keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Luomisen tuska, vai tuskan luominen?

Tänään oli ilmestynyt radiossakin paljon puitu tutkimus siitä, että runoilijat ja kaipa muutkin taiteilijat ovat alttiimpia mielenterveysongelmille kuin tällaisiin harrasteisiin taipumattomat ihmiset. Tarkentaen he joutuvat hullujen huoneelle 20 kertaa todennäköisemmin, kuin remonttireiska. Tähän löytyy mielestäni heti yksiselitteinen ja selkeä syy: Ihmiset ovat rottia. Kun yksi rotta ei sopeudu joukkoon, me merkkaamme sen ja syrjimme sitä, työnnämme sen pois tästä lintukodostamme. Ihmiset ovat kaikesta lajimme mahdollistamasta sosiaalisesta kanssakäymisestäkin huolimatta pieneen piiriin lämpeneviä ja kapeakatseisia. Jos sinusta ei ole hyötyä yhteiskunnalle tai et sopeudu siihen muutoin, sinut ollaan heivaamassa ulos siitä alta aikayksikön. Ja yleensäkin taide syntyy pään sisäisistä konflikteista, tavallisimmin muitten ihmisten ja ympäröivän maailman kanssa. Propagandataidetta lukuunottamatta en juuri keksi rehellistä, status quoa ylistävää ja rehellistä taiteenmuotoa. Ehkäpä antiikin Rooman ylistyksessä on ollut jotakin sellaistakin, mutta lopultakaan emme pääse niiden ihmisten päähän. Pitkälti taiteilijat ovat sielläkin kai palkkatyöläisiä olleet.

Kysymys siitä, miksei tänä päivänä ole vaikkapa Byronin ja Goethen kaltaisia kavereita, on se yksinkertainen syy että jos täällä oireillaan, niin meille ollaan lyömässä nappia naamariin jo ennen kuin diagnoosi on ulostunut printteristä. Jos konfliktit estetään, ei ole tarvetta kapinoida. Voi saman tien mennä rakentelemaan mökkejä. Enkä vähättele talonrakentajia. Monet saavat työstään rehellistä iloa, joak on verrattavissa siihen onnistumisen tunteeseen kun saat vaikkapa biisin valmiiksi. Toisaalta ainakin meikäläiseen nähden talonrakentajat saavat niitä onnistumisen tunteita huomattavasti useammin kuin minä. Ehkäpä se on myös omiaan altistamaan henkiselle epätasapainoisuudelle, että odottaa itseltään liikoja.

Tai ei liikoja, vaan yksinkertaisesti parempaa. Et ole riittävän hyvä jos et saavuta sitä jotakin, joka sinulla on tähtäimessä. Samalla tiedät, ettet koskaan myöskään tule saavuttamaan sitä, koska jos muka saisit kiinni siitä Platonin kehittelemästä IDEASTA (uskon että ainakin taiteen kohdalla jokaisella on mielessään täydellisen teoksen idea, jota ei voi koskaan saavuttaa, mutta jonka osia ja heijastumia kaikki tekeleesi eri tavalla ovat.) niin kaikki tekeminen muuttuisi kertarysäyksellä mielettömäksi ja ahdistavaksi, koska se olisi turhaa. Se täydellisyys olisi jo saavutettu, ja elämäsi olisi tyhjää. Tieto siitä, ettet koskaan saa tehtyä elämääsi tyhjäksi on tavallaan lohdullinen, mutta myös turhauttava, koska tiedät yltäväsi korkeintaan "melko hyvään". Se on omiaan luomaan päänsisäisiä ristiriitoja, jotka sitten tulvivat ulos kaikkena sinä moniulotteisena paskana, jonka olemme oppineet tuntemaan taiteena.

Käytännössä koko keskustelu on siis muna-kana-tasoa, koska se on lopultakin aivan sama, ovatko runoilijat hulluja vai hullut runoilijoita. Pääasia on se, että kaikki tämänkaltaista tietä, estetiikan, musiikin tai talonrakennuksen kautta kulkevat tulevat aina pettymään ja jossittelemaan, ihmettelemään milleissä irvisteleviä listoja ja vääriä sointuja, mikäli heillä nyt ylipäätään on yhtään todellisuuden tajua. Omalle kohdalleni ei ole sattunut vielä yhtäkään ihmistä, jolla ei olisi. Tohtorin lakki mulle päähän, kiitos.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti