tiistai 14. joulukuuta 2010

Tällaista duunailen tällä ylimääräisellä ajallani..

Olen Salvador Dalí, ja olen alkoholisti. Tai en kyllä ole alkoholisti, enkä oikeastaan Salvador Dalíkaan. Olen vain patologinen valehtelija, jolla alkoi maailman puristuksessa putoilla koneesta muutama vähän tärkeämpää ratasta. Pääasiassa siksi, että koin maailman liian tylsäksi ja tavanomaiseksi, ja huomasin valehtelun tuovan siihen jonkin täydellisen käsittämättömän ja absurdin järjen. Omaksuessani uusia sosiaalisia naamioita, joiden takana leikkiä post-modernia kuurupiiloa, rakastuin uusiin kasvoihini niin kovasti, että muutuin niiksi kaikiksi. Joten kyllä, olen minä sittenkin Salvador Dalí. Ja olen myös alkoholisti. Sitä ennen kaikkea. Ja patologinen valehtelija.
Itseasiassa lienee parempi, että lopetatte kuuntelemiseni juurikin tähän paikkaan, koska en voi antaa mitään takeita sen todenmukaisuudesta tai järjellisyydestä. Se on vain yhden valehtelijan todellisuuden kuva, täysin subjektiivinen käsitys järjettömästä maailmasta, jossa järjettömän pienet muurahaiset huutavat kilpaa merkitsevänsä jotain, olevansa jotain enemmän, kuin ovat. Jokainen meistä on Salvador Dalí. Ja jokainen meistä on valehtelija. Jokainen meistä voi pienellä vaivalla olla myös ansioitunut alkoholisti. Kaikki on mahdollista, jos niin tahtoo!
Se onkin tämän järjettömän, käsittämättömän maailman kauneus. Voit olla mitä tahansa, kuka tahansa, mutta on aivan turha väittää, että merkitsisit jotain. Tämä vapauttaakin monet ihmiset siitä ajatuksen taakasta, siitä järjen sanelemasta tarpeesta ottaa itsensä vakavasti. Maailma ei ole järjellinen, vaan sattumanvaraisuuksien ristiaallokko, jossa heikko ihminen koittaa pitää jollansa pystyssä, tietäen, että ennemmin tai myöhemmin hän tulee haukkaamaan keuhkonsa täyteen suolaista merivettä, ja luovuttamaan.
Me kaikki murrumme lopussa. Jo nuorena opin sen salatun tiedon, ettei meillä ole toivoa. Siispä lakkasin ottamasta itseäni millään tavalla vakavasti, ja aloin valehdella. Valehtelin itselleni hyväpalkkaisen työn. Valehtelin itselleni autoedun, ja lomamatkat. Valehtelin itselleni perheen. Valehtelin itselleni toisen perheen, kun ensimmäinen kävi tylsäksi. Valehtelin itselleni ystäviä, jotka hämmästyneinä kuuntelivat minun konttorilla toimittamiani urotöitä, miten sanoin sille ja sillekin kaverille, että voi mennä vetämään käteen, koska on niin täydellisen turha otus.
Niin, konttorilla. Heittäkääpä villi arvaus, millä alalla patologinen valehtelija voi tienata omaisuuden? Aivan, mainosalalla. Kuulostaapa kliseiseltä, ajattelette te. Patologinen valehtelija mainosalalla, ja arvatenkin tarinan mittaan hän turhautuu turhuuden palvontaan, alkaa heitellä kapuloita rattaisiin ja siirtyy johonkin kaappianarkistin rooliin?
No, melkein, ja ei ihan. Minulle kävi nimittäin niin, että minä vain sekosin. Piip-piip-piip, sanoo pää. Päässäni vain sumeni kaikkien niiden persoonallisuuksien sekamelskassa, joita olin elämäni aikana ollut, ja joita tulisin olemaan. Eräänä päivänä heräsin, enkä ollut enää kukaan. Ne löysivät minut alasti naapurini kukkapenkistä murisemassa hänen koiralleen.

Naapurini olikin mielenkiintoinen tapaus. Tarkkailin toisinaan häntä iltaisin sälekaihtimieni välistä, pimeästä keittiöstäni, josta näki suoraan hänen keittiöönsä, koska talomme olivat lähiömäisen ihanasti pusertuneet niin kiinni toisiinsa, kuin oli kaikkea urbaania häveliäisyyttä noudattaen suotavaa.
Samanlaisilla, lähekkäin olevilla taloilla oli kai tarkoitettu alunperin saavuttaa jonkinlaista tasa-arvoa ja yhtenäisyyttä asukkaitten kesken, mutta mielestäni ne olivat aina näyttäneet lähinnä sukurutsaavilta sisaruksilta, jotka pitävät toisiaan kädestä kiinni, vaikka tahtoisivat nuolla toisensa päästä varpaisiin. Tietenkin muutin tällaiseen perheineni asumaan, koska se oli loistava ympäristö päästä valehtelemaan lisää. Valehtelu oli kuitenkin jotain, mitä rakastin palavasti, enemmän kuin yhtäkään ihmistä ikinä.
Ihmiset ylipäätään ovat mielestäni säälittäviä, uikuttavia, turhuutensa hienoilla tavaroilla peittäviä olentoja. Heidän on helppo asettua paikoilleen ja unohtaa se luontainen taistelu, joka meillä on verissä, ja alkaa venyä. Ja juuri tällainen niljake oli naapurini.
Hän oli ollut töissä isänsä tilitoimistossa jo ennen kuin pääsi peruskoulusta, ikään kuin opettelemassa mahdollista sukupolvenvaihdosta varten, joka tulikin muutamaa vuotta myöhemmin isän epäonnisen metsästysretken seurauksena. Naapurini kertoi hänen olleen hirvijahdissa heidän sukunsa mökillä jossakin Mahdollisen Kaikkivaltiaan Jumalan seläntakana, ja hän oli ollut passissa kun hirvi oli ajettu hänen ohitseen. Ikäväksi onneksi hirvi kääntyi katsomaan häneen päin juuri kun hän oli ampunut tappavan laukauksen, ja kiväärin luoti kimposi sarvesta takaisin suoraan hänen tähtäimensä läpi oikeasta silmästä sisään. Näitä sattuu. Kiväärin luoti sai verta, jota lähti hakemaankin. Tällä kertaa se vaan ei ollut hirven verta. Enpä taidakaan olla naapuruston ainut valehtelija.
Naapurini, jonka nimeä en ikinä muista, vaikka asuimme vierekkäin vuosia, oli vanttera, punaposkinen mies. Ärsyttävä läski, sanon minä. Hänellä oli juurikin Paksukaisen mieleentuovat viikset, ja yllään tavallisimmin puna-vihreä flanellipuku, ja vaaleanpunainen kauluspaita. Hirveyden kruunasi violetti kravatti ja pieni knalli, joka oli aina samassa kulmassa vinosti hänen päässään. Heillä oli kuulema ollut aikanaan rikkaita herroja suvussa, ja tästä syystä naapurini tahtoi pukeutua kuin rikas, vaikka olikin tavallinen keski-luokkainen idiootti. Koska tilitoimistolla meni laman alla hyvin, hänen työn kuvansa oli lähinnä kotona istumista ja koirankusetusta pihalla. Koira, helvetin iso keltamusta tanskandoggi puolestaan oli vuosien saatossa vain lihonut joksikin muodottomaksi möykyksi ärinää ja koiranpaskaa, koska se oli isäntänsä ylpeys ja kaiken rakkauden kohde. Olihan hänellä vaimokin, ja yksi teini-ikäinen lapsi. Mutta kaikesta aisti, että hymyn ja punakan, iloisen naamansa alla hän vihasi ja halveksi vaimoaan, joka oli aikaa sitten jättänyt lupauksen kauneudesta taakseen, ja kiittämätöntä kakaraansa, joka ei osoittanut mitään kiinnostusta suvun ammatin jatkamisesta. Vaimo oli lähinnä puutarhan hoidosta innostunut tehdastyön tekijä, joka ei ollut hyvä työssään, ja jonka puutarhakin rehotti rikkaruohoja täynnä. Silti hän valisti muita naapuruston asukkaita aina niistä tärkeistä asioista, joita tuli ottaa huomioon kukkia istuttaessa tai rikkaruohoja kitkiessä.
Poika vietti päivänsä lähinnä television, tietokoneen ja jääkaapin pyhässä kolmiyhteydessä, ja joskus kuulin hänen huutavan vanhemmilleen, kuinka he eivät vain tajua hänen sukupolveaan ja sen kertakaikkisen vaikeaa asemaa, johon on ladattu niin paljon paineita ja odotuksia, ettei hän tiedä mistä niiden täyttäminen pitäisi aloittaa, ja siksi vain istuu päivät erilaisten ruutujen ja valojen ääressä. Ai että olisin halunnut kuristaa sen mukulan, ja sen jälkeen polttaa heidän talonsa alas.

Eräänä kevätaamuna, kun minun perheeni oli jo töissään ja kouluissaan, minä sitten heräsin. Paitsi että heräsin myöhässä töistäni, heräsin myös ilman vaimeintakaan käsitystä siitä, kuka tai mikä minä olen. En pukenut päälleni, koska olin täysin valaistuneessa tilassa.

Ja katso, hän ei tarvinnut vaatteita, sillä hän oli ajatukseltaan ja mieleltään ylempi, kuin yksikään olento koko maailmassa oli. Ja tapahtui sillä hetkellä, että hän kulki keittiöönsä ja katseli sitä ihmeissään, sillä se kaikki oli hänelle uutta. Mikä onkaan tuo hämmentävä laitos, joka esitti vilkkuvalla ruudullaan pieniä neliskanttisia symboleita, jotka aina tietyin väliajoin vaihtuivat? Ja mikä onkaan tuo taikuus, joka laittaa joen virtaamaan ja sammumaan yhtä nopeasti, kuin ajatus vain voi sitä käsitellä? Ja mikä on tuo jalo olento, joka tuolla maailman pienimmän pellon laidalla, mystisen kristalliseinän takana paskantaa?

Koko maailma oli niin kertakaikkisen ihmeellinen ja käsittämätön. Värit, valot, äänet, kaikki kietoutuivat jossakin tajuntani rajamailla epämääräiseksi kimpuksi asioita, jotka melkein tunsin, mutta joita en pystynyt millään tavalla käsittelemään. Olin tyhjä taulu, kuten syntymässäni. Sattumaa oli, että näin sen naapurin ison koiran pihalla juuri sillä hetkellä vapaana, ja jostakin syystä ajattelin, että juuri tuollainen minun täytyy olla, koska tuo kertakaikkisen jalo eläin on aivan varmasti sitä samaa, muovaamatonta maailmankaikkeuden massaa, jota minäkin olen. Ja sieltä naapurini minut sitten löysikin, ja soitti poliisit.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti