perjantai 19. marraskuuta 2010

Vanhat kliseet, ja silleen..

Muistinpa juuri viime yönä kai sen pääasiallisen syyn siihen, miksi mä en juo alkoholia ja polta tupakkaa. Me oltiin kuuden vanhana serkun kanssa mummolassa, muistaakseni peltotöiden aikaan heilumassa tiellä ja hyppimässä ladossa. Se sano että kun se on aikuinen niin se alkaa tupakoida heti. Minä menin sitten mummolle sanomaan kovaan ääneen että "minä alan tupakoimaa!" mummo kysyi niinkin yksinkertaisen kysymyksen kuin miksi? ja mä sanoin että siksi kun Mikkokin alkaa. Mummo nauro mulle ja kysy että hyppäänkö kaivoonki jos Mikko hyppää. Tuo kulunut fraasi, jonka mä kuulin sillä hetkellä kai ekaa kertaa, ainakin muistan sen kuulleeni vasta silloin, naksautteli jotain pieniä kytkimiä mun aivojeni hermokeskuksissa ja käynnisti kaiken sen ajattelun, joka on kantanut mua tähän päivään asti. Mä en alkanut tupakoida, mä en alkanut juoda alkoholiakaan. Itseasiassa voishan sitä sanoa että mä olen vanha juoppo, koska kyllä mä muksuna papan tekemää sahtia aina join. Siinä kymmenen vuoden paikkeilla sekin taisi loppua. Mua ei vaan sitten koskaan kiinnostanut juoda. Ihmisille mä aina selittelen jotain lapsuuden traumoista tai maksalävistyksistä tai kaikesta muusta absurdista, mutta voi kyllä oikeastaan sanoa, että se oli tuo pieni hetki mun elämässä, joka sen sitten löi lukkoon. Mun ei tarvitse olla mitään sitä, mitä kaikki muut on.

Mä en osaa selittää sitä, miksi juuri mummosta ja papasta tuli mulle roolimalleja. Kai mä sitten ihan pienestä asti kapinoin vanhempiani vastaan, mutta en mä usko että siinä oli kyse siitä. Mä vain näin jo ihan pienenä, miten onnellisia ne aina on. Mummo oli tuli, ja pappa on jää. Mä olen vain yhden ainoan kerran elämäni aikana kuullut papan suuttuvan ja korottavan ääntään pahalla. Mä olen aina arvostanut sitä hyväntuulista rauhallisuutta, joka siitä huokuu. Jopa meidän taksikuski koko ala ja yläasteen ajan puhui siitä aina "Onnellisena Miehenä", kun se oli kuulema jossain lehtijutussa sanonut olevansa onnellinen mies joskus kauan sitten. Eikä sitä ole vaikea uskoa. Mä olen nähnyt liian monta onnetonta ihmistä, ja siksikin musta on ollut hienoa, että mun lähellä on yksi ihminen, joka on oikeasti ja rehellisesti onnellinen. On toki muitakin, mutta Samuli-pappa on ollut aina, ja toivottavasti tulee olemaankin. Jos mulla olisi oma auto, kävisin Pertunmaalla useamminkin, aina kun hetken mielijohteessa tuntuisi siltä. Ei mulla siellä ole mitään muuta paikkaa, minne mä oikeasti kaipaisin kuin mummon ja papan luo. Papalta mä olen myös perinyt sen kipinän musiikkiin, se on mun suvusta ainut jonka muistan soitelleen kitaraa, ja se oli mulle siistein juttu ikinä. Se myös viheltelee aina tehdessään yhtään mitään, ja se on musta hienoa. Mäkin yritin, mutta en osaa vieläkään.

Mummopa oli sitten se tuli. Se kiihtyi parhaimmillaan sekunnissa vihasta nauruun ja toisin päin. Kaikki sanovat, että mä kuulostan aina muka hyökkäävältä ja vihaiselta. Mielestäni yleensä silloin yritän kuulostaa kivalta ja rauhalliselta, joten se hämmentää mua, mutta tiedän kyllä että mistä mä olen sen perinyt. Vanha klisee sanoo että vasta kun menettää jotain, ymmärtää miten paljon se merkitsi. Aina mä olen ajatellut sen oleva vanhaa sanahelinää siinä missä muutkin horinat, mutta nyt mä olen tässä vuorokauden aikana alkanut käsittää kuinka totta se onkaan. Näkee kokonaiskuvan elämästään ja läheistensä elämästä aivan toisella tavalla. Tai ehkä se juju on vain ylipäätään siinä, että menetys pysäyttää ajattelemaan asioita aivan toisella tavalla, kuin miten niitä on tähän asti käsitellyt. Kuitenkin mä huomaan miten paljosta mä olen Tytti-mummille velkaa, ja miten paljon se on mun elämääni vaikuttanut. Toivon myös että joskus, jos saan omia lapsia, mä muistan kaiken ja osaan opettaa sen eteenpäin mahdollisimman hyvin. Siinä oli ihminen, jolla olisi ollut koko maailmalle huomattavasti opetettavaa. Me käytiin monia keskusteluita maailmasta ja siitä miten se toimii, ja mulle tulee vähän lohdullinen olo niitä muistellessa. Mä vaan toivoin, että mummo olisi vielä kerennyt nähdä munkin lapset, ja opettaa niille itse, mitä opetti aikanaan mullekin..

2 kommenttia:

  1. Pienet nostalgiatrippailut mulle sallitakoon, menetyksestä on kuitenkin kaksi päivää enkä todellakaan käsitä sitä vielä, ja maailman käsittäminen mulle tapahtuu pääasiassa kielellisen ilmaisun, lukemisen, kirjoittamisen ja ymmärtämisen prosessin kautta. Kiitos.

    VastaaPoista
  2. sä oot Jere ainoa tässä klaanissa joka saa
    nää tuntemukset sanoiksi

    VastaaPoista