Maailma on tänään ollut taas hyvä mulle. Kävelin tyttöystäväni luota kotiin, kuuntelin Sepulturan A-Lex levyä, joka on tätä ennen mennyt multa täysin ohi. Sehän on aivan yhtä tarkkanäköistä ja nerokasta äänijatketta inspiraation kohteelleen (Tässä tapauksessa Anthony Burgessin loistava Kellopeliappelsiini), kuin muutamaa vuotta vanhempi Dante XXIkin. Se on synkkää ja väkivaltaista möyrimissä jossain ihmismielen syvässä paskassa, ja brasilian hämmentävissä rytmeissä- Mikä onkin musta Sepulturan suurin hienous. Mä en nähkääs tätä nykyä jaksa kuunnella tasapaksua ja merkityksetöntä hevin vuoksi hevin soittoa, sitä on ihan liikaa nykyiselläänkin. Se on tunteetonta, valmiiksi jauhettua ja tylsää tavaraa. Sepulturassa on se tekemisen meininki, joka on säilynyt parin harhalaukauksen jälkeen hämmentävän vahvana. Max Cavalera on iät ajat elätellyt toivoa re-unionista, mutta mä en kyllä ihan oikeasti näe sille mitään tarvetta, sillä nykyinen Sepultura seisoo vahvasti omilla käpälillään ilman kumpaakaan Cavaleran veljestä, jotka puolestaan tekevät ihan päteviä levyjä omilla tahoillaan, ei siinä mitään. Mutta kyllä sitli Andreas Kisserin ja Paolo Pinton vetämä Sepultura on mun silmissä aika paljon parempikin, kuin Cavaleran nykyiset tekemiset. Ja kyllä, vertaan ennemmin kumpienkin osapuolten tämän päivän tekemisiin, kuin mihinkään menneitten muisteluun. Beneath The Remainsilla ja Chaos A.Dllä soittaa ihan eri yhtye ihan erilaista musiikkia. Se oli aikansa kuvaa kaikin puolin, alkupäässä Thrashimpaa ja sitten Panterampaa, se kaikki toimii minulle yhtä helvetin hyvin.
En koe järkevänä aina katsella menneisyyteen, koska tiedän että aika kultailee muistoja huolella, ja niin käy kaikille ja kaikessa, aina. Tärkeämpää on tajuta niiden menneitten asioitten vaikutus siihen, miten asiat ovat nyt. Niin musiikissa, kuin kaikessa muussakin. Mun mielestä on hienoa, ettei Sepultura koita rippailla itseään, vaan tekee uutta, ammentaa jostain hienoista kokonaisuuksista sielun seuraavalle tekeleelle ja alkavat vain tehdä sitä. Sen lisäksi musta on hienoa, miten hienosti Sepultura osaa integroida sen brasilialaisen rytmitajun siihen Neurosis-henkiseen möyrimiseen, koska välistä se tuntuu kuulostavan joltain Meshuggah-kikkailulta, mutta jossain vaiheessa kuunnellessa vain käsittää, että nämä rytmit ovat heille täysin luonnollisia, ja he ovat kasvaneet sellaisten parissa, sen sijaan että yrittäisivät olla itsetarkoituksellisen vaikeita. Ei sen puoleen, kyllä Meshuggahkin täysillä toimii aikamoisena mielen puhdistajana.
Siinä kävellessäni aloin kuitenkin miettiä, miksi en tee tätä useammin? Miksi en vain ota jotakin levyä, ja lähde kävelemään jonnekin päin, kunnes se levy loppuu? Miksi mä nykyään tarvitsen muka jonkun oletetun määränpään, kun en ole sellaista kaivannut ennenkään? Kylmä on ainakin näin talvella yksi syy. Toinen ajatus oli, että mä alan tulla jo muka liian vanhaksi lapselliseen maleksemiseen, ja päätinkin ottaa sen aktiivisemmin osaksi jokapäiväistä elämääni. Tyhjänpäiväisen, täysin turhan kävelyn, jonka ainoa funktio on antaa tuolle päänupille vähän raitista ilmaa ja aktivoida ajattelua. Olkoon se uuden vuoden lupaus tälle vuodelle: Maleksi enemmän. Muuta en ole ajatellut, mutta tuo kuulostaa nyt riittävän hyvältä tälle illalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti