaan, aika ei kulu, vaan sitä tulee aina vain lisää. Se on ikään kuin itseään tarkoitukselliseksi tekevää energiaa. En mä teistä tiedä, mut musta nää on ihan kivoja..

Mulla on tänään jotenkin tosi hyvä päivä kaiken kaikkiaan, se kai johtuu siitä kun eilen huusi äänensä paskaksi, niin tänä päivänä laulaminen on sellaista fiilistelevää Neurosis-kähinää. Kannattaisi siis ehkä nauhoittaa jotain juuri nyt, eikä vain roikkua internetissä. Ehkä teen ruoan ensin ja sitten.

THE HAUNTED!

The Haunted eilen Tavastialla, jotain ihan helvetin siistä ysäri-lattiaspottivaloineen ja kitaran kiertoineen ja Dolvingin hämmentävine pornotarinoineen ja, ja... Oli niin hyvä. Keskustelin Dolvingin kanssa Dirty Wordsista ja Bring The War Homesta ja muusta. Ja tietysti puolet kaikista niistä asioista joista tahtoi puhua unohtui ihan kokonaan siinä kun se henkinen fanipoika nostelee päätään. Mutta musta on oikeasti aika siistiä että mä olen osannut pitää aika moniakin bändejä tällaisina. Mua ei vituta mikään niin paljon kuin kyyniset "aikuiset", jotka eivät saa mitään kicksejä mistään, ja lesoavat sitten sillä skenettäessään kädet puuskassa kalja kourassa miksauskopin luona. Keikoille mennään sekoilemaan ja nolaamaan itsensä, oli sitten kännissä tai selvinpäin. Ja musta oli aika siistiä että siinä mun edessä oli joku varmaan kahdeksan vuotias isänsä kanssa, ihan fiiliksissä heilu ja meuhkas. Nyt on aika väsynyt olo, mutta ei juuri auta, se on kohta puoliin lähdettävä nuokulle tekemään pientä inventaariota kitaran kielistä ja rumpukapuloista ja toimivista piuhoista ja vaikka ja mistä.

Unseen

The Hauntedin Unseen pyörii taustalla ensimmäistä kertaa, vähän yli puolen välin mennään. Nyt täytyy sanoa että Dolving ja pojat on haukanneet ison palan paskaa, syöneet ja kultivoineet sen, ja paskantaneet pelkkää timanttia! Tämä levy on sellainen lätyskä, joka saa mut virnistelemään itsekseni vielä vuosienkin päästä,ja kaikki SODOM pätsin valmiiksi revittyinä ostettuihin farkkuliiveihinsä juuri ommelleet hevarit itkemään internetissä. Olen jo nähnyt ja tiedän että tulen näkemään tätä: "mitä vittua, nyt on kyllä niin jenkki meno! Ei toi dolving apina osaa laulaa yhtää, marco aro takas! Ei tällä oo mitää tekemistä the hauntedin ja sen taku-taku-taku-rässin kanssa mitä mä kuuntelen koko ajan pääsemättä yhtään kapean laatikkoni ulkopuolelle pissimään!" Joo, muista voi olla mitä mieltä tahansa, tähän viimeiseen olen ihan oikeasti kyllästynyt.

Jenkkikorttia on bändien kohdalla aika helppo heittää, heti jos kertosäkeessa lauletaan, lähdetään kalastelemaan amerikkalaisia. Oikeasti, veikkaan että yhtäkään eurooppalaista muusikkoa ei ole biisiä kirjoittaessa kiinnostanut että "mitähän ne jenkit tästä riffistä kelaa? luuleksä et ne tykkäis? Ai ei.. No jätetää se pois, se oliki ihan huono." Mielestäni tämä levy kuulostaa kyllä enemmän ruotsalaiselta ja korkeintaan brittiläiseltä, jos ei No Ghostin tarkoituksellista Kyuss diggailua lasketa. Toki tällainen levy saattaa itkettää, jos ei ole kuunnellut koko bändiä rEVOLVErin jälkeen. Jos ei sielläkään kuule muutosta, on korvat aika täynnä puuroa. Mutta ei tällä levyllä oikeastaan ole mitään tekemistä The Dead Eyen tai Versuksenkaan kanssa. Ne ovat molemmat valmistelua tähän junaan.

Tällä levyllä The Haunted teki sen mitä vähän aavistelinkin. Se teki saman, minkä Mary Beats Jane teki Locustilla. Raskas, monipuolinen ja avara levy. Sellainen että kun sä katsoisita taivaalla, et yhtäkkiä näkisikään tähtiä vaan pisteinä, vaan näkisit niiden etäisyyksiä ja ikiä tilassa ja paikassa. Kuvitelkaa se muutos päässänne. Mielestäni oli hyvä, että Versukselta päästiin eteenpäin, vaikka sekin on hyvä levy, se tuntuu silti vähän irralliselta ja hajanaiselta heti kun sai tämän levyn kouraansa. Nerokkaita tässä levyssä on ehkä se, että kaverit jotka on jauhaneet at the gatesit ja withceryt ja tehneet aivan käsittämättömät määrät kitaravetoista tavaraa, jättäytyvät suosiolla kasvattelemaan fiiliksiä taustalle, antaen tilaa laululle ja rytmisoittajille.

Tämän bändin kohdalla on hauska huomata, miten sen ilmaisu laajenee aina juuri siihen suuntaan, mihin munkin musiikillinen kiinnostus on menossa. Siis että viimeaikoina on itsekin tullut tehtyä kaikkea hämärämpää, tunnelmallisempaa tavaraa, ja tältä levyltä löytyy lyhyt, akustinen Ocean Park. Juuri oikea pätkä juuri oikeassa paikassa. Ei niinkään täysimittainen biisi, kuin jonkinlainen välisoitto. Muutenkin nyt mennään biisien ja tunnelman, ei soittosuoritusten tai yksittäisten kikkojen ehdoilla. Se on mielestäni aivan vitun hienoa, koska harvat metelibändit sitä fiilistä tajuavat koskaan ajatella. Bonuksina on pari P3 sessioissa nauhoitettua liveä The Dead Eyelta, ja ne on loistavasti miksattu kuulostamaan samalta kuin tämä levy, The Fallout olikin ehkä kaikkein lähimpänä tämän levn materiaalia muutenkin. Makustelen tätä vielä lisää. Hieno levy.

Luku 7 Kauniit Ihmiset.

Raudanharmaata taivasta riitti niin pitkälle kuin silmä kantoi. Mitä lähemmäs horisonttia mentiin, sitä enemmän se alkoi ruostua ruskean ja vihreän raiskaamiin sävyihin, mutta synkkyys ja valottomuus olivat päällimäiset niistä asioista joita mielessäni pyöri katsellessani ympärilleni. Joka puolella oli aivan tasaista. Erämaata, jolla kasvoi vain rikkakasveja, kuolleita oksia, ja joitain merkillisiä, silmän kantamattomiin pilvien keskelle kasvavia rautaisia puita. Niitä oli tietyin välimatkoin siellä täällä, joka puolella ympärilläni. Ne olivat kolme kertaa miehen paksuisia ja katosivat jonnekin suhteellisen alhaalla leijuvien pilvien sekaan. Ei ollut mitenkään erityisen kylmä, mutta tunsin niveliäni kolottavan pahasti.
Tuuli ujelteli itsekseen, jostain kuului rytinää, aivan kuin myrskyn ääniä, mutta jollakin tavalla merkittävästi erilaista. Se ei ollut ukkonen. Tuuli oli kyllä lämmin, mutta jokin sisälläni sanoi, että tässä paikassa ei juurikaan ukosta. Sen täytyi olla jotain muuta. Katselin ympärilleni. Tuuli kuljetteli hiekkaa ja kevyempiä risuja ympärilläni. Se tuntui olevan rehellisesti innoissaan saaden edes jonkun leikkikaverikseen tyhjyyden keskelle. Ilma maistui tuhkalle ja raudalle. Revin paidastani hihan irti ja kiedoin sen suuni ja nenäni suojaksi. Olisi parasta liikkua edes jonnekin.
Valitsin suunnan, jossa näytti olevan eniten rautaisia puita jonossa, ja lähdin kävelemään niiden saattelemana eteenpäin. Tuuli ujelsi perässäni kaivaten jo uutta leikkikaveria ikuista tyytymättömyyttään kuuntelemaan. Lähestyessäni rautaisia puita tajusin niiden olevan valtavia pilareita. Ne siis selkeästi kannattelisivat jotakin, ja päätellen niiden määrästä niiden täytyi kannatella jotakin todella painavaa.
Kävelin ikuisuuden. Kävelin kenkäni puhki ja vielä monia kilometrejä paljain jaloin. Elävimmät olennot olivat muutamat käärmeet ja rotat joita satuin näkemään vilistelevän piiloihinsa tai makaavan hiekassa selkeästi viimeisillään ravinnon puutteessa. Lopulta näin etäisyydestä jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, jokin rautainen puu näytti kasvattaneen juurelleen käävän. Lähestyessäni sitä tajusin sen olevan pieni puista ja pahveista ja teipistä rakennettu hökkeli. Se toi mieleeni kaikki kolmannen maailman ghetot, joita olin nähnyt televisioiden hyväntekeväisyysgaaloissa ja lehtikuvissa, paitsi että se näytti vieläkin säälittävämmältä tönöttäessään mahtavan rautaisen pilarin juurella yksin.
Kun pääsin vielä vähän lähemmäs, melkein ovelle asti, minut pysäytti takaani kuuluva kiväärin latausääni. Pulttilukko vetäytyi taakse ja asettui paikalleen, valmiina polkaisemaan ulos luodin joka puolestaan olisi valmis täräyttämään aivoni hiekalle ja pahviseinälle.
”Mikä mies?” kuului säikähtänyt, mutta kimeä ääni takaani. Se ei ollut aikuisen miehen ääni, se kuului varmasti lapselle.
”Olen vain ohikulkija.... Ole kiltti ja älä tapa minua! Tahdon oikeastaan itsekin tietää, että missä helvetissä minä oikein olen.”
”Helvetissä hyvinki.. Kolmannessa Helvetissä, jos tarkkoja ollaa. Miten niin sä et sitä muka tiedä, taidat kusettaa!” kimeä ääni muuttui epäluuloisen vihamieliseksi ja kuulin hänen korjaavan asentoaan takanani.
”Minä.. heräsin täältä tietämättä mistään mitään ja vaikka se kuulostaakin hullulta, en tajunnut edes ajatella paikkaa ennen kuin vasta nyt. Tiedän vain että olen kävelly muutaman ikuisuuden ajan ilman sen kummempaa päämäärää.. Ei minulla mitään aseita ole, voidaanko puhua ihan kasvotusten...? Olisiko se liikaa pyydetty?” Toivoin todella, etten menettäisi päätäni ja suljin silmäni, odottaen kuolemaa, eihän tarinaani voinut kukaan uskoa.
”Miksi sä pidät silmiäs kii?” Uskalsin avata ne. Poika oli äänettömästi hiipinyt eteeni ja katseli minua uteliaana, kivääri olallaan. Hän oli musta, kihartuvat hiukset olivat kasvaneet olkapäille asti ja hänellä oli vaatteinaan muutamia riepuja ja rättejä, kaikki käsittämättömän likaisia. Hänen vatsansa pullotti aivan kuin niillä Afrikan nälkäisillä lapsilla, ja hänellä oli märkiviä paiseita, aivan kuten Afrikan nälkäisillä lapsilla. ”Näkeehän susta ettet oo täältä. Ei kellään täällä oo noin puhtaita vaatteita” poika sanoi ihan kuin se yhtäkkiä olisikin itsestäänselvyys.
”Tuota... Voisitko oikeasti auttaa minua? Tahtoisin tietää, missä oikein olen, ja mitä helvettiä täällä on tapahtunut? Onko tuo sinun hökkelisi? Asutko yksin tuossa hökkelissä”
Poika sulki silmänsä, löi kantapäänsä yhteen ja heristi minulle tomerasti kaikkia viittä sormeaan.
”LIIKAA KYSYMYKSIÄ! Ei voi puhuu nälkäsenä. Laitan sapuskaa ensin!” poika ärähteli ja kaivoi jostain riepujensa kätköistä yhteensä viisi rottaa. Katsoin hämmentyneenä kuinka nopeasti ja varmoin ottein poika nylki rotat ja sytytti tulitikuilla niiden turkit palamaan pieneksi nuotioksi. Haju oli aivan hirveä. Poika käveli mökilleen ja potkaisi muutaman isomman risun irti, katkoi ne ja laittoi nuotioksi. Yhdestä hän teki tikun, jolla rottia voisi paistaa.
”No totanoin.. Sä olet Kolmannessa Helvetissä, ydinsota, on joo, ja joo, asun.” poika vastasi kerralla kaikkiin kysymyksiin ja ojensi minulle rotan tikun päähän tungettuna. Hämmentyneenä työnsin sen liekkeihin ja tuijotin poikaa suu auki.
”Ydinsota..? Siis se, se, sellainen ydinsota jota ihmiskunta on pelännyt iät ja ajat? Ohjukset lentävät ja ihmisiä kuolee, niinkö?” kysyin varovaisen uteliaana
”Se sellanen joo. Onko niitä muka muita?”
”No.. eipä kai.. Kai sinä tiedät paremmin. En minä ole ydinsotaa nähnyt.”
”En mäkää ole. Mä olen kakstoista, en kakstoistatuhatta!” poika tuhahti itsestäänselvyytenä.
”Siis.. Mik... mikä vuosi nyt on?”
”Vitustako mä tiijän, mikä kysymys toi nyt oli?”
”No mistä tiedät että ydinsodasta on 12 000 vuotta?”
”En tiijäkää, äiti sano aina niin ja mä uskoin. Äiti on kuollu nyt.”
Hiljalleen poika, jonka nimesin RottaKahdeksi, alkoi kertoa minulle lisää, ja sain rakennettua jonkinlaisen kuvan siitä mitä ympärilläni oikein tapahtui. Poika kertoi että hänen äitinsä mukaan maailma oli kerran ollut kaunis ja hyvä, elänyt yltäkylläisyydessä, eikä ihmiseltä puuttunut mitään, paitsi tarkoitus. Tarkoitus, ja järki ajatella asioita huomista pitemmälle. Ihmiset olivat saaneet voimansa suurista myllyistä, joissa jauhettiin säteilevistä kivistä energiaa. Ymmärsin pojan tarkoittavan ydinvoimaloita.

Ihmiset olivat väestönkasvunsa mukana rakentaneet ydinvoimaloita, jotka yksitellen olivat vanhentuneet ja alkaneet vuotaa ja aiheuttaa suuria ongelmia, ja ne oli suljettu yksi kerrallaan suuriin rautakuoriin. Rautaiset sarkofagit olivat rapistuessaan saaneet ylleen uusia sarkofageja, ja lopulta ihminen oli rakentanut maan täyteen rautaisten sarkofagien verkostoja, ja näiden päälle oli alkanut syntyä uutta asutusta, rikkaitten ja yltäkylläisyydessä elävien ihmisten alueita. Vain kaikkein kauneimmat ja täydellisimmät ihmiset saivat asua turvassa sarkofagien päällä. Kaikki muut elivät pohjalla, saastuneella maan pinnalla, sairastuen ja kuollen ja kärsien.
Alkanut ydinsotakaan ei ollut niin paljoa sota, kuin se oli järjestäytynyt massateloitus. Yltäkylläisyydessä elävät kauniit ihmiset kyllästyivät kuuntelemaan alamaailman huutoja, vasaroiden pauketta, satunnaisia seiniä pitkin kiivenneitä laittomia loisia ja kaikkea sitä kurjuutta, joka jollakin tavalla oli johdettavissa heidän, ja heidän yritystensä syyksi. Sillä nämä olivat niitä ihmisiä, jotka rahan kiilto silmissään olivat olleet valmiita tinkimään materiaali- ja turvallisuuskustannuksissa, jotka olivat joutuneet selittelemään näitten laitosten kestävän aivan mitä hyvänsä, tämä yksi katastrofi nyt vain oli huonoa tuuria. Tätä mantraa he toistelivat yksi toisensa jälkeen.
Vain heidän kauniilla kasvoillaan on oikeus nähdä aurinko, joka loistaa maan rautaisen kerroksen päälle keinotekoisten puutarhojen, lähteitten ja jopa yhden täysin keinotekoisen meren iloksi ja armoksi. Rautamaailman alapuolella leijui sankka saastepilvi, siellä puhalsivat kuumat sotien ja erimielisyyksien tuulet yhä, siellä kuului huuto ja suru ja kärsimys, joka ei koskettanut kauniita ihmisiä. Kauniit ihmiset paistattelivat omassa täydellisyydessään ylhäällä, ja päättivät painaa huolensa maan alle paitsi asumalla näitten kurjien itse rakentamassa ilon ja autuuden valtakunnassa, myös tappamalla jokaisen heistä.
Tässä he eivät tietenkään onnistuneet, vaikka heidän ydinasearsenaalinsa olisi riittänyt armageddonin tuomiseen maan päälle. Eiväthän he tajunneet laitteistoista mitään, ja heidän koko hieno suunnitelmansa kusi. He tappoivat kyllä valtavan määrän ihmisiä, mutta eivät lähellekään kaikkia. He onnistuivat tekemään maan pinnasta elinkelvottoman moniksi sukupolviksi, ja ihmiset asuivat maan alla, tunneleissa jotka nämä rikkaat olivat alunperin varanneet itselleen, mutta hylänneet Rautamaailman valmistuttua. Vasta viimeisen sadan vuoden aikana olivat ihmiset uskaltautuneet ulos luolistaan koittaen pelastaa sen, mitä maailmasta pelastettavissa oli.
Rotta2 oli kulkenut äitinsä kanssa pitkän matkaa turvalliselta tunnelinsuulta, joka oli ainut maailma, jonka poika oli nähnyt. Hän oli pettynyt tähän maailmaan suuresti, siinä ei ollut yksikään asia paremmin kuin tunneleissa, joissa oli ollut edes muutamia muita lapsia joiden kanssa leikkiä. Ruokaa jouduttiin metsästämään itse, usein liian laihoin tuloksin, ja äiti olikin huolehtinut poikansa syömisestä ja opettanut tätä pärjäämään itsekseen, minkä jälkeen hän otti ja kuoli.

Alkoi ilmeisesti olla ilta. Täällä alhaalla kaikki vuorokauden ajat näyttäisivät ja tuntuisivat samalta. Rotta2 nousi ja venytteli jäseniään, vei kiväärinsä pieneen mökkiinsä ja kysyi aikoisinko jäädä yöksi.
Samassa muistin suunnitelmani ja sen, että tuntui tämä kuinka todelliselta hyvänsä, sen oli pakko olla jonkinlainen lääkehuumeuni, ja minun oli pakko päästä hereille, ennen kuin kaikki menisi pieleen.
”Onko sinulla se veitsi jossakin siinä käden ulottuvilla?” kysyin pojalta, joka kaivoi sen ripeästi esiin jostain salataskustaan. ”Saisinko lainata sitä hetkeksi?”
Rotta2 heitti veitsen minulle hölmistyneen näköisenä, ja mietin hetken tekoni viisautta, ennen kuin survaisin puukon vasempaan käsivarteeni, huudahtaen kivusta.

Tähtitaivas. Tarkoitus. Olemassa olo.

Mä lueskelin tänään töissä Kurt Vonnegutin Titanin Seireenien innoittaman taas vähän avaruus-pavaruusjuttuja-puttuja. Hyvin äkkiä se innostus siitä edestä hävisi, muuttui turhautumiseksi ja ahdistukseksi ja hämmenyksen sekaiseksi rajallisuuden hahmottamiseksi. Niin käy ihmismielelle aina väistämättä, kun se alkaa oikeasti ajatella tätä äärettömän suurta tila-aika hässäkkää, joka oletettavasti on ollut olemassa aina, ja joka joskus tulee olemaan olematta. Siis avaruus, tämä maailma lakkaa olemasta, ja jos nyt tällaisen Ockhamin partaveitsen avulla saan vähän silputa mahdollisuudet todellisuuksiksi, niin meillä ei ole näin kouriintuntuvaa tietoa minkään muun maailman olemassa olosta, kuin tämän. Me emme tiedä tästä maailmankaikkeudesta mitään, ja sekin vähä mitä tiedämme, elää ja muuttuu jatkuvasti. Siksi tuntuu niin epäreilulta etteivät sellaiset asialleen omistautuneet ihmiset, kuten Galilei ja antiikin jannut, jotka loivat pohjan tämän päivän tähtitieteille, näe ja ymmärrä ja tiedosta sitä, miten paljon se käsitys on muuttunut, ja miten pitkälle heidän ansiostaan on ylipäätään päästy.

Meidän elämiemme ja uskontojemme keskipiste on ihmiskunnan alkuhämärien väistymisistä lähtien ollut aurinko. Se on meille elämän antaja, äiti maata täydentävä isä, joka puhaltaa elämän maahan, mutta voi myös kerran suuttua ja hakata meidät hengiltä kännipäissään. Sillä on ollut äärettömät määrät nimiä (helios, apollon, amaterasu, horus, dazhbog, inti.....) ja se on luultavasti ollut kaikkien uskontojemme luojajumaluuden alkuperäisen symboliikan takana. Onhan se nyt ollut saatanan pelottavaa kelailla jollain alkuihmisaivoilla että "nyt on valoa, nyt on pimeää, nyt taas valoa, nyt pimeää, MITÄ VITTUA TOI PALLO OIKEIN MEINAA!?". Olemme luottaneet siihen, ja siksi onkin aika surullista, että juuri aurinko tulee tappamaan meidät kaikki täältä laajentuessaan. Siis mikäli nyt itseksemme miljardia vuotta jaksettaisiin tätä touhua pällistelläkään. Aurinko laajenee ja höyrystää kaikki meidän meret ja tappaa elämän, keskilämpötila nousee ja jossain välissä 6 miljardin vuoden sisällä aurinko sitten imaisee koko pallukan sisuksiinsa.

Mielestäni tällainen lopullisuuden tiedostaminen myös noin isossa mittakaavassa on musertavaa. Vaikka sitä juuri ja juuri käsittää, että omasta elämästä pitää joskus luopua, niin kyllä mä silti toivoisin maapallon ja ihmisten jatkavan ihmettelyään täällä niin sanotusti "ikuisesti". Se toisi jotain lohtua, ajatusta siitä, ettei tämä kaikki mesoaminen ja reuhaaminen ollut ihan niin turhaa, kuin se on nyt.

Toki meillä on olemassa myös mahdolliset pelastuskeinot: Pari hassua kuuta joille voi vuosimiljoonien aikana kehittyä elinkelpoiset olosuhteet, tai sitten jokin toinen tähti nappaisi meidät omalle kiertoradalleen. Toki kaoottisessa maailmakaikkeudessa kaikki on ihan yhtä mahdollista kuin sekin, että tyhjästä pieraistaan ääretön määrä tyhjyyttä ja materiaa joka laajenee laajenemistaan kunnes alkaa luhistua. Toivottavasti se nyt ei ole ihan heti tulossa vastaan. Näitä prosesseja ei kuitenkaan voi nopeuttaa, ja vaikka joskus löytäisimme muutakin elämää tästä universumista, emme luultavasti voisi ikinä ihmiskunnan tulevaisuuden aikana tavoittaa tätä toista elämää. Kuten jotkut ehkä ovat saattaneet huomata, mulla on aika kova polte tahtoa ymmärtää ja tietää asioita, ja siksi mua turhauttaa tietää, että ihmisikä on niin lyhyt, etten saa tietää mistään tästä yhtään vitun mitään. Se kalvaa oikeastaan enemmän, kuin mikään muu tässä maailmankaikkeudessa. Se, etten jaksa uskoa minkäänlaisen kuoleman jälkeisen elämän olemassaoloon, vaikka toivoisin enemmän kuin mitään muuta, että meille suotaisiin joku suuri valaistus siitä miten kaikki nämä hommat toimivat, ja saataisiin katsella alas ja ylös ja kaikkiin aikoihin ja paikkoihin. Vaikka kuinka tahtoisin ajatella ja uskoa muuta, mun aivot vaan tietävät että se on turhaa.

Silti olen etenkin Vonnegutia lukiessani huomannut aina jakavani sen saman käsityksen ajasta, että se on ikään kuin miljoona päällekäin pinottua korttipakkaa, ja koska vain voimme ottaa sieltä pakasta yksittäisen kortin ja tarkastella sitä. Eli kaikki on jo ennalta määrätty ja valmista, me olemme vain jumissa eri ajassa. Ja ihan niille jotka eivät vielä käsitä, aika ei ole mikään jana, joka kulkee vain yhteen suuntaan, aika on tila joka taipuu vaikkapa painovoiman mukana. Siksi olenkin miettinyt että mitenpä jos vaikka CERNistä saataisiin tänne musta aukko, niin sehän vain hidastaisi ajan lähes pysähdyksiin, eikä välttämättä koskaan imaisisi meitä puristuksiinsa. Ja jos se kaikki valtava massa on siellä pienessä tilassa, jatkaako se silti yhä olemassa oloaan, mutta paljon paljon pienempänä? Siis siellä mustassa aukossa, välttämättä edes tajuamattaan olevansa siellä?

Olisi täysin järjetöntä ajatella, että ihmiskunta olisi täällä ihan vain tyhjän panttina tähtitaivaita tuijottamassa ja kuuntelemassa toinen toistaan lopullisempia ennustuksia kaikkeuden satunnaisuudesta ja turhuudesta. No, kuten mainittua, tämä maailmankaikkeus on järjetön, ja syy olemassaolollemme voi olla juurikin se, sattuma. Huomasin muuten juuri, että se Ockham taisi pudota näiltä kärryiltä aika tehokkaasti jossain välissä. Tai ainakin sillä on veitsi hukassa.

Niin, siitä tarkoituksesta. Vonnegut esitti kirjassaan Titanin Seireenit vaihtoehdon, että koko ihmiskunta on olemassa vain viestimässä Titanissa (=saturnuksen kuu, for dummies) jumissa olevalle tralfamadorelaiselle (="kaukaa" tulevia superkehittyneitä koneita, jotka joku elävien olentojen rotu joskus rakensi, mutta sitten ne turhautuivat tarkoituksettomuuttaan ja tappoivat kaikki toisensa, jäljelle jäivät vaan koneet), että hänen aluksensa varaosa on matkalla, ja sekin oli vain sattumien kautta muksun mukana Titaniin kulkeutunut rautapala. Scifiä, kyllä, tiedän. Mutta jopa näissä alkupään kirjoissa Vonnegutin kirjoitustapa ja henki puhuvat mielestäni enemmän teoreettista filosofiaa ja fysiikkaa, kuin mitään avaruusseikkailua kaksnollamikälietä. Tralfamadorelaiset pomppii sillä aika monessa kirjassa muuttumattomina, ollen yksi niitä harvoja pysyviä elementtejä miehen teksteissä, mikä jo itsessään oli mielestäni aika mielenkiintoista.

Tällaisia asioita mä mietiskelen katsellessani tähtitaivaille. Se on aina osannut hiljentää mut täysin, nöyryyttää ja laittaa asioita jonkunlaisiin järjettömiin mittasuhteisiin. Vaikka eipä täällä kaupungissa edes tähdet näy, se harmittaa aika paljon, mutta toisaalta aina kun pääsee jonnekin, missä ne tähdet sitten näkyy, niin se olo on aina vaan suurempi ja kauniimpi. Mulle tulee muistoja meidän pakollisista ulkoilutunneista, kuinka makaan kolmenkymmenen asteen pakkasessa sen koko tunnin lumihangessa ja annan sen avaruuden vaan vyöryä päälle. Siinä kuuluu jonkinlainen äänetön, järjettömän suuri biisi, ikään kuin maailman suurimmat vahvistimet yrittäis soittaa koko Tom Waitsin tuotannon samaan aikaan täysillä. Siinä luulee tuntevansa miten maapallo kulkee äärettömyydessä, ja jossain jotkut tuijottelee lumihangesta tähtitaivasta ja miettii kaiken maailman tarkoitusta ja olemassaoloaan. Sen jälkeen ei tee mieli kuunnella kun ihmiset valittavat elämistään, tekisi mieli raahata ne sinne kolmenkymmenen asteen pakkaseen, Pertunmaan koiran kusettomaan hankeen ja kuiskata korvaan "Kysyppä itseltäs, että miksi sulla sitten edes on se elämäsi."

fiilistely soundtrack lumihankeen:
Tom Waits - Bone Machine
Neurosis - The Eye Of Every Storm
Steve Von Till - Grave Is A Grim Horse
Puolitoista tuntia sitä hiljaisuutta, eiköhän sitten ole jo hyvät eväät hypotermiaan.

Anarkistinen systeemitön systeemi

Varoituksen sana eli disclaimer: Tällainen maailman rakennusmalli ei tietenkään toimisi yhtään sen paremmin, kuin kommunismi tai kapitalismikaan on maailmanhistorian aikana toiminut, eli tämä on täysin fiktiivinen nupin tuote, josta ei pidä alkaa itkeä jos siinä on aukkoja. Koska tätä tulisi parhaimmillaankin soveltaa ihmisiin, se luultavasti menisi vituiksi jo ensimmäisen kolmen päivän aikana kun joku paskapää alkaa etsiä systeemittömän systeemin porsaanreikiä ja alistaa muita. Yritänpä vaan tuoda jonkunlaisen utopian tämän dystopian keskelle, jossa elämme joka vitun päivä.

-"Luottamusyhteiskunta". Ihmisiä ei kyttää kukaan, minkäänlaista byrokratiaa ei ole olemassakaan eikä kukaan pidä tilastollista kirjaa mistään. Näin ei ole mahdollisuutta huijata tilastossa tai vertailla asioita keskenään kilpailuttamismielessä. Auktoriteettia tai esivaltaa ei ole, ja kahdenkeskiset asiat ratkaistaan kahdenkeskisesti, ilman ryhmäpainostusta, tukea tai kuria. Ihmisiä kohdellaan yksilöinä jotka ovat vastuussa omasta henkisestä sivistyksestään ja fyysisestä hyvinvoinnistaan. Ihanteena ja pyrkimyksenä on jatkuvasti kehittyä ihmisenä, oppia ymmärtämään asioita ja niitten funktioita siinä todellisuudessa, jossa me elämme.

-Varsinaisia ammatteja ei ole, vaan töitä tekee se, joka sen parhaiten osaa, ja jolla on luontainen polte ja flow tehdä sitä mitä tekee. Jokaista kannustetaan löytämään oma juttunsa, ja pyritään hyödyntämään muitten vahvuuksia niillä osa-alueilla, joilla itse ollaan huonompia. Sopeudutaan tilanteisiin ja vaihtuviin olosuhteisiin, erikoistutaan ja vaihdetaan palveluksia toisiin. Kaikille rakennetaan jonkinlaisin talkoovoimin samanlaiset perusasumukset, ja kaikki omistavat käytännössä samat asiat, jos sen päälle tahtoo jotakin lisää, saa ansaita sen tekemällä sitten enemmän töitä. Samalla täytyy kasvaa ymmärtämään, ettei omaisuutesi kuvasta sinun henkistä tai yhteiskunnallista statustasi, ja olla valmis luopumaan siitä jos olosuhteet niin sattuvat vaatimaan.

-Kaupankäynti tarvittaessa vaihtokauppaa tai palveluksia, yksi yhdestä tarpeen mukaan, velkaa ei voi hankkia, sitä ei myönnetä eikä anota.

-Jokaisen yksilön tulee pärjätä itsenäisesti, asuminen pienissä yhteisöissä, joissa päätöksen teko perustuu lyhyellä syklillä, vaikkapa sitten pakanallisesti kuun kierron mukaan, vaihtuvaan "valtaan". Tällöin kusi ei kihahda päähän ja valta ala kiinnostaa. Ihmisiä kehoitetaan toimimaan utilitaristisesti. Jos joku jää heikommalle, hänet autetaan takaisin jaloilleen,ja kun hän on lähtötilanteessa, hän on taas omillaan.

-Rangaistuksista pahin on yhteisön ulkopuolelle sulkeminen, tällaiset hylkiöt voivat sitten perustaa oman porukkansa jonnekin vähän kauemmaksi. Lievempinä rangaistuksina lievää ruumiillista kuritusta, ja väkivallan uhkaa, joka yleensäkin vaikkapa lapsia kasvattaessa on osoittautunut huomattavasti itse väkivaltaa tehokkaammaksi.

-Jokaisella on vapaus uskoa mihin tahtoo, tai olla uskomatta mihinkään. Se on jokaisen henkilökohtainen asia, joka ei kuulu kenellekään muulle, mutta kuuluu merkittävänä osana ihmisen kuolevaisuuden järjelliseen mieltämiseen. Eri uskontokuntaan kuuluvilla oikeus harjoittaa uskontoaan vapaasti, kunhan toiminta pysyy itsenäisenä, ilman saarnausta ja käännytystä. Filosofinen keskustelu eri uskontojen pohjalta on kannustettua, ja ennemmin pyritään keskittymään eri uskontojen yhteneväisyyksiin kuin eroihin, koska tässä maailmassa olemme jo nähneet miten käy kun aletaan osoitella niitä pieniä eroja pohjimmiltaan täysin samaa sanomaa kantavista uskonnoista.

-Toki tällainen hajanainen ja armeijaton yhteiskunta vaikuttaa ulkopuolisten silmästä herkulliselta suupalalta jonkun oikean sodan sivussa. Tästä syystä joka talosta löytyy ihan vain ikään kuin turvallisuusohjeena Abbie Hoffmanin Varasta Tämä Kirja! (1971) ja vaikka koko tuotanto noin muutenkin. Pointtina se, että jokainen kansalainen on muutettavissa metsäsissiksi yhteisiä vihollisia vastaan, ja molotovit lentää ja vihollisen suolet putoaa silppuna metsään..Kaikki on siis IHAN VITUN NINJOJA! Jos joku yhdyskunnista alkaa uhitella, muut voivat pistää sen matalaksi, ihan vain pikaisena henkisenä luunappina.

-Yksilöllä on täysi vapaus ja ymmärrys, toisaalta vapaus tehdä mitä lystää, mutta myös vastuu ymmärtää, että jonkinlainen maailman karma nyt vaan on tykännyt kostaa kaiken paskan läpi maailmankaikkeuden historian. Koko systeemin perustana olisi siis ihmisten älykkyyden kehitys ja henkinen LEVEL UP, fyysisen kunnon ylläpito yhteisillä, mielekkäillä töillä ja askareilla, ja valmiudet estää mahdollisen alistajan aikeet. Eli siis eräänlaisia soturimunkkeja. Nämä porukat eivät tietysti voisi olla liian isoja, koska muuten alkaisi heti syntyä jonkinlaista hierarkiaa, mikä ei ole suotavaa. Demokratia olisi suoraa, jokaisen äänellä olisi väliä, ja vain sinä kuukautena vallassa olevalla olisi tasapelin sattuessa yksi ääni enemmän. Kyseiset vastuuhenkilöt vaihtuisivat riittävän usein, jottei nykyisen kaltaista eduskuntaa loisineen pääsisi syntymään.

Mikä tässä on niin vitun vaikeaa? Meillä on Suomessa käytännössä ihan hyvä pohja, mutta sen päälle on kustu ihan täydeltä laidalta. Aika pitkälti tämän nykyisen hallituksen aikana. Koko ajan on sukelleltu naama edellä paskaan, ja aina kun olisi aika ottaa vastuu, yllättäen siitä onkin luikerreltu irti ja jos oltaisiin tehty kuten suuret viisaat meille kertoivat, olisi tilanne muka eri. Eihän siinä olisi mikään, ellei se olisi niin läpinäkyvää, ettei sitä usko kukaan muu, paitsi ne äänestävät kotiäidit, mummot, yritysjohtajat ja "varakkaat", jotka kiimassa antavat itsensä upota Kataisen rehellisiin ja lämpimiin, sympaattisiin kasvoihin, ja juoksevat äänestämään. Mielestäni näissä vaaleissa jokaisen pitäisi jättää äänestämättä, pestä kätensä tästä ja sanoa: "Se ei selkeästikään toiminut. Kokeillaan jotain muuta."
Pullo bensaa, rätti, liekki. You know what to do.

Keikoista ja asenteesta..

Suen nappasin tänään, ja siinä joku tamperelainen rokkibändi lesoili miten ovat itse organisoineet kiertueen yhden toisen bändin kanssa ja että miten jotkut valittaa kun hommat ei etene, eikä tee mitään asioitten eteen. Sitten ajattelin että no nyt on varmaan pojilla sitten ihan hyvin keikkaa. Paskan vitut, niillä oli seitsemän keikkaa missä sattuu ihan miten sattuu pitkin kevättä, ja se oli niitten kiertue. On meilläkin nyt kuus tai seitsemän, ja luultavasti niitä tulee vielä muutamat enemmän, keikkaa sikin sokin pitkin kevättä, ja on soitettu tämänkin vuoden puolella jo kuusi keikkaa, eikä mulla ole missään välissä tullut mieleen sanoa tätä kiertueeksi. Sitä Lapin pätkää ehkä voi, kun on kaksi tai kolme keikkaa peräkkäisinä päivinä, mutta jos on vaan nuo kaksi, niin ei oikein sitäkään. Eikä juuri kiinnostakaan, mutta en mä nyt parilla päivämäärällä lähtisi tuulettamaan että meillä on kiertue, vittu kun ollaan omaehtoinen yhtye. Se on juuri sellaista turhaa hapatusta jota mä vierastan näissä suomalaisissa keskipienissä hevibändeissä. Samoin kuin se, että jotkut keskipienet ja pienemmät bändit ei suostu lähtemään keikalle ilman jotain parin sadan euron keikkaliksaa. Matkakulujen puitteissa ymmärrän tällaisen paremmin kuin hyvin, mutta joku 200 + bensat + ruoka + majotus kuulostaa mun mielestä jo aika tyhmältä. Siinä voi sitten miettiä itse miksi ei kelpaa ja stressata kun ei bändihommat oikein lähde.

Muutenkaan ei oikeasti jaksa stressata oikein mistään tuollaisesta, koska nämä asiat kulkevat aika omalla painollaan, ja mekin aletaan kelvata keikoille jo vähän ympäriinsä. Se on mielestäni aika vitun siistiä. Tänä keväänä on ollut ja on enemmän keikkoja kuin varmaan ikinä, mutta on tätä varten sitten pari vuotta istuttu himassa ja kiroiltu kun on niin tylsiä viikonloppuja. Sen lisäksi meillä on ihan vitusti hyviä kavereita. Ei mitään sellaista väkinäistä "teidän pitää hoitaa keikkoja meille, kun me on hoidettu teille", vaan ainakin mun puolesta sellaista rehellistä järjestämistä.

Tahdon soittaa sellaisten bändien kanssa, joista ite tykkään, koska en tahdo että keikoista jää mitenkään päin paska maku suuhun. Feastem, Famine Year, Nistikko, kaikki Änärin viritykset, Nothing More To Eat, Gaf, tulevaisuudessa Tinnerit ja toivottavasti vielä Arsonitki on kaikki olleet niin hauskaa porukkaa ja inspiroivaa kuunneltavaa, että niiden kanssa ihan oikeasti tahtoo soittaa keikkoja. Ja jos me kelvataan jonnekin soittamaan, niin mielellään koitan vetää samalla mahdollisimman monta muutakin bändiä sinne. Se on yksi grindin parhaita puolia, samana iltana voi helposti soittaa 4-5 bändiä kun setit ei ole mitään megalomaanisia metallicavetoja. Tietysti se bensojen muodossa tarkoittaa kapeampaa siivua sitä RAHAA, joka kaikkia kelan ja sossun tätejä tuntuu kiinnostavan, mutta eipä oikeastaan kiinnosta. Me lähdetään ihan hyvillä mielin vaikka Tornioon ilman bensoja, jos siellä on hauskaa. Ja olen oppinut näistäkin jo sen, että mitä epäselvemmät on lähtöolosuhteet, sitä parempi meno on paikan päällä. Ja kyllä me yleensä on levyjä myymällä saatu bensat paikkailtua, mikä on ollut positiivista, kuin myös se, ettei vähän kauempanakaan ole tarvinnut soittaa tyhjille seinille. Ellei lasketa Padasjoen kotibileitä, mutta se oli muuten kaikessa outoudessaan kivaa.

The Rape

Tuo biisi tuolta viime yönä linkittämältäni demolta kertoo raiskaamisesta. Ei pelkästä siitä Burgessin "vanhasta kunnon sisään-ulos tempusta", vaan myös oman auktoriteetin henkisestä raiskaamisesta. Mun nuppiin ei vain yksinkertaisesti mahdu, että miten päin se, että sut on koulutettu ymmärtämään ja ylläpitämään lakia ja järjestystä, olisi muka lieventävä asianhaara rangaistusta mietittäessä? En tiedä jos tähän sovelletaan jotain mulle tuntematonta "filosofista" logaritmiä, mutta minun oikeudenmukaisuuden käsitykseni mukaan asian pitäisi olla päinvastoin. Jos lain ja järjestyksen ylläpitäjä raiskaa oman auktoriteettinsa tuoman vallan ja vastuun, rangaistuksen pitäisi olla kaksinkertainen sellaiseen ihmiseen nähden, jolla luultavasti ei ole mitään käsitystä siitä, mitä ollaan tekemässä.

Toinen juttu, joka ylipäätään ottaa vitusti päähän on se, ettei vuonna 2011 meidän oikeuslaitoksetkaan toimi oikeastaan yhtään missään päin maailmaa sillä tavalla kuin pitäisi. Oikeussalit ovat muuttuneet asianajajien ja syyttäjien pokeripöydiksi, joista vapaana ja rikkaampana poistuu se, jolla oli parhaat selitykset. Tämän näkee loistavasti esimerkiksi Ior Bockin puukottelusessiot suorittaneen miehen tapauksesta, joka siis luultavasti oli vaan vittuuntunut duuniinsa ja päättänyt päästää työnantajansa päiviltä, oikein tajuamattakaan että kuinka iso juttu siitä voisi nousta. Intialaissyntyinen mies vetosi siihen, että oli ollut vailla ymmärrystä (1 asianajajien kuvakorteista, hulluus!) ja että Ior Bock oli opettanut hänet polttamaan marijuanaa. (2. kortti, jota käytettiin vaikkapa Mansonin istunnoissa aika paljon.) Mä vähän sanon että jos intialaissyntyinen mies menee Ior Bockille duuniin, niin se kyllä tietää kuka se on, ja mitä siellä tehdään. Se ei ole mikään työkkärin kurssin harjoittelupaikka. Kolmas kortti on tietysti katumus, ja kyllähän kolmosilla ja hyvällä bluffilla jo ehdonalaisen voittaa.

Tähän, ja vielä ennemmin raiskauksiin liittyen päästään tietenkin uskontoon. Kaikissa kristillisissä kirkoissa, etenkin herätyksellisissä ja katolisessa, vähemmän luterilaisessa, mutta aivan varmasti siinäkin, tykätään panna lapsia. Se on jotenkin mielenkiintoista, että se on niin yleistä, että siitä voi tehdä vitsin ja kaikki tajuavat heti mistä on kysmys. Se ei siis ole mikään "no pari meistä nyt ehkä kuksaisi muksua kerran" juttu, vaan ennemminkin suurempi ja isompi vamma kirkon muutenkin vähän sisäsiittoisessa DNAssa. Lisäksi Vatikaani on monet kerrat peitellyt pedofilia tapauksia ja maksanut lapsia ja heidän perheitään hiljaiseksi siitä että pojalla saattaa olla identiteetti ja loppuelämä vähän murusina. Näitä paljastuu melkein joka viikko lisää, enkä ihmettelisi jos joskus kolmen vuoden päästä selkiäisikin että kristillinen kirkko ja kaikki sen symboliikka olikin vain maailmanhistorian suurin pedofiilirinki. Osataan sitä kyllä idässäkin, esimerkiksi Gandhi koetteli itseään makaamalla alasti alastomien nuorten tyttöjen keskellä, kuinkahan hyvää se on tehnyt näitten tyttöjen mielenterveydelle?

Raiskauksista vielä sen verran, että mielestäni se on tekona huomattavasti pahempi, kuin tappo. Raiskaus on hyökkäys ihmisen seksuaalisuutta ja identiteettiä kohtaan, ja se romuttaa kaiken sen luottamuksen ja huolettomuuden, jolla on suhtautunut ympäröivään maailmaan. Näin mutuna toki, mutta uskoisin olevani oikeilla jäljillä ainakin lähtökohtaisesti. Tapon uhri on siitä eteenpäin kuollut. Hänelle ei jää teosta mitään traumoja, ei mitään ymmärrystä eikä käsitystä. Toki se on läheisille kovempi pala, koska se on taas hyökkäys enemmän heitä kohtaan, he ovat menettäneet jotain. Raiskauksen uhrin kohdalla uhri sentään on yhä olemassa, ja ihmiset eivät oikeastaan kaikessa egosentrisyydessään osaa ajatella elämää jossa häntä ei olisi, ennen kuin hän on poissa. Sitten alkaa kaipaus siihen, mikä ei enää tule takaisin. Kuulostaa ehkä kylmältä, mutta tällaisia olentoja ihmiset oikeastaan ovat

Tällaisen asian tunkeminen alle minuutin biisiin on sinänsä haasteellista, mutta se on aina yhtä innostavaa ja mielenkiintoista. Joka lauseeseen pitää tunkea tarkoitusta ja asiaa. Tiivistämisen jalo taito.

uutta Cut To Fittiä (taas!)

http://www.mediafire.com/?o6h9932z8uww390

Yllä pönöttävästä linkistä saa ladattua meidän eilen ja tänään nauhoitetun Destructive Devices -molotovin cocktailin uusia biisejä. Ei otettu mitään stressiä mistään, paahdettiin vaan ne läpi. NATOssa meillä on hieno ja kaunis poikakuoro, jossa ölisevät Muay Thain suomen mestari, Kolkankadun Les Claypool, Rahamies ja urbaani korpifilosofi Raxi Raatikainen, sekä Cut To Fitin omat Eetu ja Vili. Meikäläinen toimi kapellimestarina heiluttamassa syyttävää tahtipuikkoa, josta ei kyllä ollut mitään vitun apua kun ei ne oikein osanneet kännissä huutaa niitä kohdalleen, mutta todisteena siitä, että meillä on kavereita, laitoin ne täysille. Volumetaso jäi suhteellisen alas, kun en uskaltanut vetää niitä ruvelle, mutta teillä nyt toivottavasti on varaa nostaa. Mukana myös mun tänään koko illan tekemäni hienot kannet. Parempi olis maittaa, saatana!

Anarkia2011

Maailma herää. Ihmiset ovat vihdoin syntyneet tulesta uudestaan, hengittäneet ilmaa omilla keuhkoillaan ja rääkäisseet sen ensimmäisen pakollisen elonmerkin. Kreikka (no, siellä nyt on hengitelty jo pitemmän aikaa, mikä on vitun hyvä), Irlanti, Libya, Egypti, koko maailma alkaa pikkuhiljaa tajuta, että kyllä tässä on nyt aika kauan istuttu suu auki kusisateessa. Suomessa on vain pettymys nähdä, että tämä aivan sama voima sitten projisoituu Perussuomalaisten äänestämiseen, eikä anarkistiseen interventioon. Mutta Suomessa ei osata suuttua. Suomessa ei osata tuntea impulsiivisesti, koska naapurit voivat nähdä, ja jutut leviää tuolla kylällä, kyllähän meistä jokaikinen sen tietää. Siksi mä olen päättänyt ainakin nousta tätä vitun uneliasta apatiaa vastaan, vaikka en saisikaan aikaan muutosta. Ainakin voin pakottaa ihmiset ajattelemaan sitä, mitä mieltä he itse ovat asioista, aivan sama ovatko he kanssani samaa mieltä, vai pitävätkö he minua lapsellisena ja yksinkertaisena. Ihan rauhassa, koska tiedän olevani molempia. Ja tällä lapsenomaisella yksinkertaisuudella on mielestäni vain ja ainoastaan hyviä puolia, koska se erottaa minut niistä "aikuisista" jotka eivät uskalla käydä paskallakaan jos on olemassa riski, että naapurit saavat vihiä.

Mielestäni on vain ja ainoastaan hienoa että jokapuolella syöstään idiootteja vallasta, niin täälläkin pitäisi. Halosessa ei mitään vikaa, mutta koko hallitus pitäisi oikeastaan laittaa lihoiksi tai ainakin iskeä porttikielto politiikkaan jos ei muuta. Aika alkaa olla kypsä tällaiseen rytinään, koska täytyy olla aika tyhmä jos ei ymmärrä, että olot ympärillä huononevat koko ajan. Tai no, ei kai se näy jos on vakiduuni ja mukava kämppä jonka pystyy pitämään, telkasta tulee kivaa ohjelmaa ja se suurin nuoruuden viha ja into alkaa tehdä tietä aikuisuuden "kypsyydelle" joka tarkoittaa käytännön tasolla sitä, että perseesi omistaa vakuutusyhtiö, aivosi Alma Media, talosi pankki ja autosi joku velan takaajaksi ruvennut lähisukulainen tai ystävä. Oma elämä on hienoa kun se on niin vapaata!

Olen huomannut usean tällaisen kypsemmän ihmisen naureskelevan kaikille periaatteille ja ideaaleille, joista ihminen voisi mahdollisesti pitää kiinni. Helppo nauraa, kun on itse sanonut kaikille ideaaleille hyvästit. Helppo halveksua, koska se on itselle keveämpää, kuin katkeruus. Olen myös huomannut miten kaupunkilaiset nauravat kaikille jotka haaveilevat jonkunlaisesta maalaiselämästä, mutta omalla kohdallani selkeä ero on ainakin se, että minä tiedän mitä se on.

Mä en kaipaa mitään epärealistista hippikommuunia jossain Sammatissa, mä kaipaan sellaista elämää, jonka olen jo nähnyt ja hyväksi todennut, tiedän että se toimii ja tiedän että sillä tulee toimeen. On vain täysin eri asia yrittää minkäänlaista autonomiaa edustuksellisessa byrokratiassa, jossa valtiosta irrottautuminen on tehty käytännössä mahdolliseksi. Keski- ja Itä-Euroopassa köyhät ovat vitun köyhiä, mutta kuulemani ja näkemäni mukaan onnellisia, koska jos joku haluaa pysyä erossa valtiosta, kukaan ei huohota niskaan. Amerikkalainen malli toimii tässä: jos et pärkää, asu ojassa, kuten Impaled Nazarenen Luttinen asian kiteytti. Niin sen pitäisi mielestäni olla siinä mielessä, että antaisivat sitten myös olla rauhassa, kun ei halua kuulua maailmaan. Mutta se ei ole vaihtoehto, koska meidän täytyy ylläpitää hyvinvointiyhteiskunnan kulissia, jossa kaikkien pitää selvitä. Mitä se kertoo, että voin kaikkein parhaiten ollessani työttömänä, täysin erossa muista ihmisistä, televisiosta, byrokratiasta ja kyttäämisestä? Mielestäni aika vitusti.

Julistan sodan apatiaa vastaan. Eläkää elämänne, olkaa ihan vitun sekaisin jos tuntuu siltä, älkää pelätkö tai välittäkö siitä mitä muut ajattelevat. Se on yksi ja vitun sama. Ne eivät elä teidän elämäänne, eikä niillä ole mitään valtaa SINUN ylitsesi. Jos tahdot maksaa pankille velkaa ja rakentaa Kataisen "paremminvointiyhteiskuntaa", niin anna mennä, haistata minulle paskat ja jatka! Mutta älä tee kaikkea kyseenalaistamatta itseäsikin. Hajota itsesi osiin, katso mikä on tarpeellista ja mikä ei, rakenna itsesi paremmaksi ihmiseksi itsellesi ja ympäristöllesi. Rakenna itsesi ehjäksi ihmiseksi, ja ennen kaikkea rehelliseksi itsellesi.

Ostin levyjä

Ostin tänään levyjä, kun ei mun liksalla kykene vuokraakaan maksamaan niin käytän sen sitten oikeasti hyödyksi, omaksi hengen ravinnokseni. Vitutus on ollut sen verran kovaa, että on pitänyt muutama levy tässä ostaa, mukana myös viikonlopun ostoksia:

Grindimmät

Famine Year - demo MMXI. Aivan saatanan tiukka rypistys. Lähtee kovalla d-beat biisillä Jossain Kulkee Raja, jonka voi kuulostella vaikka bandcampista famineyear.bandcamp.com

Feastem - World Delirium. Järkyttävän hyvä ja tasapainoinen levy, kaikista näistä ostetuista eniten ollut kuuntelussa ja parasta raivoterapiaa. Sisältää maailman parhaan paskantamisesta tehdyn biisin I Create. Pohjalta Kuuluu ja Kahdella Haulilla, Dead Eyes, ja oikeastaan kaikki muutkin biisit ihan täyttä rautaa, ei yhtään turhaa riffiä tai heikkoa hetkeä.

Rotten Sound - Cursed. Hyvä lätyskä, ehkä voisi ollu jonkunlainen outro, kun ei tosta levystä koskaan oikein tajua että mihin se loppuu ja mistä se alkaa, mutta tykkään tuosta kokonaisuudesta ja miten ne biisit on jaettu osiin. Varmasti aukeaa lisäkuuntelulla, nyt saa jo pään nykimään ja Panu on kyllä vääntänyt järjettömän tiukkoja soundeja "viimeaikoina".

Muut

Johnny Cash - Ain't No Grave. Aluksi oli ihan pieni pettymys ekaa biisiä lukuunottamatta. Siinä on niin tolkuttoman siisti slidekitara ettei mitään järkeä. Muutenkin kuuntelin että oli tolla levyllä ihan siistejä instrumentteja ainakin, ehkä sitä pitää kuunnella enempi kuin yhden iltapäivän. Aika monet biisit tässä on sellaista "ei satu enää" kamaa, kun vaikka kolmosella oli sitä kuolemista ja synkkyyttä paljon enemmän. Se on ehkä paras noista Cashin levyistä. Vitonen pitäisi ostaa joskus. Kun kävelisi halvalla vastaan.

Them Crooked Vultures - Them Crooked Vultures. En kerennyt edes kuunnella, mutta kun on Josh Homme ja Dave Grohl samalla levyllä, pakko olla vitun hyvä.

Cult Of Luna - Eternal Kingdom. Tämän pakan kovin yllättäjä, muistan lukeneeni tästä levystä jotain vanhaa haastattelua ja oli vitosella niin ostin, onneksi. Kunnon Neurosis -fiilistelyä, jota ei koskaan ole maailmassa liikaa. Musiikkia vapaana kaikista turhista kahleista. Itseasiassa aika monet jutut tässä kuulostaa tuolta meidän Fire Worksilta, jonka saa vieläkin ladattua Keep The Grindcore Alive-blogista. Löytyy kai meikäläisen seuraamista blogeista. Jos ei, niin lisään sen sinne.

Lisäksi ostin Studio Julmahuvin DVDn kun vihdoin ja viimein löysin, ja nyt alan ruokkia nälkiintynyttä sieluani sitten sillä. Olen siitä onnellisessa asemassa, että multa meni koko Julmahuvi aikanaan ohi ja kaikki vaan kehuivat sitä mulle,nyt saan kaikessa rauhassa pällistellä kaiken ja röhöttää niille itsekseni. Olen tässä piirrellyt Cut To Fitin tulevia paitoja, mitä varmaan kohta tehdään kun kerta loppuu levyt keikoilta jossain välissä kuitenkin.

"Jere, 21, Vitun kyllästynyt internettiin."

Mä alan kyllästyä koko internetiin. Tarkemminhan sanoen olen jo kauan ollut kyllästynyt koko maailmaan, ja olen täysin vakuuttunut siitä että asuisin onnellisemmin autossa jossakin päin Keski-Eurooppaa, pyörien ehkä jossain Kreikassa mellakoimassa ja mesoamassa jos enemmän olisi liikunnan puutetta. Mutta nyt olen etenkin väsynyt internetiin. Erityisesti sanaan "trolli", jota kukaan ei tunnu oikein käsittävän mitenkään päin oikein, saatika sitten ymmärtävän mitä se tarkoittaa.

Internet keksittiin aikanaan CERNin maailman suurimman drag-kiihdyttelyradan sivutuotteena joskus epämääräisenä ajankohtana kasarilla, ja kapitalistit tajusivat lyödä sille hintalapun kylkeen ysärillä. Kun tultiin uudelle milleniumille, ja juuri hiukan yli kymmenen vanha allekirjoittanut opetteli pelaamana Jippiin palvelussa hidasta blijardia, internet oli ihan helvetin hieno juttu, jonka kautta syrjäytymisvaarassa kasvava yksinäinen maalaismukelo sai aivan uudella tavalla kavereita ja kosketusta ulkomaailmaan. Se oli hienoa, ja biljardin pelaaminen oli aivan sivuseikka ihmisiin tutustumisen rinnalla. Internet oli vielä nuori ja hidas, nykyajan nuori ei todellakaan jaksaisi odottaa yksinkertaisen pallopelin latautumista viittä minuuttia pyörimättä ympäriinsä tuolissaan tuskanhiki otsalla helmeillen. Kukaan ei tuntenut käsitettä trolli, ja sellaisia ei oikeastaan ollutkaan, meitä 13-vuotiaita räkäpäitä lukuunottamatta.

Sarkasmi on puolestaan jonkinlainen itseilmaisullinen defenssi, jolla ulkomaailma pyritään murtamaan henkisesti, kun ollaan itse niin heikkoja ettei voida ottaa sitä vastaan. Se on toki myös retoriikan keino, ja taiteenlaji, joka alkoi kukoistaa erityisesti täällä internetissä, kunnes se kasvoi yhdeksi sarkasmin pöpeliköksi, jossa et pääse lauseessasi puoleen väliin ilman että joku lainaa sitä, ja heittää väliin jotakin helvetin näppärää. Koko käsite on oikeastaan raiskattu täysin, enkä kutsuisi itseäni, tai ketään muutakaan internotissa pätevää vesipäätä sarkastiseksi. Lisäksi ongelmana on se, että jokainen täällä kuvittelee olevansa jonkunlainen kielellinen nero (Jos olet joskus käyttänyt itsestäsi termiä "verbaalinen ilotulite", olet luultavasti mielikuvituksettomin nilviäinen maan päällä, tai alla.) ja tahtoo saada oman äänensä kuuluviin, vaikka ei olisi yhtään mitään sanottavaakaan. Siksi jokaisella on vähintään kolme tällaista blogia, jossa pitää tunkea maailmaansa muiden lärville väkipakolla.

Alluusiot ovat katoava luonnonvara. Kukaan ei enää osaa tai jaksa lukea oikeita kirjoja, joten suurin osa kirjallisuuden, tai yli neljä vuotta vanhan populaarikulttuurin ilmiön käsitteistä tai viittauksista menevät suhinalla ohi, ellei joku vanha patu niitä tajua jossakin kirjaston tietokoneen vuorottelupäätteellä. Tai jos ihan tietoisesti viittaat johonkin vanhempaan pohjateokseen ja kuvittelet olevasi kerran elämässäsi näppärä, joku tulee kuittaamaan sen iloisella "WANHA!!!!11½!!"lla. Tyhmyys jyllää, koska kukaan ei tarvitse minkäänlaista ajattelu/päättelykykyä esitelläkseen järkeään, jo perseestä revitty statistiikka riittää, ja wikipedia tietää sen mitä sinä et. Wikipedia on hyvä juttu joo, mutta sekin on ihmisten kirjoittamaa, ja se hanuristatistiikka on aina jonkun rahoilla tehty.

Koko internet tuntuu olevan jatkuvassa sodassa ja räjähdyspisteessä, jossa et oikeasti voi sanoa tai tehdä yhtään mitään, ilman että joku tulee itkemään jostain hevon vitun turhasta. Mä kaipaan oikeaa keskustelua ja ajatustenvaihtoa, oppimisprosessia ja kehittymistä, sen sijaan saan jauhaa näitä monologejani illasta toiseen. Aika monesti olen miettinyt lopettamistakin, ja lopetankin heti kun ei tunnu siltä että täytyy jatkaa. Tähän asti on kuitenkin täytynyt. Jospa joku kehari vahingossa eksyy joskus, ja mahdollisesti oppiikin jotain. Siinä toivossa mä jätän jäljen binääritodellisuuteen, jos joku meidän jälkeinen laji vaikka saakin pääsyn internetiin ja löytää nämä ja voi arkistoista kaivaa asioita ja piirtää kuvan siitä ihmiskuntaan kyllästyneestä ylimielisestä ja itsekeskeisestä runkusta, joka mä olen. Sitä odotellessa.

Working Man Blues

Menen automaatille. Tänäänhän on se reilun viikon ajan odotettu onnen päiväni. Tänään saan elämäni ensimmäisen työmarkkinatuen kuukauden työharjoittelusta. Samalla se on ensimmäiset työkkärin kautta koskaan nostamani rahat. Näppäilen tunnusluvun ja kuikuilen ympärilleni, josko joku narkkari urkkisi selän takana arvokasta numerosarjaa. Tilin saldo napsahtaa hetken latailun päästä ruutuun. 254 euroa. FUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUU, lol pip, ja kaikki muut internet-suomi-internet sanakirjan tarjoamat selitykset sanaparille "VOI VITTU!".

Mä tiesin että tässä maassa lusmuilu kannattaa enemmän kuin paskaduuni, mutta mä ajattelin että tämä ei olisi paskaduuni. Mä ihan oikeasti uskoin, että teen työtä jollakin kahdenkymmenenneljänkin euron päivärahalla. Mun laskupään mukaan kuukaudesta saisi vähän enemmän kuin tuon. Ei tässä muuta, mutta mulle jäisi vuokrasta oman osani maksamisen jälkeen (onneksi Eetu sentään maksoi koko vuokran kuun alussa)vielä 4 euroa. Parasta tässä on vielä se, että mulla on kaksi viikkoa harjoittelua, ennen kuin pääsen palkkatuelle, joka ei sekään kai mitenkään älyttömän paljon rahaa ole. Alunperin yrittivät kahden kuukauden harjoittelua, mutta puhuin sen sentään puoleentoista. Houkutus heitellä työkkäri ja Kela täyteen polttopulloja on taas aikas suuri. Feastem lievittää vitutusta ainakin vähän. Hampaita pitää purra koko ajan yhteen ettei alkaisi huutaa mukana. Kissat säikähtäis.

Ei kai tässä nyt silleen mitään. Maksan Eetulle vuokran ja teen sitten tuota päiväduuniani nälissäni, nuokkuiltoina saa onneksi safkaakin. Duunissa ei itsessään ole ihan oikeasti mitään vikaa. Mulla ei ole mitään työtä vastaan. Siinä vaan tulee mukana ihan hevon vitun paljon kaikkea turhaa lipun ja lapun vääntämistä, vitutusta ja hampaitten kiristelyä. Kaikkea mikä ei kuulu siihen TYÖHÖN, mutta on ihan erottamaton osa sitä. Pienet byrokraattiset solmut, joihin kävelet huomaamattasi ja huomaat sitten roikkuvasi niistä kaulastasi. Viime kuussakin niitä tuli ainakin kolme ennen kuin sain vietyä laput Kelaan. Lisäksi, jotta ihmiset pysyisivät hämmentyneinä ja helposti harhaanjohdettavina, systeemit tietysti muuttuvat riittävän säännöllisin väliajoin, ettei ketään voi saattaa vastuuseen teoistaan, kun he eivät vastaa enää siitä puolesta.

Onpahan taas ainakin Seuraavat kymmenen Cut To Fit biisiä jo käytännössä tehty. Vituttaa.

Grindiä Katseessa ja netissä

Eilen oli taas yksi siisteimmistä illoista elämässä. Näitä alkaa kertyä, mutta sehän tarkoittaa vain sitä, että voiton puolella ollaan, eikä elämä valu hukkaan turhana tasaisena mattona kakkaa. Parempi näin. Eilen oli siis Jyväskylän Pub Katseessa grindcoreilta, Famine Year, Feastem, Slash Dementia ja me. Oli aikasen jees meno, Feastemin porukkaakaan ei ollut nähnyt ihan hetkeen, ja kaiken lisäksi sai nähdä ne taas livenä.

Lahden päässä Eetu sai taas leikkiä Tetristä kamojen kanssa, se on kyllä ihan ihme sademies mitä tulee uhkapeleihin tai kamojen roudaamiseen. Se on siis selkeästi sen erikoisosaaminen tässä ryhmässä. Saatiin siis bassokamatkin autoon mahtumaan ja päästiin ihan suhteellisen ajoissa lähtemään. Pysähdyttiin taas Joutsassa ja ostin siitä Eetun kiusaksi pekonihampurilaisen, jonka söin sitten niin hitaasti kuin mahdollista. Koska sillä ei ollut rahaa. Ja mulla oli. Mulla on riittänyt 150 euroa puoli kuukautta, mikä on aika hyvin tässä maassa, kun sillä ruokkii kaksi ihmistä joka päivä. Jyväskylän päässä oli Feastemit ja Slash Dementiat jo roudailemassa, se Katseen systeemi on aina aluksi aika sokkeloinen, mutta kyllä sen sitten pikkuhiljaa oppii hahmottamaan ja ymmärtämään. Itseasiassa aika äkkiä. Kuitenkin.

Slash Dementian keikan istuin siinä paitamyynnissä lueskelemassa hauskoja, uskonnollissävytteisiä sarjakuvia, ja katsellen Konstan rumpujen soittoa. Sen ilmeet on aina hauskan hätäisiä, se näyttää aina siltä kuin sillä olisi hillitön kiire päästä biisissä eteenpäin. Soitto itsessään on saatanan napakkaa, mutta se kontrasti sen, ja ilmeitten välillä on hauska. Famine Yearille lupasin kuvata vähän videota ja valokuvaa, mutta eihän mulla riittänyt kamerassa akku, ja kun ne vielä soittivat niin hyviä biisejäkin, ettei voinut olla huutamatta ja reuhaamatta, niin ei se oikein onnistunut.

Oma keikka meni ihan hyvin, rikottiin kai basarimikin ja laulumikin piuhat, ja Eetun bassopedaalin adapteri taisi kärähtää. Muuten meni ihan hyvin. Niin hyvin että voisin laittaa sen vaikka ihan youtubeenkin tässä. Noin, nyt se latautuu sinne ja löytyy siis jossain vaiheessa kun hakee sitä. Sen jälkeen oli aika palasiksi hakattu olo, ja on vieläkin. Sitten oli Feastemin vuoro, ja se oli jotenkin aika helvetin siistiä niin monelta kantilta. Kun lähtee soimaan joku Last Shelterin hidastelukohta, ja sä tajuat että tämä on nyt se biisi ja se kohta, joka on niin useilla työkkäri-kela-sossu-kiertueilla valunut hypnoottisena aaltona korvakäytäviin ja aivoihin. Tämän päivää on tullut vaan kuunneltua World Deliriumia, ja se on kyllä niin kova, ettei mitään järkeä. Omat korvat aika luonnollisesti etsii sitä laulua, sen sanoitus- ja sovituspuolta. Ja nimen omaan siinä kohtaa Pete vetää kaikilta muilta maton alta. Ihan yksinkertaisesti järjettömän tiukkaa tavaraa koko levy täynnä, samoin kuin Famine Yearin demo jonka ostin, ja joka on ollut yhtä kovassa kuuntelussa. En mä osaa sanoa mitään ilman että menee juustoiseksi selkään taputteluksi, mutta en syyttä.

Tässä maassa alkaa nuo grindcorepiirit ja touhut olla pikkuhiljaa juuri sitä luokkaa kuin kaksi vuotta sitten syksyllä 2008 tuota foorumia kelaillessa toivoin. Uusia bändejä ja levyjä tulee, keikkoja järjestellään jatkuvasti ja nämä systeemit pyörivät omalla painollaan, koska on asialle omistautuneita ihmisiä, joilla on into ja tahto tehdä näitä juttuja. Jotain sellaista, mitä voisi olla toki monissa muissakin "skeneissä" jos ne eivät olisi niin saatanan levällään ja hajallaan tuhansissa eri alagenreissä. Onhan niitä grindissäkin, mutta lopulta se on kaikki sitä samaa epäinhimmillistä möykkää, josta kukaan ei saa kuitenkaan mitään selvää. Se yhdistää niitä, ja toivottavasti jossain vaiheessa se leviää myös näitten hommien ulkopuolelle niin, että voisi lukea kaikilta näiltä bändeiltä levyarvioita, joissa ei mainittaisi kertaakaan Rotten Soundia. Tuon foorumin hienoja puolia on oikeastaan se, ettei se yritä millään tavalla olla asiallinen tai asiaton, se vaan on. Se ajaa samaa asiaa, kuin kirjeenvaihto aikanaan, mitä viimeksi Rentukassa naureskeltiinkin, että olisipa ollut hauska perustaa tällainen messageboard 80-luvulla, postittaa viestejä toisilleen, odottaa kaksi viikkoa ja saada vastaukseksi ryyppyreissun kuvaukseen joku ":D".

Nyt ei oikeasti voi kuin hymyillä ja sanoa hyvillä mielin, että Life is vitun good, ja käydä nukkumaan.

It's GOSHIRAAAAA!

Nyt nähdään Japanian kawai-pitoisella ihmemaalla miten käy teknokratialle kun valtaeliitti (ei siis mikään höpönlöpönilluminati-eliitti, vaan konkreettinen "meil-o-fyrkkaa-fyffee-fygyy"-eliitti) saa päättää kaikesta, kaiken hankkimisesta ja rakentamisesta. Kaikki tehdään tietysti niin halvalla kuin mahdollista, koska turvallisuus on asia josta voi aina tinkiä jos sillä säästää muutamia miljoonia. Voidaan ajatella että "No jos se maan kuori nyt päättää alkaa enempiä rytistä, niin siinähän rytisee, ei me sille mitään mahdeta kuitenkaan", ja valittu joku betoni-lumisohjoseos ydinvoimalan suojaavaksi rakenteeksi tai jätetty ne diesel-aggregaatit ostamatta. Toki rakennuttajat on meilläkin heti leveilemässä että meidän voimaloihin voi lentää vaikka lentokone ja se seinä pysyy naarmuttomana. Joo, varmaan voi noihin Japanian ydinpommeihinkin, mutta se on ihan eri juttu kun aletaan ravistella sitä alustaa, jolla se pönttö pönöttää. Suomi nyt ei ole minkäänlaisen tektonisen lautan laidalla, mutta se ei tarkoita, etteikö täällä voisi maa järistä. Se tarkoittaa oikeastaan vaan sitä, että me ei todellakaan osata varautua siihen, jos kerran maapallo päättäisikin tyrskytellä ihmisiä ihan urakalla.

Ydinvoima on mielestäni tiettyyn rajaan asti ihan hyvä juttu. Ja se raja menee sellaisen yhden voimalan kohdalla, koska sen aiheuttama vahinko olisi vielä kontrollissa, mikäli ongelmia siis sattuisi. Ydinvoima on saasteetonta ja oikein toimiessaan turvallistakin, mutta silti meillä voisi noin globaalisti olla vähän tarvetta tarkastella vähän kantoja kaiken atomien halkomisen kanssa. Itselleni heräsi ajatus ylipäätään siitä, että maailmankaikkeus onkin deterministisesti ohjannut meitä löytämään atomit, pommit ja ydinvoiman, jotta voisimme edesauttaa luontoa tuhoamaan itsemme, koska eihän koko ydinvoiman ja tuhon keksimisestäkään ole vielä sataakaan vuotta. Ja silti se on edesauttanut jo useampaa kuolemista, kuin monet yksittäiset sodatkaan ennen sitä. Itseäni ei niin kauheasti haittaisi vaikka voimaloita ajettaisiin alas. Ei vaikka se tarkoittaisi, että oltaisiin ilta kahdeksan jälkeen ilman sähköä. Kesällä siihen aikaan ei ole kukaan kotona kuitenkaan, talvella voisi lämmitellä taloja puilla ja käyttää kynttilöitä. Onhan niissä enemmän fiilistäkin. Ehkä ihmiset taas lähentyisivät keskenäänkin, kun kaikki eivät istuisi iltoja vain koneilla ja television edessä.

Perimmäinen ongelma ja vitutus tässä itselleni on se, ettei tästä kuitenkaan opita. Rakennetaan uudelleen, suljetaan voimalaitos ja rakennetaan sille metallikuori ympärille. Sitten jatketaan elämää, kunnes jossain muualla sattuu. Ja muualla sattuu. 2012 jutuista ja Mayoista voi olla mitä mieltä tahansa, mutta on ihan fakta, että nämä jutut ovat kiihtymässä ja kasvamassa, niinkuin lukemani mukaan 25 000 vuoden välein käy. Ja se voi olla tällaista rytinää vaikka seuraavat tuhat vuotta. Eli meillä on edessämme henkisesti aika rankat ajat, ja ihminen saa todellakin todistella olevansa evoluution huippu, opetella adaptoitumaan uusiin ympäristöihin ja menetyksiin ja tuhoihin. Toivottavasti ajan mittaan kasvatamme myös immuniteetin säteilylle, koska kiitos meidän itsemme, tällä kertaa sekin on uhka, aivan toisella tavalla kuin koskaan aiemmin. Jos maanjäristykset alkavat olla pienimmillään tällaista 8,5 richterin tasoa, niin voidaan alkaa kuvitella, että pahin on vielä kevyesti sanottuna edessä päin. Täytyy alkaa luottaa toisiimme ja vähän käsittää, että raha on todellakin pienin ihmisen huolista juuri nyt. Silti vituttaa katsoa miten jotkut jaksavat juosta sen perässä ja tehdä töitä kuin millään muulla maailmassa ei olisi väliä, ympäristössä joka on vihamielinen, niskaan hengittävä ja vähintäänkin kaiken luovuuden tukahduttava. Ei kaikilta varmasti luovuutta löytyisikään, mutta jos ilmapiiri olisi positiivinen ja kannustava, veikkaisin kaikenlaisen tuottavuudenkin nousevan huomattavasti. Mutta vittuako minä näistä tiedän, kun olen toisinajattelija ja homosivari ja mitä vielä. Nyt lähdetään Jyväskylään soittelemaan vähän tuota grindcorepunkkia.

Musiikista.

Kuulin radiossa toissapäivänä jonkun uudemman Palefacen biisin, ja aloin eilen ennen töihin menoa metsästää, että mikähän se oli. Taisi olla Patinoitunut Runomies. Mun mielestä Paleface teki Laineen Kasperin jälkeen viime vuoden parhaan rap-levyn, ja nyt ajattelin että olisi tulossa uutta levyä, mutta päättikin herra tähän väliin pyöräyttää remix-levyn, joka rap-maailmassa on tuttu kyllä, mutta mulle ja varmaan parille muullekin suhteellisen rasittava kuuntelukokemus. Muistan kun yläasteella kaveri osti Linkin Parkin remix-levyn, jolla siis käytännössä oli vaan raiskattuja versioita alkuperäisistä biiseistä. Mielestäni, kuten saatatte arvata, se ei siis toimi, mutta se johtuu siitä että se tuntuu mun mielestä saman rahan nyhtämiseltä samoilla biiseillä kahdesti. Voisi sellaisen ehkä ilmaiseksi internetiin laittaa, ei siinä mitään.

Mielestäni siistimpi juttu olisi oikeasti rearranged-henkinen ratkaisu. Eli siis sovitettaisiin ne alkuperäiset kappaleet erilaisiksi. Tom Waitsin myötä mulle oikeasti avautui se mahdollisuuksien maailma, että kuinka monta täysin erilaista versiota voi samasta biisistä saada. Samaa biisiä voi sovittaa uudelleen ja repiä osiin ja rakentaa siitä jotain täysin uutta. Mielestäni se on itsessään yksi musiikin hienoimpia piirteitä. Sitä voi muovata, muuttaa, kehittää, hajottaa, rikkoa, rakentaa lisää, ja sen sydän, sanoma ja ajatus, voi silti säilyä ehjänä. Siksi yksi vaikeimpia asioita on hahmottaa, missä vaiheessa biisit alkavat olla alunperinkään valmiita. Jotkut biisit eivät ole valmiita ennen kuin niihin näppäilee vanhan, rikkinäisen mandoliinin kielien korkeita ääniä, jotkut biisit tahtovat töistä vahingossa löytyneen epävireisen pianon, jotkut ovat valmiita heti kun olet kerran soittanut ne läpi.

Teen kaikki biisit oikeastaan yhdeltä istumalta. Annan käsien viedä, en yleensä välttämättä itsekään tiedä, mitä teen seuraavaksi, annan sattuman säveltää sen siinä vaiheessa kun tulee vaihdoksen aika. Toisaalta niitä tulisi mietittyä pakostakin enemmän, jos ei tekisi yksin. Kynnys ideoitten käyttämiseenkin nousisi jo huomattavasti. Jossain vaiheessa tehdään Vilin kanssa ainakin muutama biisi popimpaa kamaa. Saatiin ajatus joskus Turusta ajellessa, ja se vahvistui taas nyt Raision keikalta palaillessa. Sellainen on vain tehtävä. Koska Peter Dolving Band on niin hyvä.

Peter Dolving Bandista kepeä aasinsilta The Hauntediin, joka on keikalla Tavastialla parin viikon päästä, ja julkaisee levynkin, jonka mä olen ennakkotilannut jo ajat sitten. Olen niin kyllästynyt siihen, että levyt ovat vanhoja jo julkaisupäivänä, ja päätin olla kuuntelematta yhtään biisiä levyltä ennen sen julkaisua. Monet ovat selittäneet että se oli pettymys, ihan poppia, ei ne saatana soita heviä enää. Tämä saa mut innostumaan vaan enemmän. Koska useimmilla näistä kuuntelijoista on mielleyhtymät joko The Hauntedin ekaan levyyn, tai rEVOLVEriin, josta nyt kuitenkin on tultu jo aika pitkä matka. Mä veikkaan vahvasti, että tämä levy on The Hauntedille sitä, mitä Mary Beats Janelle oli Locust. Se on aivan täydellinen, raskas levy, joka loppuu melkein jazz-henkiseen Nail Me-biisiin. Maksoin siitä 60 euroa käytettynä kun kaikki painokset oli loppu joka puolelta maailmasta, ja eiköhän se viime Helsingin reissulla pönöttänyt siinä hyllyssä kympillä. Ei se mitään, niin hyvä levy etten osaa olla katkera, käykää hakemassa se pois. Ette pety, kuuntelitte millaista musiikkia tahansa. No pelkästään räppiä kuuntelevalle siinä voi olla vähän vähemmän mitään. Mutta muille.

Kokoomus taas vituttaaaaaaaa.

Hesarin uutisissa oli isolla "KYSELY: SELVÄ ENEMMISTÖ TAHTOO KIRISTÄÄ HYVÄTULOISTEN VEROTUSTA!" Yllätyskö? Ei. Hyvätuloisia on vähemmän, ollaan kateellisia niille, ja pitää purkaa sitä johonkin. TAI sitten enemmistö on meitä vähän heikommassa asemassa olevia, joilla ei riitä rahat ruokaan, ja silti päätetään nostaa ennemmin ruuan hintaa tuloerojen tasoittamiseksi?! Missähä tuolta Kokoomuksen pöydistä on järki? Ainakin ihan helvetin kaukana siitä huoneesta, jossa ne istuvat päätöksiään tekemässä. Käsittämätöntä miten kukaan tämän hallituskauden jälkeen voisi edes kuvitella äänestävänsä Kokoomusta. Se on vain osoitus siitä, miten jenkkihymy puree suomalaisiin, ja "se Kataisen Jyrki on musta jotenki vaan niin sympaattinen, vaikka en oikeastaan ymmärrä mitä se sanoo". Suora lainaus eräältä naisihmiseltä.

Tottakai tämäkin laitetaan heti Perussuomalaisten kannatuksen piikkiin. Että nyt kun Soo-soo-Soini porskuttaa niin kaikki tahtovat ottaa rikkailta rahat pois ja kaikki jotka ajattelevat näin ovat vain tyhmiä Perussuomalaisia, jotka eivät tajua politiikasta tai taloudesta yhtään mitään. Tajuan molemmista enemmän kuin tahtoisin, ja voin väittää, että kysytäänpä mihin maailmanaikaan vaan, niin aina tämän kyselyn tulos olisi sama. Köyhät, jotka köyhtyvät entisestään, tahtoisivat mieluummin verottaa rikkaita. Köyhiä on enemmän, ergo, tulos on tämä. Miksi tilanne ei sitten korjaannu ja muutu? No siksi, että ne harvat rikkaat päättää. Suomi on todellisuudessa ollut ainakin koko tämän hallituskauden ajan korruptoitunut maa, mutta vasta viime vuosina se selkään taputtelu on vaihtunut raa'aksi käteiseksi, kun on huomattu ettei selkään taputtelustakaan jää kiinni. Vaan rahastapa alkoikin sitten narahdella porukkaa ihan huolella.

Vituttaa taas tämä meidän valtapuolueemme maailmankuva niin paljon, ettei veri kierrä, Kokoomus ajaa meidät jatkuvasti ojasta allikkoon ja kiemurtelee vapaaksi omasta vastuustaan mistään päätöksistään, ja koska tästä juuri kertoo biisi Cockroach (Kokkaritorakka) laitan sen mikseriin nyt.