Nyt aion kirjoittaa taas juuristani, eli ne joita ei kiinnosta, voi lopettaa tähän. Jonkinlaisena johdantona voisin toki kertoa, miksi musta on aina niin helvetin tärkeää tonkia menneitä ja kelailla jotain ikivanhoja juttuja tai kuunnella tarinoita menneistä ajoista. Jos sä et TIEDÄ mistä sä olet tullut, sä et TIEDÄ kuka sä olet, ja et myöskään TIEDÄ minne sä olet menossa. Kuten ehkä olette huomanneet, mun päänsisäiset prosessit pyrkivät mitä tavallisimmin TIEDON lisäämiseen ja ymmärtämiseen. Sen jauhamiseen sellaiseen muotoon, että se on helpompi sisäistää, sekä minulle itselleni että mahdolliselle lukijalle. Mua kiinnostaa tietää kaikesta kaikki, koska mä olen utelias. Se on mulla jotenkin päin luonnollinen asia, että aina voi kysyä MIKSI. Ehkei mulle pienenä vastattu riittävän moneen kysymykseen, kun niitä jäi vielä selviteltäväksi, mutta mielestäni ehkä parempi näin, nyt riittää nuppi niiden selvittelyynkin. Mutta harhailen. Sekin on osa minua, savolaisuus ja lapasesta lähtevä tarinointi. Pääsen kyllä perille, kun jaksatte odottaa.
Nyt mä aion siis selittää sellaisesta porukasta, jota monet katsoo alaspäin, tai joille monet naureskelee. Romanit. Mustalaiset. Mannet. Ne, joiden työtilanteesta ei puhuta. Mulla ei ole ikinä ollut ongelmaa tulla toimeen romanien kanssa, eikä kaikista autokaupoista ja yhdestä Jalkalassa pönöttävästä hevosesta päätellen ole muillakaan Kilpisillä ollut vaikeuksia tulla toimeen romanien kanssa. Jotenkin tuo porukka on aina ollut mulle kiehtova ryhmä, koska niillä oli omia tapoja, ne puhui hauskasti ja ilmeisesti niillä oli jonkinlaiset mystiset räkälaukut, jonne joutui jos haukkui toisia liikaa. Ja, mikä kiehtovinta, niillä ei ole kotia, mutta niillä on perhe ja kulttuuri. Romanit on kansa jota löytyy kaikkialta maailmasta, mutta silti he eivät ole sillä tavalla sidottuja Intiaan, kuin vaikkapa mustat tuntuvat olevan Afrikkaan. Toisaalta romaneita ei myöskään viety sieltä väkipakolla tekemään töitä toiseen maahan toisille ihmisille. Ne vain vaeltelivat vapaasti ja päättivät sitten olla tekemättä töitä toisille ihmisille.
Huomaatteko mihin tämä johtaa? Pienenä mä olin kai joillekin mustalaisille kateellinen, koska tunsin tietyllä tapaa olevani aika samanlainen, mutta en kuitenkaan ollut. Rasistiksi musta ei silti koskaan ollut, koska mä olen aina ajatellut ihmisiä yksilöinä. Ihan pennusta asti. Jos olisitte nähneet mun sukulaiset vaikkapa jossain meidän sukujuhlissa, niin ei kai olisi niin kauhean vaikea laskea 1+1. On meissä mustalaisvertakin. Silti mä en osannut ikinä edes ajatella tätä, ennen kuin mummon kuoleman jälkeen menin Pertunmaalle, ja puhuin papan kanssa tästä. Mä en oikeastaan ollut ikinä sitä ennen osannut edes kyseenalaistaa sitä, että Tytillä oli äiti, mutta en ikinä muista kuulleeni sanaakaan isästä. Nyt mua harmittaa että mun loistava pääni ei ole ollut terävämpi, koska se ihminen, jonka kanssa mä olisin halunnut tästäkin asiasta keskustella, on ikuisesti poissa. Isomummo on hengissä vielä, mutta en oikein tiedä miten päin tällaisen asian kanssa uskaltaisi lähestyä sitäkään, vanhaa ihmistä. Ehkä vain puhumalla suoraan, niin kuin mä olen aina ennenkin tehnyt. Ei se ole mua vielä tappanut.
Tätä asiaa olen nyt vain vatvonut, koska siitä on tullut mulle tietynlainen pakkomielle. Siksi, että mun täytyy saada tuntea kaikki puoleni, kaikki se menneisyys, jota mun suvulla on takana ennen mua, että voin joskus siirtää sen kaiken eteenpäin. Mä koen, että se on mun velvollisuus ihmisenä, elävänä ja kuolevana olentona. Tiedostaa itseni ja paikkani, ja kertoa se eteenpäin. Sellaisena mä näen ihmiselämän. Jos sä et jatka tarinaa, sun lukusi on turha. Mutta jotta voi kertoa mitään, täytyy tietää mihin on jääty. Mä haluan selvittää, kuka on mun mummon isä, mitä se, tai jälkeläiset duunailee nykyään, ja mistä ne on tulleet. Koska se lisää mun sukupuuhuni täysin uuden oksan. Täysin uuden perheen. Täysin uudet geenit.
Ihmisten tekeminen on sellaista helvetin epäonnista geenilottoa, että sen ajattelu saa pään pyörälle aika nopeasti. Se on ollut äärettömän pienistä asioista kiinni, että minä olen olemassa, ja vaikka usein olen miettinyt, että olisi parempi jos en olisi, niin kyllä musta on helvetin siistiä olla olemassa. Ja suuren osan siitä on tehnyt nimenomaan mun suku. Siksi mä pidän sitä niin suuressa arvossa, ettei monet sellaista ymmärräkään. Siinä ei ole tippaakaan vaikkapa sellaista konservatiivista menneisyyteen katsomista, että ennen oli kaikki paremmin ja miehet oli rautaa ja laivat puuta. Se on vain ja ainoastaan tulevaisuuden rakentamista varman ja kestävän perustan päälle, jotta se ei kaadu heti kun ensimmäinen myrsky pyyhältää ohi. Musta on tietyllä tapaa myös hienoa, että me ei olla myöskään täysiä romaneita, vaan meissä on sitä säröä joka tekee meistä ihan uuden porukan. En osaa selittää sitä, mutta kyllä meissä paistattelee se pieni irtolaisuus ja anarkia vähän kaikissa. Joissain enemmän, joissain vähemmän, mutta kaikissa se kuitenkin asuu. Mikään asia ei lipsahda ohi "ihan sama" leiman kanssa. Siitä piti Tytti kaikkia lapsia ja lapsenlapsia kasvatellessaan huolen. Kiitos siitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti