lauantai 11. joulukuuta 2010

Tajunnanvirtaa. Kun jää yksin, alkaa ajatella.

Ostin tuossa toissapäivänä vihdoin ja viimein Ajattaran Noitumaa levyn, kun sen hinta oli pudonnut Anttilassakin siedettävästi kympin alapuolelle. Vaikka mä en millään muotoa black metal ihmisiä ole, pidän kaikkea sen estetiikkaa ja ajatusmaailmaa teini-ikäisen mustavalkoisena. Ja jos siinä maailmassa on jumissa vielä yli 25- vuotiaana, kannattaa läheisten huolestua ja tuoda kaverille pari historian ja filosofian kirjaa ja valaista vähän. Koska ne kuitenkin kyseisiä kavereita oletettavasti jollain muotoa kiinnostavat. Jos on innoissaan siitä tappamis-ihmiskunta-on-syöpä-jonka-pitää-kuolla aspektista, niin suosittelen ennemmin vaikka Stalinin tai Maon käsitystä kommunismista. Hitler tappoi vihollisiaan jotain epämääräistä kuudetta miljoonaa, mutta Stalin Neuvostoliitossa kuoli OMIA vastaavissa olosuhteissa 20-30 miljoonaa. Kiinassa kuoli Maon aikana monia kymmeniä miljoonia kiinalaisia, ja siellä ihan yleisesti syötiin omia muksujakin, kun ei vain ollut ruokaa. Nietzcheäkin kovempia maailman vihaajiakin löytyy. Black metallia vihaisempaa musiikkiakin löytyy. Jopa sitä primitiivisempää musiikkia löytyy.

Siksipä mä kai niin suuresti Ajattarasta tykkäänkin, ettei se ole niin bläkkistä ylipäätään, ja suomenkielisestä sanoituksesta mulle tulee mieleen ylipäätän se Suomi, joka tämä oli oikeastaan siinä alkuvaiheessa, kun Kristinusko oltiin tuotu Suomeen, meidät oli uhkailtu alistumaan vieraan vallan alle, ja kaikki viha piti padota sisään ja mennä istumaan niihin pahanhajuisiin kylmiin puukirkkoihin, kuuntelemaan sanaa jumalasta joka ei ollut meidän. Olihan siellä alussa sentään viljelysohjeita ja muita mielenkiintoisia juttuja porukalle, joka ei osannut lukea tai kirjoittaa. Suhteellisen lyhyessä ajasta tuosta kaikesta on tultu nykypäivän huippumoderniin pahoinvointivaltioon, jossa työ määrittää paikkasi, raha kertoo tarinasi ja sosiaalinen status vangitsee sen eläimen, joka vielä kuitenkin olet. Kaikki tämä on tapahtunut niin hämmentävän äkkiä, ettei me luonnollisesti olla voitu adaptoitua tähän. Sen takia lapset ei oikeastaan osaa täyttää mitään odotuksia, kun ei ne tiedä mitä vittua niiltä odotetaan, ja vaikka tietäisivätkin, niin he ovat osasta vanhemmista nähneet, että kymmenessä vuodessa nekin odotukset voivat olla täysin toiset ja sitten ollaankin taas tyhjän päällä.

Kuitenkin pohjimmiltaan suomalaiset on vielä eläimiä, koska me ihan oikeasti oltiin 1100-luvulle asti täysin eläimiä. Ja vähän sen jälkeenkin. Rautaa osattiin tehdä ja elämä oli jotenkin asettunut, mutta sellaista pakanallista metsäläisvoodoota ja vanhojen jumalien palvontaa oli vielä joka puolella. Senkin jälkeen kun suomalaiset oli käännytetty, meillä roikkui ristejä kaulassa siltä varalta, että kirkon miehet ja miekat sattuivat niitä kyselemään. Nyt on hämmästyttävää huomata, että näistä kuitenkin alle tuhat vuotta vanhoista jumalista ei ole jäljellä juuri mitään merkkejä. Eipä me oltaisi osattu niistä patsaitakaan tehdä, mutta siis lähimpiä mitä olen nähnyt on jossain metsässä olevat uhrikivet, joihin on koverrettu sadevedelle reikiä. Nyt kristinusko on ihan normi, eikä sitä sillä tavalla edes kyseenalaista suomalaisena juttuna, vaikkei sillä ole Koti-uskonto-isänmaa litaniaa lukuunottamatta mitään tekemistä suomalaisuuden kanssa.

Lisäksi tuossa Ajattarassa mua kiehtoo myös vähän arkisempikin puoli. Vaikka mulla ei varsinaisia idoleita ole, niin Pasi Koskinen on aina ollut tietynlainen esikuva, koska se on aina kuulostanut mun korvaani ihan vitun siistiltä. Sen lisäksi se on kirjoittajana niitä, jotka tässä tapauksessa jollain Amorphiksen Tuonelalla ja Ajattaran ekoilla levyillä sai innoitettua mua kirjoittamaan. Etenkin nuo Ajattaran ekat levyt on sellaisia, että niiden ansioista aloin oikeastaan kirjoittaa suomeksi ylipäätään. Lisäksi tässä levyssä on mielestäni sellaista Sielun Veljien ja Tuomari Nurmion manausta, joka on kiehtonut musiikissa myös aina.

Oikeastaan kun pohdin asiaa enemmän, niin huomaan että musiikki, joka on aina ollut merkittävä osa myös ihmisen uskonnollisia menoja on kiehtonut mua myös siksi, että olen aina tahtonut oppia ymmärtämään ihmisen uskonnollisuutta ja tarvetta uskoa. Siksi olen koittanut myös syventyä tällaiseen alkukantaisen uskonnolliseen musiikkiin, ei uskonnolliseen siinä mielessä, että minua joku kirkkomusiikki kiinnostaisi. Kristillinen kirkkomusiikki on mielestäni teennäistä tilaustyötä, joka aluksi ajoi tarkoitusta ihmisten vetämisessä kirkon piiriin. Nykyään auttaa poptähtiä nostamaan imagoaan vanhusten silmissä, kun omaa ikää alkaa kertyä mittariin niin, ettei teinejä enää kalastella uskottavasti.. Puhun sellaisesta alkukantaisesta, suoraan ihmiseen menevästä musiikista, jota esimerkiksi vaikkapa blues on, ja joka syntyy suoraan ihmisyydestä. Siitä kanssakuolevaisuuden ajatuksesta, että me kaikki tulemme jossain vaiheessa olemaan multaa, ja meille ei jää muuta kuin ne ikivanhat loitsut ja laulut, jotka kulkevat sukupolvien mukana eteenpäin. Eivät ne mitään muuta, mutta ehkä kannustavat jatkamaan kaikesta huolimatta, tai antavat mahdollista voimaa pitää oma pää kasassa kaiken maallisen paskan keskellä.

Tämä tietyllä tapaa ikivanha uusi musiikki on kiehtova ilmiö. Luulisin kuulevani, milloin jokin yksi kappale jollakin levyllä tuntuu siltä, että siinä on jotain ikivanhaa, mystistä ja vangitsevan hypnoottista, että sitä pitää kuunnella kerta kerran jälkeen uudestaan. Tom Waits on esimerkiksi saanut koko Bone Machine levyn kuulostamaan niin ajattomalta, että se luultavasti tulee joskus vielä nousemaan suurempaankin arvoon, kuin missä se nyt on. Synkkyys se on mikä ihmissieluun puree, koska vaikka Sarasvuo sanoisi mitä, lopussa me kaikki olemme kuitenkin aivan vitun yksinäisiä ja masentuneita itseemme ja kaikkiin ihmisiin ympärillämme. Emme vain uskalla jäädä yksin, koska usein sillä on tapana stimuloida aivojamme, mitä taas emme tunnu haluavan.

Tietoisuus on liian hieno asia otettavaksi itsestäänselvyytenä. En ymmärrä miksi niin monet pakenevat ajatuksiaan sumeaan tiedottomuuteen, joka kuitenkin on kytkettävissä tarpeeseen palata vaistojen riepotteleman eläimen asemaan. Mitäpä muuta sitä ihminen kännissä tekeekään, kuin syö, nai ja nukahtaa. Se on todellisuuden pakoilua siinä mielessä, että siinä yritetään paeta omaa tietoisuutta, joka tässä ajassa ja kaikkeudessa sattuu olemaan todellisuus ihmisen kohdalla. Periaatteessahan me emme kuitenkaan voi koskaan olla varmoja siitä, että tämä on juurikin se oikea aika ja kaikkeus, eli emme myöskään voi tietää kuuluuko meidän ajatella. Jos ihminen vasta kuoleman jälkeen siirtyykin johonkin täysin uuteen maailmaan, jossa aloittaa alusta vieläkin korkeammalla tietoisuuden tasolla, ja tämä on ikään kuin tutoriali ajatuksen ja järjen käyttöön?

Tuskinpa, koska ajattelun ja järjen hylkääminen tuntuu tässä maailmassa olemaan enemmänkin sääntö, kuin poikkeus. Kuolema on jatkuva osa todellisuutta ja ihmiselämää, ja kunhan alkaa saavuttaa aikuisuutta, se käy päivä päivältä yhä raskaammaksi ja todellisemmaksi asiaksi, olematta enää vain varjo horisontissa, vaan se paskapää joka tappoi lähimmäisiäni syöpään ja Alzheimeriin ja hukkumisiin ja lukuisiin muihin turhuuksiin. Se kertoo mielestäni vain siitä, että koska ihmiset eivät tajua arvostaa ajattelunsa lahjaa, luonto pysäyttää meidät paikalleen, jotta osaisimme ajatella edes hetken sitä, mitä olemme ja mistä tulemme. Silloin palaamme näiden alkukantaisen hengellisen yhteyden meissä herättävien sävellysten pariin, ja toivomme löytävämme jonkinasteisen rauhan tai vastauksen siihen kysymykseen, joka meitä on aikojen alusta vaivannut: Miksi meidän täytyy kuolla?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti