torstai 23. joulukuuta 2010

Musiikki ja sen voima.

Laitoin soimaan juuri internetistä varastamani Nick Caven Boatman's Callin. Mun vika ei ole, etten löydä levyjä kaupasta, kyllä mä niistä helvetin mielelläni maksaisinkin, jos niitä vastaan tulisi, ja maksankin, kun tulee. Musiikki on mun mielestä aina ollut paljon enemmän, kuin pukumiesten pikkunappula, ja mä en todellakaan tiedä mitä mä olen piratismista mieltä. Ennemmin mä käännyn kuitenkin sen kannattajien puolelle, koska lopultakin se vain syö kaikki turhat välikädet ihmisten ja musiikin välistä, parhaimmillaan ajaa jonkun kauppaan ostamaan levyn tai tulemaan keikalle. Itseasiassa kaikkien mun henkilökohtaisten kokemusten mukaan piratismi on mun osaltani ainoastaan kasvattanut levymyyntiä.

Harhailen, mutta mä olenkin puoleksi savolainen, puoleksi karjalainen, kolmanneksi hämäläinen, ja on siellä jossain seassa ripaus sitä mustalaisvertakin, että mulla on siihen kaikki oikeus ja valta. Niin, laitoin Nick Caven Boatman's Callin soimaan, ja heti ensi nuoteista lähtien tässä on jotain niin tutun kaunista, ettei voi olla hymyilemättä. Sitten Nick Cave tulee kaiken sen harmonian keskelle tokaisten: "I don't believe in an interventionist God.But I know, darling, that you do." Joku noissa kahdessa lauseissa tuntui niin voimakkaalta, että meinasi tulla tippa linssiin, vaikka käytännössä siihen ei ole mitään syytä. Se ei edes kuvaa omaa elämäntilannettani käytännössä mitenkään, koska mä en tietynlaista luonnon sattumaa ja ihmisen perintöä lukuunottamatta usko mihinkään korkeampaan voimaan, ja Heidin katsomukset ja näkemykset ovat aina olleet hänen omiaan, ja olen niitä kunnioittanut.

Siltikin tuossa lähdössä oli jotain niin yksinkertaisen toteavaa, että se iski syvälle. Muutenkin kokonaan pianon ja basson varassa kulkeva kappale avaa levyn aika hienosti. Basso on lämmin soitin. Se on yksi vaikeimmista soittimista saada kuulostamaan ihan vitun hyvältä. Mutta ne jotka osaavat, ovatkin sitten niin hyviä, etteivät kitaristit siinä vierellä kuulosta miltään.

Nick Cavekin on sellainen tekijä, että tuotteliaisuus-laatusuhdanne pyörii samoissa lukemissa Waitsin kanssa, olkoonkin että Tomppa on vanhuuttaan hidastanut levyntekoaan aika reippaasti. Toivon vaan että joskus pystyn itse ilmaisemaan itseäni ensinnäkin yhtä vapaasti ja toisekseen yhtä syvästi. Mä tiedän ja tunnistan, että mua taitaa vaivata lievä suuruudenhulluus, koitan tehdä ja pyrkiä ja keretä kaikkialle. Mutta myös tiedostan tämän heikkouden, ja tahdon toteuttaa sitä hetken, jotta näen miten se toimii. Ja hyödyntää sitä keskittymishäiriöistä ylituotteliaisuutta, jota se tuo tullessaan.

Sen olen huomannut, että mä selkeästi luulen kuolevani nuorena, kun mulla on hillitön tarve saada kaikki tehtyä nyt. Cut To Fitiltä tulee nyt viides äänite, ja kyllä mä lasken kaikki meidän edellisetkin levyiksi, koska ei me jatkossakaan varttia pitempiä levyjä tehdä. Se on meille passeli mitta. Ei sitä möykkää jaksa pitempään kuunnella. Akustisia systeemeitä haluaisin katsoa jonkun bändin kanssa, mielellään pari torvea ja rumpali, kitara, vaikka haitari. Ihan sama, mitä milloinkin löytyy. Haluaisin sellaisen kollektiivin, jonka kanssa voisin tehdä mitä vaan, visioita kyllä riittäis. Ehkä joskus, kun mulla on riittävästi rahaa, ympärillä pyörii sen verran idiootteja, että joku kuuskin niistä osais soittaa jotain. Sitä odotellessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti