maanantai 1. marraskuuta 2010

Supafishöl wööööld

Parin viime päivän, no oikeastaan muutaman viime vuoden, ajan mua on vituttanut suuresti tämän maailman ja sen ihmisten käsittämätön pinnallisuus. Ennen kaikkea kaikkien kaupunkilaisten egotietoinen kaupungilla pönöttäminen, "edustaminen" ja itsensä "promotointi". Käytännössä siis vaan sitä, että pennut ja vähän vanhemmat pennut koittavat ryypätä ja olla mahdollisimman näkyviä mahdollisimman näkyvillä paikoilla. Sama pätee niin oikeassa elämässä, kuin internetissäkin. Facebook sattui ilmestymään maailmalla juuri sopivaan aikaan, kun pinnallisuus ja oman elämän hetkellinen supertähteys käsitettävinä asioina alkoivat hahmottua ihmismielissä jonkunlaisiksi hyveiksi sen sijaan, että näitä narsistisia idiootteja hakattaisiin haloilla ja kengillä niin kuin ennen vanhaan. Siihen vanhaan hyvään aikaan, jota minäkään en ole elänyt päivääkään. Tiedän siis, että pinnallisuutta on ollut aina, mutta nyt meillä on ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa välineet oman tyhmyytemme täydelliseen ilmiantamiseen.

Mä olen sitä mieltä, että ihmiskunta on nyt löytänyt peilin ja jäänyt hämmentyneen ihastuneena tuijottelemaan omia kasvojaan sen heijastavasta pinnasta. Jos katseen saisi hetkeksikään irroitettua omista, lumoavan kauniista silmistään, saattaisi olan takana näkyä Ilmestyskirjan pedot ja Mayojen ikivanhat kuolemanjumalat, mutta eihän sellaisia tarvitse miettiä. Oma itse on kaikkein tärkein. Tämä olisi minulle aivan helvetin okei, mikäli kyseessä olisi edes ihmiset, jotka haluavat kehittää itseään ja ymmärrystään, haastaa itseään ja viedä maailmaa eteenpäin. Asia vain tuntuu olevan ennemminkin päin vastoin, ja meidän sukupolvemme on jäänyt makaamaan paikalleen, kun pitäisi taistella. Passiiviset, aivokuolleet idiootit laittavat itsestään kuvia internetiin ja lyhentävät kaikki lauseet maksimissaan kolmikirjaimisiksi. Tässä on mielestäni havaittavissa jotain Orwelliaanista, 1984ssä kun merkittävässä osuudessa kun oli juurikin kielen korjaaminen. Kieli on meille aivan helvetin tärkeä asia, koska siihen on sidottu meidän ajattelumme lähes täydellisesti. Tämän huomaa etenkin migreenikohtausten aikana, jos kieli puutuu: yhtäkkiä kaivattua sanaa ei ole vain olemassa, ja se pitää ikään kuin rakentaa uudelleen, sana kerrallaan. Orwell totesi kirjassa erään sivuhenkilön suulla, että kun hallitaan kieltä, hallitaan ihmisiä. Jos kielen ilmaisut vähenevät, ajan myötä myös kyseiseen ilmaisuun tarvittava ajatus surkastuu ja kuolee pois. Siksi värähdän aina hieman, kun muksut keskustelevat oikeassa elämässä lolleilla ja stfuilla. Se ei ole askel parempaan, ja vaikka se nyt vaikuttaisi pieneltä asialta, se tulee kyllä kasvamaan.

Ne, jotka tuntevat minut yhtään paremmin, tietävät myös mitä mieltä olen Facebookista. Se on meidän oikean ihmisten välisen kommunikaatiomme kuoleman alkusoiton ensimmäiset tahdit. Kun ajatellaan hetki (teillä kaikilla on syntymälahjana loistavat, hienot, toimivat aivot. Käytetäänpä niitä hetki. Se ei vaadi erillisiä käynnistysprosesseja, ne ovat jo päällä jos olet kykenevä lukemaan tekstiä näinkään pitkälle) ihmisten välistä vuorovaikutusta nyt, ja vaikka reilu viisitoista vuotta sitten, niin ero on aivan huimaava. Ensimmäisiä kännyköitä tuli kotiin, eikä ollut niin riippuvainen enää paikasta, jos tahtoi soittaa jollekulle, tai oli hädässä. Valtava mullistus, ja loistava keksintö, etenkin jälkimmäisen aspektin kannalta. Keskustelut olivat kuitenkin lyhyitä, koska kaikki pelkäsivät laitteen syövän heidän sielunsa, tai ainakin antamalla heille syövän jollakin mystisellä radioaktiivisella säteilyllä. Lisäksi se soittaminen ei ollut kauhean halpaa ja kuuluvuuskaan ei kattanut muistaakseni ihan kauhean isoja alueita. Tänäpäivänä lähes kaikki ihmisten välinen kommunikointi on virtuaalista. Se on nopeaa ja vaivatonta, kuten jokainen operaattori muistaa aina mainita, mutta se on myös liian helppoa ja itseään kuristavaa touhua.

Yleensä, kun sanon että se on kommunikaation kuolema, ihmiset nousevat vastarintaan siitä, miten siellä sosialisoidaan paljon kavereitten kanssa, kommentoidaan toisten päivityksiä ja löydetään vanhoja ystäviä. Ensinnäkin, Facebookin käsitys ystävyydestä on täysin vääristynyt, koska tiedän jokaisella olevan listallaan niitä ihmisiä, joiden ystäväkutsuja eivät ole halunneet tyrmätä, koska se tuntuu jo ajatuksena niin brutaalilta sanoa jollekin "EI, MINÄ EN TAHDO OLLA SINUN YSTÄVÄSI!" ja toisaalta myös ihmisiä, joita tuskin edes tuntevat. Ystävinä. Se on vahva sana. Minulla on helvetin vähän ystäviä, ja mä olen siitä onnellinen. Veikkaisin niitä olevan alle 30. Melkein voi laskea sukulaisetkin jo tuohon. Ystävä on sellainen ihminen, jota mä voisin kuvitella vielä neljänkymmenen vuoden päästäkin katsovani ilman, että mun tekee mieli puukottaa sitä naamaan ja repiä siltä suolikaappi kynsillä auki. Niitä ei ole montaa, mutta ne on oikeita ystäviä.

Toisekseen, Facebookin sosialisointi ei ole kommunikaatiota. Se on pääasiassa tarpeetonta nollainformaatiota, jossa minkäänlainen tieto ja ymmärrys ja oppiminen ei välity, vaan jauhetaan jotakin aivan tarpeetonta paskaa siitä, mikä drinkki kaverisi olisi. HYÖDYTTÖMINTÄ PASKAA IKINÄ. Lisäksi, koko Facebook haiskahtaa mun nenään pikkaisen liian foliohattujen jutulta. On nimittäin aika "jännä" juttu, että perustettiin yht'äkkiä tällainen maailmanlaajuinen rekisteri, jonne kaikki laittavat vapaaehtoisesti kaikki tiedot itsestään ja tekemisistään. Näistä ei tarvitse kuin jonkun maksaa riittävästi, ja ne tiedot on aivan vitun varmasti väärinkäyttäjien ulottuvilla. Siksikin mä vierastan koko paskaa, se haisee liian fiksatulle. Minulle saa nauraa jos olen väärässä, myönnän sen sitten kyllä, mutta ei hypitä liian aikaisin. Ihmisten manipulointi on nimittäin kaikkein helpointa niin, että annetaan vähän makua täydellisestä vapaudesta jonkin asian suhteen, sitten rajoitetaan vähän, ja sanotaan että jos teet niin ja näin, saat lisää vapautta. Ihminen on niin mukavuuden haluinen, että pyrkii siihen "täydellisen vapauden" tilaan, joka todellisuudessa on vain erilaista vankeutta.

Toisten päivitysten kommentointi.. Olkaa rehellisiä itsellenne. Facebook on pääasiassa oman elämän etusivu, johon pitää pakonomaisesti keksiä jotain vitun hauskaa, jotta erottuisi joukosta. Tästä syystä meillä on maa täynnä kaiken maailman "bloggareita", näitä tuli selattua etenkin kun aloin tänne kirjoittaa taas enemmän, jotka jauhavat vitusti paskaa ilman mitään sisältöä. Mä en tahdo nostaa itseäni minkäänlaiseen eliittiin, koska mä en sellaiseen kuulu. Mä vaan tahdon lukea OIKEITA AJATUKSIA joskus muustakin päästä, kuin omastani. Alkaa olla jo ihan vitun sama vaikka se olisi uusnatsi homoneekerien vihaaja, mä tahdon vain lukea ajatuksia, enkä mitään turhaa paskaa siitä miten kaverit on teille rakkaita ja olitte taas dokaamassa jossain ja oli sellanen meno että kalpenee muiden menot. Facebook kilpailuttaa teitä kaikessa, mutta ehkä huomaamattomimmin juurikin siinä teidän omalla etusivulla.

Vanhojen kavereitten löytämisestä mulla ei ole mitään pahaa sanottavaa, mutta ei sekään aina ole ihan sitä mitä kuvittelee, etenkin kun saa vain kuulla että puolet niistä ovat tappaneet itsensä ja loput ovat vaipuneet johonkin pieneen turvalliseen suppressioon. Yksi mitä vihaan myös on se, että kysyn joltakin että mitä kuuluu, ja vastaukseksi tulee "kato äfbeestä". Siinä vaiheessä minä räjähdän.

Mä olen tällä hetkellä aika turhautunut maailmaan ja etenkin ihmisiin ympärilläni. Tämän pari kuukautta, jonka mä olen viettänyt ilman telkkaria ja töitä ja muita "normaalin" elämän perustarpeita, mä olen ollut onnellisempi kuin pitkään aikaan. Toisaalta myös siksi, että olen ollut muiden ihmisten kanssa tekemisissä mahdollisimman vähän. Se on varmasti ollut helvetin suuressa osassa tässä. Mä istun kotona ja kuuntelen levyjä ja soitan musiikkia, olen irti teidän pseudokiireellisestä maailmastanne, jossa on kiire istumaan ja pakko jaksaa päivä selvinpäin että voi olla yön sekaisin. Jos teidän valtionne ei pitäisi huolta siitä, etten varmasti saa asua ja syödä ilmaiseksi, en varmasti nyhtäisi rahaa siltä valtiolta. Jos saisin asua rauhassa vallatussa talossa ja syödä teidän roskianne, varmasti tekisin niin, koska mulla ei ole sille mitään estettä. Mä en myöskään ole hippi, joka koittaa parantaa maailmaa lähinnä vetämällä itse huumeita niin paljon kuin hedonistinen napa vetää, ja miettii sitten, mitä voisi huomenna tehdä. Niin siis että saisi lisää huumeita, ei parantaakseen maailmaa. Mä olen yksi täpärästi elinikäisen psykoosin välttänyt (tai vitustako minä sen tiedän jos se joskus takaisin laskeutuu, nyt sen varjo ei minun elämääni peitä) idiootti (sanan klassisessa merkityksessä. Ja vähän siinä uudemmassakin), joka olisi valmis tappamaan kusipäitä tehdäkseen maailmasta paremman paikan, koska ennaltaehkäisevä väkivalta on utilitaristisesti oikein.

"We're not hippies, We're slippies. Like the Manson Family."
-Superjoint Ritual, Dress Like A Target-

Kuunnelkaa Steve Von Tillin Grave Is A Grim Horse. Hieno mies, hieno biisi. Piis.

1 kommentti: