On mielenkiintoista huomata, miten realismi omista kyvyistä ja osaamisesta iskee päin näköä heti, kun sun käsketään valita omista biiseistäsi joku 4-5 parasta. Tajuat kaikkien niiden huonot puolet, ja alat välittää vähän siitäkin, miten ne on soitettu. Sitten alkaa sellainen hillitön uudelleensoittomaratoni. Suurin osa mun musiikistakin on kuitenkin niin improvisoitua, että mun on mahdoton soittaa niitä samalla tavalla uudestaan. Onneksi se on osassa biisejä ihan hyväkin juttu, koska esimerkiksi Witchdoctor (ja muutkin Rootworks biisit) on ihan liian hätäisiä, ja tempo nykii niin, että siitä on mahdoton tehdä mitään fiksua. Odottelen sitä suuren inspiraation päivää kun jaksan istua alas ja kuunnella senkin biisin alusta loppuun, että mitä siinä oikein tapahtuu, ja soitan sen huolella uudestaan. Ehkä olisi paikallaan tehdä biisit ennen kuin niitä nauhoittaa. Musta on vaan aina niin mielenkiintoista nähdä, että minne joku soittovirhe sen biisin vie, jos sitä alkaa toistaa ikään kuin peitelläkseen sitä virhettä. Suurimmat progeilut kaikissa noissa biiseissä siis lähtee ihan puhtaasti virheistä. Siinä on heikkoutensa, tiedän kyllä.
Viime yönä nukuin jostain syystä todella huonosti, pyörin vaan sängyssä tunnin, Isiksen In The Absence Of Truth soi läpi ja päätin etten kyllä nyt saa unta. Herätin Heidin kertoakseni että nousen soittamaan kitaraa, mikähän järki siinä oli, se kun nukku kuitenkin ihan hyvin ja sikeästi. En tiedä, ehkä väsytti niin paljon etten kyennyt järkeen. Soittelin sitten paria vanhempaa biisiäni uudestaan, ja sooloista tuli etenkin aika mielenkiintoisen järjettömiä.
On jännä fiilis, kun pitäisi demottaa omia biisejään täysin tuntemattomalle ihmiselle kuultavaksi, saatteena että "se on kaivannut sellaista vähän bluesia, mutta synkempää menoa". Okei, tiedän että siinä tuo mun juttu voi toimiakin, mutta en tunne kyseistä henkilöä niinkään hyvin, että voisin esimerkiksi ymmärtää, mitä se on mieltä mun käsityksestä sooloista. Joku skaalarunkkari voi ihan kepeästi sanoa että kolmen nuotin paskaa, mutta kun mä tähtään siihen fiilikseen ja osittaisen tarkoitukselliseen kulmikkuuteen, ettei se ole sellaista liian helpon kuuloista soittoa, jos musiikki itsessäänkin on jollain tavalla vaikeaa. No, kun tietää että kyseinen kaveri on kuitenkin ollut tekemässä sitä musiikkia, joka auttoi mua niiden teini-iänkin vaikeitten aikojen yli, niin ehkä se ymmärtää vaikean musiikin päälle. Mutta en voi sanoa, etteikö mua jännittäisi, mutta olen päättänyt etten heitä mitään "best of"ia kehiin, vaan enemmänkin sellaiset biisit jotka kuvaa parhaiten sitä meikäläisen mielenlaatua, ja mitä siitä saa puristettua ulos. Ehkä joku saate on silti paikallaan, ettei toinen vaan kuuntelee että vittu mitä paskaa, ja heitä levyä ikkunasta ulos..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti