tiistai 28. joulukuuta 2010

Olen kyllästynyt passiiviseen häpeän kulttiin.

Mulla on taas sellainen olo, että mä tahtoisin joko muuttaa jonnekin kauas ihmiskunnan turhuuksien ulkopuolelle pieneen mökkiin ja ampua haulikolla kaikki, jotka tulevat selittämään, että on laitonta asua tällatavalla luvattomassa mörskässä toisten maalla. Tai kerätä porukan joka kaataa nykyisen hallintomuodon, mutta suomalaiset on sellaiseen ihan liian passiivisia. Mua välistä vituttaa katsella miten helposti kaikki muutos tuomitaan naurettavana ja lapsellisena, koska suomalaisille häpeä on sellainen kirosana, joka menee kaiken muun edelle. Suomalaiset eivät uskalla tehdä mitään, koska pelkäävät muitten tuomiota ja mielipidettä. Jos mä ajattelisin niin, mä en olisi koskaan tehnyt mitään. Mua ei vaan ihan oikeasti kiinnosta, mitä kukaan muu on mun kirjoittamisista tai musiikista mieltä. Ne on mulle välttämättömyyksiä, jotka mun pitää saada ulos. Kyllä negatiivinen kommentti ja palaute osuu aina, koska se on kuitenkin aina jollain tavalla henkilökohtaista. Vaikka ne on paskaa, ne on MINUN paskaa, ja vain minulla on se valta sanoa sitä paskaksi.

Mä en häpeä mitään. Mä voin hyvin sanoa, että mä olen sitä porukkaa jolle kaikki naureskelee, kun kaikki mitä teen on jollain tavalla noloa tai tyhmää. Puolet siitä on kateutta, ei siksi että muut haluaisivat tehdä jotain mitä teen, vaan siksi että siinä on kateutta siitä, että olen niin sinut itseni kanssa, että voin tehdä jotain tyhmää. Se on kaiken ydin. Älkää hävetkö mitään. Tai älkää ainakaan jättäkö mitään tekemättä tai sanomatta siksi, että hävettää. Se on maailman huonoin tekosyy. Ei kukaan muu teille tai teidän tyhmyydelle mitään mahda. Ne pelkäävät kuitenkin liiaksi, että uskaltaisivat tehdä mitään. Mitäkö pelkäävät, sitä vapautta joka sulla on, jota niillä ei ole. Alkaa meikäläisen ilmaisu olla jo suhteellisen absurdia. Sen siitä saa, kun ei kirjoita riittävästi.

Siltikin, maailma on nyt tilanteessa, jossa joka puolella repeilee aggressiiviset ihmismassat mellakoihin. Jos nämä lukuisat pienet pyrähdykset tapahtuisivat yhtenä isona aaltona, vallankumous olisi paitsi mahdollinen, myös jo tapahtunut. Niin vain ei voi käydä maassa, jossa pelätään naapurin toruvaa katsetta enemmän, kuin mitään muuta.

Mä olen alkanut hukata ajan tajua, käsitystä ajasta, ja oikeastaan kaikkea tarvetta ajan käsitteelle. Nytkin kello on puoli kahdeksan. Tämä tieto kiinnostaa minua koska? No, kauppa on auki puolitoista tuntia, noin niinkuin muuten se on minulle ihan yksi ja sama, mitä kello on. Televisio-ohjelmat eivät ole mikään pallo jalassa, joka määrittäisi päivän kulkua niin kuin joskus olisi voinut olla, ei ole herätyksiä mihinkään, ei tarvetta millekään. Minä vain olen. Kun saan sykäyksen tehdä jotain, teen jotain. Eilen kävin ostamassa Red Dead Redemption: Undead Nightmaren. Zombeja on mukava lahdat sellaisessa sopivasti vinksahtaneessa länkkärimeiningissä. Räppi on kovaa ja meno hurjaa, niin kuin Salimäki sanoisi..

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti