keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Yksinäisyys.

Yksinäisyys on kuin Kerberos, joka ei pääse sopuun siitä, onko sen mielestä ihan vitun hyvä, vai ihan vitun huono juttu, että sillä on kolme päätä. Toisaalta se voi syödä ihan helvetin paljon, mutta aina on olemassa valinnan vaikeus, että millä päällä söisi. Demokraattisesti olisi oikein syödä aina vuorotellen jokaisella päällä, mutta kun jokaiseen on oletettavasti läntätty omat aivot, jotka mahdollistavat ne motoriset toiminnot, joita syöminen edellyttää, niin luultavasti ne myös tahtovat aina syödä itse kaiken. Niinpä saa jatkuvasti taistella kahden muun mielipiteen kanssa siitä, mitä oikein pitäisi tehdä.

Yksinäisyyden kanssa on aivan sama homma. Toisaalta mä nautin yksinäisyydestä enemmän, kuin ihmisten seurasta, koska suurin osa teistä muista on ihan vitun tylsiä. Teidän jutut pyörii pilluissa ja viinassa, ja jos ei harrasta kumpaakaan, niin niiden kuuntelu ON ihan vitun TYLSÄÄ. Niiden kuuntelu on itseasiassa tylsää vaikka harrastaisi molempia, sillä olen huomannut teidän kuuntelevan toisianne vain kohteliaisuudesta, jotta pääsisitte kertomaan oman tarinanne. Mä tykkään ihmisistä, joiden kanssa voin keskustella jostain vähän fiksummasta. Niin ja spurgujen tarinat, ne on ihan eri kaliiberia kuin teidän viikonloppuputkenne, kun joku on ryypännyt perheensä, duuninsa ja kotinsa, niin sillä alkaa olla jo vähän näkemystäkin kännissä olemiseen. Enemmän kuin jollain joka vähän on on kännissä ja sitten tulee retostelemaan miten oltiin niin vitun "wased." Toki on myös hauskoja kännitarinoita, mielestäni yksi parhaita on edelleen se, miten nimeltämainitsematon ystäväni tyhjensi pikkujouluissa minibaarin ja kun luuli illan olevan ohi tulemalla meille yöksi, vielä kusi mun olkkarin lattialle. Ihan legendaarista, mutta tällaiset jutut ovat hyvin harvassa.

Yksinäisyys ei ole negatiivista, mutta yksin jääminen on sen negativiisempi puoli. Kun riittävän kauan välttelet muita ihmisiä, ne välttelee sua. Vaikka tahdon olla yksin suuren osan ajasta, en tahdo jäädä yksin. Musiikki on mulle helpoimpia tapoja sosialisoida ympärillä olevien ihmisten kanssa, koska soittaminen on aina jonkinlaista keskustelua. Toinen soittaa soinnun, johon vastaat omalla vinksahtaneella melodiatajullasi, tai tajuttomuudellasi jotenkin järkevästi. Siksi mä kyselen kavereita aina soittamaan mun kanssa. Yksin huomaan jääneeni silloin, kun yksikään ihminen messengerissä ei vastaa mulle, tai kertoo lopettaneensa soittamisen. Huomaan olevani siinä kriittisessä iässä, jossa kaverit alkavat tehdä päätöksiä tulevaisuudestaan ja jatkaa eteen päin, soittaminen oli sitä hullua ja hulvatonta nuoruutta ja nyt on aika aikuistua. Tavallaan on lohdullista tajuta, etten mä kuulu siihen porukkaan, enkä tule koskaan aikuistumaan, mutta surullista se on mun mielestä siksi, että nämä muut ajattelee elämän jonkinlaisena turhana vaiheiluna, jossa siirrytään eteenpäin ja jätetään tietty osuus taakse.

Tämä tarkoittaa sitä, että monet soittajat, joilla olisi paljonkin annettavaa, lopettavat soittamisen ja menevät kouluun tai töihin. Aikuistuvat. Taipuvat. Mä en jotenkin osaisi antaa periksi sillä tavalla. Mä voisin oikeastaan alkaa vaikka hakea työkyvyttömyys eläkettä, koska tiedän etten mä mitään uraa tule itselleni tekemään. Hyvä jos tulen hengissä pysymään tulottomuudellani kauhean montaa vuotta. Mutta mä elän elämää jota tahdon elää, ja jokainen päivä on unelmaa, joka oikeastaan yllätti mut, koska en mä muksuna tällaisesta haaveillut. Mä en haaveillut mistään. Mä istuin hiljaa nurkassa ja odotin kuolemaa. Nyt musta tuntuu että mä olen edes jotenkin vapaa. Koska huijaan itseäni, mä uskottelen itselleni nyt, etten mä kuole koskaan, koska se on ainoa tapa säilyttää järki. Tiedän, että kun vanhenen, tämä maailma muuttuu mulle vain vaikeammaksi ja vaikeammaksi, mutta se saa nyt odottaa. Nyt nautin niistä hetkistä, jotka saan olla yksin, ja niistä hetkistä, jotka saan viettää vähien ystävien kanssa. Mä nautin myös kirjoittamisesta aivan uudella tavalla. Musta tuntuu että mä olen vapaampi kuin vuosiin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti