maanantai 28. helmikuuta 2011

Ikävämpi juttu, ja taas jotain arkista paskaa.

Tuttu kuoli Orimattilan kolarissa. Ihminen, josta mulla ei ole mitään pahaa sanottavaa, ja itseasiassa niitä harvoja Tiirismaan opiskelijoita joista mulla on mitään hyvää sanottavaa. Lämmin ihminen, helvetin hyvä basisti ja kaikinpuolin väärä ihminen kuolemaan missään noin hevon vitun satunnaisessa tapahtumassa. Huomaan aina tällaisten asioitten kohdalla, että vaikka kuinka käsitän maailman kaoottisena paikkana jossa ei ole mitään järkeä, niin silti mulla on taipumusta uskoa determinismiin ja siihen että asiat kulkevat jotain ennalta määrättyä rataa kohti jotain kohtaloa tai tarkoitusta. Tällaiset hämmentää todella paljon, vaikka ei voi sano että se oli paras kaveri ja koittaa tällaisellakaan hetkellä olla mitenkään päin mielin kielin.. Meillä oli lukiossa pari yhteistä kurssia ja tultiin hyvin toimeen, se soitteli tuossa samalla treeniksellä meidän kanssa ja aina hymyiltiin ku tavattiin. Hyvä jätkä.

Tein tänään tuossa aamulla nopeasti biisin, töissä seisoo sellainen helvetin epävireinen piano, joten soitin sitäkin siihen. Löytyy ensimmäisenä mikseristä. Jotenkin tuntui taas hyvältä tehdä musiikkia, kun tuntuu että edellisestä biisistä on muka niin kauan. Oli vissiin kolme viikkoa. Käytännössä mä olen tehnyt omaa musiikkia viime lokakuun puolesta välistä asti. Mulla on nyt parikymmentä biisiä mikserissä, eli ne on ns. valmiimpia demoja. Viikon tauko tuntuu jo oikeastaan tosi pitkältä, ja vaikka sillä välillä tehtäisiinkin jotain Cut To Fit-hässäkkää, niin jotenkin en ajattele sitä samalla tavalla. Cut to Fit on jotain siistimpää ja isompaa, se on yhteistä ja rentoa ja hauskaa, nämä on tällaista odottamista ja sitten äkkiä tekemistä. En sano että jotain tekotaiteellista sydänveren vuodatusta, vaan oikeastaan sellaista odottamista, että se biisi hyppää sormista ulos ja tekee itse itsensä valmiiksi. En mä vieläkään osaa mitenkään päin sanoa miten mä teen juttuja. Mutta olen oppinut että yleensä joku pikku epävire tai riitasointu tekee niistä kierompia, ja mulle ne kuulostaa niin vaan luonnollisemmilta. Tältä musiikin mun mielestä vähän niinkuin kuuluisi kuulostaa.

Viime viikonlopulta jäi mun elämään sentään jotain hienoa, kun Nistikon Eetu esitteli mulle Melissa Auf Der Maurin, joka nyt on soinut nämä pari päivää aika tauotta. Hienoa kamaa, ja tuollaista olisi oikeasti tosi kiva soittaa kun olisi riittävästi kavereita bändin perustamiseen. Ehkä pitää huijata tuolta nuokulta jotkut pari jätkää tekemään jotain sellaista mun kanssa. Nyt voisin vielä vähän aikaa kuunnella musiikkia ja sitten suunnitella nukkumaan menoa, työpäivä se on huomennakin..

Olen muuten huomannut, että tämä kevään tulo tällä viikolla on ollut tosi tervetullut juttu nupille. Ei ole kylmä kun kävelee töihin, olen kuunnellut musiikkia ja nauttinut maailmasta ja sen olemassaolosta. Toisaalta se tekee tuosta kaverin lähdöstä vähän kovemmankin jutun, se ei ollut kuin pari vuotta mua vanhempi ja se ei näe enää yhtään kevättä, eikä yhtään syksyä tai talvea. Se on niin vaikea ajatus. Lopullisuus. Se saa ajattelemaan kaikkia niitä läheisiä, jotka nyt ovat kuolleet, ja sitä miten paljosta he tulevat aina jäämään paitsi. Se on kuolemissa ehkä vaikeinta. Se laittaa pisteen kaikelle sille, mitä ihminen oli elämässään. Se kirjoittaa sen viimeisen lauseen. Mahdollisuuksien maailma sulkeutuu, ja jää vain se kylmä todellisuus, lista asioista joita hän oli, ja joita hän ei ollut. Se on jotain niin hämmentävän sairasta, mutta silti se täytyy oppia jotenkin päin käsittämään. Sitäpä se elämä oikeasti on. Opettelua..

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti