torstai 18. marraskuuta 2010

Ja maailmassa on taas vähän tyhjempää..

Multa kuoli eilen mummo. Isän äiti. Niin luonnolliselta, kuin se kaikille muille tuntuukin kuulostavan, mulle se kuulostaa luonnottomimmalta ja kamalimmalta asialta maailmassa. Mummo on se ihminen, joka tietää kaiken, ja on vähän niin kuin pappa, mutta nainen. Mummo on äitiyden ydin, kahden tai useamman sukupolven äiti, joka tietää lapsista ja niiden kasvattamisesta kaiken. Vaikka meidänkin mummo saattoi jollekin täysin ulkopuoliselle olla pelottava, mistä kova ääni ja terävät silmät jotka katsovat aina puhuttaessa silmiin pitivät huolen, yksikään meidän perheen lapsista ei koskaan pelännyt. Siitä ihmisestä huokui rakkaus elämään ja sellainen voima ja asenne jota mä en ole ikinä nähnyt kenessäkään muussa ihmisessä, enkä tule enää koskaan näkemäänkään. Tytti pakotti kaikki ajattelemaan omilla aivoillaan. Se oli mun mielestä aivan helvetin hienoa. Kerran kun se kysyi mun veljeltä ja multa että mitä meille kuuluu, ja Eetu erehtyi vastaamaan ettei se tiedä, niin siitä seurasi saman tien tulistunut "miten niin et tiijä, kyllähän sinä jumalauta tiedät mitä sulle kuuluu!" Se hetki on painunut mun mieleen, niinkuin olen aina yrittänyt painaa kaikki hetket, jotka olen saanut viettää isovanhempieni kanssa. Mä pyrin muistamaan kaiken, koska tiedän että lopulta mulla ei enää ole ketään ympärillä, joka niistä mua muistuttaisi.

Mä voin sanoa, että mummo ja pappa on opettaneet mulle oikeastaan enemmän, kuin kukaan ikinä. Mä olen perinyt mummolta sen tietynlaisen vihan tyhmyyttä ja laiskuutta kohtaan, sellaisen periksiantamattoman asenteen joka ylipäätään työntää mua tekemään asioita, vaikka en osaisikaan. Kaikkea pitää maistaa, muuten ei tiedä tykkääkö siitä vai ei. Mummolla oli syöpiä oikeastaan koko mun elämän ajan, ja lähtö oli lähellä monta kertaa. Aina se nousi pystyyn. Mä olin aina ihan varma, että se ihminen ei kuole syöpään. Että jos tässä maailmassa on mitään järkeä, tai minkäänlainen voima, joka voi vaikuttaa yhtään mihinkään, se ihminen ei kuole syöpään. Siksi mua myös raivostuttaa, koska tiedän ettei se olisi halunnut kuolla. Kukapa haluaisi. Mutta suurin osa teistä muista on vain sellaisia velliperseitä, jotka luovuttavat. Harva nousee leukemiavuoteelta ja elää vielä monta vuotta sen jälkeen. Siinä tarvitaan jo aivan saatanasti tahdonvoimaa. Sitä ei löydy keneltäkään noin paljoa. Siksi mua raivostuttaa, että sille vaihdettiin kipulääkkeitä näihin saattolääkkeisiin. Niihin, jotka vetää pään niin jumiin, ettet tajua missä ja kuka olet. Mun ymmärtääkseni viime kesänä, vaiko vasta tässä syksymmällä. Kyllähän ne kivun turruttaa, mutta niin turruttaa paljon muutakin. Ja sun on vaikea taistella, jos väsyt ja unohdat miksi sun pitikään taistella. Mä puhuin tuossa kuukausi takaperin sen kanssa juuri tästä. Mun piti viedä sille kannabista, että se saisi helpotusta kipuun, mutta ei joutuisi maksamaan siitä tokkuralla ja alistumisella. Musta tuntuu, että mä jotenkin petin sen luottamuksen, kun annoin sen olla hetkeäkään ylimääräistä aikaa sillä kuurilla. Vaan enpä minä olisi sille mitään mahtanutkaan. Mutta mä tiedän, että se ei halunnut vetää niitä lääkkeitä. Se ei ottanut kolmasosaakaan määrätystä määrästä, ja oli mieluummin kivuissansa, kuin sekaisin. Sitten tila huononi, ja viime viikolla.. Tai tällä viikolla... En tiedä, jo pelkästään tämä päivä on tuntunut ihan käsittämättömän pitkältä ajalta. Se vietiin sairaalaan, ja eilen se sitten kuoli pois.

Mun olo tuntuu niin vaikealta, koska mulle mun suku on todella tärkeä. Mulla ei ole ikinä ollut paikkaa jota uskaltaisin sanoa kodiksi, koska kohta muuttaisin sieltä kuitenkin pois, isänmaa ei mulle ole merkannut hevon vittua kun se on vaan kussut mua silmään joka vitun välissä, ja senkin on muut myyneet pois jo ajat sitten kysymättä. Uskoa mä en ole koskaan osannut, koska maailma on liian kaunis ja monimuotoinen minkään yhden tekemäksi, ääretönkään mielikuvitus ei riittäisi tämän kasaan pusertamiseen. Suku on mulle todella tärkeä. Me ollaan kaikki oltu läheisiä aina. On ollut riitojakin, mutta kaikilla on. Jos joku kantaa jotain kaunaa mua tai ketään muuta kohtaan, mun mielestä olis aika korkea aika hautailla ne nyt. Viimeistään. Te olette kaikki mulle liian tärkeitä ja läheisiä, että jaksaisin katsella ja kuunnella jotain lapsellista riitelyä pikkuasioista. Mä olen oman sukupolveni vanhin, ja kai mulla olisi jonkunlaiset paineet lisääntyäkin jossain vaiheessa. Suoraan sanottuna mä en ole koskaan tiennyt, haluanko mä lapsia vai en. Nyt se tuntuu ajatuksena vaan vaikeammalta ja turhemmalta. Jalkala (meidän maatila Pertunmaalla) on meidän suvun pysyvä koti. Sellaisena mä olen oppinut sen tuntemaan. Ja sellaisena mä sen näen. Mä tahdon käydä siellä nyt mahdollisimman nopeasti. Tulee hirveä olo kun ajattelen, millaista siellä on elämä tällä hetkellä. Varmasti hiljaista. Ja vaikeaa..

Mä en tiedä varmaksi mitä Tytti itse ajatteli kuolemisesta, mutta muistan äidin kertoneen että oli joskus puhunut siitä sen kanssa. Taisi sanoa, että eiköhän tämä elämä ole tässä, eikä jaksa uskoa että kuoleman jälkeen olisi mitään. Tämän mä olen aina siitä aistinutkin, koska ei voi rakastaa elämää niin paljon, ellei tiedä kuolevansa. Minä jos kuka tiedän sen verran. Mä en niinkään pelkää kuolemaa, mä en vain osaa hyväksyä sitä, että tämä mun elämä loppuu joskus. Mä en tahdo että se loppuu. Mä rakastan elämää, ja ihmisiä ympärilläni liikaa siihen, että tulisin koskaan antamaan elämääni pois vapaaehtoisesti. Mä en tahtoisi, että kukaan muukaan kuolisi ikinä. Mutta tässä maailmassa mikään ei pysy. Kaikki sanovat sulle että se pitää hyväksyä. Miksi? Ymmärtäminen ja hyväksyminen ovat kaksi täysin eri asiaa. Mä ymmärrän ja tiedostan, että me kaikki kuollaan joskus, mutta mä en todellakaan hyväksy sitä, tai alistu siihen. Niissä on mun mielestä niin selkeä ero, joka ohitetaan niin helposti ja pienellä vaivalla.

Tein mä eilen jo jonkunlaisen biisnkin, en voinut nukkua ennen kuin se oli valmis. Soitin varmaan miljoona kertaa sen kun mikään ei tuntunut riittävän hyvältä. Laulaminen oli vähän vaikeaa kun meinaa ääni särkyä koko ajan.. Se on nyt tuolla: http://www.mikseri.net/j-kill .

Noin muuten olen kuunnellut Neurosiksen The Eye of Every Stormia nyt pari päivää. Season in the Sky on sellainen kappale, jota mun on helvetin vaikea kuunnella.. Siihen on aika hyvä lopettaa tämä.

"I had a vision last night, my god was glowing
There was another bridge on fire
And the last wrecks were counted
The sky opened and the blood flowed
A distant cancerous season was upon me
I had a hook in my back and a light to guide me
My words were useless again"

"The leftovers were playing with my memories of love
I screamed at my god and he let me go
I drifted silently to the desert and began to pray
I came to a pile of ashes and sifted through it looking for teeth
A snake spoke through me again
But I could not heal their wounds
"

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti