Helvetin hyvää uutta vuotta.

Olisihan se ollut kiva pitää kavereitten kanssa megabileet vuosien nyhjäämisen ja aikaisin nukkumisen jälkeen, ihan vain käyttää sitä rehellisesti tekosyynä, että saa vedettyä ihmiset joista välittää samaan paikkaan ja miettiä miten vitun siistiä on olla elossa. Mutta sille en voi mitään että kaikki muut paitsi minä mahtuvat mukaan. No, sitten ajattelin että kai saan edes ajaa autolla kaverit sinne, ja pääsen sitten kotiin takaisin. Auton ovet ovat jäässä eivätkä pysy kiinni tai aukea. Auto jää ajamatta, aletaan soitella taksia. Teen pikaisen lyhyen matematiikan laskutoimituksen ja tajuan, että minä en mahdu siihen taksiin. "Saat tästä bussirahaa." Kenelläkään ei ole varmuutta siitä, kulkevatko bussit ylipäätään. Kymmenen minuutin päästä menee ehkä yksi. Sataa lunta, eikä mikään voisi olla kuvaavampaa porukan todetessa vähän kiusaantuneena, että no.. joo. Minun suuntaani menevällä pysäkillä ei ole koppia. Käyn katsomassa aikatauluja vastapäätä pönöttävästä puumörskästä. Käytössä jotkut poikkeusvuorot, joita ei varmaan tähän aikaan enää kuljekaan. Vittu kiinnosta jäädä odottamaan mitään vitun mielikuvitus busseja. Lähden kävelemään kotiin päin. Luurejakaan ei ole, musiikin kuuntelu on suljettu pois. Korvatkin palelevat kun ei ole mitään järjettömän väkivaltaista ja vihaista, tunnetilaa kuvaavaa musiikkia niitä lämmittämässä. Kävelen koulun pihan ohi. Koriskentällä pari mukeloa ammuskelee raketteja. Ystäväni hakattiin juuri mukeloiden toimesta. Ajattelen, että jos nyt tulevat aukomaan päätään, niin humanisti tekee tilaa henkisesti pahoinvoivalle, itsekin omasta syrjäytymisestään yllättyneelle nuorelle miehelle. Saan kävellä rauhassa, kaipa ne katsovat ettei tällaista spurgun näköistä nelikymppistä raajarikkoa kannata käydä pieksemään. Tai sitten he tahtoivat vain ampua raketteja rauhassa. Kävellessä kerkeän ajatella kaikenlaista, toisaalta ajatukset tuntuvat pyörivän looppina menneiden viikkojen tapahtumissa, kaikkien absurdien tapahtumien valtameressä, jossa saan uida jatkuvaan vastavirtaan ja taistella kylmyyttä vastaan. Se on tuntunut helpolta, mutta juuri nyt tuntuu siltä kuin tämä mitätön hylkäys olisi yhtäkkiä kallistanut venettä liikaa, saanut minut tajuamaan kaikkien menneittenkin asioiden todellisen painon. Se vituttaa. pääsen lopulta kaupungin valoihin ja ihmisten lähelle. Vastaan kävelevä tyttö sytyttää tupakan ja katsoo minua oudosti. Tulkitsen senkin halveksunnaksi ja sääliksi, vaikka se vähäinen järjellinen puoleni tajuaa minun värittävän asioita. Varmasti hänellä ei ollut mitään vaikutelmaa tai mielipidettä minun olemassaolostani, sen kuin vain sattui luomaan katseensa nyt jonnekin tupakkaa sytyttäessään. Vapaudenkadulle päästessäni läjä ystäviä huutaa kuudennen kerroksen parvekkeelta. En ole pitkään aikaan viettänyt kunnolla aikaa heidän kanssan, joten menen sisään. Siellä on sitten megabilettä edellistenkin edestä, mutta oma tunnelma on jo aika helvetin eri sfääreissä. Jaksan puhua migreenistä ja kissoista, sitten vain istun hiljaa ja päätän jossain vaiheessa lähteä kotiin kuuntelemaan Rural Blues vol 1 levyä vinyyliltä, joka on alaotsikoitu Going up the Countryksi, ja jolla soittavat muiden muassa Country Jim ja Lightnin' Hopkins. Tulen kotiin, ruokin kissani, laitan vinyylin soittimeen ja neulan levylle. Avaan tietokoneen ja internetselaimen, kirjaudun sisään ja alan kirjoittaa iltani kulkua ja sen herättämiä tunnelmia tajunnanvirran omaisesti....

Hevistä ja hevareista.

Raskaan musiikin kuuntelijoissa itseäni vituttaa kaikkein eniten se kliseiden armeija, joka keskusteluissa hyppää nopeasti silmillä. Ikään kuin pitäisi noudattaa tiettyjä lainalaisuuksia ihan vain siksi, että ne kuuluvat hevimeteliin jotenkin olennaisena osana, vaikka kyseessä olevan asian voi ratkaista ihan omilla korvillaan. Esimerkiksi ensimmäiset levyt ovat aina parhaita, Master of Puppets on kaikkien aikojen paras levy (NOT!), Sepultura on ihan paska Maxin lähdön jälkeen (joka tapahtui jo 15 sitten) ja Iron Maideniä ei saa pilkata missään olosuhteissa. Rikonpa nyt huvikseni kaikki näistä, teen itsestäni poser-pellen farkkuliivijätkien keskuudessa ja nautin omasta yksinäisyydestäni vielä ainakin kuusi vuotta lisää. En edes usko että ketään kiinnostaa niin paljon, että jaksaisi vetää mitään herneitä, enkä minäkään ole enää ihan niin "vittuvittuvittuvittu", kuin 16-vuotiaana.

Ensimmäiset levyt ovat parhaita. Monesti ensimmäiset levyt ovat nuorten jannujen raivopäistä kohellusta, josta kuuluu nuoruuden into ja raivo. Se on toki helvetin hyvä. Mutta se kantaa luultavasti kaksi ekaa levyä. Sitten on pakko alkaa tehdä muuta, tai kaikki itkevät sitten sitä, että yhtye junnaa paikallaan. Sitä paitsi kun ihmiselle tulee ikää, on aivan luontaista käydä läpi muutamiakin ikä- ja elämäntilannekriisejä, joiden kautta tahdotaan etsiä jotain muuta. Musiikki on tähän aivan loistava väline, ja mielestäni muusikolla pitää olla täysi oikeus kokeilla ihan mitä hän nyt vaan saa päähänsä kokeilla. Aina löytyy kuitenkin joku, jolle se toimii ja on suunnilleen hienointa maailmassa, ja silloinhan se nimenomaan riittää. Ensimmäisen levyn myytti on sikälikin ongelmallinen, että tavallisimmin ennen ensimmäistä levyä on olemassa aina demoja, ainakin itsellä pöytälaatikossa, joissa olevia biisejä on hiottu huomattavasti pitempään, jolloin ne myös ovat valmiimpia. Kaikki tämän jälkeen saattaa olla täysin hatusta vetämistä, mikä onnistuu joiltain muusikoilta paremmin, joiltain huonommin. The Haunted, niin loistavan debyyttilevyn kuin tekikin (The Haunted on kyllä mielestäni muutenkin tehnyt kaksi Slayerin parasta levyä) teki luultavasti koko uransa merkittävimmän paahtolevyn rEVOLVErin kohdalla, minkä jälkeen lähti tekemään jotain aivan muuta. Se on nimenomaan luonnollista, hienoa progressiota. Kun yksi laita on löydetty, voi lähteä etsimään toista. Yhtye myöntää itsekin, että Versus, joka seurasi The Dead Eyeta, oli ennemmin raskauden paineessa tehty välityö. Uusin Unseen taas syventää The Dead Eyen kokeiluja paljon paremmin, vie bändiä taas ennemmin siihen suuntaan mihin se tahtoo oikeasti mennä. Voimapeukku sinne!

Master of Puppets on mielestäni ihan paska levy. Metallica on mielestäni ihan paska bändi. Suunnilleen kaikille ystävilleni Metallica merkitsee edes jotain, minulle ei yhtään mitään. Totta kai meillä kaikilla tähän vaikuttavat suuresti lapsuuden traumat. He ovat kasvaneet niiden levyjen kanssa, minä en. Minä kasvoin Pertunmaalla, ja sedän levyhyllystä löytyi Amorphista, Sentencediä, Moonspelliä ja Type O Negativea. Lahteen muuttaessani löysin siihen rinnalle Panteran ja Sepulturan, joista etenkin Sepulturan punkki osui juurikin suoraan oikeaan paikkaan aivoissa. Metallicalla oli ihan ylipitkiä biisejä, joiden sisältö ei kanna niitä loppuun asti, ja joista saisi pilkottua jokaisesta jonkun kahdeksan uutta biisiä. Saan aina paskaa niskaan sanoessani, että St. Anger on mielestäni Metallican paras levy, koska se on niistä rehellisin. Siinä lauletaan kerrankin jostain konkreettisesta omasta pahasta olosta kaiken maailman "No jokainen saa kaivaa siitä omat merkityksensä" paskan sijaan. Sounditkin on stonerimmat ja toimivammat (olkoonkin että kolmen dollarin rumpusoundia on hinkattu kaksi vuotta ja maksettu siitä 300 000 dollaria), silti biisit ovat ihan liian pitkiä ja skippaan yleensä toisen säkeistön jälkeen seuraavaan.

Sepultura. Kukaan ei edes ole kuunnellut Dante XXItä tai A-Lexia, ja sanoo ettei tämä ole enää Sepulturaa. Uusin levy Kairoskin on periaatteessa ihan mukava, mutta siinä on enemmän koitettu "palata juurille", mikä ei oikeasti ole läheskään niin hyvä idea kuin tehdä ihan helvetin hyviä levyjä nyt. Väli-introt ovat sentään mukana. Uudessa Sepulturassa kiehtoo juuri se ajatus, miten hienosti siinä on saatu integroitua Neurosiksen kokeilu ja hardcore punkkiin. Lisäksi Sepultura on osoittanut paitsi älyllistä ylivertaisuutta valitsemalla levyjensä teemoiksi Jumalaisen Näytelmän ja Kellopeliappelsiinin tapaisia kirjoja, mitä hyvin suuri osa hevareista ei varmasti ole jaksanut lukea loppuunkaan, vaikka kovasti inttää tietysti niiden olevan parhautta. Molemmissa on kieli sen verran vänkyräistä, ettei keskivertojenkki varmasti pääse lunastukseen asti. Ei tämä Kairoskaan nyt uudelleen kuunneltuna niin huono ole, vähän turhan basarivetoinen ehkä. Levyjä voi pilata monella tavalla, yksi heville tyypillisimmistä on työntää tuplabasareita joka vitun paikkaan. Myönnän, että meillekin on Vilin soiton mukana tullut niitä lisää, mutta sillä on itsekritiikkikin niissä niin korkealla, että esimerkiksi Silvotussa Totuudessa vaihdettiin intron basarit sepulturafiilistelyyn. Suomalaisessa hevissä on hyvin tyypillistä, että tuplabasarit jauhavat keskitempoisesti koko ajan taustalla. Esimerkiksi Insomnium tekee tätä koko ajan. Se on mielestäni aika rasittavan kuuloista. Jättämällä suurimman osan niistä iskuista pois saisi kohdasta paljon raskaamman ja napakamman, juurikin sillä karsitummalla lähestymistavalla. Olen sanonut ennenkin, että musiikissa yhtä paljon merkitsee se, mitä malttaa jättää soittamatta.

Iron Maiden.... No en mä siitä juuri mitään keksi. Varmasti niin hyvä kun kaikki tuntuvat tykkäävän, itselleni vaan aivan väritön ja hajuton. Voisi olla huonompikin, ainoa mistä osaan itkeä on se, että tarvitseeko jokaisessa videossa olla tietokoneanimoitu Bruce Dickinson heilumassa? Kuulin muuten kesällä Profane Omenin grillibileissä jotain Dickinsonin sooloa, ja se oli ihan helvetin hyvän kuuloinen levy. Siinä on muusikko vapautunut omista kahleistaan ja kokeillut vähän kaikkea, voimapeukku sinnekin!

Jotain pätkää siitä, mitä tässä nyt olen kirjoittamassa.

Alkuräjähdys – Ensimmäinen kuolema.

Länsimainen tieteellinen maailmankuva on yleisesti hyväksynyt käsityksen siitä, että maailmankaikkeus on syntynyt alkuräjähdyksessä. Kristinusko esittää maailman synnyn jumalan luomistyönä, ja jokainen uskonto osoittaa omalla tavallaan maailman syntyneen kahdella erilaisella tavalla: joko se on aina ollut olemassa, tai se on luotu jostakin tyhjästä, joka on oletettavasti ollut ei-mikään, joka sijaitsee ei-missään ei-koskaan. Se on olemattomuutta, ikuisuutta. Olemisen vastakohtaa.
Kosminen taustasäteily tukee alkuräjähdyksen teoriaa, ja olemme koko ajan päässeet lähemmäs ja lähemmäs maailmankaikkeuden syntyhetkeä. Tällainen pohdinta herättää minussa väistämättä ajatuksen, että mitä jos me synnytimme maailmankaikkeuden?
Jos koko maailmankaikkeus on olemassa ainoastaan siksi, että ihmiskunta jokaisen maailman lopuksi ratkaisee salaisuuden, ja painaa nappia joka aloittaa uuden maailman. Jos jokainen maailma deterministisesti kulkee kohti omaa alkuaan, ja jokaisen maailman alku on edellisen vastaavan olemassaolon loppu.
Meidän elämämme tarkoitus saisi väistämättä uuden merkityksen, lopunajan merkit alkaisivat näyttää selkeämmin lopunajan merkeiltä, ja ihminen saisi oikeutuksen törkeydelleen, fatalistiselle epätoivolle, jolle emme muka voi tehdä yhtään mitään. Totta kai, me olemme tämän maailman luojia, joten meillä on oikeus lopussa ottaa tästä maailmasta kaikki irti.
Tämä ei varmasti ole ainoastaan minun ajatukseni, vaan varmasti käynyt myös monen oikean filosofin ja ajattelijan päässä viimeaikoina. En usko, että olisin kyennyt tuottamaan jotakin niin omaperäistä, vaikka kukaan ei olekaan jaksanut sitä paperille asti kirjoittaa.


Alkuräjähdys, uuden maailman alku, olisi siis edellisen maailman kuolema. Uusi olemassaolo olisi muodottoman ja olemattoman olemisen loppu, tiivistämällä kaiken aineeksi ja sidosaineeksi, jota jotkut kutsuvat hengeksi tai sieluksi. Se voi myös olla nimeltään ”vuorovaikutus” tai ”dialogi”, kahden atomin välinen suhde joka pitää ne kasassa.
Tämä henki on meille yhä kaiken tämän ajan jälkeen vieras käsite, vaikka olemme pyrkineet selittämään sen olemusta tai olemattomuutta koko historiamme ajan.
Kuulostaako liian scifiltä, vai pysyykö vielä filosofian puolella sillä oikeutuksella, etten ole alkanut kuvailla tähän tarvittavaa teknologiaa? Toisinaan tämä raja on hyvinkin olematon. Esimerkiksi suuri amerikansaksalainen kirjailija Kurt Vonnegut oli mielestäni ennen kaikkea väärinymmärretty filosofi, joka ei ole saanut tunnustusta kaikesta työstä, jota on tehnyt.
Tähän ajatusleikkiin liittyy ainakin yksi löytämäni dilemma, joka palaa filosofian perimmäisten kysymysten äärelle maailman olemuksesta. Nimittäin mikäli maailma loppuu juuri minun olemassaoloni aikana, onko kenenkään muun olemassaololla, sillä asialla, jota minä kutsun historiaksi, ollut mitään merkitystä?
Onko koskaan ollut olemassakaan mitään muuta, kuin vain ja ainoastaan minun subjektiivinen todellisuuteni, joka toistaa itseään ikuisen loopin vankina, katsomassa samat syntymät ja kuolemat, lukemassa samat asiat, jotka johtavat lopulta maailman alkuun, joka on vain subjektiivisen tajuntani (jonka olemassaolosta en myöskään voi olla täysin varma) luomus?
Mitä merkitystä silloin on kenelläkään muulla, tai heidän mielipiteillään? Pohditaanpa asiaa. On melko itsekästä ajatella olevansa niin tärkeä, että minkäänlainen mieli olisi jaksanut luoda maailmaa juuri sinulle. Joten filosofisia työkaluja käyttäessä eräs tunnettu partaveitsi suhahtaa, ja tämä teoria voidaan leikata pois turhan monimutkaisena. Toinen tästä teoriasta johdettu ajatus voisi olla, että ihmiskunta on kone jonka tehtävänä on käynnistää maailmankaikkeus.
Mikäli me kaikki olemme vain pieniä hermosoluja systeemissä, joka johtaa uuden maailman syntymään, meidän kaikkien kuolemaan, ja uuden maailmankaikkeuden syntyyn, voidaanko ajatella, että tehtävämme on olla vuorovaikutuksessa keskenämme? Tällöin maailma ei olisi subjektiivinen, vaan kollektiivinen kokemisen tila, jossa me kaikki olemme yhtä pieniä ja merkityksettömiä, ja ainoa tehtävämme on viedä viesti eteenpäin.
Palaan ihmisen tarkoitukseen toki myöhemmin, tässä oli tarkoituksenani pohtia maailmankaikkeuden syntymää. Anteeksi, harhailen. Löysimme juuri laatikon, johon oli merkitty ”SEKALAISTA PASKAA”. Hyvä me.
Oleva maailma mielletään usein dualistisena kokonaisuutena, jossa sielu ja ruumis, henkinen ja fyysinen maailma on eroteltu yhdessä toimivaksi systeemiksi, jossa vallitsee kahden eri substanssin suhde.
Mielestäni nämä kaksi eivät niinkään ole erillään toisistaan, vaan henkinen maailma voisi olla johdettavissa vuorovaikutukseksi, joka tapahtuu fyysisen maailman sisällä. Aivoissa tapahtuva fyysisten hermosolujen reagointi synnyttää vuorovaikutuksen tuotteena ajatuksia, sivutuotteena tunteita.
Jos Thales Miletoslaiselle kaikki olemassaoleva oli johdettavissa johonkin veden olomuotoon, minulle kaikki maailman tapahtuvat ilmenevät palamisena. Kyseessä ei ole, että kaikki olisi jollakin tavalla johdettavissa tuleen minkäänlaisena elementtinä, vaan ainoastaan se, että minun on helpompi hahmottaa vuorovaikutus ja oleminen maailmassa palamisen ja tulen kautta.
Koska olen länsimaisen ajatusmallin vanki, kuten varmasti monet muutkin tätä lukevat, olen sidottu siihen ajatukseen, että kaikella on alku ja loppu. Einstein osoitti ajan olevan suhteellista, mikä ainakin minulle on ollut äärimmäisen toivoa antava huomio.
Nyt kun hänenkin teoriansa ovat koetuksella, toivon ettei koko maailma luisu syvemmälle omaan epätoivoonsa. Sillä ennen kaikkea Einstein oli toivoa antava hahmo. Hänen arvonsa ihmiskunnalle on paljon merkittävämpi, kuin näppärän huumorin, loistavien sitaattien ja atomipommien perintö.
Hän ilmentää toivoa maailmasta, joka on olemassa vielä kolmannenkin maailmansodan jälkeen, on joitain ihmisiä, jotka voivat sotia neljännen kepeillä ja kivillä. Monet hänen seuraajansa ovat olleet paljon pessimistisempiä omissa visioissaan, tarjoten vain tuhoa ja lisää kuolemaa.

Joulu meni.

Kaikelle tulee ensimmäinen kerta. Niin myös sille, kun menet papalle, eikä se tulekaan navetalta vastaan heti kun auto tulee pihaan. Se on todella, todella hämmentävä tunne. Mä olen koko ajan alitajuisesti odottanut, että kun sinne kotiin oikeasti pääsee, pappa on siellä yhä, ja mennään sisälle juttelemaan kunhan se navettatöiltä kerkeää. Kun täti tuli sieltä yksin, meinasi tippa hiipiä linssiin ihan saman tien. Tämä oli jotain uutta, mikä tapahtuu ensimmäistä kertaa henkilökohtaisen maailmankaikkeuteni kokemisen historiassa. Pari kiusallisen hölmöä kysymystä siitä että miten täällä oikein on mennyt, ja menin sisälle. Siellä tunnelma oli onneksi eri. Viisi lasta riittää karkottamaan minkä tahansa ankeuden, sanon minä. Tunsin tulleeni siihen samaan kotiin, joksi olin sen aina tuntenutkin.

Kuolemanjälkeinen elämä on jotain sellaista, mihin varmaan kukaan meidän perheestämme ei ole kauhean kauaa ainakaan uskonut. Siksi oli hämmentävää tuntea, miten elossa Tytti ja Samuli Kilpinen tuossa talossa oikein ovat. He ovat aivan joka puolella. Jokaikinen asia laukaisee jonkin sarjan muistoja, miljoonia sanoja ja asioita joita siellä sai kokea ja tehdä. Se on jotain aivan käsittämättömän hienoa. Se kaikki tuntui välistä aivan musertavan hienolta. Siksi minusta on niin surullista, ettei kukaan muu voi koskaan nähdä niitä kaikkia muistoja samalla tavalla kuin minä. Ne ovat vain minun muistojani, eivätkä ne siirry koskaan samanlaisina minun tai veljeni tuleville lapsille, tai serkuilleni. Nyt ymmärrän miksi pappa puhui omasta isästään minulle niin paljon, ja soitti sen kasetin, jolla hän lauloi. Hän tahtoi siirtää omat muistonsa omasta isästään minun päähäni ennen kuolemaansa, jotta siirrän ne omille lapsilleni mahdollisimman tarkasti. Yritän kyllä, mutta paljon vahvempana on omassa tajunnassani jälki hänestä itsestään.

Minun mummoni ja pappani olivat minulle kai paljon enemmän, kuin mitä monen isovanhemmat heille merkitsevät. Ainakin minusta tuntuu, ettei kukaan muu kaipaa isovanhempiaan samalla tavalla. Minulle he olivat suvun juuret ja runko, kasassa pitävä voima, jonka poismeno selkeästi aiheuttaa sopeutumisvaikeuksia koko perheelle. Toivon vain, ettei koko paska levähdä käsiin, ja ainakin, ettei kukaan saa päähänsä tapella rahasta, koska siinä vaiheessa minä kilahdan totaalisesti.

Oli aika mieltä liikuttavaa kuulla, että pappa oli jättänyt minulle taskukellon, jonka oli luvannut kun joskus viiden tai kuuden vanhana olin sitä kehunut. En muista ketä kaikkia siinä tilanteessa oikein oli, mutta muistan että olohuoneen kirkkaammat valot olivat päällä, istuin sohvalla papan sylissä ja muistan tarkalleen sen pehmeän äänen jolla hän sanoi "no kuule.. sit ku minä kuolen, ni sovitaa et sinä saat sen kellon." Se oli kahden herrasmiehen välinen sopimus, ja olin ylpeä siitä että minua oltiin kohdeltu niin "kypsästi". En ole edes tajunnut ajatella koko asiaa, se ei edes ole käynyt mielessä, ennen kun isä sanoi, että se oli testamentissa minulle jätetty. En muista oliko hän itse paikalla kun pappa sen minulle lupasi, mutta kysyi että jos hän saisi pitää sitä tässä välissä. Sanoin että eiköhän se onnistu, kun en oikein muutakaan saanut sanotuksi. Tärkeämpi asia minulle oli, että pappa oli sanansa mittainen mies noinkin pienessä asiassa. Se tuntui helvetin hienolta.

Joululahjoja en saanut muuten, mutta sain viedä papan vanhan levysoittimen pois, ja muutaman vinyylin siitä samalla. Se tärkein, eli kasetti jolla puolet suvustani lauleskelee, jäi vieläkin Jalkalaan, mutta sielläpä se pysyy tallessa. En voisi kuvitella parempaa turvaa missään muualla, silläkin uhalla että siellä on nuorempaa serkkua kylvämässä lämminhenkistä tuhoa ja hävitystä. Siellä tunsin olevani kotona.

Eilen mentiin vielä äidille rauhoittumaan ja täyttämään suklaakiintiötä, oli mukava nähdä äitiäkin. Vaikka en eläviä sukulaisiani osaakaan jokaikisessä kirjoituksessa mainita, toisin kuin näemmä kuolleet, se ei tee heistä yhtään vähemmän tärkeitä. Mielelläni olisin kirjoittamatta enää yhtään muistokirjoitusta koko elämäni aikana. Minä en häpeä myöntää rakastavani ihmisiä ympärilläni aivan järjettömän paljon. En minä sitä tietysti osaa ääneen sanoa, vaikka ajattelenkin, mutta kukaan teistä ei ole minulle minkäänlainen itsestäänselvyys.

Tätä kirjoittaessa pyörähti King Crimsonin In The Court of The Crimson King vinyylinä ensimmäistä kertaa läpi. Se tuntui juuri niin hienolta, kuin olin ajatellutkin sen tuntuvan.

Lukemisesta, tajunnan laajentamisesta..

Tuossa keskusteltiin yhden ystäväni kanssa tiedon kulusta ja informaatiosta nyky-yhteiskunnassa, sekä tietoisuuden olomuodosta. Ja oikeastaan aika paljon kaikesta muustakin, se keskustelu oli yhtä keskittymishäiriöinen kuin kaikki mun kanssa käytävät keskustelut yleensäkin on. Mutta se, mikä oli mielenkiintoinen "konflikti", oli käsitys kirjoista. Kaverin ajatus oli se, ettei kirjaviisaudella ole väliä, koska kaikkea tietoa ei paineta kirjoihin. Totta kai, täysin validi pointti, kaikkea tietoa ei paineta kirjoihin, eikä se tieto voi muokata itseään, se on olemassa olevaa, kuollutta totuutta. Vastasin, että luenkin kirjoja tarinoiden takia, en absoluuttista totuutta tarjoavan informaatioarvon takia. Siinä samalla tajusin itsekin sen hienouden, jota nyt yritän vähän avata.

Nykymaailman informaatio on jatkuvassa muutoksessa, tiedot päivittyvät reaaliajassa, se vaikuttaa tietysti todellisemmalta kuin mikään, koska saat tietää asioita sitä mukaa kuin ne tapahtuvat. Silti se tieto kerkeää kulkea aina filttereitten läpi. Se on tietyn porukan kompromissi siitä, mitkä asiat kerrottiin ja mitkä jätettiin pois. Pienemmissä uutisissa, tai vaikkapa luonnonmullistusten kanssa kohdatessa tieto voi toki olla oikeampaa, koska absoluuttinen totuus tilanteesta ei niin sanotusti ole kenenkään "syytä". Mutta heti kun kyse on vaikka politiikasta, tai tilanteessa on jonkinlainen poliittinen lataus, tiedon ja informaation arvokin muuttuu. YLEn uutissivuilla törmäsin lauseeseen "Politiikassa ei ole tärkeää millainen todellisuus on, vaan millainen kuva siitä annetaan." Nimenomaan. Tässä on asian ydin. Vaalien alla informaatio on kaikkein tärkein ase. Se, millaisen todellisuuden pystyt kannattajiesi silmille luomaan, on ensiarvoisen tärkeää. Rahoitus kaikelle toiminnalle tulee aina jostain. Ja tässä ajassa ja maailmassa, jossa raha määrää kokonaisten valtioiden toiminnasta, ei ole mitään syytä olettaa etteikö se ohjaisi myös mediaa. Tästä syystä YLEn rahoittaminen kansalaisten voimin on melko tärkeää. On hyvä tietää, että on ainakin yksi media, jonka rahoittaja on selkeästi tiedossa. YLE-vero on vitusti fiksumpi systeemi kuin mediamaksu oli, Areenakin alkaa pikkuhiljaa skarpata toimintaansa sen verran että sitä käyttää ilolla.

Kuitenkin, koska kaikki tieto ja uutisointi on jollakin tavalla näkymättömissä väritettyä, sen kanssa tulee pakostakin vähän vainoharhaisesti. Mikä oli mainos ja mikä uutinen? Näillä ei enää ole juuri väliä, koska suurin osa mainoksista toimii jonkunlaisena uutisena uudesta ajasta tai revoluutiosta viestinnän saralla, yms. Jokainen ihminen on kävelevä Apple-mainos, kulkiessaan esittelemässä iPhonensa toimintoja meille köyhille jotka tyytyvät Nokian pari vuotta sitten alennuksessa olleeseen navigaattorikännykään, jolla pääsee keikkapaikasta toiseen.

Koska joka paikka on tungettu täyteen mainoksia ja piiloviestejä, on hyvä lukea kirjoja. Lukiessasi kirjan tiedät rehellisesti, että kyseessä on aina vain ja ainoastaan sen kirjoittajan mielipide, hänen tarinansa siitä mitä tapahtui. Kurt Vonnegut kertoi Youtubestakin löytyvässä aamutv-haastattelussa, kuinka amerikkalaiset ovat tottuneet että kaikki kuvat ja tekstit myyvät heille jotain. David Hockney oli pitänyt jollekin porukalle taidekasvatusta, ja siellä oli kuultu useasti fraasi: "I'm not buying that!" Hän oli vastannut vastasi että hän ei myy mitään, vaan yrittää saada ihmiset kosketuksiin "taiteen" kanssa. Samaa minä mainostan kaikille, koska vaikka musiikin, maalausten tai kirjojen sisältö ei muutu, ne voivat muuttaa tapaa, jolla sinä ajattelet sitä sisältöä. Se laajentaa tajuntaasi. Kokeilkaa, nistit ja kusipäät. Uskaltautukaa oman itsekeskeisen minuutenne ulkopuolelle, ja lukekaa jonkun muun versio tästä maailmasta. Avartakaa omaa perspektiiviänne. Lupaan, että mikäli olette yhtään "flippailevaa" sorttia, teidän ei tarvitse katua.

Sain koulun joulujuhlassa tänään elokuvalipun. Perusteena "kriittinen ja rakentava suhtautuminen nuva-alaan sekä ympäröivään yhteiskuntaan." muissa lapuissa luki jotain sellaista kuin "hyvät käytöstavat, vähän poissaoloja" tai "100% positiivinen asenne". Nyt pitäisi sitten vain keksiä joko joku leffa, jota kiinnostaisi mennä katsomaan, tai iskeä tuo vaan seinälle kehyksiin, ja myydä eBayssa joskus silloin kun leffateattereita ei enää ole olemassa.

Maaton mies.

Posti toi eilen Kurt Vonnegutin viimeisen kirjan A Man Without A Country, ja nyt kun sain Freiren Pedagogy of Freedomin pois alta niin aloin lukea tätä. Ei tarvinnut kai kolmea sivua enempää lukea kun taas muisti, miksi tämä on mun mielestä ihmiskunnan historian kovimpia näpäyttäjiä ja ihmisyyden kommentoijia. Italo Calvinoa lukiessa välillä vähän miettii, että tuntuuko Vonnegutin lukeminen sen jälkeen samalta, kun Calvinon outo tapa piilotella asioita vähän sinne tänne on myös omalla tavallaan todella kiehtova. Voin sanoa, että ainakin tämän kirjan kohdalla tulee koko ajan sellaista tylytystä, ettei voi kun nauttia. Kuolevan miehen viimeinen keskisormi, tai viskiryyppy, kummin päin sen nyt vain tahtoo ajatella. Helvetin teräviä näkemyksiä esimerkiksi siitä, miksi ihmiset eivät enää jaksa pysyä yhdessä naimisiin mentyään. Naiset tahtovat ihmisiä joille puhua kaikesta, miehet tarvitsevat paljon kamuja joille kertoa tyhmiä juttuja. Ennen avioliitoissa tuli mukana aina suurperhe, jokainen sai paljon uusia sukulaisia ja juttukavereita. Nyt avioliitossa on vain kaksi ihmistä, perheessä ehkä pari lasta ja koira. Vonnegutin mielestä tämä ei ole mikään perhe, vaan säälittävän hajanainen selviytymisyksikkö.

Olen monessa mielessä samaa mieltä. Meidän perheemme on aina ollut nykystandardien mukaan iso, vähän outo, ja helvetin läheinen. Se on antanut minulle todella paljon, etenkin niitä kavereita joille voi kertoa tyhmiä juttuja. Mutta kai minussa on sen verran jotain feminiinista puolta, että olen aina tarvinnut myös ihmisiä, joiden kanssa jutella kaikesta. Lähinnä siksi, että saisin omiin havaintoihini mahdollisimman monta näkökulmaa, jotka voisin varastaa osaksi omaa näkökulmaani, toki mainiten myös missä yhteydessä tämä kyseinen laajennus omaan näkemykseeni on tullut. Esimerkiksi kun ajeltiin papan hautajaisista Tampereelle, tuli juteltua koko matka isän serkun kanssa (älkää antako tämän hämätä, kyseessä on minua vuotta nuorempi henkilö, jota olemme Eetun kanssa aina sanoneet omaksi serkuksemme, koska on vaikeampi selittää että kyseessä on meidän isämme serkku, joka on meidän ikäinen.) uskonnosta, kuolemista ja näiden kahden välisestä yhteydestä. Se oli jollakin tapaa helpottavaakin siinä univajeessa, että sai puhua jostain tuollaisesta älykkäästä silloin kun tunteet meinasivat olla muutenkin pinnassa. Kiitos siitä.

Tuosta serkusta vielä, keskeisin asia jonka hän, hänen äitinsä tai minä muistamme toisistamme on seuraavanlainen, melko symbolinen skenario. Olemme Pertunmaalla kisarannassa, en muista minkä ikäisinä, mutta niin nuorena että olen vielä leikkinyt hiekkarannalla. Mutta kuitenkin niin vanhana, että minulla on todella tarkat muistikuvat siitä miten aurinko on laskemassa, kaikki on oranssia ja hypimme kunnan vanhalta, huoltamattomalta puulaiturilta järveen. En osaa hyppiä pää edellä, joten selitän jotain että "emmä nyt jaksa ku menee korviin enemmän vettä sillee". Siinä vähän aikaa reuhataan, ja rannalla joku lapsi saa hiekkaa silmilleen. Alkaa hirveä huuto, itku ja parku joka kestää ainakin puoli minuuttia. Muksu huutaa seuraavat sanat: "MÄ EN NÄÄ MITÄÄ!", joihin melkoisen huono, mutta siinä tilanteessa spontaaniudellaan historiaan jäänyt punchlineni kuuluu näin: "NO AVAA NE SILMÄS NI VOIT NÄHÄKKI JOTAI!"

Vaikka tämä oli monelle teistä kaiken tuon nostatuksen ja rakentamisen lässähdys, se on jälkeenpäin tarkasteltuna kaiken tämän minun oman lässytykseni ydin: Ihmisillä on hiekkaa silmissä, heitä ei kiinnosta avata niitä, koska se sattuu. Minä olen se turha kaveri siinä vieressä, joka huutaa että joo, kyllä se sattuu, mutta silmien avaaminen on ainoa keino nähdä koko tämä maailma tässä ympärillä. Aika hyvin noin paskasta tarinasta, eikö? Melkein hautakivikirjoituksen paikka. Tai ainakin joku muistolaatta seinälle, jos joskus saan jonkunlaisen koulun pystyyn. Kuparia. Säästyy rahaa kouluruokailun ylläpitoon. Kolmioleivät Siwasta kaikille. Käytännön asiat alkaa olla kunnossa ihan selkeästi. Ehkä se silti tarvitsee vähän enemmän resursseja, kuin yhden univajeisen hipin..

Väki vaihtuu

Kaikkien näiden viimeaikaisten kuolemien myötä olen alkanut tajuta, että sukupolven vaihdos maailmassa ei olekaan hidas ja vaiheittainen prosessi, jollaiseksi olen sitä koko elämäni ajan luullut. Se on nopea tietyn ikäluokan massakuolema, joka jättää meidät tänne yksin kaikkien niiden tarinoiden ja muistojen kanssa, joita heidän jälkeensä jää. Tästä johtuen pahin mahdollinen tilanne on oman historiallisuutensa kieltäminen, oman vapaan ihmisyytensä kieltäminen, suomeksi siis se, ettei tahdo kuulla mitään ajasta ennen omaa syntymäänsä. Se katkaisee ketjun, joka pitää huolen siitä että ihmiskunta kehittyy eteenpäin ja uudistaa itseään.
Minun lapsuudessani kumpikaan maailmansota ei ollut millään tavalla vieraita asioita. Joka puolella ympärillä oli paljon veteraaneja, jotka olivat taistelleet talvi ja jatkosodassa, jotkut olleet pitemmälläkin. Se, miten heidän tarinansa ymmärrettiin koko tämän maan osalta kollektiivisesti väärin on vähän surullista. Ne, jotka oikeasti sotivat ja joutuivat tappamaan, eivät usein puhuneet siitä. Ainakaan ne ennen sotaa henkisessä tasapainossa olleet. Siksi ääneen pääsivät lähinnä ne nuoret, jotka eivät olleet juurikaan joutuneet ammuskelemaan, mikä kasvatti heissä katkeruutta. Kuulostaahan sota muka hienolta asialta niin kauan kuin sitä ei tarvitse katsoa silmästä silmään. Kun sen tuijotuskilpailun joutuu käymään, voi siinä vain hävitä. Se tekee asioita ihmismielelle, se saa kohtaamaan inhimmillisen pienuutensa vähän eri tavalla kuin tähtiä tuijottamalla. Kuolevaisuus tuntuu joka henkäyksessä, niin kuin eräs pappa minulle kerran selitti.

Nyt koko toinen maailmansota alkaa unohtua. Ihmiskunta on heittäytynyt oman "Kohtalonsa" varaan ja uskottelee itselleen historian olevan kuollut, mitään ei voi muuttaa koska kaikki menee päin helvettiä. Se on meidän kohtalomme, 2012 tulee ja ihmiskunta vetelee viimeiset henkäyksensä, eikä sitä muka voi millään tavalla estää. Tällainen eläin olisi jo kuollut, ellei se olisi jaksanut taistella aikaisemmin kaikkia luontaisia saalistajiaan sukupuuton partaalle. Ihmiskunta tarvitsee muutoksen. Nyt kun kapitalismin palvojillakin on ne helvetilliset rahavuorensa ja meillä ei, voidaan keskittyä aivan muihin asioihin. Ei edes tarvitse vaatia heiltä takaisinmaksua, pitäköön ne. Emme me rahaa tarvitse pärjätäksemme. Me tarvitsemme solidaarisuutta ja luottamusta ihmisiin, sitä että joku voi vaikka oikeasti tulla maksamaan velkansa ilman että sen pitää käydä jonkun luottokorttifirman kolmen maksumuistuksen kautta. Köyhälläkin on kunniansa, rikkaalle kelpaisi sekin jos sen saisi irrotettua. Maailma on revennyt kahtia.

Suomalaisen yhteiskunnan polarisaatio on tästä muuten loistava esimerkki: Meillä on nyt kaksi täysin erilaista maailmaa. Minä olen tällä hetkellä näiden kahden maailman välissä. Toinen yhteiskunta on se, joka on ylemmän keskiluokan ja Kokoomuksen äänestäjien yhteiskunta. Se hyvinvointivaltio, missä he eivät näe mitään vikaa, koska se on heille olemassaolevana todellinen. Heillä ei ole käsitystä tästä toisesta maailmasta. Näin ollen sitä ei heidän mielestään ole olemassa. Tämä toinen maailma on se, joka ennen oli nistien ja varkaitten maailma, mutta joka nyt on imaissut mukaansa aika suurenkin osan työssäkäyvistä alaluokkaisista ihmisistä. Täällä pohjalla raha on yhteistä, sen lainaaminen ei ole ongelma vaikka takaisinmaksusta ei olisi mitään takeita. Kunhan sitten auttaa jollain tavalla, kun itse sitä tarvitsee. Hyvän karman keräämistä, keskinäistä auttamista. Tavallisimmin tämä tietysti ilmenee tasan siitä, että lainataan toiselle parikymppiä, että pääsee taas ryyppäämään aivosolujaan vähemmäksi. Mutta ei voi valittaa, kun periaate on kuitenkin oikea. Hallitus peräänkuuluttaa solidaarisuutta ja vastuuta, täällä ne ovat molemmat aivan täydellisen lapasessa, mitenkäs siellä? Joko alkaa rahan lappaminen riittää?

Nyt kun vanha sukupolvi alkaa hyvässä ja pahassa kuolla pois, meillä on mahdollisuus alkaa ottaa heidän paikkaansa, ja päättää mitä tästä tulee. Vanhemmathan jaksavat aina käydä sotaa nuorisoa vastaan, suostumatta myöntämään että nuoret ovat vain heidän itsensä luoman maailman tuotteita. Paljonko joku 13-vuotias räppijäbä on ehtinyt ympäristöönsä ja maailmaansa vaikuttaa? Tai 16-vuotias tuleva rikollinen, jolle kukaan ei ole kertonut, että tunteita voisi kanavoida muutenkin kuin rikkomalla paikkoja ja ihmisiä, koska kaikilla on ollut niin kova kiire syyttää ja heittäytyä taas siihen fatalistiseen oikeutukseen siitä miten hänet on luotu tuollaiseksi? Sotapelien väkivaltaisuus ei ole ongelma. Ongelma on sen väkivallan ympärillä esiintyvä viitekehys, ja millaisena ratkaisumallina sota konfliktitilanteessa esitetään. Nyt kun meillä alkaa juuri ja juuri hävitä kollektiivisesta muistista Dresdenin pommitukset ja Hiroshiman sienipilvet, alkaa seuraava sota jo häämöttää näköpiirissä. Tämän sodan vaan tulevat sotimaan lapset, jotka ovat nähneet sodan vain vitun siistinä asiana. Voin kuvitella miten henkisesti rikkinäisiä kasvattajia heistä aikanaan tulee.

Kieltolaista mutkan kautta.

Ihmisen toimintaa on koko sen älyllisen tiedostamisen olemassaolon ajan yritetty rajoittaa erilaisilla kieltolaeilla. On kielletty milloin kahvia, milloin tupakkaa, milloin alkoholia, ja yhä edelleen huumausaineita. Ihmiset ovat vaihtelevalla menestyksellä kulttuurin ja ajankuvan mukaan joko sopeutuneet, sietäneet tai vastustaneet kieltolakeja. Kuitenkin, sitä mukaa kun raha on alkanut puhua hieman liikaa (eli ko. hyödykkeille on keksitty tapoja niistää niistä mahdollisimman suurta veroa) ja ihmiskunta on vajonnut tähän "moraaliseen rappioon" yhä syvemmälle, on suurimmasta osasta näitä kieltolakeja luovuttu kokonaan. Esimerkiksi kahvi ehti Ruotsin valtakunnassa (jonka alaisuudessa mekin silloin vielä olimme)olla kiellettynä useaan otteeseen. Sitä myös säännösteltiin 1900-luvun alkupuolella Suomessa, koska sen saaminen oli vaikeampaa.

Kieltolaki menetelmänä on kuitenkin mielestäni hyvin ongelmallinen etenkin yhdestä merkittävästä syystä. Uteliaisuus on merkittävä osa ihmisen perusluonnetta, se on ajanut meidät saavuttamaan suuria asioita tieteen saralla, kehittämään itsellemme uusia reittejä kulkea ympäri maailmaa, löytämään täysin uusia maailmoja. Siispä, jos ihmiselle sanotaan ettei jotain saa tai voi tehdä, se aivan luontaisesti ajaa meitä nimenomaan kohti tuota suurta tuntematonta, joka meillä vielä on tutkimatta tai kokematta. Jack A. Cole heitti katsomassani dokumentissa loistavan vertauksen siitä, miten ihmismieli vain yksinkertaisesti toimii. Maailman historian ensimmäinen kieltolaki löytyy Raamatusta, käsky Aatamille ja Eevalle, ettei heidän tulisi syödä hyvän ja pahan tiedon puusta. Käskyn valvojana ja vartijana toimi jumala, eikä hänen tarvinnut vahtia kuin kahta ihmistä, ja silti meni pieleen. Miten voisi siis olettaa, että valtion määräämä lainvalvoja, inhimmillinen ihminen, kykenisi vartioimaan kokonaista valtiollista ihmisiä kokeilemasta hyvän ja pahan tiedon puuta? Eikä heidän pitäisikään. Heidän resurssinsa tulisi vapauttaa kansalaisten vahtimisesta heidän suojelemiseensa. Suojelun tulee perustua humaanille käsitykselle siitä, että lainvalvoja on ennemmin ihmisyyden ja sen turvan suojelija, eikä nimenomaan Lain Valvoja. Ihmisyyden nimissä tulee tehtävissä varmasti eteen tilanteita, jossa oma etiikka sotii lakia vastaan. Tällöin kansan oikeutuksella ja rahalla toimivan suojelijan tulisi mielestäni toimia nimenomaan kansalaisen, eikä lain hyväksi. Tällöin hänen oma asemansa ei tunnu läheskään niin paradoksaaliselta myöskään lakia rikkovalle kansalaiselle.

Tämä uteliaisuus liittyy myös keskeisesti ihmisen oppimiseen. Kriittisessä pedagogiikassa lähdetään liikkeelle siitä, että kasvavan ihmisen oma uteliaisuus maailmaa kohtaan herää itsensä tiedostavan opetuksen kautta. Opetuksen, jonka ei tarvitse olla neutraalia ja väritöntä, mutta joka tekee omat vaikuttimensa ja lähtökohtansa läpinäkyväksi, ja alleviivaa jokaisen yksilöllisyyttä tässä suhteessa. Jokaisella on oikeus muodostaa oma kuvansa maailmasta, vaikka sitten yrityksen ja erehdyksen kautta, eikä yhden paratiisi ole sitä toiselle. Itse esimerkiksi tiedän, että jotkin huumausaineet, lähinnä siis viitaten luonnossa aina kasvaneisiin jalosteisiin, joita ihminen ei ole kemiallisesti muunnellut, tuovat joillekin ihmisille luovan olotilan. Luovalla olotilalla tarkoitan paitsi taiteellista, myös tieteellistä luovuutta. Jotkut ihmiset eivät pääse itsensä ulkopuolelle ilman sitä. Jos se auttaa näitä ihmisiä käsittämään olemassa olonsa jotenkin tehokkaammin, se on mielestäni todellakin hyvä asia. Jos se johtaa riippuvuuteen, se ei todellakaan ole hyvä asia. Tässäkin suhteessa voidaan tietysti tapauskohtaisesti arvioida, onko kyseessä oleva ihminen riippuvainen käyttämästään aineesta, vai ylipäätään riippuvainen riippuvaisuudesta. Tämä onton kuuloinen klisee tarkoittaa käytännössä sitä, onko henkilöllä ryysinen riippuvuus itse aineeseen, vai jääkö hän koukkuun kaikkeen uuteen kokemiseen kahvista tyttöystävään ja kannabikseen.

Alkoholi on Suomessa pyhä asia, koska se nähdään pitkälti kansalaisaktivismin ainoana riemuvoittona. Sitä se onkin, siitä en voi suomalaisia syyllistää. Ainoan mainitsemisen arvoisen kerran tunnetussa historiassaan suomalaisten oma kapinointi valtakoneistoa kohtaan aiheutti konkreettisen muutoksen valtion säätämissä laeissa, kun alkoholin kieltolaki kumottiin 1931 kansanäänestyksessä. Sitä ennen alkoholiin liittyvät käyttö- ja hallussapitorikokset muodostivat 80% kaikista poliisia työllistäneistä tehtävistä, Wikipedia tietää kertoa myös että vuonna 1930 takavarikoidun alkoholin määrä ylitti jo miljoonan litran rajan. Kieltolaki aiheutti salakuljetuksen lisäksi myös muita ongelmia, kun pimeässä viinassa oli usein myös metanolia mukana. Väkivaltarikosten määrä kasvoi, ja viinintuottaja maat laittoivat Suomen boikottiin. Hampun takiahan näin ei toimita, koska se ei pääasiassa edes aiheuta mitään vastaavankaltaisia rikoksia. Salakuljetus on vähäistä, ja keskittyy lähinnä pääkaupunkiseudulle, koska kaikkialla muualla (toki sielläkin) kannabis kasvatetaan itse. Suurimmat siihen liittyvät rikokset ovat nimenomaan hallussapitorikoksia. Jos valtio nopeuttaisi sen kohdalla verotusmallinsa keksimistä, niin saataisiin ala- ja keskiluokkaiset, töissä käyvät ihmiset pois rikollisten seasta. Kannabis on nimittäin siitä poikkeuksellinen huume, ettei sitä kehdata rahoittaa rikoksilla. TOKI JOUKKOON MAHTUU AINA SEKAKÄYTTÄJIÄ, JOIDEN HALLUSTA LÖYTYY MYÖS KANNABISTA, mutta pääasiassa kannabiksen käyttö on Suomessa TODELLA, TODELLA paljon yleisempää, kuin yleisesti tahdotaan myöntää. Kannabiksen käyttö rahoitetaan palkkatöillä, joskus vanhempien rahoilla tai kaverilta lainatuilla rahoilla. Näin tavallisimmin vain niissä perheissä, joissa rahaa irtoaa helposti. Köyhällä on aina oma kunniansa, tässäkin asiassa.

Tämän saarnani tarkoitus ei ole nyt herättää huomiota ainoastaan tuolla kannabikseen viittaavalla osuudella, vaan tehdä selväksi ennemmin sitä, ettei kieltolaki ole toimiva ratkaisu yhtään minkään asian hoitamiseen. Ihmismielen luontainen, hyvä ja normaali järki sotii kieltämistä vastaan, niin kuin sen pitääkin. Kannabiksen kohdalta aiheesta löytyy varmasti miljoonia dokumentteja, joiden kohdalla jokainen voi itse arvioida, kuinka puolueellisesta näkökulmasta ne oikein on tehty. Etenkin amerikkalaisten kohdalla kannattaa usein muistaa jenkkien olevan oikeassakin tavallisimmin täysin vääristä syistä. Kuten aina, täytyy mahdollisille uusille lukijoille tehdä selväksi, että kirjoittajana tässä toimii absolutisti "muusikko", joka on kasvanut 90-luvun hajonneessa lamaperheessä, nähnyt talouden ja päihdepolitiikan huonot puolet jo varhaisella iällä, ja rakentanut oman mielenterveytensä ja maailmankuvansa lukemalla ihan saatanasti kaikkea turhaa. Melkein pitäisi kai laittaa se jo jonnekin tuonne sivuun, ettei tarvitse aina toistaa itseään.

Video, joka kaikkien tulisi nähdä.

Jotain, mitä olen selittänyt monta kertaa aiemmin, mutta hauskalla animaatiolla ja faktoilla.

Eihän täällä ole kohta enää ketään.

Aikakauden loppu, helvetin hyvä, mutta tavallaan surullista.

Oma Nuorisotyön Käyttöteoria.

Tässä on nyt tämä nuorisotyön käyttöteoria, lisäsin sinne muutamia juttuja ja otin yhden pätkän pois, koska siitä voi saada vähän liian tarkan kuvauksen eräästä nuoresta, jonka kanssa tein töitä. Muuten se on tässä. Korjatkaa, kommentoikaa, löytäkää reikiä. Kiitos.

1. Yhteiskuntakäsitys ja yhteiskuntaihanne.

Omassa nuorisotyön käyttöteoriassani lähtökohtana on se, että yhteiskuntaa ja omaa käsitystämme siitä tulee lähestyä kriittisesti, eikä pidä kulkea siitä mistä aita on matalin. Suomalaisen ihmisen, yhteiskunnan ylläpitäjän, eräänlaisiin perusominaisuuksiin on aina mielletty jurottava lainkuuliaisuus, ahkeruus, kunniantunto ja sisu. Näiden ominaisuuksien kääntöpuolelle vain usein jäävät ikävästi henkinen passiivisuus, työnarkomania, häpeän pelko ja itseinho, mikäli emme kykene suoriutumaan omista töistämme ja meille annetuista tehtävistä.
Suomalainen yhteiskunta on usein mielletty korruptiovapaaksi hyvinvointiyhteiskunnaksi, mutta itse en näkisi sitä ihan niin auvoisena ja puhtaana, kuin miltä se äkkiseltään näyttää. Korruptio tavallisesti herättää mielikuvia jostakin möhömahaisesta bolivialaisesta poliitikosta, jonka taskut pullottavat niihin työnnetyistä seteleistä, mutta kylläpä samaan kuvaan sopivat todella hyvin myös omat poliitikkomme hämärine lautakasoineen ja omiin taskuihin hävinneine vaalirahoineen. Se on vain poliittisen järjestelmän sisällä toimiva hyvä veli-systeemi, joka on tehty niin hienovaraiseksi ja näkymättömäksi, ettei sitä kykene erottamaan.
Karkeasti sanottuna jo se on lähtökohtaisesti pielessä, että markkinatalous ohjaa kaikkien maailman valtioitten toimintaa, eikä päin vastoin. Poliitikot suunnittelevat hallitusohjelman talouden liikkeitten mukaan, mikä tuntuu aika nurinkuriselta, jos ajatellaan että sen pitäisi ajaa oman kansansa asiaa, eikä juosta ympäriinsä turvaamassa kaikkien muiden maiden selustaa. Suomalaisessa politiikassa onkin nyt ehkä enemmän kuin koskaan alettu miellyttää kaikkia muita, mikä taas ei miellytä suomalaisia, ja se alkaa pikkuhiljaa herättää liikehdintää joka saa vastakaikua. Tämä on mielenkiintoinen muutos, sillä tähän asti suomalaista on ollut mahdoton saada suuttumaan ja heräämään henkisestä koomastaan juuri mitenkään.
Suomalaiset ovat hyvin lainkuuliaista kansaa. Me olemme mukisematta ottaneet vastaan niin monia yksilönvapautta rajoittavia iskuja, ettei samanlainen olisi mennyt kyllä varmasti läpi missään Keski-Euroopan maassa, jossa on olemassa minkäänlaista vallankumouksen kulttuuria. Täällä onkin helppoa tehdä aivan mitä tahansa niin kauan, kun ei koske viinaan. Jos yrität rajoittaa sen käyttöä tai ehkä jopa ohjata ihmisten tottumuksia muihin, terveellisempiin harrastuksiin, saat luultavasti aikaan sisällissodan. Meille on jostakin täysin järjettömästä syystä ajettu päähän oletus, että me olemme se kansa, joka on maailman kovin tekemään työtä ja juomaan viinaa. Suo, kuokka ja Jussi, suomalainen unelma. Tavallisimmin tunnumme vain toistavan erästä ihan toista tarinaa, nimittäin Lallin ja piispa Henrikin humalapäistä surmatyötä.
Todellisuudessa suomalaiset eivät ole sen kovempia juomaan, kuin vaikkapa meksikolaiset tai britit. Oluemmekaan ei edes ole kauhean vahvaa monien muiden Euroopan maiden vastaaviin verrattuna. Ongelma on ennemmin suhteessamme juomiseen. Se on äärimmäisen tulehtunut, se määrittää koko identiteettiämme ja sitä mitä me olemme toistemme ja muiden maiden silmissä. Jos et juo, olet välittömässä syrjäytymisvaarassa, ellet osaa kehittää itsellesi harrastusta, joka pitää sinut alkoholia juovien ihmisten seurassa. Sittenkin saat varautua koko ajan selittämään sitä, miksi ei viina maistu, ja miten olet ”outo suomalainen”.
Ihminen rakastaa työtä. Ainakin näin hänelle uskotellaan pienestä pitäen, kun aikuiset vievät lapsensa kiireisinä tarhaan lähtiessään töihin. Isi tai äiti tahtoo töihin niin kovasti, että vie lapset kiireesti tarhaan, jotta pääsee taas arkisen aherruksensa ääreen. Työ on ihmisen henkisen hyvinvoinnin kannalta välttämätön asia. Jos ei ole työtä, jota tehdessä kokee luonnollista virtauskokemusta (flow), ihminen ei koe kehittyvänsä mikä puolestaan voi aiheuttaa henkisiä komplikaatioita ja pahoinvointia. Toisaalta myös itselle täysin merkityksettömän työn tekeminen liian pitkän aikaa voi johtaa oman elämänsä heijasteluun, ja sen kautta masennukseen ja jopa itsetuhoisuuteen.
Työ on olennainen osa ihmisen elämää. Ennen töitä tehtiin selviytymisen eteen, kun se saatiin turvattua, alettiin tehdä töitä, jotta voitaisiin haalia ympärillemme mukavuuksia. Uskon, ettei monelle ole itselleenkään selvää, miksi hän tekee töitä. Mielestäni olisi välillä hyvä pysähtyä pohtimaan sitä, mitä työ oikeastaan on ja mitä se omassa elämässäni merkitsee. Jokaiselle on olemassa ainakin yksi työ, jota hän rakastaa tehdä enemmän kuin mitään muuta. Jotain sellaista, jota hän tekee vaikka terveytensä uhalla. Nuorempana ajattelin, että kaikki ihmiset ovat vain työn orjia, jotka painavat pitkää päivää laput silmillä vailla pienintäkään käsitystä vapaudesta. Muutos tähän tuli ehkä osittain iän kanssa, kun katselin isäpuoleni työskentelevän keskeneräisen talon rakennuksen kanssa. Muurausurakkaa ihmetellessäni tajusin, että tälle ihmiselle kyseessä on enemmän kuin työ. Hänelle tämä kaikki on sitä samaa, jota minä itse koen tehdessäni musiikkia. Se oli jonkinlainen henkisen kasvun, tai ainakin pienen välivalaistumisen hetki. Tajusin työn merkityksen ihmiselämässä. Tuohon aikaan olin myös siviilipalveluksessa, enkä ole koskaan nähnyt myöskään siivoojaa, joka rakastaisi työtään yhtä paljon, kuin Lahden kaupunginmuseon nyt jo eläkkeelle jäänyt nainen rakasti.
Toisaalta samalta työpaikalta löytyi myös täydellinen esimerkki keski-ikäisestä, oman työnsä täysin tuhoamasta ihmisestä, joka ei kokenut ammatissaan minkäänlaista virtauskokemusta, ja joka vain puoliksi leikillään puhui työpaikka ammuskeluista. Se oli masentava, mutta myös opettavainen näky. Älä ikinä päästä itseäsi helpolla, älä ikinä tee työtä joka ei anna sinulle yhtään mitään. Aina löytyy ihminen, joka on juuri oikea ihminen vaikka kaupan kassalle tai McDonald’sin tiskille. Siellä ei ole minulle mitään käyttöä, koska se ei palvelisi yhtään ketään. Joku muu tekee sen paremmin ja nauttii siitä, antaa hänen tehdä se.
Kunniantunto on suomalaisissa syvässä. Me emme tahdo osoittaa tunteitamme kauhean avoimesti vaikkapa julkisella paikalla, olemme pidättyväisiä ja kohteliaita. Tämä on tietysti monin tavoin myös todella hyvä asia, mutta se on myös se häkki, joka pitää meidät kurissa ja nuhteessa. Pelkäämme naurunalaiseksi joutumista niin paljon, ettemme uskalla avata suutamme silloin kuin pitäisikin. Tätä ilmapiiriä ei tietystikään tahdota muuttaa, koska se vaatisi jonkinlaisia kannanottoja, vastavirrasta ja turvallisesta status quosta poikkeamista ja sen vastustamista. Kapinaa valmiita ajatusmalleja ja yhteiskunnallisia rakenteita vastaan, ja se puolestaan mielletään lapselliseksi riehumiseksi ilman sen suurempaa syytä.
Suomea on tituleerattu myös informaatioyhteiskunnaksi, mikä ainakin näin sen pohjamutia luotaillessa on osoittautunut lähinnä edustukselliseksi byrokratiaksi. Informaatio ei kulje oikein minkään laitosten välillä, kaavakkeita ja papereita on vain enemmän kuin ennen, ja asioille on keksitty hienompia nimiä. Kouluruokana tarjoillusta keitosta löytyvä rotan pää on ”vierasesine”, siivoojat ovat ”siistijöitä” ja lyhyet ihmiset ovat ”vertikaalisesti haasteellisia”. Amerikkalaisten ihanteitten mukana myös äärimmäinen poliittinen korrektius on uinut suomalaiseen politiikkaan, päätöksentekoon ja sosiaaliseen turvaverkkoon vähän turhankin hyvin. Suomettumisen pelossa on alettu kumarrella päin vastaiseen suuntaan, eikä tunnu olevan olemassa minkäänlaista kultaista keskitietä, saatika kohtuutta. Työtön ihminen on tässä yhteiskunnassa arvoton, ja välittömässä syrjäytymisvaarassa. Hänet täytyy pelastaa itseltään. Silti humanismi on ajettu ahtaammalle, kuin koskaan aiemmin. Kaikkien pitää tuottaa enemmän ja enemmän, taloudellinen kasvu on kaiken toiminnan elinehto.
Tässä kohtaa olisi aika viheltää peli poikki, ja muuttaa suuntaa. Voimme toki sukeltaa lamasta toiseen, aina vain syvempään ja synkempään lamaan, jos tahdomme pysyä kiinni nykyisissä järjestelmissämme, ja katsella vierestä kuinka se sekoittaa meistä jokaisen pään ajan kanssa. Mutta meillä on myös mahdollisuus henkiseen muutokseen, kokonaisen uuden maailman rakentamiseen, eikä sen eteen tarvitsisi edes nähdä niin paljon vaivaa kuin voisi luulla.
Muutos yhteiskunnassa lähtee aina muutoksesta yksilöissä. Eikä muutos yksilössä voi tapahtua väkisin, ainakaan hedelmällisin seurauksin. Paulo Freiren pedagogiikassa on paljon elementtejä, joita voitaisiin tehokkaasti käyttää uudenlaisen, osallistavan yhteiskunnan rakentamiseen. Pohjalla olisi yksilöiden oman kiinnostuksen herättäminen, viemällä asiat lähelle heitä ja havainnollistamalla käytännön esimerkkien kautta, miten näennäisen mitättömät asiat esimerkiksi politiikassa tai mediassa vaikuttavat heidän elämiinsä. Herättämällä keskustelua herätellään myös mielenkiintoa ja tietoisuutta. Tämän heräämisen kautta voidaan levittää uudenlaisia näkemyksiä, ja käsitys siitä, ettei omilla aivoilla ajattelu ole halveksittava tai väärä teko, vaan jokaiselle ihmiselle avoin mahdollisuus avata omat henkiset kahleensa ja vapautua omista odotuksistaan itseään kohtaan.
Olen aiemmin pohtinut jonkinlaista utopiaa ”anarkistisesta” yhteiskunnasta, joka perustuu ihmisten väliselle luottamukselle ja vapaaehtoisuudelle. Jokaisella on vastuu kaikesta tekemisestään, ja ihmisiä kannustetaan pohtimaan ja kyseenalaistamaan omia näkemyksiään ja ideologioitaan. Tiedän tämän ajatuksen olevan utopistinen, mutta mielestäni ei ole väärin pitää sitä eräänlaisena platonisena ideana, josta ammentaa tiettyjä piirteitä nuorten ajatusten herättelemiseksi. Toki täytyy myös tiedostaa sen olevan vain idealistinen hahmotelma, jonka toteutuminen käytännössä tulee aina olemaan hyvin epätodennäköinen, koska se vaatisi ”kansalaisiltaan” liikaa.

1.2 Kristillinen kärsimysperinne.

Suomeen kristinusko rantautui idän ja lännen välisenä kilpajuoksuna, keskiajan loppupuolella. Se vakiinnutettiin osaksi suomalaista kulttuuria kohtuuttoman nopeasti, vaikka sitä ei aluksi pureksimatta suostutukaan nielemään.
Kristinuskon mukana tulivat sen opit, ja keskiajan värittämänä siinä korostuivat jotkin sellaiset asiat, jotka ovat erittäin voimissaan yhä tänäkin päivänä, vaikka kuuluvat auttamatta jonnekin keskiajan hämäriin.
Keskeisessä osassa on perusajatus ihmisen syntisyydestä. Kirkon miehet valittavat, että heitä syytetään turhaan ihmisten syyllistämisestä, koska heidän oppiensa ja uskonsa mukaan se syyllisyys on periytynyt jokaiseen syntyvään ihmiseen. Me olemme kaikki syyllisiä, ja kirkon tehtävä on kaivaa se syyllisyys esiin, jotta voimme velloa siinä ja tuntea itsemme velvoitetuksi lunastuksen tavoitteluun.
Tähän juuri pohjaa myös suomalainen työmoraali. Meidän täytyy uhrata elämämme työlle, kodin, uskonnon ja isänmaan, hyvinvointiyhteiskunnan vuoksi. Tullaksemme kristuksen kaltaisiksi, meidän täytyy kärsiä kaikkien muiden vuoksi. Tämä on vain ja ainoastaan keskiajalta omaksuttu käsitys, jota ei ennen sitä liitetty kristinuskoon olennaisena osana.
Työ on se väline, jonka kautta protestanttinen raataja voi tavoitella omaa taivaspaikkaansa, nyt kun sitä ei rahallakaan saa luterilaisuuden mukaan lunastaa. Kirkollisvero ajakoon sen viran. Nämä piirteet ovat jumiutuneet suomalaiseen mielenmaisemaan, jopa sellaiseen joka kieltää jumalan osan tässä. Se on osa suomalaista perinnettä, ja jokaista vastavirtaan uivaa pidetään menetettynä tapauksena, loisena tai narkomaanina.

1.3 Islamin keskiaika.

Islamisaatio on varmasti monien mielestä yhteiskuntaamme ja koko maailmaamme uhkaava asia. Itse en näe sitä suurempana uhkana, kuin keskiaikaista kristinuskoakaan. Islam elää uskontona läpi omaa keskiaikaansa, johon kuuluu tarkkojen rajojen asettaminen, ja myös se, että se imee voimaa ja jäseniä muista uskonnoista.
Suurin osa muslimeista on aivan yhtä tapauskovaisia, kuin suomalaiset ovat oman uskontonsa piirissä. Heidän elämässään uskonto ei välttämättä näy muuna, kuin siinä etteivät he suostu syömään sian lihaa. Tämä on mielestäni aivan ymmärrettävää, yhtä hyvin voisimme itse päättää olla syömättä nautaa, tai kalkkunaa, ja se olisi melko sama asia.
Ei voida kieltää sitä, etteikö islamin uskossa olisi myös hetken mielijohteesta toimivat ääriliikkeensä, mutta koko maailman onneksi he eivät ole minkään valtion päättävässä elimessä vallassa, toisin kuin kristinuskon fundamentalistit.
Oma kantani uskontoihin on se, että jokainen saa pitää omansa, kunhan kykenee keskustelemaan rauhallisesti ideologioidensa yhteneväisyyksistä ja eroista muiden uskontojen edustajien kanssa. Leimaaminen tai syyttely eivät ole hyväksyttäviä tekoja miltään osapuolelta, jos tahdotaan ylläpitää jonkinlaista älyllistä keskustelua. Jos et ole valmis antamaan muiden perustella omia kantojaan keskustelussa, on oma uskottavuutesi kovaa vauhtia matkalla viemäriin.
Erilaisuutta tulee kyetä sietämään, oli se millaista erilaisuutta hyvänsä. Ensisijaisesti pedagogiikan kannalta siksi, että erilaisia taustoja omaavilla ihmisillä on erilaisia näkemyksiä siitä, kuinka yhteiskunta tulisi järjestää, tai mikä heidän omassa systeemissään oli niin pielessä, että heidän piti paeta sieltä. Eri kokemukset ja tarinat eivät koskaan ainakaan vähennä omien kokemustemme arvoa.


2. Ihmiskäsitys ja ihmisihanne.

Ihminen on kokenut rajuja muutoksia koko olemassaolonsa aikana. Olisi järjetöntä olettaa, että metsästäjä-keräilijällä, joka vaelsi jääkauden lopulla riistansa perässä, olisi juurikaan tekemistä tämän päivän kuluttaja-keräilijän kanssa, joka kulkee vakuumipakattua lihaansa metsästämässä urbaanissa viidakossa loputtomien hyllyrivien keskellä. Ajat muuttuvat, ja ihminen koittaa vaivoin pysyä perässä, vaikka se välillä näyttääkin epätoivoiselta.
Ihminen on koko historiansa koittanut keksiä itselleen merkitystä ja oikeutusta uskonnon ja tieteen kautta, ja nämä saman tavoitteen kaksi puolta ovat milloin törmäilleet ja milloin pönkittäneet toistensa asemaa entisestään, ollen silti lopultakin vain dualistisesti ajatellen saman asian kaksi eri puolta. Niiden molempien perimmäinen tarkoitus on aina ollut auttaa ihmistä käsittelemään omaa kuolevaisuuttaan, auttaa vähän hahmottamaan sitä kokonaiskuvaa, jonka maailmankaikkeus meidän eteemme piirtää.
Nämä molemmat ovat myös ajaneet ihmistä eteenpäin järjettömiin julmuuksiin ja ympäristön ja kanssakuolevaisten massatuhoamisiin. Se kuva, joka ihmisellä itsestään on luomakunnan kruununa, tai evoluution huipentumana, on siinä mielessä narsistisen vääristynyt, että se on antanut oikeuden talloa kaikkien muiden luontokappaleiden päälle, ja ottaa määräysvallan niiden ylitse. Tämä ei mielestäni koskaan ole ollut minkään uskonnon tai tieteenalan todellinen tarkoitus, mutta siitä huolimatta niitä on käytetty oikeutuksena tällaiselle toiminnalle.
Viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana maailma on muuttunut analogisesta, tekemisen maailmasta digitaaliseksi tekemättömyyden maailmaksi. Koneet tekevät ihmisten työt, ja ihmiset vartioivat että koneet tekevät oman työnsä. Tämä vaikuttaa monesta varmasti masentavalta kuvalta, ja syystäkin. Ihmisestä on tullut mukavuuden haluinen olento, joka tahtoo viihtyä ja kuluttaa, saada työllä ansaitsemalleen rahalle vastinetta ja nauttia elämästään. Hän tahtoo tehdä yhä vähemmän asioita, mutta samaan aikaan hän tahtoo kokea enemmän.
Kurt Vonnegut kuvaili kirjassaan Galapágos ihmisen evoluutiota miljoonan vuoden päähän. Hänen visioissaan ihminen on hylännyt tiedostavan ajattelunsa, koska evoluutio selkeästi huomasi sen olleen lähinnä itsetuhoinen ja luonnollista kehitystä hidastava ominaisuus. Ihmiset olivat hylkeen kaltaisia eläimiä, jotka loikoilivat päivät rannalla auringossa, naureskellen omille pieruilleen, mikä oli mielestäni loistava, ja myös melko todennäköinen dystopia.
Tiedostava ajattelu on nimenomaan ihmisyyteen liitetty ominaisuus. Se on jotain sellaista, millä voimme aina tarvittaessa oman asemamme oikeuttaa, mutta heti kun koitetaan rohkaista ihmisiä omaehtoiseen ajatteluun, alkaa valituslaulu ja vastustus. Välillä tuntuu siltä, kuin maailmankaikkeuden tällä hetkellä ainut todistettavasti tiedostava olento tekisi mitä tahansa päästäkseen tietoisuudestaan eroon.
Onhan se hankalaa. Jos tahdot olla älykäs, sinun täytyy nähdä sen eteen vaivaa, ja riskinä onkin se, ettet mahdollisesti koekaan itseäsi juuri yhtään älykkäämmäksi. Lukiessasi tietäsi eteenpäin saatatkin huomata tietäväsi aina vain vähemmän ja vähemmän. Lisäksi pelkkä tieto ilman kykyä soveltaa sitä ei ole minkäänlainen älykkyyden, tai ainakaan viisauden merkki. Täytyy myös osata ottaa huomioon se, ettei ole maailmassa yksin, vaan jokaisella ihmisellä on omat mielenkiinnon kohteensa ja vaikuttimensa. Se mikä on oikein ja hyväksi sinulle, ei varmasti ole sitä kaikille muille. Täytyy hyväksyä, ja kannustaa jokaista olemaan oma itsensä, kehittymään niissä asioissa, joissa hän kokee olevansa hyvä.
Ihmisen hyvyys tai pahuus on asia, josta on jaksettu väitellä tuhansien vuosien ajan. Mielestäni sellaisen kysymyksen esittäminen ei välttämättä edes ole ihmisten käsissä, koska vaikka me kykenemme sekä hyvään ja pahaan, emme ole läpeensä kumpaakaan. Ihminen on pieni muurahainen, joka on heitetty oljenkorren päälle mahdollisuuksien valtamereen seilaamaan ja huutamaan ulos omaa mitättömyyttään.
Voidaan ennemmin ajatella, että ihminen pyrkii toimimaan oman harkintansa mukaan oikein niiden tietojen ja käsitysten mukaan, joita hänellä sillä hetkellä on. Toki on poikkeuksellisia tilanteita, joissa ihminen pyrkii väistämättä tekemään vahinkoa muille. Hyvin usein tällaisen toiminnan motiivina on kuitenkin projisointi ja kosto, itsekoettujen vääryyksien eteenpäin maksaminen. Jokaisella tarinalla on aina kaksi puolta. Murhamies kykenee tekemään myös yhteiskunnan silmissä moraalisesti oikeita ratkaisuja, ja yhteiskunta kykenee toimimaan murhamiestä kohtaan kostonhimoisesti ja julmasti.

Nuorisotyön ihanteena ja lähtökohtana on humanistinen ihmiskuva, joka kannustaa erilaisuuden hyväksymiseen ja tasa-arvon levittämiseen. Itselleni tärkeitä näkökulmia näiden asioiden lisäksi ovat myös ihmisen kuva itsestään muuttuvassa ajassa, johon palaan myöhemmin syvemmin.
Psykologiasta tutun postmodernistisen ihmiskuvan mukaan ihminen ei ole välttämättä mitään tiettyä ja tarkasti sidottua, vaan kukin meistä sinkoilee erilaisten sosiaalisten naamioiden välillä, vaihdellen niitä tilanteiden ja ihmisten mukaan. Persoonamme itsessään on sitten se, mikä jää näiden naamioiden väliin, mikä on niille kaikille yhteistä ja pysyvää. Ainakin nykyajassa uskon tämän olevan kuvaavimpia tapoja käsitellä ihmisen muuttuvaa persoonallisuutta, joka ei enää kehity niinkään iän, kuin vastaan tulevien sosiaalisten tilanteiden ja ryhmien mukana.
Täytyy osata ottaa huomioon se, että vaikka kaikkia ei voi kiinnostaa kaikki maailman asiat, jokaista kiinnostaa jokin tietty asia. Tämän tietyn ”jutun” löytäminen, kehittäminen ja jalostaminen onkin sitten yksi ihmiselämän mielenkiintoisimmista tavoitteista. Sen kautta voi löytää itsestään uusia puolia ja kehittää eri ominaisuuksia itsessään.
Kun löydetään jokin kiintopiste, jota kautta nuoria voidaan lähteä aktivoimaan, nuorisotyön tekeminen helpottuu, ja nuoretkin avaavat itseään helpommin uusille ajatuksille ja lähestymistavoille. Kun he huomaavat jonkun kuuntelevan näkemyksiään ja mielipiteitään, he ovat valmiita myös keskustelemaan niitä ja pohtimaan syvällisemminkin niiden syitä.
Toki nuoriin täytyy iskostaa myös usko jonkinlaiseen positiiviseen tulevaisuuteen, vaikka näyttäisikin pahasti siltä että kaikki on menossa kovaa vauhtia alamäkeen. Ihminen ei yritä muuttaa kohtaloaan, jos siihen ei ole mitään mahdollisuutta. Jos palavassa huoneessa ei ole teitä ulos, ihmiset alistuvat. Jos sanot, että tuosta ikkunasta pääsee hengissä ulos,jokainen alkaa taistella selviytymisestään.

3. Luontokäsitys.

Suomi on maa, jossa luonto on aina ollut lähellä. Eräällä tunnilla taisin sanoa, ettei sillä ole itselleni kuin välillinen merkitys. Jälkeenpäin ajattelin asiaa enemmän ja havaitsin, että sehän on oikeasti yksi tärkeimpiä taustavaikuttajia koko elämäni aikana tapahtuneessa henkisessä kehityksessä.
Kasvoin koko oman lapsuuteni luonnon keskellä, ja se on aina ollut koko suvulleni tärkeä asia. Kun teini-iän myllerryksessä oli paha olla, juoksin syvälle metsään kuuntelemaan hiljaisuutta ja katselemaan eläimiä. Ilman monia noista mietiskelytauoista olisin saattanut hajota psyykkisesti palasiksi jo kauan sitten. Koen olevani onnekas siksi, että sain aikanaan läheisen suhteen luontoon, sillä se on antanut paljon esimerkiksi tunnetiloja haettaessa musiikkia tehdessä.
Ekologisuus on päivän sana. Harmittavan usein tosin vain siksi, että sen varjolla saadaan myytyä monia vähemmän ekologisia asioita kalliimmalla, kun niistä tehdään ekologisempia päivityksiä tämän päivän tiedostaville kuluttajille. Sen taakse voi myös piilottaa muita motiiveja, kuten esimerkiksi opettajan turhautumisen luokissa lojuviin pahvimukeihin. Tutkimukset aiheesta ovat menettäneet merkityksensä jo kauan sitten, kun niitä ostellaan puolin ja toisin, ja puolesta ja vastaan esitetyt näkemykset tuntuvat pyörivän aina ääripäästä toiseen.
Se on totta, että kulutamme turhaan kaikkea enemmän kuin koskaan ennen, ja kuormitamme luontoa aivan järjettömän paljon. Se on väärin, koska kaikki se tapahtuu pelkästään olemassaolemattomien ykkösten ja nollien ja taloudellisen kasvun takia. Ja tietysti luonnon ja ihmisten kustannuksella. Joka päivä maailmassa tehdään ruokaa seitsemän miljardin ihmisen tarpeisiin, ja siitä syö vain pieni murto-osa. Loput heitetään pois, ja vaikka ennen ruoka laitettiin esimerkiksi kouluista asunnottomien ja alkoholistien keskuksiin, nykyään pidetään byrokratialla huoli siitä, ettei tämä ole mahdollista.
Ihminen on tuudittautunut turhankin turvallisesti siihen yliasemaan, jonka hän kokee luonnosta saaneensa. Me olemme kuitenkin luita käärittynä nahkaan, ja maapallo on tehty tulivuorista ja valtameristä. Koko asemamme sen valtiaana on vain kuvitteellinen, mistä luonto antaakin välillä kipeitä näpäytyksiä suurten katastrofien muodossa. Tällöin monet kääntyvät uskonnon puoleen selityksiä etsiessään, mutta harva enää tunnustaa uskontonaan jotakin vanhakantaista luonnonuskontoa.
Kaikista vanhimmat uskonnot ovat olleet voodoon kaltaisia luonnonuskontoja, joissa luonnolle ja sen ilmiöille on annettu elollistava henki ja omat nimet. Monesti eri uskontojen pääjumalat ovatkin viittauksia aurinkoon, sen elämää antavaan ja rakentavaan, mutta toisaalta myös julmaan ja tuhoavaan voimaan. Vaikka moderni maailma uusine uskontoineen on syrjäyttänyt ja absorboinut monet näistä uskonnoista, on yhä ihmisiä, jotka pitävät uskontonaan myös pelkkää luontoa ja sen tarjoamaa turvapaikkaa.
Isoäitini viihtyi paljon metsässä. Se oli hänelle kirkko ja koti, paikka jossa saattoi kulkea rauhassa ja nauttia, ja se oli ollut olennainen osa hänen mielenrauhansa ylläpitoprosessia koko hänen elämänsä ajan. Siksi teki entistä kipeämpää nähdä, miten syöpä tuhosi vähitellen hänet niin, ettei hän päässyt enää kulkemaan luonnossa ja olemaan kosketuksissa maailman kanssa sillä tavalla, johon hän oli tottunut.
Nykyajan kaupunkilaislapsilla ei ole juuri minkäänlaista suhdetta luontoon. Sitä ei osaa kaivata, kun sitä ei ole koskaan ollut. Yksi tehokas norisotyön muoto voisikin siis todellakin olla nuorten uudelleen tutustuttaminen luontoon. Jokin ryhmäsamoilu ei välttämättä ole yhtä mielekäs tapa, kuin yksin tehty, täysin ilman sähkölaitteita ja jatkuvaa mediapommitusta tapahtuva mietiskelyhetki voi olla.
Nuori ei saa olla rauhassa ja hiljaisuudessa enää missään. Joka ikinen hetki on ladattu täyteen odotuksia ja piilotettuja viestejä, joista suurinta osaa hän ei varmasti edes ymmärrä, mutta joiden mukaan hän elämäänsä elää ja suunnittelee. Metsä voisi oikeasti tarjota täydellisen avartavan kokemuksen oman itsen tarkasteluun, mikäli nuori ottaa kokemuksen avoimesti vastaan. Yhteyttä ei voi pakottaa, mutta ihminen tuntee kuitenkin jonkinlaista kaipuuta takaisin luontoon ja sen yksinkertaisuuteen.



4. Käsitys nuorisotyön tehtävästä.

Nuorisotyön ensisijainen tehtävä on mielestäni tukea nuoren kasvua itsenäiseksi ja psyykkisesti ehjäksi yksilöksi, joka kykenee tekemään itsenäisiä päätöksiä ja ottamaan vastuun omista teoistaan ja päätöksistään. Se antaa nuorelle mahdollisuuden löytää elämälleen suunta, mikäli se on kadoksissa ja auttaa löytämään samanhenkisiä nuoria, joista voi tulla elinikäisiäkin ystäviä.
Nuori saa mahdollisuuden kokeilla myös erilaisia asioita erilaisten nuorisotyön projektien, tai vaikka nuorisotalolla järjestettävän tapahtuman kautta, ja voi löytää jostakin yksittäisestä harrastuksesta kipinän ammattiin. Turvallisessa ja tutussa ympäristössä voi myös olla helpompi näyttää tunteita, joita ei välttämättä kotonakaan kykene ilmaisemaan, koska siellä ovat ihmiset ovat henkisesti liian lähellä nuorta, eivätkä siis riittävän ulkopuolisia pienten konfliktien vastapareiksi.
Nuorisotyön tarkoitus on myös tietyllä tapaa valmistella nuorta maailmaan, auttaa ymmärtämään muuttuvaa maailmaa ja sen ajoittaista sekasortoa. Tässä ajassa erityisen tärkeää on myös kasvattaa nuorta vähän siihen, ettei maailma viiden vuoden päästä ole lainkaan samanlainen, vaan elämme nyt ajassa, joka muuttuu nopeammin kuin koskaan. Tämä voi aiheuttaa vaikeuksia oman identiteetin löytämisessä, kun kaikki on vanhaa jo ennen kuin se kunnolla kerkesi alkaakaan, ja internet suoltaa koko ajan uusia käsitteitä ja käsityksiä nuorten omaksuttavaksi.
Tärkeää olisikin aloittaa mediakasvatus jo varhaisemmassa vaiheessa, koska nuoret myös alkavat käyttää internetiä aiemmin. He ovat kosketuksissa kaiken saman kanssa kuin aikuisetkin, Facebook ja YouTube etupäässä ovat kaikkien käytettävissä, eikä nuorella välttämättä ole käsitystä siitä, millaista materiaalia sinne on soveliasta itsestään laittaa.
Monet 10-15 –vuotiaat tietävät kyllä vaikkapa miten Googlea käytetään, mutta heillä ei ole pienintäkään käsitystä siitä, mikä se oikeastaan on, ja miksi se tarjoaa hakupalveluita ihmisille täysin maksutta. Heille ei voi kasvaa kriittistä ajattelua sellaista kohtaan, mitä he eivät ymmärrä, ja mielestäni tämä aika tarvitsee itsenäisesti ajattelevia ihmisiä enemmän kuin koskaan.
Toisessa ääripäässä kasvaa vainoharha. Aikakaudella, jolla kuka tahansa voi muokata mitä tahansa kuvaa ja laittaa sen internetiin, ei voi koskaan olla varma oikeastaan minkään aitoudesta. Tämä herättää ihmisessä ”vääränlaisen kritiikin”, ylilyövän nihilismin, jossa ei voida luottaa yhtään mihinkään, vaikka se nähtäisiinkin omin silmin.
Työtä tehdään, jotta saataisiin nuoret kiinnostumaan itsestään ja ihmisistä ympärillään, ympäristöstään ja tulevaisuudestaan. Heräämään maailmaan, jossa me kaikki elämme jatkuvassa vuorovaikutuksessa toistemme kanssa. On tärkeää ymmärtää, miten tämä maailma toimii, ja joissakin tapauksissa jopa ottaa sitä roolia, mitä vanhemmat kotona eivät ole ottaneet kasvattajana. Oman nuorisotyöni lähtökohtana tulee aina olemaan nuoren omien ajatusten jalostaminen, niiden kyseenalaistaminen ja vahvistaminen tarpeen mukaan. Auttaa nuorta tajuamaan se, mikä hänen järjenjuoksussaan ja alitajunnassaan on hienointa, hänen yksilölliset luovat lahjansa ja niiden arvostuksen tärkeyden. Jos ihminen oppii kanavoimaan positiivisia ja negatiivisia tunteitaan luovalla tavalla, hän voi rakentaa identiteettiään huomattavasti kokonaisvaltaisemmin, ja oppii myös tarkastelemalla omia tuotoksiaan ja pohtimalla niiden yksityiskohtien merkitystä.
Luovan prosessin ei aina tarvitse ”Luoda”, vaan yhtä hyvin tällaisen purkamisen keinoksi käy vaikka silmitön lautasten rikkominen. Se on samanlaista toimintaa, jossa on nähdäkseni samat vaiheet kuin palamisessa: On alkutilanne, turhautuma tai tunne josta lähdetään liikkeelle. Sitä seuraa palaminen, joka on tekoprosessi, joko kirjoittamista tai lautasten rikkomista, maalausta tai soittamista. Lopussa on palamistuote, jota voidaan tarkastella jo vähän objektiivisemmin, tehdä siitä havaintoja ja ehkä nähdä myös, mikä siihen on johtanut.

5. Käsitys nuorisotyön menetelmistä.

Nuorisotyötä voidaan tehdä monenlaisten menetelmien kautta, toki yleisimpiä taitavat yhä kaikkien ikäväksi olla saarnaus ja pakkovalistus, mutta sen rinnalle nousee koko ajan suurempana keskustelu ja havainnollistaminen, jotka koen huomattavasti parempina ja itselleni läheisempinä menetelminä.
Aktiivisella keskustelulla voidaan rennossa ja rakentavassa ilmapiirissä saada pakkovalistuksen asiat huomattavasti nopeammin ja tehokkaammin ymmärretyiksi, jolloin voidaan siirtyä eteenpäin pohtimaan omia asenteita ja erilaisia tilanteita, joissa nämä ”opit” voisivat käytännössä joutua koetukselle. Toki ymmärrys kehittyy nopeammin, mikäli asiat on esitetty niin, että nuoren on helpompi sisäistää ne, eikä aiheesta harhautumisesta rankaista. Aitoa oppimista ei ole asian sokeasti toistaminen, vaan sen todellinen sisäistäminen ja kokonaiskuvan hahmottaminen, sekä sen suhteuttaminen omaan näkemykseen ja maailmankuvaan.
Keskustelujen kautta nuorilta voi nousta myös käytännön kokemuksia omasta elämästä, jotka saattavat valaista ja kasvattaa myös ohjaajaa, minkä vuoksi vaikkapa huumekeskustelut olisi syytä pitää hyvinkin avoimina ja rehellisinä, jotta keskusteluilmapiiri kannustaisi tuomaan omia näkemyksiä ja kokemuksia esille, edes ”kaverille” sattuneena.
Omat kokemukseni rajoittuvat vielä lähinnä nuorisotalotyön ja nuorisotiedottamisen piiriin, mutta esimerkiksi talotyö tarjosi jo monenlaista kokemusta kehitysvammaisten nuorten kanssa toimimisesta, päihde-, ja monikulttuurisuuskasvatuksesta, sekä sosiaalisesta vahvistamisesta.
---------Kela puuttuu.... höhö.-----------------
Koin sen työn olevan palkitsevaa, ja antavan itsellenikin jotain, mikä jäi vertailussa kaiken vaivankin jälkeen vielä vahvempana jäljelle. Se ei ollut itsekästä ”olinpas minä nyt erinomainen kasvattaja”-mielihyvää, vaan rehellistä iloa siitä, että toinen ihminen sai pakkansa vähän paremmin läjään, vaikka lähtökohdat ovat olleet vähän huonommat kuin muilla.
Mediakasvatuksessa voitaisiin menetelmänä käyttää niinkin yksinkertaista asiaa, kuin Hiljaista tuntia. Tunniksi laitetaan tilasta kaikki sähkölaitteet pois, kännykät sammuksiin, katsotaan toisia ihmisiä silmiin puhuttaessa ja ollaan rehellisessä, oikeassa kontaktissa kanssaihmisten kanssa. Aluksi se saattaa herättää vastustusta, kun pitäisi malttaa tunti olla ilman Facebookia, mutta menetelmän vakiintuessa ja siihen totuttaessa se voisi todellakin kasvaa varteenotettavaksi menetelmäksi. Hiljaisen tunnin aikana voitaisiin käsitellä käytännössä mitä vaan, vaikkapa juuri internetiä ja sen käyttötarkoituksia ja –tapoja, tai ihan vain nuorisotalon arkisia asioita.
Jäänmurtajana voi toimia myös akustinen musiikki. Olen kokeillut ja todennut käytännössä toimivaksi, miten rauhallinen kitaran soitto hämärässä tilassa rauhoittaa hiljalleen koko huoneen, ja kerää nuoret ympärille rauhoittumaan. Siinä saa aikaan myös keskustelua jota ei välttämättä synny vahvan roolin ottavan ohjaajan kanssa, koska monesti tuntui, että nuoret unohtivat läsnäoloni täysin, vaikka istuin vain kahden metrin päässä soittamassa. Se vie ajatukset muualle, ja tekee ohjaajan näkymättömäksi.

Oma esimerkki voi olla myös puolivahingossakin tehokasta nuorisotyötä. En ole varsinaisesti koskaan alkanut saarnata kenellekään alkoholittoman elämän puolesta, mutta jos nuoret ovat siitä kyselleet tai ihmetelleet, olen vastannut ja rohkaissut kokeilemaan joskus selvinpäin olemista päihtyneessä kaveriporukassa. Aiheesta on saatu aikaan myös monta hyvää keskustelua, koska ensimmäinen olettamus useimmilla on se, että tämän näköinen kaveri on varmasti puolet elämästään humalassa ja huumeissa. Toinen on se, että jos ei juo, niin ei varmasti ole tekemisissä humalaisten kanssa.
Mielestäni yksi hauskimmista vastaan tulleista ”kasvatusprojekteista” onkin ollut olla oma itseni. Olla nuorille poikkeus säännöissä, niissä stereotypioissa joita he ovat kuulleet ja rakentaneet itselleen absolutisteista, punkkareista, nörteistä, hipeistä, hevareista ja ties mistä muusta, mihin minut on keksitty niputtaa tässä parin viime vuoden aikana. Etenkin, kun sen eteen ei ole tarvinnut varsinaisesti tehdä yhtään mitään muuta, kuin olla oma sekava itsensä.

6. Arvoperusta.

Oma maailmankuvani on varmasti tullut kaiken tämän aikana suunnilleen selväksi, koska se värittää suunnilleen kaikkea, mitä keksin tehdä. Uskon, että ihmiskunta on nyt historiassaan tietynlaisessa henkisen murroksen pisteessä, jossa meillä on mahdollisuus saavuttaa kollektiivinen herääminen. Sellainen, jonka jälkeen voimme kehittyä inhimmillisiksi toisiamme kohtaan, ja lopettaa rahojemme laskemisen ja keskittyä olennaiseen.
Pidän ihmisen lajillista ja älyllistä kehitystä melko tärkeänä asiana ainakin omalta kohdaltani, mistä syystä en myöskään juo alkoholia. Yritän keskittyä todellisuuteen, pitää siitä kiinni sen sijaan, että koittaisin paeta sitä. Kuten aiemmin sanoin, ihmisen kyky ajatella itseään ja tekemisiään on liian hieno lahja hukkaan heitettäväksi. Harmikseni se sitten vain vieraannuttaa minut välillä ehkä ihmisistä ympärilläni, kun ketään muuta ei kiinnosta ajatella asioita yhtä pitkälle alkeishiukkasiin tai ihmisen psykologian syövereihin.
Psykologia, filosofia ja uskonnot ovat aina kiinnostaneet minua etenkin ihmisten persoonaa ja käyttätymistä selittävinä, sekä yhteiskunnallisiin ilmiöihin vaikuttavina asioina. En pidä siitä, miten ihmisille valehdellaan koko ajan joka päivä median ja joukkotiedotuksen kautta, etenkään kun suurimmalle osalle diginatiiveista lapsista, tulevista päättäjistä ei ole kehittynyt minkäänlaista suodatinta niitä vastaan.
Historia on juuri sellainen, miksi voittajat sen ovat kirjoittaneet. Se ei ole sen väärempi tai oikeampi, kuin häviäjienkään historia, mutta sitä ei myöskään ole luotu minkäänlaisessa arvotyhjiössä, vaan se on kirjoittajiensa näköinen. Siksi on tärkeä ymmärtää myös, ettei mikään meidän kokemamme ole uutta ja ainutlaatuista. Se on sekä lohdullinen, että masentava ajatus. Lohdullinen sikäli, että emme ole näiden konfliktiemme ja tilanteittemme kanssa yksin, vaan joku on käynyt läpi ne aiemminkin, eli niihin on olemassa myös ratkaisu. Masentava siksi, että me toistamme jotain, mikä on jo moneen kertaan tehty ja oletettavasti opittu.
Mutta me olemme uusia. Me emme ole olleet olemassa koskaan ennen tätä, emmekä oman uskomukseni mukaan tule koskaan olemaankaan. Tämä on meidän ainoa mahdollisuutemme olla ihmisiä, kokeilla elämää, nauttia kaikesta siitä mitä se pitää sisällään. Masentavan johdatukseni jälkeen tulen siihen valoisaan puoleen: koska millään tällä elämällä, sen merkityksettömyydellä tai merkityksellä ei ole juurikaan väliä, voimme yhtä hyvin keskittyä olemaan humaanisti toisiamme kohtelevia ihmisiä toisillemme. Se ei ole meiltä pois, että ymmärrämme erilaisuutta ja autamme avun tarpeessa olevia, tai että kohtelemme toisiamme hyvin.
Kaiken lukemani jälkeen olen sillä kannalla, ettei ihmiselle ole niin tärkeää yrittää olla objektiivinen. Se on mahdotonta, koska olet kiinni omassa itsessäsi. Siksi subjektiivinen tieto ja ymmärrys yhdistettynä kykyyn mukautua myös toisten subjektiiviseen minään on mielestäni olennaisempaa. Tämä auttaa myös arvostamaan vanhempien ihmisten kokemuksia, koska he ovat aina olleet täällä sinua pitempään, heidän sydämensä on särjetty kymmeniä kertoja useammin kuin sinun, he ovat nähneet enemmän ja oppineet asioita, ja siksi heitä täytyy kuunnella.
Omat isovanhempani ovat aina olleet suurimmat henkiset kasvattajani, opettajani ja melkein vanhempanikin. Heiltä olen saanut kaiken tuen ja arvostuksen, jota rikkinäinen koti ei antanut. Toisaalta rikkinäinen koti opetti minulle myötätuntoa ja uusiin tilanteisiin sopeutumista, avoimuutta ja varmasti ajan kanssa myös monia muita asioita, joita ei lapsena osannut arvostaa. Minulla oli maailman parhaat isovanhemmat. Mummo opetti minut ajattelemaan omilla aivoillani, vaikutti varmasti myös päätökseeni olla juomatta ja polttamatta, tartutti minuun sen innon elää, jossa mikään ei ole ”ihan sama”.
Pappa puolestaan opetti etenkin viimeisen vuoden aikana mummon kuoleman jälkeen sen perinnön arvon, joka minulla omissa suonissani virtaa. Ja tehokkaimman opetuksen tahdonvoimasta hän antoi muutama viikko sitten, päättämällä kuolla täysin terveenä ja saappaat jalassa, kuukautta ennen eläkettä, juuri kun oli opettanut tätini jatkamaan tilaa ja lypsämään lehmät.
Siinä oli jotain niin helvetin symbolista ja monisyistä, että se pistää ateistinkin miettimään ihan tosissaan tarkoitusten mahdollista olemassa oloa. Jumalaan uskominen ei ole koskaan oikein natsannut meidän sukumme kanssa. Jo kauan ennen minua meillä on ollut perinnettä omaa tietään kulkevina elämäntapaintiaaneina. Monilla suvustamme tämä on ilmennyt lähinnä äkkipikaisena käyttäytymisenä ja hämärähommina, mutta ehkä minä tahdoin kapinoida tuotakin mallia vastaan, ja lukea kirjoja niin kauan, että aivot sulavat ja valuvat nenästä ulos.
Yksi minua eteenpäin ajaneista voimista on aina ollut kuolevaisuuden tiedostaminen. Se on vain voimistunut, kun olen menettänyt jonkun lähisukulaisen joka syksy kai viimeisen neljän vuoden aikana. Se on ollut rankkaa, mutta myös kasvattavaa.
Se, mitä isovanhemmistani suren kaikkein eniten on, etteivät he tule olemaan mukana omien lasteni elämässä, koska he olivat molemmat niin voimakkaita persoonia ja henkilöitä, ettei heidän olemustaan, tai läsnäolonsa yksinkertaista voimaa voi mitenkään selittää ihmiselle, joka ei ole sitä kokenut. He ovat olleet tekemässä minusta sitä ihmistä, joka minä olen, ja tiedän että ilman heitä kahta olisin luultavasti täysin erilainen. Kunnia niille, keille se kuuluu.

Lukemisesta osa 125.

Mitä enemmän luen, sitä vähemmän tiedän. Ikivanha totuus, jonka jokainen liikaa lukeva ihminen saa huomata, ja aina kantapään kautta. Tiedon rakastamisessa, sen kasaamisessa ja haalimisessa on se hyvä puoli, etteivät rajat voi tulla vastaan yhden ihmiselämän aikana. Se on toimintaa, joka tähtää jonkinlaiseen itsensä kehittämiseen, vähän kuin hakkaisia jossain roolipelissä pikku ötököitä kasvattaakseen hitaasti levelinsä sataan. Erona tässä systeemissä on se, että huomaat sadan olevan vasta alku tuhannelle, ja tuhannen vasta alku kymmenelletuhannelle, ja niin edespäin. Aina löytyy isompi kala, joku joka on ajatellut nämä samat kelat pitemmälle, masentavimmillaan vaikkapa tuhat, tai kolme tuhatta vuotta sitten. Se on omiaan musertamaan kaikki omat käsitykset siitä, että olisit jo muka jossain. Tämäkin on tietysti ns. "riittävän pitkään lukemisen" tulosta. Kun ihminen ensi kerran avaa kirjan aikomuksenaan sivistää itseään, häntä luultavimmin ajaa epäkypsä motiivi. Tällainen voi olla vaikkapa oman äänen nostaminen muiden yläpuolelle, toisten ideoiden varastaminen, tai ihan vain pätemisen tarve.

Lukiossa tämä vietti taitaa olla kaikkein vahvimmillaan, filosofian tunnin argumentaatiotilanteet ovat sotatanner, ja jokainen tahtoo olla Highlander. And there can be only one! Kun siellä lukee riittävästi, se nousee kätevästi hattuun. Saman tien nuori älykkö alkaa kirjoittaa miljoonaa blogia, jossa hän julistaa asioiden olevan juuri näin, koska hän on itse niin järkeillyt! Ehkä siihen saattoi vaikuttaa kirja jonka hän luki viime viikolla, jossa sanottiin jotain muuta, kuin mitä hän saarnasi vielä viime viikolla. Mutta ei se vaikuttanut, oli vain puhdas sattuma, että tämä uusi messias sattui lukemaan sen viime viikolla, juuri kun hänen omat ajatuksensa kulkivat samaan suuntaan. Kirja ei ohjannut häntä, vaan hän kirjaa joka oli kirjoitettu sata vuotta ennen hänen syntymäänsä. Maailma pyörii hänen viisautensa ympärillä. Sillä sipuli.

Myöhemmin, kun hän on riittävästi lukenut kaikkea, millä voi päteä matalammalla levelillä pyristelevien kanssa pöytäkeskusteluissa, hän huomaa olevansa koukussa. Hän ei ole käynyt suihkussa tai siivonnut viikkoihin, hän on velkaa kirjaston diilereille, hänen tajuntansa on huomaamatta laajentunut käsittämään myös muiden ihmisten olemassaolon, ja ehkä jopa ihmisen kollektiiviset pyrkimykset ymmärtää itseään lajina. Hän huomaa lukevansa kirjoja kartoittaakseen oman tyhmyytensä rajoja tiedon kasvattamisen sijaan. Hän etsii haasteita aivoilleen, jotain sellaista mikä saisi hänet tuntemaan itsensä voitetuksi, siirtyen koko ajan vahvempiin ja vahvempiin aiheisiin. Hän piikittäisi sanoja suoneen, jos se olisi jotenkin järkevästi mahdollista.

Hän huomaa punnitsevansa asioita monelta eri kannalta ennen tuomionsa julistamista, ja huomaa julistamisensa muuttuneen havainnoinniksi ja tuomionsa muuttuneen tulkinnaksi. Maailma on kaoottinen paikka, jossa eri äänet huutavat omia mielipiteitään, ja häntä kiinnostaa yhä vähemmän ja vähemmän liittyä tuohon kuoroon. Sen sijaan hän tahtoo hiljentää niistä jokaisen, antaa niille tilaisuuden yksi kerrallaan kertoa oma elämän tarinansa, pohtia niihin vaikuttaneita tekijöitä ja niiden merkitystä hänen omassa elämässään. Verrata niitä kokemuksia omiinsa ja tehdä jonkinlainen yhteenveto kaikesta siitä mitä hän on nähnyt ja kuullut, ja piirtää ihmisestä kuvan, joka olisi mahdollisimman rehellinen ja avoin sekä hänelle itselleen, että kaikille muille jotka sitä sattuvat joskus katsomaan. Hän tahtoo nähdä oman kehityksensä, tehdä kaikki siihen vaikuttaneet tekijät näkyviksi myös muille, jottei kukaan erehtyisi luulemaan hänen kehityksensä olevan millään tavalla hänen omaa ansiotaan, vaan kaikkien vastaan tulleiden tekijöiden ja ihmisten ristitulessa syntynyt kasa ajatuksia.

Hän oppii ajan kanssa antamaan tilaa myös niille ihmisille, joiden näkemykset ovat ristiriidassa hänen omiensa kanssa. Hän oppii sietämään erilaisuutta, mutta samalla tekemään omat kantansa selviksi ilman, että siitä aiheutuu kenellekään turhaa murhetta, ellei sille ole syytä. Hän oppii olemaan kirjoittamatta helvetin pitkää vihakirjoitusta törmätessään youtubea selatessaan uuden idols-ihmeen biisiin, jossa laulajattaren artikulaatiosta ei saa mitään selvää, jonka sanoitukset, siltä osin kuin niistä saa selvää, ovat naurettavan naivisti kohdeyleisöään kosiskelevat ja jonka pohja on selkeästi varastettu jostain toisesta kappaleesta, joka teki paljon rahaa.

Entä jos...

Entä jos ihmiselämä on vain ontologinen koeasetelma? Harhautus jokaisen omalle mielelle. Siis että jokainen meistä on erittäinkin olemassa, mutta täysin eristyksissä kaikista muista, omassa subjektiivisessa maailmankaikkeudessaan, jossa jokainen pystyy toimimaan juuri niin kuin tahtoo, mutta jos pelkää liikaa, lamaantuu paikalleen eikä toteuta mitään niistä mahdollisuuksista, jotka sinulle ovat auki? Jos jokaiselle maailmankaikkeudelle on laitettu oma päättymispäivänsä, josta kaikki ympärillä vihjaillen vaahtoavat, ja juuri minun universumissani se olisi 21.12.2012? Kaikilla olisi jokin päivämäärä, joka olisi jokaisen omassa universumissa eri, kuin tämä minun, mutta koska kaikkien näiden ihmisten jonkinlaiset perusolemukset heijastuvat sivuhenkilöiksi myös minun universumiini, he eivät voi vihjailla omastaan. Näin ollen minä olen myös sivullinen heijastuma teidän kaikkien muiden tajunnassa, ehkä jonkinlainen kannustaja, uusien ovien avaaja, joka on vain teidän oman mielenne puoliksi näkymätön sivujuonne. Tai sitten katalyytti, jota vihatessanne saatte kimmokkeen olla jotain täysin muuta kuin mitä minä olen ja edustan.

Siten meillä jokaisella olisi tiedossa tarkasti oman maailmamme loppumispäivä, ja meillä olisi tiedossa minkä verran meillä on aikaa tehdä ja toimia kuten parhaaksi näemme. Kun aika juoksee loppuun, kuolemme ja todellisuutemme lakkaa olemasta, mitä sen jälkeen on, tai mikä tällaisen harhan pointti oikein olisi? En minä tiedä, minä olen vain väsynyt absolutisti perjantaiyössä, vailla mitään sen ihmeellisempää tekemistä kuin lähettää täältä tehojensa äärirajoilla toimivilta aivoilta sähköimpulsseja sormiin sen enempää niitä miettimättä. Tehköön mitä tykkää. Aivoja ei juuri kiinnosta. Herra Palomarissa elämää kuvattiin sinä erona, mikä on syntymättömyyden ja kuoleman välissä: Ennen syntymääsi olet pelkkä mahdollisuus jostakin mitä voisi olla olemassa, olemassa olematon olento. Kuolemasi jälkeen elämä on suljettu kokonaisuus, johon ei enää voi lisätä mitään. Sitä ei voi muuttaa, siihen ei voi palata, mutta se on kiistatta ollut olemassa. Se on erottamaton osa mennyttä maailmaa, ja suurin vaikeus onkin hyväksyä se, että se on nyt valmis ja lukossa. Tässä on elämästä luopumisen pohjimmainen, lamauttava dilemma. Kun päähenkilö lopulta päättää tarttua elämäänsä ja alkaa kuvata jokaista hetkeä siitä, todella keskittyä siihen, hän kuolee. Näin käy ihmiselle vähän turhankin usein, ennen kuin hänellä on mahdollisuus tarttua omaan elämäänsä ja löytää sen sisällön koko merkitys, hän kuolee pois.

Illan aikana nautitut audiohuumeet tähän asti:
Laineen Kasperi - Saatana Saapuu Sörnäisiin
Converge - No Heroes
Steve Von Till - As The Crow Flies
Jimi Hendrix - The Ultimate Experience
Melissa Auf Der Maur - Melissa Auf Der Maur
The Kilimanjaro Darkjazz Ensemble - From The Stairwell
Neurosis - Given To The Rising

Converge - No Heroes

Taas sellainen levy, joka kaikkien pitäisi kuunnella. Toki uusin Axe To Fall on myös aivan täydellinen, mutta myös tämä, ihan jo yhden biisin takia. Grim Heart/ Black Rose, joka nimeltään kuulostaa suunnilleen niin emolta, kuin mihin vain voi päästä, on oikeasti sävellyksellisesti jotain niin järkyttävän siistiä. Neurosis kohtaa Mastodonin liian pienessä kumiveneessä näitten titaanien taistolle, tunnelma on koko ajan helvetin kireä ja massiivinen, mutta silti kaiken päällä leijuvat laulumelodiat antavat sille jotenkin eteerisen hienon fiiliksen. Aivan käsittämätöntä! Levy on muutenkin rakennettu Convergelle ominaiseen tapaan yhtenäisenä pitkänä trippinä kulkevaksi virraksi ääniä ja niiden synnyttämiä mielikuvia. Neurosiksen opit on laitettu todelliseen hyötykäyttöön, ilman että kukaan voi kyseenalaistaa bändin asemaa hardcore punk skenessä. Se on sinällään jo paljon saavutettu.

Tämä levy on aurinko siinä vaiheessa, kun se lähtee paisumaan, polttaen kaiken elämän täältäkin pois. Paisuen ja polttaen, muuttaen maapallon ensin kiveksi ja vesihöyryksi, sitten sulaksi ja lopulta olemattomaksi. Siinä pisteessä, jossa maapallo aikanaan kiersi, kulkee pelkkä olematon piste, josta kukaan ei ole sanomassa, että tuossa oli joskus maa. Jos joku elävä, älyllinen, kuolaava ja ajatteleva olento joskus sattuukin sille pisteelle, ei sillä ole mitään tietoa siitä, että hän seisoo tai leijuu nyt paikalla, jolla joskus kädelliset olennot naputtelivat yhdentekeviä blogimerkintöjä levyistä, jotka olivat heille huumeisiin verrattavia tajunnanlaajentajia. Kaikki mitä hän näkee on järjetön määrä avaraa tyhjää tilaa, ja jossakin kylmän kääpiötähden, jollaiseksi aurinko sitten vetäytyy kaiken mesoamisensa jälkeen.

Tällaisen levyn minäkin tahdon joskus tehdä. Äkkiseltään tämä on luotaantyöntävä kasa riitasointuja ja huutamista, sekavia tahtilajeja ja ajoittain Neurosikselta pöllittyjä juttuja, mutta pitempi kuuntelu avaa koko sen tarjoaman maailman aivan eri tavalla. Tämä on äärimmäisen melodinen levy, vaikka suurin osa niistä melodioista onkin tehty riitasoinnuilla. Se tekee niistä vielä hienompia ja repivämpiä, ainakin minulle koskettavampia ja omempia. Tämä on jotain sellaista, mistä kaikki eivät saa samoja fiiliksiä irti. Osa taas takertuu siihen emoiluun liiaksi, eikä suostu riisumaan lasejaan nähdäkseen että tällaiset levyt menevät tuollaisia puusilmäisyyksiä syvemmälle. Tämä on toki taiteellinen levy, mutta se tulee punkin ehdoilla, tekijöiden omilla ehdoilla, riuhtomisella ja jyräämisellä, jota tulee niin epätasaisessa suhteessa, ettei se käy puuduttamaan kumminkaan päin. Jane Doetakin ovat monet kehuneet, mutta sitä en ole vielä saanut käsiini. Ehkä se joskus jostain putoaa, ja löydän senkin hienoudet, mutta juuri nyt tämä on ihan helvetin hieno kokemus.

Havainnointia

Päätä särkee taas aika homona. Kävin tänään kouluhommia varten observoimassa entisen filosofian opettajani tunteja, mikä oli todella mielenkiintoista, ja ennen kaikkea mukavaa. Hän osaa opettaa ryhmää rennosti, luoden jokaiseen sellaisen läheisen siteen että tunnilla suunsa avaaminen on helppoa, eikä vääriä vastauksia pelkää, koska jos voi perustella ne riittävän hyvin, on mahdollisuus saada ne oikeina läpi. Toisaalta se kuuluu ehkä filosofian opetuksen perusluonteeseenkin, että oppilaat saavat käsitellä ja tutkailla tietoa. Myös koulussa puhutusta liikaa tietämisen syndroomasta sain huomata kärsiväni tänään, kun tajusin mitä joku tahtoi sanoa, mutta hän ei osannut pukea sitä sanoiksi, teki mieli auttaa, antaa hänelle ne sanat, joilla se hieno ajatus olisi saanut selkeämmän muodon, ilman että se jää vähän sellaiseksi "niinku.. siis.. sillai.. tiäksä?". Mutta hyvin osasin pitää turpani kiinni ja olla puuttumatta tapahtumien kulkuun. Olisi ollut kiva mennä pällistelemään vielä kolmattakin tuntia, mutta ajallisesti kaksi taisi riittää raportin kirjoitukseen, ja pään särky alkoi jo silloin, joten päätin lähteä kotiin kirjoittamaan raporttia. Siinäkin huomasin taas, että havainnoidessani asioita lähestyn niitä lähinnä verbien ja tekemisen kautta, sen sijaan että jäisin kuvailemaan tilanteeseen liittyviä adjektiiveja, kuten monille itsensä kirjoittajiksi mieltävillä on tapana.

Se taas on aika osuvakin kuvaus minun omasta tavastani toimia maailmassa, lähestyä sitä tehtyjen ja tekemättä jätettyjen asioiden kautta, suljettujen ja avointen mahdollisuuksien kautta. Ihmisten tekeminen, niiden motivaatiot, sekä ihmisten tekemisten välinen interaktio ovat mielestäni paljon merkittävämpiä asioita, kuin se miten joku oli pukeutunut. Toisaalta omat kiinnostukset ohjaavat aina havainnointia, joten joku muu voi todellakin laittaa ensimmäisenä merkille, miten ihmiset ovat pukeutuneet ja mitä se heistä mahdollisesti viestii.

Tämä särky alkaa nyt tuntua sen verran voimakkaalta, että se alkaa maalailla verkkokalvoille mielikuvia joista ei voi päästä irti. Yksi on veriset aivot, jotka hytisevät pöydällä, ja niitä tökitään keittiöveitsellä, mikä saa aikaa reaktioita ruumiissa, joka on parin metrin päässä. En tiedä miksi tämä kuva nyt on liimautunut verkkokalvoilleni, mutta palaan siihen koko ajan. Taidan mennä ottaamaan lääkkeen ja pois koneelta, jos se vaikka parantaisi oloa vähän..

Herra Palomar

Calvino on saanut tungettua 130 sivua niin täyteen pohdiskelua, että tuntuu helvetin raskaalta koittaa purkaa sitä palasiin yhdellä kertaa. Osin se on raskastakin luettavaa, myönnän nukahtaneeni kirja kädessä kahdesti, mitä ei minulle muuten kovin usein käy. Kehyksenä on siis sellainen kaveri, joka tarkastelee vähän kaikkea ja koittaa ymmärtää asioiden ytimet ja päästä perille maailmasta. Helppo löytää itselleen kiintopisteitä aaltojen ja eläinten tuijottelusta, koska olen aina tehnyt lähes täsmälleen samoja asioita, kuin herra Palomar tässä kirjassa tekee. Lapsena istuin kesäiltaisin tuntitolkulla hiekkalaatikon laidalla katsomassa, kuinka mehiläiset ja kimalaiset pölyttivät ruusupuskaa. En tehnyt sitä päästäkseni viisi vuotiaana maailmankaikkeuden ytimeen, vaan se oli minusta yksinkertaisesti miellyttävää seurata. Kun katsoi aivan keskelle sitä kaikkea, näki vain kaiken liikkeen niissä asioissa, jotka periaatteessa olivat yksinään ikään kuin pieniä kiviä kauempaa katsottuna.

Mehiläiset vain pyörivät paikallaan pysyvän puskan ympärillä, ja vaikka kaikki tuntui olevan paikallaan, kaikki liikkui. Sen näki puskan ja mehiläisten varjoista. Jostain syystä tämä oli minulle vähän niin kuin "harrastus", mikä saattaa kuulostaa aika surulliselta. Veikkaan että olen istunut hiekkalaatikon laidalla, eikä kukaan muu ole uskaltanut tulla sinne leikkimään kun yksi muksu istuu kuola valuen hiekkalaatikosta pois päin jotain vitun puskaa tuijottaen. Myös sudenkorennot olivat monella tapaa hienoja ötököitä, ensin ne vain lentelivät taivaalla, ja seuraavana aamuna ne olivat sikin sokin pitkin pihaa kuolleina. Siinä oli jotain hämmentävää. Keräilin niitä sitten lasipurkkeihin, ja pällistelin mikroskoopin läpi, jonka olin saanut tädiltäni ja hänen mieheltään vissiin synttärilahjaksi. Se oli minulla vielä yläasteellakin jossain, mutta taitaa olla hävinnyt jo ajat sitten.

Kirjassa Calvino kuvaa kirahveja koneiksi, joka muodostuu täysin erilaisista osista, joiden ei pitäisi toimia mitenkään, mutta jotka yhteen iskettynä muodostavatkin yllättävän harmonian, ja saavat eläimen juoksemaan. Hölmön näköisesti, mutta silti eteenpäin. Liskojen kohdalla häntä kiehtoo se, miten jokainen terraario kuvaa maailmaa ennen tai jälkeen ihmisten valtakauden. Hän tajuaa kaikkien näitten kuvien olevan ihmisen keinotekoisesti rakentamia, mikä on suurin muistutus siitä, että meidän maailmamme on tällä hetkellä ainoa toimiva maailma, joka ei ole keinotekoinen. Rastaitten yksinuottisen laulun perusteella hän pohtii myös kieltä ja sen merkitystä. Kuinka mekin puhumme käytännössä enemmän olessamme hiljaa, ja kaikki mitä meidän yksinuottisen vastauksemme ympärillä tapahtuu, on varsinainen lause.

Kirja on ennen kaikkea kuolevan miehen esseekokoelma. Tilinpäätös maailmasta, siitä mitä kaikkea se on hänelle merkinnyt ja mihin tulokseen hän on kaikissa näissä suurissa pohdinnoissaan oikein tullut. Se sisältää samat matemaattiset havainnot luonnosta, joita hänellä on ollut kaikissa muissakin lukemissani kirjoissa, ja mieltäni kiehtoo erityisesti se, miten hienosti ne on ilmaistu. Kaikki äärettömien vaihtoehtojen ja mahdollisuuksien langat kietoutuvat tiettyihin hetkiin, jotka saattavat vikuttaa epäjärjestystä synnyttäviltä, vaikka todellisuudessa ovatkin paluuta poikkeuksesta sääntöön.

Varmasti tulen kirjoittamaan tästä vielä lisää, pitää nyt hieman sulatella kaikkea tuota. Eiköhän se jokaisesta kirjastosta löydy, käykää itse hakemassa ja kertokaa mitä olette mieltä.

Äänistä.. Ja jostain muusta. Taisi taas vähän karata.

Äänet on maailman siistein asia. Niillä voi luoda sekunnin murto-osissa kokonaisia maailmoja, jotka luovat ja täydentävät itseään nopeammin, kuin mitä se ääni kerkeää edes kulkeutua eteenpäin korvakäytävääsi ja siitä aivoihisi. Helppo esimerkki tästä on se, että kävelet yksin metsässä. On pimeää, synkkää ja märkää. Jossain rasahtaa oksa, ja olet samantien sitä mieltä, että siellä on susilauma kolmen metrin päässä odottamassa, että saa repiä sinut palasiksi ja syödä parempiin suihin. Vaikeammin monille hahmottuva esimerkki on sellainen, joka on minulle yksi maailman siisteimpiä ääniä. Jostain syystä talvella, illalla kun kävelee kovan pakkasen aikaan kauppakeskuksen parkkihallin ohi, sieltä kuuluu aina silloin tällöin metallista kirskuntaa. En edes tahdo tietää sen äänen alkuperää, koska minulla on siitä paljon siistimpi käsitys: Se kuulostaa minulle aivan ilmassa lentävien rautaisten sinivalaitten kirskunnalta, ääniltä joilla ne viestivät keskenään, tai kun joku niistä taivuttaa pyrstöä, joka on ruosteinen ja nivelletty, ja pitää juuri sellaisen pitkän, metallisen huudon. Menen joskus parkkihallin viereen ihan vain kuuntelemaan niitä ääniä, koska ne on ihan tajuttoman hienoja. Se tarjoaa minulle suurempia musiikillisia kicksejä, kuin hyvin soittava sinfoniaorkesteri. Itseasiassa jostain syystä sinfoniaorkesterit eivät ole koskaan onnistuneet tarjoamaan minulle kovinkaan suurta musiikillista tyydytystä. Se tuntuu siltä että liian monet ihmiset ovat osingoilla siitä sinun nautinnostasi, ja se on kiinni liian monesta asiasta. Se ei vain toimi. Eivät kaikki kai pidä ryhmäseksistäkään.

Minimalismi on aina ollut minulle jotain tavoittelemisen arvoista. Mitä vähemmillä elementeillä asiat saa toimimaan, sen parempi, koska sitä vahvempia ja alkukantaisempia tunteita se herättää. Aivan yhtä paljon on väliä niillä väreillä ja äänillä, jotka maltetaan jättää maalaamatta tai soittamatta. On helppo (ei toki teknisessä mielessä välttämättä) täyttää maalaus sadoilla elävillä väreillä, ja saada se näyttämään realistiselta, mutta se on silloin sidottu juuri siihen todellisuuden kuvaan, jota se esittää. Kun maalaat jotain vaikkapa mustavalkoisena, tai pelkkinä muotoina ja hahmoina, se muuttuu abstraktioksi. Se siis kuvaa tunnetta tai jonkin asian täydellistä ideaa, sen sijaan että se tyytyisi kuvaamaan jonkin käsitteen pientä yksityiskohtaa, joka on siis tarkka ja yksityiskohtainen hetki. Tällaisella työllä on helpompi saada ihminen tuntemaan jonkinlaista lajillistakin yhteenkuuluvuutta, koska se ajatus on varmasti joskus käynyt hänenkin päässään, mikäli hän vain ymmärtää juuri sen ajatuksen olevan kyseessä. Edward Munchin huuto on teoksena juuri tällainen. Ekspressionistinen räjähdys henkilökohtaista ahdistusta ja luultavasti myös pientä itsevihaa, tai ainakin turhautumista oman itsen kanssa pärjäämiseen. Silti jokaisen on helppo nähdä sen voima. Samanlaisia musiikillisia purkauksia on maailma täynnä, varmasti myös klassisen musiikin puolella mutta niistä en osaa teille mitään kertoa, paitsi että kaikki Adagiot mitä olen kuullut ovat kuulostaneet ihan mukavilta.

Pitkältihän tässä on kyse kuolevaisuuden tuskan lievittämisestä. Se on aina helpompaa, kun voi kokea sen jonkun muun kautta. Kaikilla ei ole kykyä ilmaista itseään siinä määrin, kuin he tahtoisivat. Siksi näiden ihmisten on tärkeää kehittää jonkinlainen kyky myötäelää sitä jonkinlaisen taiteen kautta. Sananahan taide herättää jo varsin ylellisiä mielikuvia, mutta en tarkoita sitä niin. Taide ei ole taidetta itsensä vuoksi, vain ainoastaan sen, onko sillä merkitystä meille kenellekään. Jos yksikin ihminen saa siitä aidon väylän omalle tunteelleen, se on taidetta. Jos hän pystyy sen kautta pukemaan kuviksi tai sanoiksi omaa olemassaoloaan terrorisoivat traumat, se on todellakin taidetta. Ei välttämättä kenellekään muulle, mutta sillä ei pitäisi olla mitään väliä muutenkaan, mitä kukaan muu on mistään mieltä. Parhaassa tapauksessa ketään muuta ei edes ole olemassa, joten on melko turha ottaa pulttia siitä mitä sinun oman persoonasi eri heijastuspinnat ajattelevat omista valinnoistasi. Loppuun pähkäiltäväksi pieni dilemma: jos olet ainoa todellinen henkilö tässä elämässä, ja saat turpaasi nakkikioskilla, onko se lopultakaan mitään muuta kuin oman mielesi kehotus vaihtaa suuntaa?