torstai 27. tammikuuta 2011

Musiikista. Tom Waitsista. Ekspressionismista ylipäätään.

Turisen taas yllättäen musiikista. Tällä kertaa maailman kaikkeuden kauneimmasta ja raskaimmasta materiasta, nimittäin Tom Waitsista. Kyseinen henkilö on koko ihmiskunnalle, ja kaikille mahdollisille intergalaktisille uuskolonialisteillekin, täydellinen esimerkki musiikillisesta ekspressionismistä hienoimmillaan. Toki, ensimmäisiä asioita mitä jotkut tulevat mulle aina sanomaan ovat tietysti, että Dylan ja Beefheart tekivät sen kaiken ensin. Mutta siinäpä nousee esiin se ekspressionismin loistava, kirkkaasti valaiseva puoli, nimittäin sillä ei ole mitään väliä. Kumpikaan niistä miehistä, vaikka hienoja ovatkin molemmat varmasti, eivät ole esittäneet niitä asioita samalla tavalla, kuin Tom Waits. Kaikki kolme tulevat niin eri maailmasta, että kenenkään heidän henkilökohtaisten maailmojensa kuvaamiseen keskittyvät kappaleet eivät kuitenkaan ole sama asia.

Tom Waits on Tom Waits. Siinä yhdistyy Dylanin, Beefheartin ja Harry Partchin perinne hienolla tavalla juopon beatnick -ajan toivonsa menettäneeseen shamaaniin, joka on vaikuttanut ihan kaikkiin niihin. Mies käyttää musiikkia maailman käsittämiseen ja erilaisten sisäisten maailmojen tutkimiseen, ja siksi mun on niin helppo samastua suureen osaan siitä musiikista, jota jotkut sanovat vain meteliksi ja möykäksi. Mulle sen levyillä on oikeastaan välistä liiankin vähän möykkää, joka on ehkä johtanut siihen että mun oma musiikki on sitten pelkkää möykkää. Siltikin, mä tykkään aikalailla kaikesta, mitä Tom Waits on tehnyt. Vähiten on ehkä tullut kuunneltua Small Changea, mutta kyllä sekin joinain painostavina sunnuntai-iltoina saattaa soittimeen eksyä. Kaikkein kovimmassa soitossa mulla ovat olleet Bone Machine, Mule Variations ja Real Gone. Ne on levyinä mielestäni kaikkein tasapainoisimpia ja täydellisiä, vaikka myös kolmikko Swordfishtrombone-Rain Dogs-Frank's Wild Years on kokonaisuutena hyvää kamaa.

En edes yritä peitellä sitä, miten paljon tuon miehen musiikki on mun omaan tekemiseen vaikuttanut, mutta en silti sanoisi että mä myöskään suoraan kopioisin kaikkea mitä mies tekee. Mä olen juonut liian vähän viskiä sellaiseen. Lähinnä koitan vaan raapia biisejä kasaan tyhjästä, jättää niin paljon tilaa improvisaatioille ja viime hetken virheille kuin vain mahdollista, koska mun mielestä oikein soitettua musiikkia on jo riittävästi ja se alkaa käydä pääosin tylsäksikin. Enkä mä nyt puhu hevistä, vaan musiikista ylipäätään. Chris Rea menee Afrikkaan nauhoittamaan blues-levyä ja sitten miksaa sen pro toolsilla sellaiseksi kliiniksi ja virheettömäksi, että oli aika sama missä se on nauhoitettu. Ei sen puoleen, ihan hyviä ne Chris Rean 11 blues lättyä oli, vaikka lähinnä variaatiota samasta kolmesta eri biisistä. Mä taidan jakaa myös sen innon kaikkia löydettyjä ääniä kohtaan, luultavasti siksi että mä kasvoin Pertunmaalla, jossa kaikilla oli pihoillaan kaikenmaailman autonromuja ja patsaita ja rikkinäisiä ruohonleikkureita ja kaikkea sekalaista paskaa, jota hakkaamalla sai aikaan hassuja ääniä. Ne on aina kiehtoneet mua. Ajattelin että joskus väsään Cut To Fitillekin tomit jostain öljytynnyreistä kun käyn tuolla kotopuolessa tutkimassa ihmisten pihoja.

Ja noin niin kuin ylipäätään kun nyt tekee mieli jauhaa itsestäni, että olen tässä huomannut ns. lievää henkistä kasvua. Tai ei oikeastaan minkäänlaista kasvua, mutta lähinnä sellaisen semanttisen havainnon ja hyväksymisen tein tässä. Lukiossa tahdoin kovasti olla jonkin sortin surrealisti, koska Dalin maailma kiinnosti, mutta tajusin että mitä tahansa surrealistikin tekee, se on silti aina vaan vapaata ekspressionismia. Kaikki se, mitä sä näet päässäsi, vaikka olisi kuinka huumeista tai selkeää, on vain sun oman pään näkyjä, jolloin sen esiin tuominen on itseilmaisua. Toisaalta kaikki taide on aina ekspressionistista, koska kaikki se lähtee itsestä ja siitä visiosta joka sulla on nupissasi. Jos se ei tule raivolla ulos, sen voi yhtä hyvin jättää tekemättä, kuten Bukowskikin sanoi. Siitä mä olen aina ollut samaa mieltä. Kun mulla loppuu sanottava, mä olen hiljaa. Tällä menolla se ei taida tapahtua silloinkaan kun mua lasketaan maahan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti