perjantai 7. tammikuuta 2011

SLAAAAAYYYYYEEEERR!

Slayer. Se on amerikkalainen bändi, jolla on aina ollut vähintäänkin mielenkiintoisia sooloja ja suhteellisen tiukka meno. Täysin mahdoton sanoa, koska sitä on kuullut ensimmäisen kerran, koska koko roska on reippaasti vanhempi kuin minä, ja ainakin jyrkissä olen jotain videoita joskus muksuna nähnyt.


Slayerilla on joukko tämän näköisiä faneja, jotka yleensä naarmuttelevat itseensä Slayer logoja. Lukiossa minä puolestani naarmutin Slayerin logon vähintäänkin joka toiseen pulpettiin, jossa istuin, koska se on aivan täydellinen logo. Tiukan väkivaltaisen primitiivinen, helppo raapia naulalla pulpettiin. Lukiossa mulla oli myös nauloja penaalissa, koskaan ei tiennyt, milloin tylsyys iskee.

Mutta siihen Slayeriin. Mä olen niitä harvoja, jotka ei niinkään välitä Reign In Bloodista, en ole koskaan jaksanut kuunnella kyseistä levyä loppuun asti väsähtämättä. Osittain tästä pelosta meidänkin levy kestää vaan reilun vartin, koska tuollainen kaahaus, vaikka onkin siistiä, alkaa puuduttaa aika äkkiä. Muutenkin mulle The Hauntedin eka levy tekee kaiken tuon paljon paremmin, ollen ehkä maailman tiukin levy. Mulle "the Thing" Slayerin kohdalla oli ehkä tuo God Hates Us All, joka iski aika kovaa kun sen ostin Anttilan alennusmyynnista odottamatta juuri mitään. Sitten, suunnilleen välittömästi sen jälkeen tutustuin Viliin, jonka näin livenä soittamassa Slayerin Stain of Mindia ainakin. Se oli elävä pyörremyrsky, on vieläkin, ja yksi siisteimpiä soittajia ikinä. Pelkästään Vilin innoittamana mä kaivoin Slayeria enemmänkin, ja vaikkapa Divine Intervention on mulle yhden synkän talven ajankuva, helvetin hyvä levy sekin.

Monet selittivät mulle, että tykkäisin South of Heavenista varmasti. Jostakin syystä juuri se ajoi mua pois sen levyn luota, kunnes tänä aamuna ajattelin, että no perkele, ladataanpa se levy sitten! Heti South Of Heavenin avausriffi veti hymyn korvasta toiseen, tässä on juuri sellaista hitaampaa ajoa, jossa Slayer on mun mielestä parhaimmillaan. Soolot ovat ihan yhtä mielenkiintoisia kuin kaikilla muillakin levyillä, mutta hitaus on poikkeuksellisen hyvässä tasapainossa jatkuvan kaahaamisen kanssa. Se on mielestäni vitun hyvä juttu, ja pistää miettimään, miten paljon paremmin Slayerkin voisi oikeasti hyödyntää kontrastia, kun ottaisi vieläkin pehmeämpiä juttuja käyttöön, koska en usko että ne osaisivat tuolla melodiatajulla tehdä mitenkään munajuustoisia juttuja, mutta sellaisia pieniä julmia suvantoja, kuten vaikkapa The Haunted (vissiin on käynyt selväksi, että tuo bändi on mulle aina parempi kuin Slayer, ja on One Kill Wonderilla tehnyt mielestäni jo sen Slayerin parhaan levyn.) teki hyvinkin onnistuneesti.

Siltikin tämän yhtyeen taika on juuri siinä että se pysyy samana. Toisaalta se on hyvä, mutta pistää miettimään motiiveja uusien levyjen ostamisessa, kun ne vain ovat puolesta tunnista tuntiin samaa tavaraa. Livenäkin olen yhtyeen todistanut, tosin noin 30 metrin päästä, jolloin fiilis ei ehkä välittynyt ihan samalla tavalla, mutta siltikin se on ihan yhtä sekopäisesti sooloileva ja keskittymishäiriöisesti kaahaava, kuin voi olettaakin. Niin muuten, jos jollain on mun WAR AT THE WARFIELD DVD, palauttakaa se välittömästi. Mulla ei enää ole mitään hajua siitä, kenellä se on.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti