maanantai 8. marraskuuta 2010

bluesjätkät, kitarat, hämmennys.

Katsoin ehkä hämmentävimmän elokuvan vähään aikaan. Crossroads. Ei se Britney Spearsin muutama vuosi takaperin tekemä elokuva, jota en ole nähnyt, enkä toivottavasti tule koskaan näkemäänkään, mutta hämmentävyydessään tämä oli lähes tulkoon samaa luokkaa, kuin voisin kuvitella edellä mainitun olevan. Miksi ylipäätään keksin ladata koko elokuvan? Ja kyllä, latasin sen laittomasti interwebsistä. Siksi, että olen koko illan katsellut erinäisiä bluespätkiä youtubesta, ja jossain välissä sattui ihan ensimmäinen kohtaus tuosta elokuvasta, jossa Robert Johnson menee studioon ja nauhoittaa Crossroadsin. Ajattelin, että hei, tuo elokuva varmaan kertoo Robert Johnsonista, ja on vaan aikojen saatossa jäänyt unohduksiin koska kahdeksankymmentäluvun lopulla tehtiin niin paljon elokuvia, että vähemmästäkin tuollaiset unohtuisi. No, heti alussa oli tuo mainitsemani kohtaus, ja sitten alkoi itse elokuva. Itseään täynnä oleva nykkimuksu soittaa klassista kitaraa pakosta, mutta sielu palaa halusta soittaa bluesia. Hän löytää Robert Johnsonin kanssa hengailleen huuliharpistin vanhainkodista ja menee leuhkimaan sille olevansa Bluesjätkä, ja vanhus nauraa sen ulos hoitokodista pari kertaa, kunnes lupaa opettaa muksulle Robert Johnsonin viimeisen biisin, jota ei levytetty, jos muksu auttaa häntä pakenemaan.

Mun mielestä tolla vekaralla oli alkujaankin väärät lähtökohdat, koska hän halusi levyttää tuon biisin ja päästä sillä kerrasta blues-skenen huipulle. Mun mielestä blues on jotain ikuista, joka kulkee ihmiseltä toiselle ja muuntuu jokaisen kertojan suussa omaksi tarinakseen, ja on koko ihmiskunnan määrittelevä sosioantropologinen ja spirituaalinen DNA, josta voi seurata matkaamme Afrikasta lähiöihin. Toki se on pääasiassa mustien musiikkia, koska valkoisella miehellä on ollut liian kiire tuhota paikkoja ja lajeja ja orjuuttaa kaikkea elävää, mutta tätä mä en sano tuntien jotain naurettavaa rotukateutta tai syyllisyyttä, vaan historiallisena faktana. Blues on ihmiskunnan musiikkia, ja se kulkee kaikissa muodoissa meidän mukana. Meillä se näkyy kai sitten lähinnä mollivoittoisena musiikkina.

No, alkaa pakomatka, joka on täynnä kaikkia pieniä hauskoja Johnson viittauksia, ja toimii samalla henkisenä kasvutarinana röyhkeälle kaupunkilaispojalle, aivan kuten odottaa saattoi. Se mikä sitten oikeasti hämmentää, on loppu. Ainiin, ja olihan siinä välissä tyttökin, joka tietysti jätti, ja siitä syntyi sitten legendaarinen biisi, kun ei sitä Robinkaan viimeistä kappaletta kuulema ollut olemassa, vaan se piti tehdä itse. Loppu. Vanha harpisti pääsee risteykseen, jossa aikanaan myi sielunsa saatanalle, ja siellähän se on nuoria poikia vokottelemassa, kun sankarin blues houkuttelee sen paikalle. Vanha harpisti tahtoo purkaa sopimuksen, ja Saatana sanoo että olis tuolla yksi kitaristi joka myi sielunsa mulla pari vuotta sitten, lähetääks bätlää? Nuori bluesmiehemme vastaa että joo, ja nyt, lukekaa tarkkaan. Ollaan klubilla, jossa Steve Vai soittaa kitaralla jotain hevisooloja, ja lopettaa, jolloin mustat miehet alkaa laulaa a capellaa, ja sankari nousee lavalle kitaransa kanssa. Se bätlää STEVE VAIn kanssa. STEVE-VITUN-VAI. Mä olen niin hämmentynyt, etten tiedä mitä mieltä siitä pitäisi olla. Miten sä edes tuomaroit kilpailua blues slidesoolojen, ja heviliruttelun välillä!? No, lopulta tietysti vedetään mukaan sitä klassisen kitaran osaamista, ja Steve Vai menettää itseluottamuksensa, ryssii pari sooloa ja lähtee vittuun. Saatana repii sopimuksen ja harpisti tahtoo lentää Chicagoon. Siis tuo elokuvan loppu.. Se toi käänteen joka kyllä VARMASTI muutti koko leffan luonteen, ilmapiirin ja miljöön kerrasta ruraalista ja ajattomasta 80-luvun lopun komediaksi. Mä en vielä tiedä, oliko se paskaa, vai neroutta.

Musiikki oli tuota loppua lukuunottamatta hyvää, kitarat ja harppu soi joka välissä, että kyllähän sitä siltä kantilta ihan mielellään katsoi. Samoja biisejä olen muutenkin kuunnellut tämän päivän. Sitten lueskelin tuota John Lee Hookerin kokoelman sisälehdestä, että hän käytti yleensä perusvirettä, joka kitaralla on E-A-D-G-H-E, ja avointa Ata. Siinä vaiheessa mua alkoi kiinnostaa. Mitä vitun avointa Ata? Olen mä kuullut puhuttavan kaikenlaisista eri virityksistä, mutta aina olen sivuuttanut ne sillä, että ne on vaan eri nimiä niille virityksille, joita mäkin olen käyttänyt. Menin wikipediaan selvittämään asiaa, ja mun tajuntani ihan oikeasti, konkreettisesti laajentui. Mun käsitys maailmasta on ollut se, että kalat ui, linnut lentää, lehmät ei, siat röhkii, ja kitarat ovat vireessä, joka pääsääntöisesti on tuo EADGHE, jota voidaan laskea vaikka kuinka monella sävelaskelella, tai sitä voidaan dropata laskemalla matalinta kieltä vielä sävelaskel alaspäin. Olen myös oppinut, että punkkarit ei tykkää jos hevarit tekee näin. ValiVali, ite soitatte punkkia.

Nyt opin, että kitarat voi virittää ainaisen epävireisen mollin sijaan myös duuriin, ja nämä on avovirityksiä. Mulla sattui olemaan nauhoituskoneessa valmiina avoin A, joten laitoin kitarani sitten siihen. Tämä avasi mulle kitaran soitossa täysin uuden maailman. Mun kitara ei enää itke tuoppiinsa. Se on iloinen. Kun töytäisin sitä vahingossa toisella kitaralla, se helähti vireisesti, ikään kuin sanoen "Ei se mitään. Sattuuhan noita. Mä soin muuten duurissa." Se oli myös hämmentävää, mikä siis taitaa tehdä tästä virallisesti yhden hämmentävimmistä sunnuntaista hetkeen.

Toki nämä saattavat tuntua itsestäänselvyyksiltä musiikin teoria opiskelleista, itseasiassa fiilis taitaa olla sama, kuin mulla Julma-Henrin psykoanalyysilevyn jälkeen, että tuntuu lähinnä siltä, että amis saarnaa yläasteelaisille lukion psykologian kakkoskurssia jazzin päälle. Loput teistä ei ymmärrä kitaroista sitäkään vähää, ja mun vaahtoaminen tuntuu turhalta, mutta siis toivottavasti jossain napsahtaa yhdellä päässä nyt, jos joku sattuisi olemaan vaikka soittamisessa samalla tasolla kuin minä, niin olisi edes jotakin annettavaa jolle kulle.

Normaalisti en ehkä kauheasti linkittele juttuja, mutta nyt on pakko. Koska teille jotka mietitte, että miltä mun pään sisällä näyttää ja kuulostaa, niin se on täsmälleen tätä:


Tuossa on normipäivä Jere Kilpisen päässä, ja tuo on juurikin sitä, mitä mä tahtoisin joskus Cut To Fitin kanssa saada audiovisuaalisesti aikaan, tuo fiilis. Toivottavasti joskus onnistutaan. Tuleeko teillä muuten koskaan väsyneenä kirjoittaessa tunnetta siitä, että olette painovoimaton, ja pyöritte vertikaalisesti ympäri? Mulle tulee aika usein, en vaan koskaan muista sitä ennen kuin oikeasti tunnen näin. Silmät sanovat, että olet paikallasi, mutta tajunta sanoo että pyörit ilmassa ja kohta olet pää alaspäin. Se pistää miettimään, että kumpi on oikeassa? Onko tajuntasi löytänyt avaruus-aika-keskeisestä todellisuudestamme niin sanotun reiän, joka pystyisi kumoamaan kaikki meidän teoriamme siitä mikä on totta ja mikä ei, jos pystyisin todistamaan jollakin tavalla, että se mitä tunnen nyt, menee helposti ohi siitä minkä näen? Tämä pyöriminen tuntuu hitaalta, luonnolliselta liikkeeltä. Rauhoittavalta oikeastaan. Taitaa olla korkea aika miettiä tuota nukkumispuolta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti