keskiviikko 19. tammikuuta 2011

Pyhä sota

Yksi asia, joka mua rasittaa Suessa, ja suuressa osassa kaikkea musiikkimediaa on varaukseton vinyylin palvonta. Mä en missään nimessä vastusta vinyyliä, totta kai se näyttää siistimmältä, ja vanhat levyt kuulostaa siistimmältä vinyylillä, koska ne on ihan sille formaatille ja sen suhinoille tehty. Se, mikä mua eniten vituttaa vinyylin palvonnassa, on se että automaattisesti kaikkia CD-levyjä ostavia pidetään alempana rotuna, joka ei ymmärrä musiikista hevon vittua, ja painelee neuroottisesti sitä NEXT-nappulaa läpi levyn. Yhtä ihmistä lukuunottamatta, eikä sekään tehnyt niin ennen kuin huumeet veivät keskittymiskyvyn, mä en todellakaan tunne yhtäkään ihmistä joka tekisi noin.

Mikä tässä on se suurin juttu? Mä veikkaisin, että iän mukanaan tuoma konservatiivisuus. Paluu vanhaan ja hyvään. He ovat oman aikansa tuotteita, ja heidän aikansa tuote oli vinyyli. Mulla se oli CD. Oli meillä vinyylisotinkin kotona, mutta yksikään neula ei kestänyt mun ja Eetun DJ leikkejä, joten meille ei sitten jäänyt vinyylisoitinta. Me nauhoitettiin Metalliliittoa C-kasetille ja ostettiin CD-levyjä. Mulle vinyyli ei ole mikään ongelma, enkä käsitä miksi pitäisi tuntea minkäänlaisia antipatioita vinyylin suosijoita kohtaan, vaikka ne poikkeuksetta ovatkin joko hipstereitä, tai 80-luvun lapsia. Mulle vinyyli on vain vaihtoehto siinä missä mp3 tai CD-levykin. Kyllä mä kaikista näistä valitsen mieluiten CD-levyn, koska olen 90-luvun lapsi.

Kymmenen vuoden päästä joku kirjoittaa täsmälleen samanlaisen tekstin mp3sista. "Vittu hyvä ettei tarvitse kattoa niitä rumia kansia ja aina talloa niitten muovikoteloitten päälle kun ne ovat siellä missä ei pitäisi. Ja tää on paljon luontoystävällisempää kuunnella musiikkia vaan näin. Jos haluan jotain fiilistä niin pyöräytän cubasesta vähän vinyylirahinaa levyn taustalle ja ajan sen takaisin mp3-soittimeen." Joku huokailee ja miettii, miksi seuraava sukupolvi on aina edellistä tyhmempi. Pääasiassa siksi, että minulla ja muilla tulevaisuuden vanhoilla pieruilla on jokin tarve valistaa. Se on tehokkaimpia vastakkaiseen suuntaan ajajia, mitä nuorelle mielelle voi työntää. Tarjoat hänelle köyttä, ja hän mieluummin sukeltaa pohjaan kuin tarttuu valmiiseen vastaukseen. Näin niillä asioilla on tapana mennä.

Kaipa mun pitää CD-levyjä vähän puolustella jos aion tällaista paskaa heittää aikana, jolloin on trendi haukkua niitä suohon ja runkkailla mustille vinyylilätyille. Mielestäni CD-levyt ovat suhteellisen COMPACTEJA, öhöhöh, ja niitä on helppo kuljetella mukana suhteellisen suuriakin määriä erilaisissa levylaukuissa. Niihin voi myös uppoutua kokonaisvaltaisesti, kun sun ei tarvitse jännittää, milloin pitää kääntää puolta. Toki siinä on oma taikansa. En kiellä. Mutta mä olen ihminen, joka tykkää teemallisista kokonaisuuksista, jotka jatkuvat läpi läpyskän ja kansilehtisen ja kaiken sen sivuhärdellin. Totta kai miinuksena on se, että esim A ja B -puolille rakentuvat mahdolliset omat kokonaisuutensa on vähän vaikeampia käsittää CD käännöksissä. Mutta silläkin uhalla, kukaan ei kiellä jakamasta levyään, esimerkiksi kuten Cut To Fitin kanssa tehdään seuraavalle levylle. Me laitetaan siihen puolten väliin sample siitä, kun C-kasetti loppuu, ja siitä käännetään puoli.

Kansitaiteet ovat pienempiä, mutta mun mielestä näissäkin on esimerkiksi Nick Cave osoittanut suhteellisen hyvää tyylitajua: Jokainen CD-levy tulee minikokoisessa vinyylipaketissa, jossa on kansivihkoset ja pussit levyille. Se on mun mielestä aika yhtä siistiä, kuin ns. The real thing. Lisäksi aika hyvä juttu on myös tuo digitaalisuus siinä mielessä, että se on niin vitun helppoa. Laitat levyn sisään, ja kuukausien ja viikkojen ja päivien odotus on ohi, ilman että hyvällä säkällä innoissasi naarmutat vaikka levyä. Lisäksi Suen pääkirjoituksessa vedottiin siihenkin, ettei biisejä voinut kuunnella ennakkoon youtubeista tai spotifysta, tai vastaavista palveluista. No mitä vittua, tuohan on asia, joka on vain sun omasta itsekurista kiinni. Tänä vuonna tulee niin vitusti kaikkia hyviä levyjä, että mä päätin ihan suosiolla tehdä niin, että jätän kaikki ennakkomaistiaiset ja muut paskat kuuntelematta. Niin mä olen toisaalta tehnyt The Hauntedin Versusta ( jolta oli pakko kuunnella Moronic Colossus ennakkoon) lukuunottamatta aina muulloinkin.

Ei vinyyli ole paha, ja toki se on niiden parissa kasvaneelle aina tärkeämpi, mutta kylläpä se on tärkeintä, että levyt soi ja ihmiset saa kaivaa niistä itselleen omaa elämäänsä sivuavia havaintoja ja merkityksiä. Sanon minä. Vastaväitteitä ja kommentteja saa esittää alas, jos niitä on.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti