Google on paskaa.

Yksi asia, mistä olen tässä Googlen toiminnassa suhteellisen huolissani, on tämä jatkuva erilaisten tietojenkalastelupalveluitten tyrkyttäminen. Kysymättä se yhdistelee sun tietoja muualta internetistä, kerää sulle verkkohistoriaa (joka epäilemättä on kolmannen osapuolen, as in mainostja tai liittovaltion agentti, jos joku päättää epäillä mua terrorismista vaikkapa siksi että juuri kirjoitin näppäimistölläni sanan terrorismi, luettavissa ihan nopealla paperityöllä tai kaksoisklikkauksella). Mä en halua yhdistää youtube tiliäni tähän, Mä en halua ilmoittaa puhelinnumeroani jotta identiteettivarkauden sattuessa voisin lunastaa googletilin itselleni. Ei tämä minulle niin vitun tärkeää ole, että kiinnostaisi jos joku pääsisi mun nimissä "blogaamaan". Aika nopeasti sen tajuaisi kuitenkin joksikin toiseksi.

Googlelta löytyy talkkia, iGooglea, verkkoprofiilia ja vaikka mitä turhaa paskaa, jonne voi syytää tyhmänä kaikki omat tietonsa rekisteriin. Mielestäni se, että näitä tyrkytetään joka ikisellä sisäänkirjautumisella on vain ja ainoastaan ihan vitun paskaa, koska kyllä kala ajan mittaan syöttiin tarttuu. Ehkä pitäisi alkaa kuitenkin kirjoittaa jonnekin muualle. Harkinnassa on, mutta mitäpä ei internetissä Google jo omistaisi.

Ehkä menen nukkumaan ja aamulla keittelen mukavat aamukahvit ja hengailen kissojen kanssa koko päivän. Ehkä voisin käydä maksamassa kirjaston velat ja lainata pari kirjaa, vaikka ne, jotka jäivät keskenkin ennen kuin rapsahti lainauskielto. American Dad on taas viihdyttänyt tässä pari päivää, mutta alkaa taas olla kaikki jaksot aika nähty. Ehkä se lukeminen sitten voisi vaikka kannattaakin.

Musiikista. Tom Waitsista. Ekspressionismista ylipäätään.

Turisen taas yllättäen musiikista. Tällä kertaa maailman kaikkeuden kauneimmasta ja raskaimmasta materiasta, nimittäin Tom Waitsista. Kyseinen henkilö on koko ihmiskunnalle, ja kaikille mahdollisille intergalaktisille uuskolonialisteillekin, täydellinen esimerkki musiikillisesta ekspressionismistä hienoimmillaan. Toki, ensimmäisiä asioita mitä jotkut tulevat mulle aina sanomaan ovat tietysti, että Dylan ja Beefheart tekivät sen kaiken ensin. Mutta siinäpä nousee esiin se ekspressionismin loistava, kirkkaasti valaiseva puoli, nimittäin sillä ei ole mitään väliä. Kumpikaan niistä miehistä, vaikka hienoja ovatkin molemmat varmasti, eivät ole esittäneet niitä asioita samalla tavalla, kuin Tom Waits. Kaikki kolme tulevat niin eri maailmasta, että kenenkään heidän henkilökohtaisten maailmojensa kuvaamiseen keskittyvät kappaleet eivät kuitenkaan ole sama asia.

Tom Waits on Tom Waits. Siinä yhdistyy Dylanin, Beefheartin ja Harry Partchin perinne hienolla tavalla juopon beatnick -ajan toivonsa menettäneeseen shamaaniin, joka on vaikuttanut ihan kaikkiin niihin. Mies käyttää musiikkia maailman käsittämiseen ja erilaisten sisäisten maailmojen tutkimiseen, ja siksi mun on niin helppo samastua suureen osaan siitä musiikista, jota jotkut sanovat vain meteliksi ja möykäksi. Mulle sen levyillä on oikeastaan välistä liiankin vähän möykkää, joka on ehkä johtanut siihen että mun oma musiikki on sitten pelkkää möykkää. Siltikin, mä tykkään aikalailla kaikesta, mitä Tom Waits on tehnyt. Vähiten on ehkä tullut kuunneltua Small Changea, mutta kyllä sekin joinain painostavina sunnuntai-iltoina saattaa soittimeen eksyä. Kaikkein kovimmassa soitossa mulla ovat olleet Bone Machine, Mule Variations ja Real Gone. Ne on levyinä mielestäni kaikkein tasapainoisimpia ja täydellisiä, vaikka myös kolmikko Swordfishtrombone-Rain Dogs-Frank's Wild Years on kokonaisuutena hyvää kamaa.

En edes yritä peitellä sitä, miten paljon tuon miehen musiikki on mun omaan tekemiseen vaikuttanut, mutta en silti sanoisi että mä myöskään suoraan kopioisin kaikkea mitä mies tekee. Mä olen juonut liian vähän viskiä sellaiseen. Lähinnä koitan vaan raapia biisejä kasaan tyhjästä, jättää niin paljon tilaa improvisaatioille ja viime hetken virheille kuin vain mahdollista, koska mun mielestä oikein soitettua musiikkia on jo riittävästi ja se alkaa käydä pääosin tylsäksikin. Enkä mä nyt puhu hevistä, vaan musiikista ylipäätään. Chris Rea menee Afrikkaan nauhoittamaan blues-levyä ja sitten miksaa sen pro toolsilla sellaiseksi kliiniksi ja virheettömäksi, että oli aika sama missä se on nauhoitettu. Ei sen puoleen, ihan hyviä ne Chris Rean 11 blues lättyä oli, vaikka lähinnä variaatiota samasta kolmesta eri biisistä. Mä taidan jakaa myös sen innon kaikkia löydettyjä ääniä kohtaan, luultavasti siksi että mä kasvoin Pertunmaalla, jossa kaikilla oli pihoillaan kaikenmaailman autonromuja ja patsaita ja rikkinäisiä ruohonleikkureita ja kaikkea sekalaista paskaa, jota hakkaamalla sai aikaan hassuja ääniä. Ne on aina kiehtoneet mua. Ajattelin että joskus väsään Cut To Fitillekin tomit jostain öljytynnyreistä kun käyn tuolla kotopuolessa tutkimassa ihmisten pihoja.

Ja noin niin kuin ylipäätään kun nyt tekee mieli jauhaa itsestäni, että olen tässä huomannut ns. lievää henkistä kasvua. Tai ei oikeastaan minkäänlaista kasvua, mutta lähinnä sellaisen semanttisen havainnon ja hyväksymisen tein tässä. Lukiossa tahdoin kovasti olla jonkin sortin surrealisti, koska Dalin maailma kiinnosti, mutta tajusin että mitä tahansa surrealistikin tekee, se on silti aina vaan vapaata ekspressionismia. Kaikki se, mitä sä näet päässäsi, vaikka olisi kuinka huumeista tai selkeää, on vain sun oman pään näkyjä, jolloin sen esiin tuominen on itseilmaisua. Toisaalta kaikki taide on aina ekspressionistista, koska kaikki se lähtee itsestä ja siitä visiosta joka sulla on nupissasi. Jos se ei tule raivolla ulos, sen voi yhtä hyvin jättää tekemättä, kuten Bukowskikin sanoi. Siitä mä olen aina ollut samaa mieltä. Kun mulla loppuu sanottava, mä olen hiljaa. Tällä menolla se ei taida tapahtua silloinkaan kun mua lasketaan maahan.

Hevi on iskelmää..Ikävä kyllä.

Yksi asia joka mua nykymetelissä vähän häiritsee, on sen hivenen kaavoihin kangistunut iskelmällisyys. Siinä on liikaa sellaista mukapakollista muotokieltä, jota ei voisi rikkoa muka oikein mitenkään. Biisit kestävät lähintään 4 minuuttia, tuplabasarit jauhavat keskitempoisena mattona koko ajan ja joka kohdassa öristään jotain liibalaabaa, ennen kuin tulee puhdasta kertsiä jonkun suhteellisen emon pohjan päälle. Näin hoidetaan himaan kaikki hitaammat biisit, loisto esimerkkinä vakka Insomnium. Mielestäni todella tylsää musiikkia.

Nopeammassa kamassa bändillä on ekan levyn jälkeen kaksi vaihtoehtoa. Joko lähdetään ohjaamaan ilmaisua punkista voimaansa ammentavaan, rokimpaan suuntaan, jonka ratkaisun vaikkapa Profane Omen teki, ja se oli mielestäni hyvä. Toinen vaihtoehto on se, että rikotaan biisit ja aletaan venkoilla turhanpäiväisesti ihan vaan venkoilun vuoksi. Joka biisissä on miljoona osaa ja ne seuraavat toisiaan helvetin epäloogisesti jonkun stopin kautta, joka näyttää että tässä oli tämä juttu, nyt lähtee jotain ihan muuta, jolla ei ole mitään tekemistä äskeisen kanssa. Ikäväkseni sain huomata, että MyGrain on esimerkiksi lähtenyt tälle linjalle. Tiedä sitten jos se livenä olisi yhtä hyvä kuin joskus neljä-viisi vuotta sitten, mutta levyn osto ei juuri inspiroi.

Yksi piirre missä iskelmällisyys myös ilmenee on promokuvien kaavamaisuus. Ennen kaikki jurottivat tai pönöttivät mahdollisimman tylyn näköisenä kädet taskussa kuka mitenkin. malliesimerkit tässä:







Nyt asetelma on kaatunut päälaelleen. Promokuvissa pitää olla mahdollisimman veikeä ja muka rikkoa kaavaa siitä mitä metallilta odotetaan, niin että vähintään yksi jätkä irvistää sillain veikeästi. Ainut vaan että jos sen olisi tehnyt kolme vuotta sitten, olisi omaperäinen. Stam1na niitä kai ensimmäisenä alkoi lätkiä kiihtyvällä tahdilla joka paikkaan, esimerkkejä tässä:







Ei siinä. Pisteet luovuudesta, koska onhan se nyt tietysti aina hauskempi keksiä uusia vaihtoehtoja kädet taskussa jurottamiselle. Mutta siltikin, promokuvat, jos niitä ylipäätään on pakko ottaa, pitäisi mun mielestä ottaa kuitenkin ennemmin kulloisen levyn hengen mukaan. Joku kuuntelee jotain MyGrainin levyä ihan muna pystyssä että pikkasen siisti juttu, minkähän näköset jäbät tätä soittaa... Ai nää on jotain suurtalouskokkeja... No.. Kiva..
Malli esimerkki hyvästä promokuvasta on mielestäni tässä:



Siinä on jotain omaperäistä, mutta fiilis säilyy. Simple as that.
Me päätettiin tuolla Puolassa tien varteen rivissä kustessamme että jos tästä ei oteta promo kuvaa, niin sitten ei mistään. Toisaalta voisi South Park hengessä tehdä sen Faith+1 promokuvan, koska se kuitenkin kertoo meistä ihmisinä aika paljon, että otetaan ideamme muilta. Ja että katotaan South Parkia. Plus että sellaisella promokuvalla myy levyjä.




Tulee tänä vuonna vitusti hyvääkin. The Hauntedin Unseen, Rotten Soundin Curses, Nappiksen uusi levy, Profane Omenin uusi levy, The Arson Projectikin vääntää kuulema jotain, Feastem tyrkkää omansa ulos, ja eiköhän se Nistikkokin. Meidänkin levy saatetaan julkaista, vaikka se venyy ja paukkuukin, ja nauhoitellaan uusia juttuja välissä. Neurosis sais mun puolesta tehdä kyllä uuden levyn kanssa Given To The Rising on hyvä mutta tuli jo aika kauan sitten. Tosin se bändi saa käyttää biisin tekoon ihan niin kauan kuin tahtoo.

Taivaan täydeltä palavaa paskaa.

Mielestäni on aika... hassua, että uusi puolue, joka näyttää koostuvan lähinnä lähes aikuisikään selvinneistä mangateineistä tahtoo heti sekoitella pakkoja järjestämällä Turussa black metal illan, jonka nimi on Crushing The Balls Of Muhammad. Osa minusta on ihan riemuissaan siitä, että kerrankin joku lähtee tekemään sananvapauden riemuvoiton nimessä iltaa, jonka nimestä tulee varmasti väärinymmärryksiä ja muuta paskaa. Koska ihmisiä nyt kuitenkin pitää aina herätellä ja hämmentää. Toisaalta se, mikä minua juurikin kaivelee on se, että tämän tekee puolue. Sen kanssa en ole sinut. Puolue kuitenkin on ryhmä ihmisiä, jotka ajattelevat oletettavasti jotenkin saman suuntaisesti, ja jos sen nimi on Muutos 2011, tämä antaa mielestäni ainakin aivan suoraan viestin: NYT HAJOTETAAN USKONTO JA TEHDÄÄN MAAILMASTA TEKNOHELVETTI!

Tiedätte luultavimmin, mikäli yhtään pitempään olette nenän kaivamismaratoonejani seurailleet, että mun kanta uskontoon on se, että jokaisella on omansa, ja se voi parhaimmillaan auttaa ihmistä käsittämään paikkansa ja tarkoituksensa maailmassa. Suurimmassa osassa se ei todellakaan toimi noin, koska sitä käytetään aseena omien agendojensa saavuttamiseen, esimerkiksi islaminuskoisia irakilaisia jurppii jenkkien "huolimattomuus" ja käsittämätön arvostuksen puute ihmishengelle, ja on helppo tehdä vastaiskuja Islamin ja vapauden nimessä. Aivan kuten amerikkalaiset päättivät lähteä vapauttamaan Lähi-Itää islamista ja diktatuurista. Nämä vastakkainasettelut ovat aina perspektiivikysymyksiä. Mutta mielestäni tällainen uskontojen poisajamisprosessi ei eroa kiihkomielisestä körttiläisyydestä kyllä mitenkään muuten, kuin että aate on eri. Lähtökohtaisesti uskonnossa ei ole mitään pahaa, ja älykkään uskovaisen kanssa voi keskustella maailmankaikkeuden olemuksesta ihan yhtä älykkäästi, mikäli oma käsitys riittää antamaan tilaa muille näkemyksille.

Toki kalikat kolisee ja koirat ulisee ja bläkkisilta Sosiksella tekee tehtävänsä, ja Muutos saa sitä julkisuuttakin, jota tällä epäilemättä hakee. Ei siinä mitään. Ehkä vähän halpa temppu, tiedän että oletettavasti nämä ihmiset pitää itseään älykkäinä, nuorina, trendikkäinä, muutokseen kykenevinä ja jollakin tapaa asiastaan ymmärtävinä. Tavallisimmin olen huomannut tällaiset ihmiset lähinnä sokeiksi tieteenpalvojiksi. Numeroita voi tuijottaa niin paljon kuin jaksaa, mutta lopultakin kyse on aina kysymyksen asettelusta ja tutkimustulosten esityksestä. Numeroita voi manipuloida ihan niin paljon kuin tahtoo. Niissä voi vaikka kusettaa ihan suoraan, ja suurin osa kansasta nielee mitä vaan, kun esität ne valkoinen takki päällä ja käytät vaikeita sanoja.

Ylipäätään en ole varma, miksi jaksan tästä avautua, koska aion äänestää korkeintaan TYHJÄÄ, jos sitäkään. Mun kantani on se, että jos sä et äänestä, sua ei voi kukaan sitoa siihen valtioon ja niihin päätöksiin, joita sun ympärilläsi tehdään. Se on niiden ongelma, jotka auttavat valitsemaan niitä ihmisiä, joille annetaan valta oman vapauden yli. Luotan tähän ihmiseen niin paljon, että annan sen ajaa asioitani. Mä en luota kehenkään niin paljon. Kukaan muu ei puhu siellä mun puolesta. Ja siksi mä en äänestä. Eikä kenenkään muunkaan pitäisi, ellei todellakin ole luotto ja tunto kyseiseen ihmiseen. Jos äänestysprosentti äänestysikäisissä putoaisi alle 50% voitaisiin sanoa, ettei kyseessä todellakaan ole kansan ääni, ja toivottavasti voitaisiin murtaa koko tämän nykyinen systeemi. Koska se ei olisi enää KANSANEDUSTUSTA. Mitä se ei kyllä ole nytkään. Liian harvoin tajuamme ajatella, että äänestäessämme yksilöä, äänestämme oikeasti vain puoluetta. Ja puoluepolitiikka on tässä maassa vain ja ainoastaan ryhmäkuria ja selkään taputtelua.

Muistakaa. MINÄ EN OLE KOSKAAN OLLUT POLIITTISESTI AKTIIVINEN TAI KANTAAOTTAVA. JOS MITÄÄN, MINÄ OLEN APOLIITTISESTI KANTAA OTTAVA. Politiikka kiinnostaa mua ainoastaan välillisesti, koska se vaikeuttaa jatkuvasti meidän kaikkien elämää, josta selvittäisiin kyllä ihan maalaisjärjellä ja toimilla, joita politiikka ja byrokratia suurelta osin lamauttaa joka päiväisessä elämässämme.

Babylonin matematiikkaa.

Katsoin tuossa juuri uutisia Yle Areenasta, ja siellä kerrottiin kuopiolaiseen kouluun perustetusta yrityskylästä, jossa lapset opettelevat Babylonin Alkeet jo ala-asteella. Leikkivät siis yhteiskuntaa ja maksavat laskuja ja pyörittävät yrityksiä päivän. Helppo sitä on näyttää PÄIVÄN ajalta. Se ei kerro vuosien alamäistä kohti konkurssia, masentumisesta ja turhautumisesta ja idealismin ja työnteon mielekkyyden hitaasta kuolemasta, itsekunnioituksen menetyksestä eikä vihasta itseä ja maailmaa kohtaan. Yksi loistava kohtaus siinä oli, joka kuitenkin kuvasi yhteiskunnan toimintaa paremmin kuin mikään missään ikinä: Pönäkkä ja vähän hömelön oloinen poika istui pelailemassa jotain massikkasimulaattoria, siis kaatelemassa puita. Varmasti koska se oli lähimpänä tietokonepeliä, mitä koko paikassa oli. Sitten joku tuutori tuli sanomaan että pitää käydä työnjohtajalta kysymässä niinkuin tilausta, että tietää monta tukkia pitää kaataa. Sitten tämä hömelö vastasi puoliksi ymmärtäen että "joooo". Sitten se seisoo työnjohtajan luona ja se sanoo että "eikun sun pitää Riikalta kysyä tätä" ja taas hömelö seisoo siinä vähän hölmistyneenä ja sanoo "joooo". Ihan sama mitä teet, mitä olet halunnut tehdä isona tai missä olet hyvä, yhteiskunta ja byrokratia nussii sua perseeseen. Aina.

Mä saatan päästä työharjoitteluun nuorisotalolle, vastaamaan jostain bändisysteemeistä siellä. Se olisi aika jees. Palkkatuella vielä, jolloin rahaa tulisi ovista ja ikkunoista nykyiseen tilanteeseen verrattuna. Nykyinen tilanne onkin sitten metka, koska mä saan sossusta 400 euroa, ja KELAsta (Tämä oli mulle yllätys, ei ole kertaakaan nyt talven aikana itketty sieltä mulle yhtään mitään, mutta vihollisia ne on mulle silti. The enemy of my enemy is not my friend.) 170 euroa, yhteensä siis suppean laskuoppini mukaan 570 euroa. Vuokra ja vesi tässä kämpässä on kaikkinensa euroja vajaa 500€. Lisäksi mulla on olemassa internet-yhteys ja puhelin, jotka maksavat mulle suunnilleen 33 euroa kuussa. Kun elämiseen jää noin 40 euroa, joka sekin yleensä menee laskuihin, mä olen täysin veljeni ja hyväntekeväisyyden armoilla. No, jälkimmäistä ei vaatelahjoituksia ja satunnaista ruokaa lukuunottamatta juuri ilmene. Mutta siltikin, mä voisin sanoa olevani köyhyysrajan alapuolella mitä tuloihin tulee.

Nyt Sitten se mielenkiintoinen osuus. Jos mä jostakin syystä en hakisi kolmeen ammattikouluun nyt keväällä (tai mun haku "ei rekisteröityisi" kuten viime vuonna kävi) multa menee 20 prosenttia toimeentulotuesta. 400 eurosta se tekee ymmärrykseni mukaan 80 euroa. Eli loppuisi internet ja puhelin, ja joutuisin kympillä myymään persettä että vuokra tulisi täyteen. Lisäksi tänä vuonna, jos en työharjoitteluaikana hae kouluun, valtio voi periä tuen (=koko työpalkan) takaisin. That would kinda suck. Sehän ensinnäkin tarkoittaisi suoraan sitä, että Lahden kaupunki on saanut mun työpanokseni ilmaiseksi, mikä on suomeksi orjuutta. Ongelma näissä on aina se, että mua kiinnostaisi paljon enemmän suuntautua yliopistopuolelle, mutta se taas ei kiinnosta ketään. Niinkuin ei sekään, ettei mun rahat riitä ihan tavalliseen elämään. Valitan, mutta ei se mua niin paljon haittaa. Lähinnä tahdon tuoda esille että tällaisiakin tilanteita voi olla, kuin ruikuttaa että katsokaa kun mulla on asiat huonosti. Raha on pelkkää roskaa. Ja se ei tule tästä maailmasta koskaan loppumaan. Mä en tule kuolemaan nälkään.

Työkkärissä

Työkkärissä,ja vielä pari ennen mua jonossa. Tämä on aina yhtä rasittavaa,ensin on kiire ja sitten odotetaan. Ihan sama minne sua pallotellaan, sulla on aina kiire päästä odottamaan. Olisi pieni hinku päästä nauhoittamaan sekoilua cut to fitin kanssa,oli vähän sellaista puhetta että viikonloppuna tehtäisiin kaikkea vähintäänkin kokeilevaa ja outoa. Kohinaa ja kiertoa. Niskaa kutittaa ja ahdistaa istua paikallaan tässä penkissa. Peter dolving band auttaa aika paljon,olisi voinut järki mennä jo muuten. Televisiosta tulisi uutisiakin, mutta äänet on niin hiljaisella ettei ne varmasti häiritse ketään,kun mitään ei kuule. Eli istutaan sitten..

Pyhä sota

Yksi asia, joka mua rasittaa Suessa, ja suuressa osassa kaikkea musiikkimediaa on varaukseton vinyylin palvonta. Mä en missään nimessä vastusta vinyyliä, totta kai se näyttää siistimmältä, ja vanhat levyt kuulostaa siistimmältä vinyylillä, koska ne on ihan sille formaatille ja sen suhinoille tehty. Se, mikä mua eniten vituttaa vinyylin palvonnassa, on se että automaattisesti kaikkia CD-levyjä ostavia pidetään alempana rotuna, joka ei ymmärrä musiikista hevon vittua, ja painelee neuroottisesti sitä NEXT-nappulaa läpi levyn. Yhtä ihmistä lukuunottamatta, eikä sekään tehnyt niin ennen kuin huumeet veivät keskittymiskyvyn, mä en todellakaan tunne yhtäkään ihmistä joka tekisi noin.

Mikä tässä on se suurin juttu? Mä veikkaisin, että iän mukanaan tuoma konservatiivisuus. Paluu vanhaan ja hyvään. He ovat oman aikansa tuotteita, ja heidän aikansa tuote oli vinyyli. Mulla se oli CD. Oli meillä vinyylisotinkin kotona, mutta yksikään neula ei kestänyt mun ja Eetun DJ leikkejä, joten meille ei sitten jäänyt vinyylisoitinta. Me nauhoitettiin Metalliliittoa C-kasetille ja ostettiin CD-levyjä. Mulle vinyyli ei ole mikään ongelma, enkä käsitä miksi pitäisi tuntea minkäänlaisia antipatioita vinyylin suosijoita kohtaan, vaikka ne poikkeuksetta ovatkin joko hipstereitä, tai 80-luvun lapsia. Mulle vinyyli on vain vaihtoehto siinä missä mp3 tai CD-levykin. Kyllä mä kaikista näistä valitsen mieluiten CD-levyn, koska olen 90-luvun lapsi.

Kymmenen vuoden päästä joku kirjoittaa täsmälleen samanlaisen tekstin mp3sista. "Vittu hyvä ettei tarvitse kattoa niitä rumia kansia ja aina talloa niitten muovikoteloitten päälle kun ne ovat siellä missä ei pitäisi. Ja tää on paljon luontoystävällisempää kuunnella musiikkia vaan näin. Jos haluan jotain fiilistä niin pyöräytän cubasesta vähän vinyylirahinaa levyn taustalle ja ajan sen takaisin mp3-soittimeen." Joku huokailee ja miettii, miksi seuraava sukupolvi on aina edellistä tyhmempi. Pääasiassa siksi, että minulla ja muilla tulevaisuuden vanhoilla pieruilla on jokin tarve valistaa. Se on tehokkaimpia vastakkaiseen suuntaan ajajia, mitä nuorelle mielelle voi työntää. Tarjoat hänelle köyttä, ja hän mieluummin sukeltaa pohjaan kuin tarttuu valmiiseen vastaukseen. Näin niillä asioilla on tapana mennä.

Kaipa mun pitää CD-levyjä vähän puolustella jos aion tällaista paskaa heittää aikana, jolloin on trendi haukkua niitä suohon ja runkkailla mustille vinyylilätyille. Mielestäni CD-levyt ovat suhteellisen COMPACTEJA, öhöhöh, ja niitä on helppo kuljetella mukana suhteellisen suuriakin määriä erilaisissa levylaukuissa. Niihin voi myös uppoutua kokonaisvaltaisesti, kun sun ei tarvitse jännittää, milloin pitää kääntää puolta. Toki siinä on oma taikansa. En kiellä. Mutta mä olen ihminen, joka tykkää teemallisista kokonaisuuksista, jotka jatkuvat läpi läpyskän ja kansilehtisen ja kaiken sen sivuhärdellin. Totta kai miinuksena on se, että esim A ja B -puolille rakentuvat mahdolliset omat kokonaisuutensa on vähän vaikeampia käsittää CD käännöksissä. Mutta silläkin uhalla, kukaan ei kiellä jakamasta levyään, esimerkiksi kuten Cut To Fitin kanssa tehdään seuraavalle levylle. Me laitetaan siihen puolten väliin sample siitä, kun C-kasetti loppuu, ja siitä käännetään puoli.

Kansitaiteet ovat pienempiä, mutta mun mielestä näissäkin on esimerkiksi Nick Cave osoittanut suhteellisen hyvää tyylitajua: Jokainen CD-levy tulee minikokoisessa vinyylipaketissa, jossa on kansivihkoset ja pussit levyille. Se on mun mielestä aika yhtä siistiä, kuin ns. The real thing. Lisäksi aika hyvä juttu on myös tuo digitaalisuus siinä mielessä, että se on niin vitun helppoa. Laitat levyn sisään, ja kuukausien ja viikkojen ja päivien odotus on ohi, ilman että hyvällä säkällä innoissasi naarmutat vaikka levyä. Lisäksi Suen pääkirjoituksessa vedottiin siihenkin, ettei biisejä voinut kuunnella ennakkoon youtubeista tai spotifysta, tai vastaavista palveluista. No mitä vittua, tuohan on asia, joka on vain sun omasta itsekurista kiinni. Tänä vuonna tulee niin vitusti kaikkia hyviä levyjä, että mä päätin ihan suosiolla tehdä niin, että jätän kaikki ennakkomaistiaiset ja muut paskat kuuntelematta. Niin mä olen toisaalta tehnyt The Hauntedin Versusta ( jolta oli pakko kuunnella Moronic Colossus ennakkoon) lukuunottamatta aina muulloinkin.

Ei vinyyli ole paha, ja toki se on niiden parissa kasvaneelle aina tärkeämpi, mutta kylläpä se on tärkeintä, että levyt soi ja ihmiset saa kaivaa niistä itselleen omaa elämäänsä sivuavia havaintoja ja merkityksiä. Sanon minä. Vastaväitteitä ja kommentteja saa esittää alas, jos niitä on.

Juurista taas. Vaihteeksi.

Nyt aion kirjoittaa taas juuristani, eli ne joita ei kiinnosta, voi lopettaa tähän. Jonkinlaisena johdantona voisin toki kertoa, miksi musta on aina niin helvetin tärkeää tonkia menneitä ja kelailla jotain ikivanhoja juttuja tai kuunnella tarinoita menneistä ajoista. Jos sä et TIEDÄ mistä sä olet tullut, sä et TIEDÄ kuka sä olet, ja et myöskään TIEDÄ minne sä olet menossa. Kuten ehkä olette huomanneet, mun päänsisäiset prosessit pyrkivät mitä tavallisimmin TIEDON lisäämiseen ja ymmärtämiseen. Sen jauhamiseen sellaiseen muotoon, että se on helpompi sisäistää, sekä minulle itselleni että mahdolliselle lukijalle. Mua kiinnostaa tietää kaikesta kaikki, koska mä olen utelias. Se on mulla jotenkin päin luonnollinen asia, että aina voi kysyä MIKSI. Ehkei mulle pienenä vastattu riittävän moneen kysymykseen, kun niitä jäi vielä selviteltäväksi, mutta mielestäni ehkä parempi näin, nyt riittää nuppi niiden selvittelyynkin. Mutta harhailen. Sekin on osa minua, savolaisuus ja lapasesta lähtevä tarinointi. Pääsen kyllä perille, kun jaksatte odottaa.

Nyt mä aion siis selittää sellaisesta porukasta, jota monet katsoo alaspäin, tai joille monet naureskelee. Romanit. Mustalaiset. Mannet. Ne, joiden työtilanteesta ei puhuta. Mulla ei ole ikinä ollut ongelmaa tulla toimeen romanien kanssa, eikä kaikista autokaupoista ja yhdestä Jalkalassa pönöttävästä hevosesta päätellen ole muillakaan Kilpisillä ollut vaikeuksia tulla toimeen romanien kanssa. Jotenkin tuo porukka on aina ollut mulle kiehtova ryhmä, koska niillä oli omia tapoja, ne puhui hauskasti ja ilmeisesti niillä oli jonkinlaiset mystiset räkälaukut, jonne joutui jos haukkui toisia liikaa. Ja, mikä kiehtovinta, niillä ei ole kotia, mutta niillä on perhe ja kulttuuri. Romanit on kansa jota löytyy kaikkialta maailmasta, mutta silti he eivät ole sillä tavalla sidottuja Intiaan, kuin vaikkapa mustat tuntuvat olevan Afrikkaan. Toisaalta romaneita ei myöskään viety sieltä väkipakolla tekemään töitä toiseen maahan toisille ihmisille. Ne vain vaeltelivat vapaasti ja päättivät sitten olla tekemättä töitä toisille ihmisille.

Huomaatteko mihin tämä johtaa? Pienenä mä olin kai joillekin mustalaisille kateellinen, koska tunsin tietyllä tapaa olevani aika samanlainen, mutta en kuitenkaan ollut. Rasistiksi musta ei silti koskaan ollut, koska mä olen aina ajatellut ihmisiä yksilöinä. Ihan pennusta asti. Jos olisitte nähneet mun sukulaiset vaikkapa jossain meidän sukujuhlissa, niin ei kai olisi niin kauhean vaikea laskea 1+1. On meissä mustalaisvertakin. Silti mä en osannut ikinä edes ajatella tätä, ennen kuin mummon kuoleman jälkeen menin Pertunmaalle, ja puhuin papan kanssa tästä. Mä en oikeastaan ollut ikinä sitä ennen osannut edes kyseenalaistaa sitä, että Tytillä oli äiti, mutta en ikinä muista kuulleeni sanaakaan isästä. Nyt mua harmittaa että mun loistava pääni ei ole ollut terävämpi, koska se ihminen, jonka kanssa mä olisin halunnut tästäkin asiasta keskustella, on ikuisesti poissa. Isomummo on hengissä vielä, mutta en oikein tiedä miten päin tällaisen asian kanssa uskaltaisi lähestyä sitäkään, vanhaa ihmistä. Ehkä vain puhumalla suoraan, niin kuin mä olen aina ennenkin tehnyt. Ei se ole mua vielä tappanut.

Tätä asiaa olen nyt vain vatvonut, koska siitä on tullut mulle tietynlainen pakkomielle. Siksi, että mun täytyy saada tuntea kaikki puoleni, kaikki se menneisyys, jota mun suvulla on takana ennen mua, että voin joskus siirtää sen kaiken eteenpäin. Mä koen, että se on mun velvollisuus ihmisenä, elävänä ja kuolevana olentona. Tiedostaa itseni ja paikkani, ja kertoa se eteenpäin. Sellaisena mä näen ihmiselämän. Jos sä et jatka tarinaa, sun lukusi on turha. Mutta jotta voi kertoa mitään, täytyy tietää mihin on jääty. Mä haluan selvittää, kuka on mun mummon isä, mitä se, tai jälkeläiset duunailee nykyään, ja mistä ne on tulleet. Koska se lisää mun sukupuuhuni täysin uuden oksan. Täysin uuden perheen. Täysin uudet geenit.

Ihmisten tekeminen on sellaista helvetin epäonnista geenilottoa, että sen ajattelu saa pään pyörälle aika nopeasti. Se on ollut äärettömän pienistä asioista kiinni, että minä olen olemassa, ja vaikka usein olen miettinyt, että olisi parempi jos en olisi, niin kyllä musta on helvetin siistiä olla olemassa. Ja suuren osan siitä on tehnyt nimenomaan mun suku. Siksi mä pidän sitä niin suuressa arvossa, ettei monet sellaista ymmärräkään. Siinä ei ole tippaakaan vaikkapa sellaista konservatiivista menneisyyteen katsomista, että ennen oli kaikki paremmin ja miehet oli rautaa ja laivat puuta. Se on vain ja ainoastaan tulevaisuuden rakentamista varman ja kestävän perustan päälle, jotta se ei kaadu heti kun ensimmäinen myrsky pyyhältää ohi. Musta on tietyllä tapaa myös hienoa, että me ei olla myöskään täysiä romaneita, vaan meissä on sitä säröä joka tekee meistä ihan uuden porukan. En osaa selittää sitä, mutta kyllä meissä paistattelee se pieni irtolaisuus ja anarkia vähän kaikissa. Joissain enemmän, joissain vähemmän, mutta kaikissa se kuitenkin asuu. Mikään asia ei lipsahda ohi "ihan sama" leiman kanssa. Siitä piti Tytti kaikkia lapsia ja lapsenlapsia kasvatellessaan huolen. Kiitos siitä.

Foliohattu sisälläni nostelee päätään..

..Koska sisäasiainministeriössä selvitetään parhaillaan mahdollisuuksia laajentaa poliisin toimivaltaa, eli ne saisivat rikosten selvittämiseksi ja ENNALTAEHKÄISYKSI käyttää passien yhteydessä saatua, kokoajan kasvavaa sormenjälkirekisteriä. Totta kai tämä tehdään ajan hengen mukaisesti terrorismin pelossa, mistä nouseekin suurin teoreettisfilosofinen kysymys asiaan liittyen: MITÄ VITTUA ON TERRORISMI!? Terrorismihan käytännössä on kaikkea valtion nykyisen status quon vastaavaa toimintaa, jos poliittisessa vallankahvassa roikkuva hallintoelin niin päättää. Eli terrorismin rajat ovat hyvinkin häilyvät ja tulkinnanvaraiset, enkä ihmettelisi jos joku pitäisi kaikkea mun toimintaa terrorismina Suomen valtiota vastaan. Olenhan toisinajattelija ja "taiteilija", eli tällöin vastuullinen mahdollisesta vaikutuksesta ihmismieleen, ja ehdottomasti riskitekijä, jos päätän alkaa kiihottaa ihmisiä kansannousuun tai kapinaan nykyistä hallintoa vastaan. Joka mun mielestä pitäisi olla jokaisen isänmaataan rakastavankin suomalaisen TO DO-listalla ensimmäisenä, koska kaikki päätökset, joita mä olen viimeisen vuoden aikana nähnyt tehtävän, on ihan suorilta sotineet kaikkea sitä VAPAA MAA - aatetta vastaan, jota minullekin ysärillä hoettiin huolella.

Mihin sekin muuten hävisi? 90-luvulla kaikki hokivat aina ja joka asiaan "Suomi on vapaa maa." Nyt kukaan ei edes vitsillään sano sitä. Vapaus on mennyt jonnekin, ihan sama minne, koska se on kuitenkin poissa. Illuminatiselityksillekin olen aina naureskellut, mutta pikkuhiljaa alkaa ainakin mun nauru vaimentua vaivaantuneeksi hiljaisuudeksi, kun nämä vitsit ei tunnu loppuvan millään. Ensin perustetaan sellainen systeemi, jolla saadaan maailma kepeästi hallintaan (mun mielestä Facebook on tällaisena ideana ihan loistava, ei tarvitse väkisin udella ihmisiltä mitään, kun he vuotavat kaikki tietonsa ihan vapaaehtoisesti internettiin. Luuletteko oikeasti, ettei kaikki henkilökohtaiset keskustelut jää ylläpidolle talteen? ja sinne on helppo liittyä, "koska kaikki muutkin on siellä.") ja kontrolliin, sitten aletaan supistella sitä ihmisten henkilökohtaista vapautta.

Tekisi mieli naureskella Pasilan hengessä kun "tää on niin Orwellia!" Se vaan ei ole enää kauhean hauskaa.

SOTA ON RAUHAA.
VAPAUS ON ORJUUTTA.
TIETÄMÄTTÖMYYS ON VOIMAA.

Konflikti ja kriisi, tai niiden pelko, on helppo tapa saada ihmiset peloteltua "poikkeustiloihin" ja väliaikaisiin, tarpeen ajan voimassa oleviin veroihin ja lakeihin, joilla voidaan lisätä ihmisten kuormitusta ja omaa valtaa. Aivan päivänselvä juttu, jota esimerkiksi jenkit ovat tehneet koko ajan. Aina ne on sodassa jossakin, ja Obamalla on kuulemien ja lukemien mukaan vieläkin väkivaltaisempaa ja suurempaa meininkiä pinnan alla, kuin Bushilla koskaan. En tietenkään suhtaudu tähän täysin kritiikittömästi, mutta katsellaan nyt mitä tässä vielä tapahtuu ennen kuin muodostetaan mitään varmoja mielipiteitä asiasta.

Vapaus on Orjuutta. Orwellin teeseistä meille suomalaisille kaikkein tutuin. Meillä on edessämme täydellisen vapauden illuusio, jossa pakko on vain maksaa veroja ja kuolla. Sen lisäksi meidän on pakko juoda, tehdä töitä ja olla kyseenalaistamatta niitä arvoja, joita meille työnnetään, vaikka ne olisivat kuinka tyhmiä ja käsittämättömiä. Miksi valtio saa myydä viinaa, mutta minä en? Mikä minun viinastani tekee huumeen, ja valtion viinasta päihteen? Vero? Kuulostaa minun korviini vahvasti anekaupalta. Synninpäästöltä aivosolujen tuhoamiselle. Miksi valtio saa ryöstää kuolleen miehen? Minä ainakin annan kaiken pois ennen kuolemaani ja kuolen keskisormet pystyssä. Minusta ette saa senttiäkään perintöveroa. Suomalaiset kuvittelevat olevansa niin helvetin vapaita silloin, kun kukaan ei kiellä viinanjuontia. Siihen asti kaikki on ihan sama. Jos mulla olisi vitusti rahaa, mä pistäisin alkon viikoksi kiinni ja katselisin miten on postilaatikot täynnä tappouhkauksia ja yleisönosastot täynnä väärille ihmisille suunnattuja vihaisia "mielipiteitä" vapauden rajoittamisesta.

Tietämättömyys on voimaa. Tämä on helvetin ilmeistä. Esimerkiksi MISSÄÄN MEDIASSA EI KERROTTU, että EU:lle oltiin valitsemassa presidenttiä ja pääministeriä, yhtäkkiä ilmestyy vaan uutinen, jossa sanotaan että tänään muuten nousivat valtaan nämä kaksi tyyppiä, joista toinen näyttää huuhkajalta ja toinen lesbolta. Kansalaisellehan tällä ei ole mitään väliä, koska Johanna Tukiaisen blogi on kiinnostavampi. En todellakaan ymmärrä, miksi tyhmyys kiehtoo yhtään ketään. Ja ne kaikki, jotka muka tutkivat sitä jossain post-modernisti ironisessa mielessä, haistakaa vittu. Ihan yhtä kiinnostuneita te siitä olette, kuin ne joiden kiinnostukselle en keksi mitään syytä. Mua vituttaa sekin, ettei uutiset ole enää uutisia, vaan jotain vitun rasittavia "elämyksiä", kuten Suen kolumnissa oli lainattu jotakin henkilöä, joka luultavasti lainasi sen joltakin fiksummaltaan.

Uutisten kuuluu antaa informaatiota. Nyt toimittajat ovat muuttaneet lehtensä Facebookin jatkeeksi, jossa uutiset ovat tilapäivityksiä, ja jokainen kuvittelee olevansa kirjallinen nero, joka pyrkii tarjoamaan ihmiselle jonkinlaisen lukuelämyksen. Se on yksinkertaisesti PASKAA. Vituttaa taas niin ettei meinaa veri kiertää. Mä olen viimeaikoina haaveillut kaiken myymisestä ja hoboilusta ympäri Eurooppaa. Siitä on tullut mulle unelma. Vastavetona kaikelle työn teon ihannoinnille. Nostan peukun sille joka myi omaisuutensa ja lähtee Thaimaahan. Total Support.

Vituttaataas.

Mikäkö vituttaa? Korttimaksu-uudistus, "kortin arvonlisävero", joka syöksähtää kaikkien lompakoille helmikuussa. Maksat rahaa siitä, jos tahdot maksaa ostoksesi kortilla, koska se tulee kaupoille kalliimmaksi kuin ennen, ja ei ole kilpailun periaatteitten mukaista, että sen rahan maksaisi siitä välistä joku muu, kuin työssä käyvä veronmaksaja. Siis se kaveri, joka maksaa veroa tekemänsä työn tuomasta palkasta, ja arvonlisäveroa ostamistaan tuotteista ja palveluista, maksaa kohta myös siitä että saa maksaa.

Kun ylipäätään menen maksamaan jotakin kortilla, se tavallisimmin johtuu siitä, ettei mulla ole senttiäkään käteistä, ja tilillä juuri ja juuri sen verran rahaa, että saan maitopurkin ostettua. Ihan kusettamatta, näin se menee. Ja nyt kun pitäisi osata ottaa huomioon "ostosten hinnasta riippuva osuus", jonka ykköset ja nollat pyöristelevät pankin eduksi, niin jää maitopurkit kauppaan.

Ensimmäinen looginen ja helppo ajatus, joka kaikilla tulee mieleen: No saatanan urpo, nosta rahasi käteiseksi niin ei tarvitse itkeä. Jopelisjoo, pankit ja kaupat ovat kelanneet tämänkin sun puolesta valmiiksi. Kauppoihin on juuri uudistettu nämä hienot, uudet, helvetin hitaat ja vaikeat varmistinlukijat, jotka käytännössä pitää maksaa meidän ostoksilla kuukaudessa. Äiti taisi mainita että sen pitäminen maksaa jonkun 500 euroa kuussa, en ole ihan varma. Mutta sen ainakin tajuan, että parturikampaamolle Pertunmaalla se tarkoittaa että pitää muutamat hiukset leikata. Jos jollain kaupalla on niitä siis joka kassalla ja ne pitäisi saada maksettua, ja niitä pitäisi käyttääkin, että se ei tule niin kalliiksi, niin käteismaksuhan koituu sitten ongelmaksi. Joten, on heti ehdotettu että käteisnostot tehtäisiin maksulliseksi, ja mielellään kalliimmaksi kuin korttimaksu.

Mitä tästä seuraa? Ainakin sitä, että mä alan vaatia kaiken liksani käteisenä, ettei mun tarvitse maksaa siitä että saan sen ansaitsemani rahan omaan vapaaseen käyttööni. Koska se ei mielestäni vastaa mitään käsitystä vapaudesta käyttää ansaittua rahaa, ettei se oikeasti ole.. No.. VAPAATA! Luulisi olevan ihan perusasioita, suhteellisen helppotajuisia ja simppeleitä juttuja. Näin käy kun päästetään kapitalismin ihanteet myllertämään joka vitun alalle. Kapitalismissakin on hyvät puolensa, koska pienimuotoinen kilpailu auttaa kehittämään kaikkea käyttäjäystävällisempään ja parempaan suuntaan, mutta tämän maailman kilpailu tiivistyy hyvin siihen innovatiisuuden puutteesta kärsivään internet kilpailuun: Sen sijaan, että kukaan yrittäisi vaikkapa keksiä jotain uutta korviketta Facebookille, kaikki palvelut muuttavat ulkoasunsa ja käyttöliittymänsä yhtä paskaksi ja vittumaiseksi. Se ei houkuttele minua, enkä usko sen houkuttelevan ketään muutakaan.

---
Eilen tuli taas niin vitun outo olo kun ihmiset tuijottivat Torvessa, joten päätin painattaa itselleni paidan jossa lukee "kaikki tuntee apinan mutta apinapa se ei tunne kettää." ja on surullinen apina siinä keskellä. Siltä musta tuntui välistä, joten sellaisen teen. Piisout.

Torvi.

Tultiin juuri himaan Torvesta, ja korvissa humisee vieläkin, aika pitkälti kiitos Inferian suhteellisen paljon poraa muistuttaneen kitarasoundin. Pakko oli käydä välillä ulkoilemassa, ettei mennyt kuulo kokonaan. Joku tietysti kaatoi kaljansakin mun päälle, ja kaikkialla oli ympärillä kaatuilevia, tuntemattomia ihmisiä. Kun mä olin lipunmyynnissä, sisäänmaksaneita oli joku 130. Se on Torven kokoisessa paikassa ihan vitusti, vaikkei se Helsingissä ole juuri mitään. Merkittävää on myös se, että Lahdessa ei oikeasti ole mitään muuta keikkapaikkaa kuin Torvi. Ja pelottavaa on se, että sielläkin on kohta, ennemmin tai myöhemmin jonkinlainen sukupolven vaihdos edessä.

Se on ajatus, joka varmasti saa aikuisetkin miehet, jotka ovat pennusta asti Torven tahmaisilla lattioilla kaatuilleet, vakavaksi. Mitä sille paikalle käy? Ei se voi kiinni mennä, mutta kenellä muka on niin saatanan isot jalat, että pystyisi Jartun saappaita täyttämään? Luultavasti ei kellään. Ihmisenä isällistä lämpöä huokuva legendaarinen hahmo Torven ovella on täällä oikeastaan myyttisempi ja pelätympi, kuin mikään muu. Ei sitä paikkaa voisi ottaa, ja tuntuu oudolta, että Jarttu voisi sitä ylipäätään jättää. Siltikin Viljamin kanssa tuossa katseltiin humalaista kaatuilua ja vonkaamista, ja ajateltiin, että se ei vain saa loppua, koska paikkana se on ainutlaatuinen.

Kaikki livesoittoon soveltuvat paikat ovat koko ajan tiukemmassa, ja oikeastaan en osaa suoralta kädeltä edes nimetä mitään sellaista paikkaa, jossa voisi olla yhtä monipuolinen ja ymmärtäväinen skaala musiikkia, kuin Torvessa on. Yhtenä iltana räppibileet, ja seuraavana pauhaa death metal. Seuraavana iltana akustinen klubi ja sitten konemusaa, tai jotain aivan muuta. Se on syystä täyteen varattu aina vähintään puoli vuotta eteenpäin. Se on hienoa, koska tottakai sellainen tekee touhusta kannattavampaa, että baarissa on joka ilta ihmisiä juomassa viinaa.

Mun pääkopassa vallitsee helvetin syvä kunnioitus tuota paikkaa kohtaan, koska se tuntuu kotoisalta, ja siinä on selkeä sielu. Toki siksikin, että siellä on soittanut niin paljon, ja ollut alaikäisenä Profane Omenin mukana keikoilla jännittämässä, että lentääkö pihalle, enkä usko hetkeäkään, etteikö mua olisi muka tajunnut alaikäiseksi. Mä näytin niin alaikäiseltä, kuin voi alaikäinen teinihevari vaan näyttää. Silti en lentänyt pihalle, kun en juonut viinaa ja olin muutenkin ihmisiksi. Aina kun olen Torvessa keikalla, hoidan roudaukset ja muut mahdollisimman helposti ja tehokkaasti, siivoilen siellä takahuonetta illan mittaan ja koitan olla avuksi muutenkin.

On mulla käynyt mielessäkin järjestää keikkoja, joiden lipputulot menevät suoraan Torvellekin. Ei mulla olisi mitään sellaistakaan systeemiä vastaan, koska ei ne rahat koskaan kuitenkaan mulle jää. Onneksi en sentään ole sen suuremmin tehnyt tappiotakaan.

Se on paikkana ainutlaatuinen, ja kuka ikinä alkaakaan tehdä Jartun hommia sen jälkeen, voi tehdä ne ainoastaan huonommin. Siinä on paikka, johon kukaan tulevaisuuden Sedu ei saa ikinä upottaa kynsiään, koska se vaatii jo korkeamman astraalitason ymmärrystä alakulttuureista ja musiikista. Sitä hyvin harvoin löytyy kehareilta, jotka tunkevat euroja sisustukseen ja ottavat vaan jonkun Teoston tarjoaman perussekiksen jotain alemusiikkia listasoittoon.

En tiedä mikä tämän pohdinnon pointti oli, tai mihin se oli matkalla, kun en tuntunut minkäänlaista järkevää päätepistettä saavan sille, mutta nytpä tiedätte, mitä mä kelailen Torvesta, jos ei mitään muuta. Nyt menen nukkumaan, rauhaa ja rakkautta kaikille. Huominen on parempi päivä.

Cut To Fit, Bob Malmström ja The Enchained Torvessa eilen.

Eilinen oli taas yksi hassuimmista illoista hetkeen. Ei haa-haa-hassuimmista, vaan lähinnä sellaisena Norsu ajaa yksipyöräisellä kohti lentokoneen turbiinia ja tulee mammuttina sieltä ulos, mikä hämmentää sinua suuresti-hassuna. Ensin piti taas olla roudauspuoli lapasessa, ja yllättäen se ei sitten taas ollutkaan. Soitin Harrille, joka ystävällisesti suostui tulemaan avuksi hädän hetkellä. Eetu logistiikkaihmeenä ja yleisenä sademiehenä sai koko backlinen mahtumaan kahteen Wolksvagen Golf-kärrylliseen, ja saatiin kamat jo kuuden pintaan Torveen. Ajateltiin että tulisi kiire, ja alettiin Vilin kanssa siinä kasailla rumpuja ja laittaa kaikkea muutenkin paikalleen. En sitten tiedä tarkoittaako se sitä, että me aletaan osata hommamme, vai että me oltiin vaan niin innoissamme ekasta keikasta kolmeen kuukauteen, mutta rojut taidettiin saada läjään about puoli seitsemään mennessä.

Enchainedit ja miksaaja tuli paikalle, ja siinä sitten alkoi soundcheckin säätäminen ja yleinen horina. Me tehtiin kahden biisin soundcheck, harjoiteltiin nopeasti tiistaina sovittamamme intro ja Insect Warfare coveri, vaikka setissä olisi ollut tiedossa uusikin biisi jota oli soitettu läpi kolme kertaa. Bob Malmströmin kaveritkin saapuivat synkkään ja ankeaan Lahteen, mikä nyt lähtökohtaisesti on suomenruotsalaiselta jo respektin arvoinen teko.

Suunnilleen kahdeksan aikaan kaikki oli jo tehty ja oli vain aikaa istua siinä sitten. Vähän ihmetytti, ei niin yleensä käy, normaalisti on aina kiire ja kaikki valittaa jostakin. Suuresti tähän vaikutti se, että Bob Malmströmilla on aika sama asenne kaikkeen, kuin meilläkin. Tultiin todella hyvin toimeen ja varmasti kyllä tulevat soittamaan tänne joskus muulloinkin, jos se minusta on kiinni. Pitää nyt katsella miten nuo meikäläisen iltamat tässä kevään aikana menee. Pitkän malttamattomuuden ja miettimisten jälkeen oltiin suunnilleen valmiita. Mä tein suuren päätöksen ja vedin ylleni valkoisen haalarin ja kaasunaamarin. Laitoin ne päälle noin kymmenen minuuttia ennen keikkaa, ja suunnilleen hyperventiloin sitten siellä naamarini takana ennen kuin keikka alkoi. Eetu ja Vilikin meni valmiiksi lavalle ja miksaaja soitti vielä jonkun kolmen minuutin punkkibiisin. KOLMEN MINUUTIN. Siinä ne sitten venaili, kun eivät oikein kehdanneet takaisinkaan lähteä kun olivat jo siihen menneet. Eli kyllä, meidän keikalla on aina jotain sellaista vähän noloa ilmassa.

Intro alkoi soida ja mä iskin megafonin sireenin päälle ja liityin seuraan. Tajusin etten saa kyllä mitenkään päin henkeä siellä kaasunaamarin sisällä, ja heitin sen suosiolla edessä pönöttävälle Antille, joka on aina toisinaan pitänyt sitä päässä meillä käydessään, kun on kissoille niin hyperallerginen. Loput keikasta nyt on sellaista adrenaliinin ja rastojen naamaan hakkaamisen sekaista usvaa, siinä vaiheessa heräsin kun joku huutaa että mikistä loppui patteri. Ei loppunut, se vaan meni jotenkin rikki taas, mikä vähän vitutti. Vedin loppukeikan sitten megaföönillä.

Keikan jälkeen olin taas niin paskana, kuin ihmisen keikan jälkeen kuuluukin olla. En ihan heti päässyt ylös, kaikki pellit soivat vielä samaan aikaan kakofonisena älämölönä päässä. Se kuulosti oikeastaan siltä, kun FC Reipas olisi pelannut kössiä Keskusmusiikin peltiseinustalla. Teki mieli oksentaa, mutta olin varma että sieltä tulee vaan verta ja sisäelimiä, joten menin bäkkärille makaamaan. Vähän vettä ja lepoa ja vettä, niin pääsin suunnilleen tolkkuihini, istuin subbareitten päälle tunnustelemaan ja kuulostelemaan Bob Malmströmiä. Se on hyvä bändi, tämä oli toinen kerta kun näin ne livenä ja niillä on kyllä todella hyvä meno. Vaihdettiin levyjä ja naureskeltiin tyhjää.

The Enchained aloitti ja pitkälti Villestä tuli vahvat Undivine-vibat, oli ihan hauska katella sitäkin, ja Saku on aika jännä laulaja kun se huutaa aika tarkkoja ja melodisia nuotteja. Oli kuitenkin omasta keikasta vielä niin huono olo, että menin takahuoneen puoleelle lepuuttamaan päätäni. Eetu sai sovittua uudet roudauskuviot, eikä tarvinnutkaan yöllä hoitaa niitä, mikä oli jees. Kunnes sitten tänä aamuna tuli viestiä että ei se onnistukaan, ja pitää taas säätää. Raxi singahti onneksi avuksi ja saatiin taas kamat vietyä kahdella kyydillä. Pitäisiköhän se jo hommata oma auto, niin tuo ei olisi koskaan mikään ongelma? Ehkä, toisaalta ehkä se sähellys on lähtemätön osa tuota. Sanoin eilen että vaikka mulla olisi seitsemän roudaria, mä luultavasti tekisin tämän siltikin itse. On siinä vaan jotain sellaista, että en näe mitään syytä valittaa siitä. Ainakin meidän porukoissa se on yleensä ihan leppoisaa kanniskelua ja paskan jauhamista, joten mikäs siinä.

Tänään sitten kaikki ruumiinosat paskana menin Horisontin haastatteluun, ensi viikolla uusi, ja jossain välissä toivottavasti nuokulla vastaamaan niiden musiikkisysteemeistä ja bänditiloista. Nauhoituskone on varmasti mukana koko ajan. Se olisi siistiä duunia, etenkin jos pääsisin palkkatuelle ja saisin sen 1000 euroa kuussa. Ei vituttaisi, ja saisi rahat ensi kesäksikin, jos lähdettäisiin Cut To Fitin kanssa taas vähän käymään ulkomailla.

Jeesuksen Kristuksen Nimeen....

Mä olen aivan varma siitä, että jos Jeesus mahdollisesti pääsisi pällistelemään tämän päivän kristinuskoa ja kaikkea sitä, mitä hänen nimessään on parin vuosituhannen ajan harrastettu, sillä ei olisi kauhean hilpeä fiilis katsella tätä kaikkea. Koko kristinusko ylipäätään on absurdi ja valheelliselle pohjalle kyhätty, ihan ottamatta kantaa siihen onko Jeesus jonkinsortin messias vai ei. Mielestäni se on ihan selkeästi ollut hyvää tahtova kaveri, jonka todella tyhmät aikalaiset ovat käsittäneet ihan täydellisen väärin. Niin täydellisen väärin, että he ovat vuosien saatossa paitsi aloittaneet hillittömän henkilöpalvonnan, myös vääristelleet hänen sanojaan kaiken näköisiin teurastuksiin ja muksujen raiskauksiin.

Ylipäätään kun ajattelee sitä kaikkea mistä kyseinen, suhteellisen kiistattomasti ilmeisestikin maan päällä kerran kävellyt historiallinen hahmo aikanaan saarnasi ja jauhoi, se oli pelkkää rakkautta ja ymmärrystä yhteiskunnan syrjityille ja vähäosaisille. Huorille (ja naisille ja lapsille ylipäätään) ja homoille, vammaisille ja tautisille. Hän oli uskovainen JUUTALAINEN, joka tuntuu hyvinkin usein unohtuvan kaikessa keskustelussa. En usko vaikka Paavo Järvinen sanoisi että se kulki ympäriinsä leuhkimassa että "hei, mun faija on jumala", missään muussa mielessä kuin siinä, jossa juutalaisuus sen opettaa olevan kaikkien isä. Sitten joku aikansa corolla-junttiamis (luultavasti joku wünderpalmua aasinsa korvassa roikottava idiootti) ymmärtämättä minkäänlaisia konteksteja ja symboleita alkaa julistaa tätä jumalan poika paskaa ympäriinsä.

Siitä sitten lähti henkilöpalvonnan kultti, jonka juuria kukaan ei oikeastaan ole ikinä suuremmin kyseenalaistanut, tai jos onkin, ei sillä ole ollut minkäänlaista vaikutusta uskonnon fundamentalistiseen ja dogmaattiseen rakenteeseen. Vastaavaa henkilökulttia ei Rooman jälkeen ole kai ollut oikeastaan muualla kuin kommunistisissa valtioissa, joissa on kyllä pyritty poistamaan uskonto kokonaan. Ylipäätään kaikenlaiset fundamentalistit, joilla ei riitä ymmärrys kaunokielisiä ja runosieluisia profeettoja (Jeesus, Nostradamus, Buddhat, Einstein, Muhammed, listaa voi jatkaa loputtomiin) onnistuvat yleensäkin vain myrkyttämään kaiken sen kauneuden, jota nämä lyhyen hetken ihmeellisessä maailmassa viettäneet ihmiset ovat ajaneet takaa.

Uskon vahvasti, ettei tämä kristinusko tänäpäivänä, kaikessa sirpaleisessa, muka-sulavassa ja adaptoituvassa jähmeydessään edusta paljoakaan sitä perusajatusta, joka oli Jeesuksen mielessä. En myöskään usko että hän voisi olla tuntematta lievää vaivaantumista siitä, että sitä sanotaan kristinuskoksi. Tai että HÄN on se suoranainen Kristus siinä uskossa. Toisaalta se on myös hämmentävää, että ilman tämän meidän globaalin maailmamme ihmeellistä, raadollista internettiä tässäkin maailmassa voisi parhaillaan olla joku 1 000 Jeesusta ympäriinsä, ja heidän tekonsa leviäisivät samalla tavalla ihmisten suusta toiseen, kasvaen koko ajan vain eeppisempiin ja hienompiin mittasuhteisiin, kunnes sitten lopulta herätellään kuolleita, kun jossain käännöksessä kuolevalle on annettu lohtua, mikä sinänsä on ollut jalo teko uskaltautua taudin runteleman ihmisen lähelle.

Ha, olitte ihan varmoja, että aion vetää ristiretket tähän mukaan. Ei ole mielestäni tarvetta. Kyllä tuo korttitalo kaatuu ilman, että siihen tarvitsee yhtään puhellellakaan. Lähinnä hämmennystä herätti tuo aikojen saatossa vain suuremmaksi ja suuremmaksi kasvanut hullutus, joka kulminoituu kaikkeen tällaiseen paskaan:


Mun mielestä yhtään kenenkään ei pitäisi joutua kärsimään tuollaisesta paskasta ikinä missään. Ei mulla sinänsä ole mitään valtionuskonto- systeemiäkään vastaan, siitä voi joku löytää elämälleen merkityksen ja lohdun, ja se on jokaisen oma asia, koska kaikki täältä kuitenkin kuolee, ja kaikkien se pitää jollakin tavalla käsitellä ja käydä läpi. Sen voi siltikin pitää itsellään, eikä kaikkea tarvitse ottaa itsestäänselvyytenä vain siksi, että joku vitun idiootti oli torilla räppäämässä sulle jeesuksen sanomaa, kun se ei luultavasti itsekään tajua, mistä se kaikki on lähtenyt käyntiin.

merkityksetöntä jauhamista ajan kuluttamiseksi

On mielenkiintoista huomata, miten realismi omista kyvyistä ja osaamisesta iskee päin näköä heti, kun sun käsketään valita omista biiseistäsi joku 4-5 parasta. Tajuat kaikkien niiden huonot puolet, ja alat välittää vähän siitäkin, miten ne on soitettu. Sitten alkaa sellainen hillitön uudelleensoittomaratoni. Suurin osa mun musiikistakin on kuitenkin niin improvisoitua, että mun on mahdoton soittaa niitä samalla tavalla uudestaan. Onneksi se on osassa biisejä ihan hyväkin juttu, koska esimerkiksi Witchdoctor (ja muutkin Rootworks biisit) on ihan liian hätäisiä, ja tempo nykii niin, että siitä on mahdoton tehdä mitään fiksua. Odottelen sitä suuren inspiraation päivää kun jaksan istua alas ja kuunnella senkin biisin alusta loppuun, että mitä siinä oikein tapahtuu, ja soitan sen huolella uudestaan. Ehkä olisi paikallaan tehdä biisit ennen kuin niitä nauhoittaa. Musta on vaan aina niin mielenkiintoista nähdä, että minne joku soittovirhe sen biisin vie, jos sitä alkaa toistaa ikään kuin peitelläkseen sitä virhettä. Suurimmat progeilut kaikissa noissa biiseissä siis lähtee ihan puhtaasti virheistä. Siinä on heikkoutensa, tiedän kyllä.

Viime yönä nukuin jostain syystä todella huonosti, pyörin vaan sängyssä tunnin, Isiksen In The Absence Of Truth soi läpi ja päätin etten kyllä nyt saa unta. Herätin Heidin kertoakseni että nousen soittamaan kitaraa, mikähän järki siinä oli, se kun nukku kuitenkin ihan hyvin ja sikeästi. En tiedä, ehkä väsytti niin paljon etten kyennyt järkeen. Soittelin sitten paria vanhempaa biisiäni uudestaan, ja sooloista tuli etenkin aika mielenkiintoisen järjettömiä.

On jännä fiilis, kun pitäisi demottaa omia biisejään täysin tuntemattomalle ihmiselle kuultavaksi, saatteena että "se on kaivannut sellaista vähän bluesia, mutta synkempää menoa". Okei, tiedän että siinä tuo mun juttu voi toimiakin, mutta en tunne kyseistä henkilöä niinkään hyvin, että voisin esimerkiksi ymmärtää, mitä se on mieltä mun käsityksestä sooloista. Joku skaalarunkkari voi ihan kepeästi sanoa että kolmen nuotin paskaa, mutta kun mä tähtään siihen fiilikseen ja osittaisen tarkoitukselliseen kulmikkuuteen, ettei se ole sellaista liian helpon kuuloista soittoa, jos musiikki itsessäänkin on jollain tavalla vaikeaa. No, kun tietää että kyseinen kaveri on kuitenkin ollut tekemässä sitä musiikkia, joka auttoi mua niiden teini-iänkin vaikeitten aikojen yli, niin ehkä se ymmärtää vaikean musiikin päälle. Mutta en voi sanoa, etteikö mua jännittäisi, mutta olen päättänyt etten heitä mitään "best of"ia kehiin, vaan enemmänkin sellaiset biisit jotka kuvaa parhaiten sitä meikäläisen mielenlaatua, ja mitä siitä saa puristettua ulos. Ehkä joku saate on silti paikallaan, ettei toinen vaan kuuntelee että vittu mitä paskaa, ja heitä levyä ikkunasta ulos..

On jo tylsää..

Neljältä heräämisen huonoin puoli on ehdottomasti se, että aamu kahdeksaan mennessä on tehnyt kaikki ne asiat, jotka normaalisti tekee päivän aikana. Nyt olen päättänyt pyhittää päivän itseni kehittämiselle, luen ja soittelen delta bluesia tämän päivää. En mitään sen ihmeellisempää tai suurempaa. Fak jea!

SLAAAAAYYYYYEEEERR!

Slayer. Se on amerikkalainen bändi, jolla on aina ollut vähintäänkin mielenkiintoisia sooloja ja suhteellisen tiukka meno. Täysin mahdoton sanoa, koska sitä on kuullut ensimmäisen kerran, koska koko roska on reippaasti vanhempi kuin minä, ja ainakin jyrkissä olen jotain videoita joskus muksuna nähnyt.


Slayerilla on joukko tämän näköisiä faneja, jotka yleensä naarmuttelevat itseensä Slayer logoja. Lukiossa minä puolestani naarmutin Slayerin logon vähintäänkin joka toiseen pulpettiin, jossa istuin, koska se on aivan täydellinen logo. Tiukan väkivaltaisen primitiivinen, helppo raapia naulalla pulpettiin. Lukiossa mulla oli myös nauloja penaalissa, koskaan ei tiennyt, milloin tylsyys iskee.

Mutta siihen Slayeriin. Mä olen niitä harvoja, jotka ei niinkään välitä Reign In Bloodista, en ole koskaan jaksanut kuunnella kyseistä levyä loppuun asti väsähtämättä. Osittain tästä pelosta meidänkin levy kestää vaan reilun vartin, koska tuollainen kaahaus, vaikka onkin siistiä, alkaa puuduttaa aika äkkiä. Muutenkin mulle The Hauntedin eka levy tekee kaiken tuon paljon paremmin, ollen ehkä maailman tiukin levy. Mulle "the Thing" Slayerin kohdalla oli ehkä tuo God Hates Us All, joka iski aika kovaa kun sen ostin Anttilan alennusmyynnista odottamatta juuri mitään. Sitten, suunnilleen välittömästi sen jälkeen tutustuin Viliin, jonka näin livenä soittamassa Slayerin Stain of Mindia ainakin. Se oli elävä pyörremyrsky, on vieläkin, ja yksi siisteimpiä soittajia ikinä. Pelkästään Vilin innoittamana mä kaivoin Slayeria enemmänkin, ja vaikkapa Divine Intervention on mulle yhden synkän talven ajankuva, helvetin hyvä levy sekin.

Monet selittivät mulle, että tykkäisin South of Heavenista varmasti. Jostakin syystä juuri se ajoi mua pois sen levyn luota, kunnes tänä aamuna ajattelin, että no perkele, ladataanpa se levy sitten! Heti South Of Heavenin avausriffi veti hymyn korvasta toiseen, tässä on juuri sellaista hitaampaa ajoa, jossa Slayer on mun mielestä parhaimmillaan. Soolot ovat ihan yhtä mielenkiintoisia kuin kaikilla muillakin levyillä, mutta hitaus on poikkeuksellisen hyvässä tasapainossa jatkuvan kaahaamisen kanssa. Se on mielestäni vitun hyvä juttu, ja pistää miettimään, miten paljon paremmin Slayerkin voisi oikeasti hyödyntää kontrastia, kun ottaisi vieläkin pehmeämpiä juttuja käyttöön, koska en usko että ne osaisivat tuolla melodiatajulla tehdä mitenkään munajuustoisia juttuja, mutta sellaisia pieniä julmia suvantoja, kuten vaikkapa The Haunted (vissiin on käynyt selväksi, että tuo bändi on mulle aina parempi kuin Slayer, ja on One Kill Wonderilla tehnyt mielestäni jo sen Slayerin parhaan levyn.) teki hyvinkin onnistuneesti.

Siltikin tämän yhtyeen taika on juuri siinä että se pysyy samana. Toisaalta se on hyvä, mutta pistää miettimään motiiveja uusien levyjen ostamisessa, kun ne vain ovat puolesta tunnista tuntiin samaa tavaraa. Livenäkin olen yhtyeen todistanut, tosin noin 30 metrin päästä, jolloin fiilis ei ehkä välittynyt ihan samalla tavalla, mutta siltikin se on ihan yhtä sekopäisesti sooloileva ja keskittymishäiriöisesti kaahaava, kuin voi olettaakin. Niin muuten, jos jollain on mun WAR AT THE WARFIELD DVD, palauttakaa se välittömästi. Mulla ei enää ole mitään hajua siitä, kenellä se on.

Vaalit lähestyy. Sudet ja hyeenat juhlivat.

Sudet ja korppikotkat tulevat repimään lihat irti luista. Kokoomus ja Keskusta koittavat sanoutua irti siitä saatanallisesta liitosta, jonka ovat luoneet. Kaikki heidän vihollisensa taas ovat populistisia ituhippejä, jotka elävät jossain satumaailmassa, eivätkä ymmärrä että tämä maailma on markkinatalous, baby!

Enemmän kuin mitään, mua vituttaa seurata kaikenlaista ihmisten vapaata keskustelua internetissä tai lehtien sivuilla. Käytännössä se koostuu kahdesta asiasta: Ihmisistä, jotka valittavat, ja ihmisistä jotka valittavat. Ensimmäinen ryhmä valittaa poliitikoista, päätöksistä ja elämästään. Nämä ovat ensisijaisesti köyhät, päähän potkitut ja kaikki muut, jotka ovat liian köyhiä kuuluakseen toiseen ryhmään. Toinen ryhmä on se rikkaitten ja heidän persettään nuoleskelevien ryhmä. He heittelevät populisti-kortteja enemmän kuin pakasta löytyy, koska ymmärtävät, ettei heillä ole varaa heitellä natsikortteja, koska heidän oikeisto-kapitalistinen maailmankuvansa on lähempänä spektrin natsipäätä kuin vastapuolella.

Populismi siis on tänä päivänä tämän suuren ja sorretun kansan tunteisiin vetoamista. Esimerkiksi kaikkien Kokoomusnuorten mielestä Paleface on populisti, koska kalikat tuntuvat osuvan näihin koiriin poikkeuksellisen hyvin. Mielestäni Karri teki siis Helsinki-Shangri-Lansa kanssa vitun hienoa työtä, vaikka lievästi ärsyttikin sen jälkeinen "ei kukaan muu tee kantaa ottavaa musiikkia", vaikka sitä on Suomen maakin väärällään juurikin nyt. Mielestäni populismilla voi olla sekä hyvä kääntöpuoli, että se mahdollinen persekin, joka tosin täällä Suomessa tuppaa korostumaan, koska kenelläkään ei tunnu riittävän henkilökohtainen havaintokyky ja ymmärrys informaation ja nollainfosilpun erottamiseen. Populismi voi olla hieno asia, jos se saa jonkin kansan joukon niin hereille, että sillä saataisiin jotain konkreettista aikaan. Mielellään vallankumous. Negatiivista populismia taas on se, että kaikkea paskaa käytetään äänien kalasteluun, kuten Kataisen Jyrki vaikkapa teki juuri tuossa joulun alla. Varmasti ei ole sattumaa, että juuri tänä jouluna, vaalien ollessa nurkan takana, hän alkaa pohtia suomalaisen joulun pitkiä perinteitä. Vanha, se pääasiassa äänestävä kansa, tykkää ihmisistä jotka tykkäävät perinteistä. Jos jonkun "Mietteitä" joulun arvoista ja perinteistä julkaistaan vaikka Hesarin laajuuden omaavassa lehdessä, se ei ole mikään pikku juttu, saatika vahinko. Se näkyi minulle niin selkeänä suden yrityksenä vetää valkoista taljaa niskaan ja sanoa: "hei, mä olen yksi teistä. Mä olen teidän kaveri."

Minä henkilökohtaisesti en ole vasemmalla, enkä oikealla. Mielestäni on lapsellista tunkea kaikki samoihin kaappeihin, ja tiedän että moni niputtaa minut saman tien punavihreisiin rastapäähippeihin, jotka mieluummin polttelevat pilveä kun menevät töihin. En käytä mitään päihteitä, enkä harhauta ajatustani muillakaan lapsellisilla tempuilla. Teen töitä kun katson tarvitsevani rahaa, tai vaihtelua elämääni. En tee työtä koska minun odotetaan tekevän työtä. Kunnioitan ympärilläni olevia ihmisiä, mikäli he kunnioittavat minua. Asettamalla minulle rajoja saa takaisin vain rikkinäisiä aitoja. Se ei kannata. Esimerkiksi jokaisessa työpaikassani olen sanonut jo työhaastattelussa, että musiikki ajaa ohi kaikesta muusta, ja teen työni hyvin, mutta jos on vaikkapa keikka tiedossa, se ajaa ohi kaikesta muusta. Minulla ei ole ongelmaa riskeerata mahdollista "uraa" yhden onnistuneen illan takia. Tämä ei ole koskaan muodostunut ongelmaksi, ikinä en ole saanut töistä potkuja. Ja uskon, että en tule saamaankaan, koska en hakeudu töihin, jossa työnantajan ja minun itseni välillä ei vallitse keskinäinen kunnioitus ja ymmärrys.

Mitä niihin rastapäähippeihin tulee, niitä minä vihaan melkein yhtä paljon, kuin Kokoomushuoria ja rahan perässä juoksijoitakin. Jos elämässä on jotain vialla, sen voi korjata. Maailma on paska paikka, mutta se pitää vain kohdata, tarttua lapioon ja alkaa mättää sitä paskaa pois tieltä, sen sijaan että ollaan aktiivisesti passiivisia omalla sohvalla jointti huulessa ja jauhetaan paskaa verkkaiseen tahtiin. Ehkä sellainen veltto olemus ärsyttää minua siksikin, kun olen itse muka niin saatanan terävä. Herman Hessen Siddharthassa kuitenkin kuvailtiin loistavasti kaltaisiani ihmisiä sanomalla, että heihin ei muu maailma vaikuta, eivätkä he liioin välitä muusta maailmasta, vaan jonkinlaisen taivaan kappaleen tavoin he kulkevat täysin omaa rataansa kohti omia päämääriään. Kyllä, olen buddha. Suck it.

Lienee paikallaan myös ymmärtää se, että vaikka internet ja sarkasmi ovatkin mielestäni ohittaneet jo täyden palamisen vaiheen, ja ovat lähinnä korppikotkien ja muitten haaskaeläinten keskinäistä nahistelua ja murinaa, suhtaudun itseeni siltikin hyvinkin vahvasti huumorin kautta. Mitenpä muuten tällainen nipin napin normaalipainoinen, spurgun näköinen työtön absolutisti voisikaan pärjätä päivästä toiseen sekoamatta? Ei mitenkään. Ei elämästä ilman päihteitä selviä, siitä olen varma, mutta mä aion ainakin pitkittää niitä omia narkkarivuosiani sitten niin pitkälle, kuin mahdollista.

Niin joo, se mitä mun alunperin piti sanoa, on se että Dina Tv:llä ( http://www.dina.tv ) näkyy lauantaina ja sunnuntaina 21.30 vielä Grind Over Helsinki kooste, jossa meiltäkin haastattelu ja pari biisiä.

Sepulturasta, kävelystä, ja kai jostain muustakin

Maailma on tänään ollut taas hyvä mulle. Kävelin tyttöystäväni luota kotiin, kuuntelin Sepulturan A-Lex levyä, joka on tätä ennen mennyt multa täysin ohi. Sehän on aivan yhtä tarkkanäköistä ja nerokasta äänijatketta inspiraation kohteelleen (Tässä tapauksessa Anthony Burgessin loistava Kellopeliappelsiini), kuin muutamaa vuotta vanhempi Dante XXIkin. Se on synkkää ja väkivaltaista möyrimissä jossain ihmismielen syvässä paskassa, ja brasilian hämmentävissä rytmeissä- Mikä onkin musta Sepulturan suurin hienous. Mä en nähkääs tätä nykyä jaksa kuunnella tasapaksua ja merkityksetöntä hevin vuoksi hevin soittoa, sitä on ihan liikaa nykyiselläänkin. Se on tunteetonta, valmiiksi jauhettua ja tylsää tavaraa. Sepulturassa on se tekemisen meininki, joka on säilynyt parin harhalaukauksen jälkeen hämmentävän vahvana. Max Cavalera on iät ajat elätellyt toivoa re-unionista, mutta mä en kyllä ihan oikeasti näe sille mitään tarvetta, sillä nykyinen Sepultura seisoo vahvasti omilla käpälillään ilman kumpaakaan Cavaleran veljestä, jotka puolestaan tekevät ihan päteviä levyjä omilla tahoillaan, ei siinä mitään. Mutta kyllä sitli Andreas Kisserin ja Paolo Pinton vetämä Sepultura on mun silmissä aika paljon parempikin, kuin Cavaleran nykyiset tekemiset. Ja kyllä, vertaan ennemmin kumpienkin osapuolten tämän päivän tekemisiin, kuin mihinkään menneitten muisteluun. Beneath The Remainsilla ja Chaos A.Dllä soittaa ihan eri yhtye ihan erilaista musiikkia. Se oli aikansa kuvaa kaikin puolin, alkupäässä Thrashimpaa ja sitten Panterampaa, se kaikki toimii minulle yhtä helvetin hyvin.

En koe järkevänä aina katsella menneisyyteen, koska tiedän että aika kultailee muistoja huolella, ja niin käy kaikille ja kaikessa, aina. Tärkeämpää on tajuta niiden menneitten asioitten vaikutus siihen, miten asiat ovat nyt. Niin musiikissa, kuin kaikessa muussakin. Mun mielestä on hienoa, ettei Sepultura koita rippailla itseään, vaan tekee uutta, ammentaa jostain hienoista kokonaisuuksista sielun seuraavalle tekeleelle ja alkavat vain tehdä sitä. Sen lisäksi musta on hienoa, miten hienosti Sepultura osaa integroida sen brasilialaisen rytmitajun siihen Neurosis-henkiseen möyrimiseen, koska välistä se tuntuu kuulostavan joltain Meshuggah-kikkailulta, mutta jossain vaiheessa kuunnellessa vain käsittää, että nämä rytmit ovat heille täysin luonnollisia, ja he ovat kasvaneet sellaisten parissa, sen sijaan että yrittäisivät olla itsetarkoituksellisen vaikeita. Ei sen puoleen, kyllä Meshuggahkin täysillä toimii aikamoisena mielen puhdistajana.

Siinä kävellessäni aloin kuitenkin miettiä, miksi en tee tätä useammin? Miksi en vain ota jotakin levyä, ja lähde kävelemään jonnekin päin, kunnes se levy loppuu? Miksi mä nykyään tarvitsen muka jonkun oletetun määränpään, kun en ole sellaista kaivannut ennenkään? Kylmä on ainakin näin talvella yksi syy. Toinen ajatus oli, että mä alan tulla jo muka liian vanhaksi lapselliseen maleksemiseen, ja päätinkin ottaa sen aktiivisemmin osaksi jokapäiväistä elämääni. Tyhjänpäiväisen, täysin turhan kävelyn, jonka ainoa funktio on antaa tuolle päänupille vähän raitista ilmaa ja aktivoida ajattelua. Olkoon se uuden vuoden lupaus tälle vuodelle: Maleksi enemmän. Muuta en ole ajatellut, mutta tuo kuulostaa nyt riittävän hyvältä tälle illalle.