Tiistai, 30.11.2010

Eilen oli hieno päivä. Soiteltiin tuon Saarenkedon Tompan kanssa vähän mussiikkia, teimme kantrikappaleen, ja siitä vielä suomenkielisen version, sitten naitettiin karjalaista lauluperinnettä reggae-fiiliksiin ja lopulta vaan laitettiin nauhoitus päälle ja annettiin kaiken tulla. Siitähän sitten syntyikin muun muassa loistava syyshitti Marraskuun Yö. Oli kaikin puolin todella mukava ja virkistävän erilainen maanantai-ilta. Musiikin soittaminen on parhaimmillaan juuri tuollaisena EnOdotaMitään-jammailuna. Silloin se on kommunikointia ihmisten välillä, jotain mystistä yhteyttä ja mukana soljumista, joka vaan vetää mukaansa. Siinä on mun mielestä musiikin sosio-antropologinen tarkoitus. Se kulkeutuu meidän mukana lajina sukupolvelta toiselle, ja on toivottavasti aina meidän mukana lievittimässä kaikkea sitä pahaa mitä me saadaan aikaan.

Tänään on sitten tiistai, jokin ihme nälkäpäivä kun Eetu on iltavuorossa ja pitää odotella iltaan asti ennen kuin sitten voi ruokaa tehdä. Jos vaikka pizzan hakisi tässä päivällä. Tai kävisi Hesburgerissa. En tiedä, mutta nälkä on niin kova että jotain tässä on ennen iltaa syötäväkin, eilen oli jutut kymmenen aikaan jo niin helvetin huonoja, ettei oikeastaan ole varaa kyllä huonontaa yhtään. Nyt katson Family Guyn tai kaksi ja alan miettiä tuota ruokapolitiikkaa enemmän. Suihkussakaan en ole taas käynyt pariin päivään. Lauantaina on hautajaisetkin. Pitäisi kuulema osata leikkiä mukana kun lauletaan Jumalan Kämmenellä. En kyllä mitenkään päin muista koko kappaletta, ei ole varmaan toisen luokan jälkeen tullut kuultuakaan koko kipaletta.

Saan toivottavasti duuniakin taas keväällä, ensi viikolla mulle soitellaan haastettelu ajankohtaa, joka voi kuulema venähtää tammikuullekin. Eipä haittaa, mutta kyllä sitä pari kuukautta voisi tehdä jotain.

Rentoutumista kotona.

Nyt olen ollut pari päivää Pertunmaalla. Tämä on ollut kaikin puolin mukavaa ja rentouttavaa. Tässä talossa on niin paljon hyvää ja lämmintä, ettei täällä osaa ahdistuakaan mitenkään päin. Tätä on olla kotona. Toivottavasti musta nyt on jotain apuakin ollut, äsken tein hernekeittoa ja tyhjensin tiskikoneen, jos en mitään muuta ole saanut aikaiseksi. Kitaraa olen soitellut täällä, kun ulkonakin on niin pirun kylmä ettei sinne viitsi mennä.

Huomenna sitten takaisin lahteen tyhjää toimittamaan, maanantaina on taas sossukäynti kymmeneltä, kun ne eivät usko muuten että mä olen työtön. Olen mä työkkärissä käynyt, mutta ei ne mua pelottele paskaduuniinkaan, koska mä en ole päivääkään elämässäni työkkäriä nostanut kun ne on aina keksineet jostain mulle karenssin. Mä pärjään ihan hyvin ilman rahaakin. Ei ne mua hengiltä saa.

Yksi asia mua vituttaa,nimittäin se että nukuin ensimmäisenä yönä liian hyvin, nyt on niska ja selkä jumissa kun en vaihtanut asentoa kai kertaakaan. Muuten tässä on ollut ihan hyvä olla, ja voin vaan sanoa, että arvostan sukuani koko ajan enemmän ja enemmän. Tämä suku on ollut sellainen anarkian linnake kaiken paskan keskellä, on entisiä autovarkaita ja alkoholisteja tässä lähellä, ja paikallisia kansalaisaktivisteja vähän kauempana. Mä tajuan nyt myös, että vaikka sitä luovuutta on suunnattu ehkä vähän muualle kuin musiikkiin tai piirtelyyn, niin sitä luovuutta on. Ja siinä mä olen tullut isääni, että jos jotain päätetään tehdä, niin sitä aletaan kanssa tehdä. Minä teen levyjä ja lauluja, iskä tekee halleja ja asuntoautoja. Kun jostain tulee idea, sitä aletaan puskea heti läpi ja se tehdään valmiiksi. Isäni poika.

Tuo oli aika siistiä saada itselleen dvdllä.

Kaipa sitä nyt on saavuttanut elämässään tekemisissään jonkun sellaisen tason, että kun vähän laiskatkin keikat ovat tätä, niin voi olla tyytyväinen siihen, ettei enää ole ihan maailman paskin. Pohjalla kumminkin.

Vanhat kliseet, ja silleen..

Muistinpa juuri viime yönä kai sen pääasiallisen syyn siihen, miksi mä en juo alkoholia ja polta tupakkaa. Me oltiin kuuden vanhana serkun kanssa mummolassa, muistaakseni peltotöiden aikaan heilumassa tiellä ja hyppimässä ladossa. Se sano että kun se on aikuinen niin se alkaa tupakoida heti. Minä menin sitten mummolle sanomaan kovaan ääneen että "minä alan tupakoimaa!" mummo kysyi niinkin yksinkertaisen kysymyksen kuin miksi? ja mä sanoin että siksi kun Mikkokin alkaa. Mummo nauro mulle ja kysy että hyppäänkö kaivoonki jos Mikko hyppää. Tuo kulunut fraasi, jonka mä kuulin sillä hetkellä kai ekaa kertaa, ainakin muistan sen kuulleeni vasta silloin, naksautteli jotain pieniä kytkimiä mun aivojeni hermokeskuksissa ja käynnisti kaiken sen ajattelun, joka on kantanut mua tähän päivään asti. Mä en alkanut tupakoida, mä en alkanut juoda alkoholiakaan. Itseasiassa voishan sitä sanoa että mä olen vanha juoppo, koska kyllä mä muksuna papan tekemää sahtia aina join. Siinä kymmenen vuoden paikkeilla sekin taisi loppua. Mua ei vaan sitten koskaan kiinnostanut juoda. Ihmisille mä aina selittelen jotain lapsuuden traumoista tai maksalävistyksistä tai kaikesta muusta absurdista, mutta voi kyllä oikeastaan sanoa, että se oli tuo pieni hetki mun elämässä, joka sen sitten löi lukkoon. Mun ei tarvitse olla mitään sitä, mitä kaikki muut on.

Mä en osaa selittää sitä, miksi juuri mummosta ja papasta tuli mulle roolimalleja. Kai mä sitten ihan pienestä asti kapinoin vanhempiani vastaan, mutta en mä usko että siinä oli kyse siitä. Mä vain näin jo ihan pienenä, miten onnellisia ne aina on. Mummo oli tuli, ja pappa on jää. Mä olen vain yhden ainoan kerran elämäni aikana kuullut papan suuttuvan ja korottavan ääntään pahalla. Mä olen aina arvostanut sitä hyväntuulista rauhallisuutta, joka siitä huokuu. Jopa meidän taksikuski koko ala ja yläasteen ajan puhui siitä aina "Onnellisena Miehenä", kun se oli kuulema jossain lehtijutussa sanonut olevansa onnellinen mies joskus kauan sitten. Eikä sitä ole vaikea uskoa. Mä olen nähnyt liian monta onnetonta ihmistä, ja siksikin musta on ollut hienoa, että mun lähellä on yksi ihminen, joka on oikeasti ja rehellisesti onnellinen. On toki muitakin, mutta Samuli-pappa on ollut aina, ja toivottavasti tulee olemaankin. Jos mulla olisi oma auto, kävisin Pertunmaalla useamminkin, aina kun hetken mielijohteessa tuntuisi siltä. Ei mulla siellä ole mitään muuta paikkaa, minne mä oikeasti kaipaisin kuin mummon ja papan luo. Papalta mä olen myös perinyt sen kipinän musiikkiin, se on mun suvusta ainut jonka muistan soitelleen kitaraa, ja se oli mulle siistein juttu ikinä. Se myös viheltelee aina tehdessään yhtään mitään, ja se on musta hienoa. Mäkin yritin, mutta en osaa vieläkään.

Mummopa oli sitten se tuli. Se kiihtyi parhaimmillaan sekunnissa vihasta nauruun ja toisin päin. Kaikki sanovat, että mä kuulostan aina muka hyökkäävältä ja vihaiselta. Mielestäni yleensä silloin yritän kuulostaa kivalta ja rauhalliselta, joten se hämmentää mua, mutta tiedän kyllä että mistä mä olen sen perinyt. Vanha klisee sanoo että vasta kun menettää jotain, ymmärtää miten paljon se merkitsi. Aina mä olen ajatellut sen oleva vanhaa sanahelinää siinä missä muutkin horinat, mutta nyt mä olen tässä vuorokauden aikana alkanut käsittää kuinka totta se onkaan. Näkee kokonaiskuvan elämästään ja läheistensä elämästä aivan toisella tavalla. Tai ehkä se juju on vain ylipäätään siinä, että menetys pysäyttää ajattelemaan asioita aivan toisella tavalla, kuin miten niitä on tähän asti käsitellyt. Kuitenkin mä huomaan miten paljosta mä olen Tytti-mummille velkaa, ja miten paljon se on mun elämääni vaikuttanut. Toivon myös että joskus, jos saan omia lapsia, mä muistan kaiken ja osaan opettaa sen eteenpäin mahdollisimman hyvin. Siinä oli ihminen, jolla olisi ollut koko maailmalle huomattavasti opetettavaa. Me käytiin monia keskusteluita maailmasta ja siitä miten se toimii, ja mulle tulee vähän lohdullinen olo niitä muistellessa. Mä vaan toivoin, että mummo olisi vielä kerennyt nähdä munkin lapset, ja opettaa niille itse, mitä opetti aikanaan mullekin..

Ja maailmassa on taas vähän tyhjempää..

Multa kuoli eilen mummo. Isän äiti. Niin luonnolliselta, kuin se kaikille muille tuntuukin kuulostavan, mulle se kuulostaa luonnottomimmalta ja kamalimmalta asialta maailmassa. Mummo on se ihminen, joka tietää kaiken, ja on vähän niin kuin pappa, mutta nainen. Mummo on äitiyden ydin, kahden tai useamman sukupolven äiti, joka tietää lapsista ja niiden kasvattamisesta kaiken. Vaikka meidänkin mummo saattoi jollekin täysin ulkopuoliselle olla pelottava, mistä kova ääni ja terävät silmät jotka katsovat aina puhuttaessa silmiin pitivät huolen, yksikään meidän perheen lapsista ei koskaan pelännyt. Siitä ihmisestä huokui rakkaus elämään ja sellainen voima ja asenne jota mä en ole ikinä nähnyt kenessäkään muussa ihmisessä, enkä tule enää koskaan näkemäänkään. Tytti pakotti kaikki ajattelemaan omilla aivoillaan. Se oli mun mielestä aivan helvetin hienoa. Kerran kun se kysyi mun veljeltä ja multa että mitä meille kuuluu, ja Eetu erehtyi vastaamaan ettei se tiedä, niin siitä seurasi saman tien tulistunut "miten niin et tiijä, kyllähän sinä jumalauta tiedät mitä sulle kuuluu!" Se hetki on painunut mun mieleen, niinkuin olen aina yrittänyt painaa kaikki hetket, jotka olen saanut viettää isovanhempieni kanssa. Mä pyrin muistamaan kaiken, koska tiedän että lopulta mulla ei enää ole ketään ympärillä, joka niistä mua muistuttaisi.

Mä voin sanoa, että mummo ja pappa on opettaneet mulle oikeastaan enemmän, kuin kukaan ikinä. Mä olen perinyt mummolta sen tietynlaisen vihan tyhmyyttä ja laiskuutta kohtaan, sellaisen periksiantamattoman asenteen joka ylipäätään työntää mua tekemään asioita, vaikka en osaisikaan. Kaikkea pitää maistaa, muuten ei tiedä tykkääkö siitä vai ei. Mummolla oli syöpiä oikeastaan koko mun elämän ajan, ja lähtö oli lähellä monta kertaa. Aina se nousi pystyyn. Mä olin aina ihan varma, että se ihminen ei kuole syöpään. Että jos tässä maailmassa on mitään järkeä, tai minkäänlainen voima, joka voi vaikuttaa yhtään mihinkään, se ihminen ei kuole syöpään. Siksi mua myös raivostuttaa, koska tiedän ettei se olisi halunnut kuolla. Kukapa haluaisi. Mutta suurin osa teistä muista on vain sellaisia velliperseitä, jotka luovuttavat. Harva nousee leukemiavuoteelta ja elää vielä monta vuotta sen jälkeen. Siinä tarvitaan jo aivan saatanasti tahdonvoimaa. Sitä ei löydy keneltäkään noin paljoa. Siksi mua raivostuttaa, että sille vaihdettiin kipulääkkeitä näihin saattolääkkeisiin. Niihin, jotka vetää pään niin jumiin, ettet tajua missä ja kuka olet. Mun ymmärtääkseni viime kesänä, vaiko vasta tässä syksymmällä. Kyllähän ne kivun turruttaa, mutta niin turruttaa paljon muutakin. Ja sun on vaikea taistella, jos väsyt ja unohdat miksi sun pitikään taistella. Mä puhuin tuossa kuukausi takaperin sen kanssa juuri tästä. Mun piti viedä sille kannabista, että se saisi helpotusta kipuun, mutta ei joutuisi maksamaan siitä tokkuralla ja alistumisella. Musta tuntuu, että mä jotenkin petin sen luottamuksen, kun annoin sen olla hetkeäkään ylimääräistä aikaa sillä kuurilla. Vaan enpä minä olisi sille mitään mahtanutkaan. Mutta mä tiedän, että se ei halunnut vetää niitä lääkkeitä. Se ei ottanut kolmasosaakaan määrätystä määrästä, ja oli mieluummin kivuissansa, kuin sekaisin. Sitten tila huononi, ja viime viikolla.. Tai tällä viikolla... En tiedä, jo pelkästään tämä päivä on tuntunut ihan käsittämättömän pitkältä ajalta. Se vietiin sairaalaan, ja eilen se sitten kuoli pois.

Mun olo tuntuu niin vaikealta, koska mulle mun suku on todella tärkeä. Mulla ei ole ikinä ollut paikkaa jota uskaltaisin sanoa kodiksi, koska kohta muuttaisin sieltä kuitenkin pois, isänmaa ei mulle ole merkannut hevon vittua kun se on vaan kussut mua silmään joka vitun välissä, ja senkin on muut myyneet pois jo ajat sitten kysymättä. Uskoa mä en ole koskaan osannut, koska maailma on liian kaunis ja monimuotoinen minkään yhden tekemäksi, ääretönkään mielikuvitus ei riittäisi tämän kasaan pusertamiseen. Suku on mulle todella tärkeä. Me ollaan kaikki oltu läheisiä aina. On ollut riitojakin, mutta kaikilla on. Jos joku kantaa jotain kaunaa mua tai ketään muuta kohtaan, mun mielestä olis aika korkea aika hautailla ne nyt. Viimeistään. Te olette kaikki mulle liian tärkeitä ja läheisiä, että jaksaisin katsella ja kuunnella jotain lapsellista riitelyä pikkuasioista. Mä olen oman sukupolveni vanhin, ja kai mulla olisi jonkunlaiset paineet lisääntyäkin jossain vaiheessa. Suoraan sanottuna mä en ole koskaan tiennyt, haluanko mä lapsia vai en. Nyt se tuntuu ajatuksena vaan vaikeammalta ja turhemmalta. Jalkala (meidän maatila Pertunmaalla) on meidän suvun pysyvä koti. Sellaisena mä olen oppinut sen tuntemaan. Ja sellaisena mä sen näen. Mä tahdon käydä siellä nyt mahdollisimman nopeasti. Tulee hirveä olo kun ajattelen, millaista siellä on elämä tällä hetkellä. Varmasti hiljaista. Ja vaikeaa..

Mä en tiedä varmaksi mitä Tytti itse ajatteli kuolemisesta, mutta muistan äidin kertoneen että oli joskus puhunut siitä sen kanssa. Taisi sanoa, että eiköhän tämä elämä ole tässä, eikä jaksa uskoa että kuoleman jälkeen olisi mitään. Tämän mä olen aina siitä aistinutkin, koska ei voi rakastaa elämää niin paljon, ellei tiedä kuolevansa. Minä jos kuka tiedän sen verran. Mä en niinkään pelkää kuolemaa, mä en vain osaa hyväksyä sitä, että tämä mun elämä loppuu joskus. Mä en tahdo että se loppuu. Mä rakastan elämää, ja ihmisiä ympärilläni liikaa siihen, että tulisin koskaan antamaan elämääni pois vapaaehtoisesti. Mä en tahtoisi, että kukaan muukaan kuolisi ikinä. Mutta tässä maailmassa mikään ei pysy. Kaikki sanovat sulle että se pitää hyväksyä. Miksi? Ymmärtäminen ja hyväksyminen ovat kaksi täysin eri asiaa. Mä ymmärrän ja tiedostan, että me kaikki kuollaan joskus, mutta mä en todellakaan hyväksy sitä, tai alistu siihen. Niissä on mun mielestä niin selkeä ero, joka ohitetaan niin helposti ja pienellä vaivalla.

Tein mä eilen jo jonkunlaisen biisnkin, en voinut nukkua ennen kuin se oli valmis. Soitin varmaan miljoona kertaa sen kun mikään ei tuntunut riittävän hyvältä. Laulaminen oli vähän vaikeaa kun meinaa ääni särkyä koko ajan.. Se on nyt tuolla: http://www.mikseri.net/j-kill .

Noin muuten olen kuunnellut Neurosiksen The Eye of Every Stormia nyt pari päivää. Season in the Sky on sellainen kappale, jota mun on helvetin vaikea kuunnella.. Siihen on aika hyvä lopettaa tämä.

"I had a vision last night, my god was glowing
There was another bridge on fire
And the last wrecks were counted
The sky opened and the blood flowed
A distant cancerous season was upon me
I had a hook in my back and a light to guide me
My words were useless again"

"The leftovers were playing with my memories of love
I screamed at my god and he let me go
I drifted silently to the desert and began to pray
I came to a pile of ashes and sifted through it looking for teeth
A snake spoke through me again
But I could not heal their wounds"

Mad Max 4: Internetwork warriors

Lueskelin tuossa Imperiumin mielenkiintoista, mutta pääasiassa melko turhaa keskustelua, joka lähti ensin anti-islamistisesta metallista, ja muuttui aika nopeasti, no, Imperiumitason retoriikkahelinäksi. Taitaa tuossa Imperiumissa Rooma palaa jo hyvää vauhtia, toivottavasti siitä vaan sitten nousee joku Konstantinopol edes vähän piristämään sivusta seuraajia. Ylipäätään koko internetissä käytävän keskustelun käsite alkaa pikku hiljaa lähinnä vituttamaan. Eikö kukaan voi tai osaa enää puhua ilman, että täytyy lyödä omat pallit pöytään ja alkaa vertailla niitä sen sijaan, että koitettaisiin ymmärtää sen kanssakeskustelijan ajatuksia ja saavuttaa jonkinlaista konsensusta tai edes ymmärrystä siitä, millaisessa likaojassa se toinen yönsä nukkuu? Tuskinpa vaan. Mulle sanat ja kieli ja puhe ovat aina olleet ajatuksen siirron välineitä, ja jos kirjoitan jotain väärin, tai se tulee ulos raakana, en juokse sitä ajatusta korjailemaan. Jos joku asiakseen tarttuu ja alkaa väännellä keskeneräiseen tai kiireessä sutattuun lauseeseen, niin tunnen lähinnä pientä sääliä. Nämä menneen ajan (tarkemmin sanoen viime vuosikymmenen puolen välin) reliikit eivät tajua, että se sarkasmi jatkuvana retoriikan välineenä, kuten myös tämä nuorten kovasti suosima "trollaus", syö itsensä aika tehokkaasti ja nopeasti.

Mulla olisi sellainen pieni toive tälle seuraavalle vuosikymmenelle: Koska maailma on synkempi ja pimeämpi paikka, kuin mitä se tuntuu koskaan mun ihmisiän aikana olleen, tehdään niin kauniisti että luotetaan toisiimme. Kaikilla on aivot ja valta ja voima niitä käyttää, ja jos riisutaan kaikki keskinäinen läpätys turhasta paskanjauhamisesta ja pään aukomisesta, meillä voi olla jopa mahdollisuus OPPIA YMMÄRTÄMÄÄN IHMISIÄ YMPÄRILLÄMME, SAAVUTTAA JONKINLAISTA HENKISTÄ KASVUA YKSILÖINÄ, ja jos tällainen ajatus sattuu leviämään, kuten hyvillä jutuilla on tapana, TOIVOTTAVASTI SAAVUTTAA SITÄ SAMAA KASVUA MYÖS LAJINA. Jokainen meistähän tuntee nyt olevansa joku vitun internetin Mad Max, joka kulkee läpi bittierämään, taistellen idiootteja ja serkkunsa naineita juntteja vastaan, mutta todellisuudessa, jos joku ei vielä sitä itseään reflektoimalla ole tajunnut, siinä vaan heijastellaan omaa turvattomuutta tässä maailmassa. On vahvuus osata myöntää tarvitsevansa muita. Ja mä en pelkää myöntää, että tarvitsen nyt ihmisiä enemmän kuin koskaan.

Cut To Fit - Perse Edellä Eurooppaan 2010

Koska en vielä tähän päivään mennessä ole jauhanut mistään isommin Cut To Fitin Euroopan riessusta, teen sen KVLTISTI tässä blogissa, jota lukee yksi ihminen noin kaksikymmentä kertaa kuussa. Kai. Tai jotkut kaksikymmentä kerran kuussa. Joka tapauksessa luetaan vitun vähän. Tämä on True. Tämä on Iivil. Tämä on Irak. Tämä on George W. Bush. Tämän se paha, josta Jeffrey Burton Russel kirjoitti kirjan, jota en kerennyt lukea loppuun, kun oli lainat myöhässä ja piti palauttaa se kirjastoon. Se käsitteli kuitenkin pahuutta sellaisena kulttuuris-historiallisena ilmiönä, jona se meille aikojen saatossa näyttäytyy.

Maanantai 12.07.2010

No niin. Lähdössä ei muistaakseni ollut aluksi isompia hässäköitä, pakattiin tässä meillä ja treeniksellä kamat autoon, ja ajettiin Sopenkorven bläck metl luolastoon hakemaan Vilin tuplapedaalit. Oltiin jo melkein ajettu rampista hesan päin kun Vili muisti, ettei sillä ole passia mukana, joten käännyttiin takaisin ja ajettiin hakemaan se. Huomasin, että aikaa lähtöselvitykseen laivalle oli noin 50 minuuttia, ja meidän piti keretä siinä ajassa Helsingin satamaan. Onneksi kuskina oli nuori nainen, koska tunnetustihan ne ovat kaikkein kovimpia hurjastelijoita. Siis ihan oikeasti, meidän bändissä on kolme jätkää joista kahdella on ajokortti, ja kukaan ei osaa ajaa autoa, joten Vilin tyttöystävä lähti ajamaan meidän Eurooppaan ja takaisin. Lähtöselvityksessä seisoimme hetken, kunnes pääsimme laivaan. Autossa haisi hiki, oli kuuma, ja minulla oli aavistus siitä, etteivät odöörit tulisi siitä juurikaan paranemaan seuraavan viikon aikana. Tämä tulisi olemaan kotimme seuraavan viikon. Laivalla hieman irroiteltiin, pojat joivat pari hikisen kallista kaljaa ja minä ostin viiden euron megapaketin Toffifeeta. Ne on vaan niin hyviä. Ensimmäisen kerroksen söin jo laivassa, ja toinen sulikin viikon aikana auton jalkatilassa epämääräiseksi mössöksi, jonka sitten annoin tyttöystävälleni tuliaisiksi.

Päästyämme Viroon lähdimme ajamaan kovaa vauhtia sieltä pois. Ympäristö näytti epäilyttävän paljon Pertunmaalta, paitsi että tien vierellä kulki junarata, ja tiellä oli liikennettä. Lähinnä pelottavaa liikennettä, koska ne ajelivat miten sattuu, ja se pelotti retkikuntaamme vähän. Kaikki tämä kultivoitui päästyämme Latvian puolelle hyvinkin omituisella tavalla, sillä vuohennussijoita, Toyota Corolloja, roskia, ja meitä ja muita ohittelevia rekkoja tuntui olevan kaksi kertaa niin paljon, kuin Virossa. Välipysähdys meren rannalla, totesimme sen samaksi, jolla Profane Omenkin pysähtyi omalla reissullaan, joten se on kai aika vitun hyvällä paikalla, kun kaikki Eurooppaan eksyvät suomalaisbändit sen löytävät. Navigaattori alkoi vituttaa jo tässä vaiheessa, ja päästiin Riikaan siinä illan tietämillä. Esikaupunki oli vitun karun näköistä ghettoa, jossa ei suomiräppäri kauheammin uskaltaisi kyllä kävellä. Ajettiin auto parkkiin turvallisemmalle alueelle. Tyhminä suomalaisina tietysti katsoimme karttaa, ja meillä oli noin miljoona (kolme) kerjäläistä haittoinamme. Ensimmäinen jätkä sai niistettyä meiltä kympin ja röökin, olisi kiltisti johdattanut meidät perillekin, mutta näytti tatuointeineen niin pahalta jätkältä, ettei uskallettu liikkua sen perässä. Kulman takana olisi varmasti ollut pari kaveria venaamassa. Toiselle ei annettu mitään, kolmas oli vanhempi mies joka ystävällisesti opasti meidät jollekin hostellille, ja sitten alkaa selittää perheestä ja muksusta. Annoin nelkyt senttiä, se alkoi itkeä, annoin kaksi euroa ja käskin suksimaan vittuun. Päätimme itsekin tehdä samoin, koska Latvia oli jo todistanut olevansa niin vitun paska maa. Uhottiin ajavamme Trutnoviin asti, mutta eihän me nyt ihan sentään. Jossakin tienvarrella oli Lukoil, joka oli yötäpäivää auki, ostettiin yöpalaa ja käytiin autoon nukkumaan, mitä siinä nyt unta sai kun hikisessä, hiostavassa autossa koittaa neljä ihmistä nukkua. Oli perseestä.

Tiistai 13.07.2010

Seuraavana aamuna herättiin kuudelta tankattiin ekaa kertaa 34llä Latvian paskarahalla. Kun olin suhteellisen skarppina, tarjosin kuskille pari tuntia unta, laitoin Kyussin Welcome to the Sky Valleyn soimaan ja lähdin ajelemaan rennosti maanteitä Liettuaan päin. Oli aika vitun mukavaa, ajeltiin vaan ja rajakin meni ohi ihan huomaamatta. Pysähdyttiin yhdelle Statoilille aamukahville. Ne oli meidän pelastus. Sai helvetin hyviä french dogeja ja valmisleipiä, automaattikahvi oli hyvää kun osti oman maitopurkin. Jos se meni autossa pilalle, sen kun osti uuden, ei se maksanut kun jonkun 30 senttiä litralta. Englantia ei puhunut ennen Puolaa missään kukaan. Motarin kohdalla päästin Heidin taas ratin taakse ja nukuin itse vähän, Liettua olikin ihan suhteellisen nopeasti ohi ja ajeltiin Puolaan. Ensimmäinen pysähdys oli Augustowissa, jossa oli toisella puolella tietä vitun hieno kirkko, ja toisella ghetto. Keskellä futuristinen silta. Outo paikka, oli vitun kuuma. Koko ajan oli oikeastaan kuuma, ja auto oli ainut paikka missä voi olla, kun oli ilmastointi. Ajettiin suurin osa Puolaa, koitettiin käydä Varsovassakin, mutta navigaattorin kanssa ajettiinkin jotain nättiä lenkkiä ulkokautta ulos. Liikennevaloja oli paljon joten hukattiin varmaan kolme varttia aikaa. Ajettiin sitten siitä Lodziin, jonne tultiin illalla. Löydettiin vartioitu parkkis, jossa oli kopissa mukava vanha mies, joka ei ymmärtänyt sanaakaan mun englannista ja eleistä, mutta naureskeltiin rajoituksiamme ja käteltiin, ja respectin se kai tajusi. Mentiin Flamingo hostelliin siihen parkkipaikan viereen, helvetin halvalla saatiin sieltä itsellemme tilaa, jaoimme huoneen yhden oudon, vähän ehkä homon miehen kanssa. Muutenkin se tuntui aika vahvasti homopaikalta, mutta mitäpä tuosta, ei meillä mitään homohostelleja vastaan ole. Päästiin suihkuun, mikä oli siistiä. Sain käyttää internettiä ja varasin paluulautan Helsinkiin keskiviikkoaamulle puoli kahdeksaksi. Se oli halvin. Mentiin kaupungille, istuskeltiin parilla terassilla, haettiin mäkkärist juustohampurilaisia ja jäätelöä, nuo joi kaljaa, mä fantaa. Jollakin terassilla oli Ölek niminen kaveri, jolle luvattiin heittää demo, kun se antoi kaljaa vielä pilkun jälkeen. Oltiinkin siihen asti että kaikki meni kiinni, ruokaa ei saanut enää mistään ja alkoi sataa kaatamalla, joten juostiin takaisin hostelliin ja käytiin nukkumaan.

Keskiviikko 14.07.2010

Aamulla fiilisteltiin vielä, ostin huoltsikalta pehmolelu ankan, tankattiin, käytiin mäkkäriaamupalalla, joka on mun mielestä sellainen, että jos olisi Suomessakin niin kävisin taas mäkkärissä. Pekoni sopii kaikkeen. Lähdettiin jatkamaan matkaan ja ajettiin iltaan asti, oltiin kai joskus kuuden kieppeillä Trutnovissa. Ne Puolan ja Tsekin rajakylät näytti kaikki joltain Neukkukyliltä, ja sellaisia ne kai vieläkin luulivat olevansa. Peltipoliiseja ei siellä pelännyt kukaan, ne näyttivät enemmän variksen pelättimiltä, kuin kameroilta. Saavuttiin Trutnoviin siis ja ajettiin auto vain "jonnekin", koska sitä tarkkaa katua ei niin sanotusti ole olemassa. Nähtiin musta kissa ja mä sanoin sille että "johdatapa meidät nyt sinne paikkaan!" Ja tuona nimenomaisena hetkenä tapahtui jotain merkillistä. Se kissa lähti oikeasti viemään meitä eteenpäin, ja me seurattiin sitä. Sitten se tuli kotiovelleen ja sen emäntä, vanha tsekkiläismummeli, joka ei puhunut englantia, varmasti ihmetteli että mitä tällaiset nälkiintyneen näköiset punkkarit jahtaa sen kissaa. "Konzerta" saatiin selvää siitä, kun se jotain kysyi ja ihmetteli, sanottiin että YES,YES, KONZERTA, WHERE!? ja se nosti kädet pystyyn eikä tajunnut. Jatkettiin suuntaan, johon kissakin oli meitä vienyt, ja tultiin ikään kuin takaovesta sisään, sinne grindmarketin metsäaukealle, ja harhailtiin sieltä pääportille, ja kun vielä harhailtiin, löydettiin Curby. Se oli ihan huippujätkä. Ajelee lippis väärinpäin, aurinkolasit päässä, FUCK EVERYTHING!-paita päällä maastopyörällä ja vaan hoitaa kaikki asiat. "You're Jere and Cut To Fit? Come with me, I show you everything!" mentiin pihan toiselle puolelle kopille, se kirjoitti meille parkkilapun, antoi rannekkeet ja näytti minne saa auton "this is pretty much everything!" Naureskeltiin ja juteltiin siinä hetki, sitten lähdettiin hakemaan meidän auto sinne parkkipaikalle. Käytiin viereisessä baarissa syömässä herkulliset, viiden euron ravintolasafkat, joista saa täällä maksaa jotain kympin ja kolmen väliltä, ja alettiin siinä vaan hengailla. Shelliltä haettiin jäätelöä ja kahvia aina kun teki mieli, otettiin rennosti ja mä menin aikaisin nukkumaan. Muut olikin ylhäällä, tutustui uusiin ihmisiin, ja sammuivat pihalle auton viereen, jos nukkuivat ylipäätään kauhean paljon.
Torstai 15.07.2010

Heräilin autosta, koitin josko rikki mennyt kamera toimisi, ja yö kuumassa autossa oli tehnyt sille ihmeitä, se toimi seuraavat kolmekymmentä minuuttia ihan hyvin. Etsin muita, Eetu nukkui etupenkillä ja Vili ja Heidi pihalla, krapula tuntui olevan kova ja sain videollekin pariskunnan suhteellisen hellyyttävän yhteisen oksennussession, kun oltiin menossa kaupunkiin päin syömään. Syötiin taas hienossa ravintolassa, ja maksettiin ruoasta seitsemän euroa. Siis ravintolaruoasta. Se on käsittämätöntä, miten halvalla tuolla selviää. Osteltiin koko reissun aikana vitusti ruokaa ja levyjä ja kaikkea, ja silti rahat riitti kevyesti koko paskaan. Käytiin muistaakseni tässä välissä jossain päiväkaljalla, ja nuo olivat onnessaan kun sai röökata sisällä. On siinä munkin mielestä enemmän fiilistä, kun ei kaikki paskapäät huohota niskassa. Mentiin takaisin, myöhemmin tultiin Eetun kanssa ostamaan telttaa, kun se oli kyllästynyt nukkumaan autossa jo. Ensin käytiin yhdessä paikassa, jossa teltta maksoi vajaan kuusikymmentä euroa, ajattelin että jos löytyy halvemmalla, käydään kiertämässä. Kierreltiin, ei löytynyt mistään, jossain vaiheessa huomataan urheilukauppa, ja mentiin sinne. Sama myyjä kuin ekassa paikassa! Oliko tämä noituutta vai turistikieroilua!? Ei, oltiin Enan kanssa vaan kierrelty kehää ja tultiin samaan paikkaan. Vähän häkeltyneinä ostettiin se teltta, ja olihan se nyt hintansa väärti. Ensimmäinen bändi joka nähtiin oli kai Sexy Police. Vähän meni ohi, hyvältä kaikki kuulosti, mutta parit ekat oli tasapaksuja. Kunnes tuli TINNER! Voi vittu että se oli hauska bändi livenä, siitä tuli niin hyvälle tuulelle, ettei paremmasta väliä. Seuraava kiinnostava oli Noxa, josta olen tykännyt jo siitä niiden Tuska keikasta asti, käytiin heittämässä niille meidän demot ja joku niiden porukasta kysy että ai ollaanko me cut to fitistä, siistiä, mutta en oikein ymmärtänyt että oliko se kuullut meitä joskus aiemmin vai mitä. Olivat mukavia, ja niiden keikka oli ihan saatanan hyvä, huusin mukana niissä missä muistin sanat, ihan jo siksikin etten ollut huutanut ainakaan viikkoon, ja piti vähän kokeilla että mitä kurkusta irtoaa. Beyond Terror beyond Gracessa oli jotain hypnoottisen neurosismaista, joka mua kiehtoi. The Arson Project oli taas aika käsittämättämän kova, Nikke daivas suoraan mun ja Vilin niskaan ja mikit katoili koko ajan jonnekin päin. Helvetin hyviä ystäviä tuli niistä meille ihan kerta napsauksella. Kierreltiin, Vili ja Heidi hehkutti General Surgeryä, joka meni multa ohi kun jonotin vessaan koko sen ajan. Martyrdödin aikana muistan menneeni nukkumaan, siellä alkoi vissiin vielä ukostaakin samaan aikaan. Muut nukkuivat teltassa, mä yksin auton takapenkillä. Se osoittautui ihan helvetin toimivaksi järjestelyksi.

Perjantai 16.7.2010

Aamulla heräsin, tuntui kuin olisin pomppinut polvillani koko yön. Nivelet oli kaikki paskana, pehmolelu ankka oli sentään ollut tyynynä, huppareitten toimiessa peittona. Mulla oli käytännössä yhdet housut koko reissulle, ne mitkä mulla on aina muutenkin koko kesän jalassa. T-paitoja ostin festareilta sitä mukaa kun tarvitsin. Keikka oli toisena. Soundcheckiin oli varattu aikaa kymmenen minuuttia, tehtiin se viidessä, joten alettiin soittaa vähän ajoissa. No, se meni mielestäni aika vitun hyvin. Arsonit näki siitä juuri viimeisen iskun. Myytiin me sen jälkeen pari levyäkin, ja illalla, kun olin kirjoittamassa kotiin tekstiviestiä, joku halusi ottaa mun kanssa yhteiskuvan. Haluaisin nähdä sen kuvan, näytin varmaan niin eksyneeltä ja hämmentyneeltä, ettei mitään tolkkua. Curby yllättää meidät iloisesti ja maksaa meille 150 euroa, siitä tulee kymmenen minuutin keikalle aika kova minuuttiliksa. Sain myös käyttää internettiä ja tulostin meidän lauttavarauskuitin. Warpathin irkkujen kanssa nuo dokasivat, perusheilumista ja hauskaa. Doomia lukuunottamatta meni kaikki bändit vähän ohi, heiluttiin kai aika myöhään, ja taas autoon ja telttaan nukkumaan.



Lauantai 17.07.2010

Auto alkaa haista jo aika pahalle, tajuan sen kun herään. Aamu alkaa kepeillä eväillä alueella, ja mennään katsomaan puolivahingossa Hovadahia, joka on niin vitun kova että ostan niiden levynkin. On aika huono olo. Bloody Phoenixkin nähdään vihdoin, kun toissa keväänä missattiin ne molemmilla keikoilla, joilla oltiin lämppäämässä. Kuuntelen Kerkelän veljesten UFC- ja NHL- tarinoita, ne on kanssa niin mukavia heppuja kyllä. Seuraavana menen katsomaan Victimsiä, joka oli hyvä. Ei haitannut vaikka alkoi sataa. Sitten alkaa sataa kunnolla. Misery Index soittaa, joten sade voi haistaa vitun. Sen jälkeen mennään sateen suojaan. D.R.I alkaa soittaa, sateella ei taas ole mitään väliä. Katotaan se Eetun kanssa takaa, ylhäältä mistä näkee hyvin. Oltiin aika fiiliksissä. Se oli todella siistiä. Olin ihan märkä, otin vaatetta pois ja takaikkunalle, koska aurinko nousi auton takaa.

Sunnuntai 18.08.2010

Herään märkänä autosta. Satelee muutenkin enemmän, kaikki muut on enemmän tai vähemmän krapulassa. Aluetta puretaan ja on hivenen haikeaa lähdön meininkiä ilmassa. Heidi on ollut edellisiltana todella kännissä, ja kun heti alueelta ulos päästyä poliisi ohjaa tien sivuun, alkaa tuo sydän vähän hakata. Vittu. Se puhaltaa nollat. Hämmennys on aika suuri, kun saadaankin jatkaa matkaa. Miten niin pieni tyttö voi olla niin kännissä ja puhaltaa aikaisin aamulla nollat? Mä en vieläkään ymmärrä. Mä istuin melkein koko päivän autossa huppari ja pyyhe päällä, bokserit jalassa. Mä kyllä tiesin, että voi sataa, mutta mä en tiennyt, että mä aion katsoa D.R.Itä vesisateessa. Ajetaan pitkälle Puolaan, käyn Lidlin pihassa kusella. Kuunnellaan Morbid Angelin sitä outoa levyä ja olo on vähintäänkin psykedeelinen. Siis sitä missä on ne Hymn of the Gas Giantit ja muut. Se outo levy. Illalla selvitään motellille, joka on vähän sellainen psyko-henkinen, viisikymmentä euroa maksaa neljän hengen huone. Laitan tyttöystävälle viestiä että "TÄÄLLÄ ON SUIHKU JA SÄNGYT JA TELKKARI JA PARKETTILATTIA JA SUIHKU JA PYYHKEITÄ JA VALOT JA VESSA JA.... SUIHKU!!!!!" mä en siis ole käynyt pesulla Lodzin jälkeen, olen hikoillut joka päivä ja yö ja riehunut keikkoja. Suihkussa nautin, kunnes tajusin, että mun palaneet kädetkin on märkineet vähän. Mulla on hauska trio-jäätelö rusketus: Vanilja-mansikka-suklaa. Sängyssä makaaminen sattuu joka paikkaan, mutta se tuntuu paremmalta kuin mikään ikinä.

Maanantai 19.07.2010

Autolla ajaessahan tuo päivä muistaakseni aika pitkälti meni. Läpi Puolan, läpi Liettuan, läpi Latvian, sinne hiekkarannalle jossa pysähdyttiin tullessakin. Käytiin Statoililla lähellä iltapalalla, ja tultiin sitten rannalle pystyttämään teltta ja menin autoon taas nukkumaan. Alkoi olla vähän fiilikset ehkä matalalla kun alkaa matka käydä vähiin.

Tiistai 20.07.2010

Vietetään aamu rannalla, herään ja näen Eetun ehkä syvällisempänä kuin koskaan ennen, mikä oli mulle ihan mielenkiintoinen kokemus. Se istui hiljaa rannalla röökillä, ja käveli ilman kenkiä hiekassa. Mä sanon suoraan, että olin onnellinen siitä, että sekin löysi sellaisen paikan edes joskus, jossa se ei koita esittää mitään kellekään. Se oli hienon rauhallinen ja laiska aamu. Vili ja Heidi kävi uimassa ja lähdettiin Tallinnaan päin. Huomasi miten alkoi jo väsymys painaa, kun jaksettiin kuumottaa meitä seuraavaa bemaria, jossa oli tummennetut lasit, kun Vili näytti sille ohittaessa peukkua, kun se jotain sekoili. Eksytettiin se kuitenkin ennen Tallinnaa. Viljamilta tuli Suomesta tilaus, että Profane Omenin grillibileisiin pitää kaljaa ja siideriä saada, ja sanon että se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta kun käyn siellä Viron viina kaupassa. Mua alkoi ällöttää se, miten suomalaisista tuli siellä hullun kiilto silmissä viinaa hamstraavia sikoja, ne saatanan laiskasilmäiset, täydellisessä suppressiossa koko vitun elämänsä nukkuvat orjat, jotka heräävät henkiin vaan kun on halpaa viinaa nenän edessä. Mua vitutti ja rankasti. Ostin kuitenkin kun olin luvannutkin. Mentiin jonnekin lähiöpuistoon, jossa oli ranta. Laitettiin auto siihen viereen kadun varteen ja hengailtiin siinä, kuunneltiin kännykästä Arsoneita täysillä ja juhlittiin vikaa iltaa. Nukuttiin kaikki autossa sen viimeisen kerran, kaljalavat välissä.
Keskiviikko 21.07.2010

Ajeltiin aamulla vähä unisina laivaan ja mentiin laivan ravintolaan oikeastaan vaan lepäämään. Maailma tuntui ihan vitun raskaalta paikalta, mietin koko ajan että minkä takia mä olen tässä laivassa, miksi mä olen tulossa takaisin tähän maahan. Mä olen ollut jo tarpeeksi kauan. Väsymys eskaloitui sellaiseen pieneen luhistumiseen siinä, mutta kyllä se siitä helpotti. Päästiin sitten ajallamme autoon ja kuunneltiin radio rockin äijäilyä pitkästä aikaa. Ja Timo Rautiainenhan siellä alkoi soida heti, kun läpällä heitettiin. Laulettiin ilolla mukana ja pysähdyttiin kerran Tuuliruusussa, kotiin tullessa oli pakko heittää torin ympäri kunniakierros ja luukuttaa INSECT WARFAREN WORLD EXTERMINATIONia täysillä siinä. Oltiin vihdoin ja viimein kotona noin kello 12. Suihkuun. Vähän unta. Silleen.

Lähden ja menen. Näen ja koen.

Kävin äsken pitkällä kävelyllä. Matkamusiikkina toimi tuo Steve Von Tillin Hauta O Synkeä Ruuna Rattastaa, joka mun mielestä länkkäribaritonin ja karhean akustisen ottaansa puolesta sopii loistavasti kaikenlaiseen menemiseen ja lähtemiseen. Ei niinkään tulemiseen ja saapumiseen. Niissä on aika selkeä ero. Meneminen ja lähteminen saivat mut ajattelemaan koko mun elämää vähän suuremmassa perspektiivissä, ja vähän ihmettelemään sitä, jos ei näissä kulmakarvoissa ole tippaakaan mustalaista verta. Siis en tarkoittanut tuota sillä, että olisin vuodattanut mustalaisverta, vaan että jossain vaiheessa suku olisi ollut sinnekin päin kallellaan. Onhan meillä aika paljon ruskeasilmäisiä ja tummahiuksisia suvussa, suurin osa tekee autokauppaa, parit hevoskaupatkin on tehty, ja kaikki tykkää liikkua ja lähteä.

Muksusta asti mä istuin isän mukana autossa ja pyörin sen jaloissa. Muistan nyt äkkiseltään tasan sen ison Chevy Vanin diesel moottorin kotoisan hytinän, joka tuo mulle vieläkin jotenkin lämpimän ja rauhallisen fiiliksen. Mä en ole ollut kauhean vanha kun olin ilman äitiä jossakin yötä, en kyllä muista missä, mutta se on ollut joko mummolla, tai sitten olen ollut isomummon kanssa serkuilla, kuitenkin johonkin vauvakirjaan sitä oli äiti fiilistellyt aikanaan, että en ollut vanha. Muistaakseni puolitoista vuotta siihen oli kirjoitettu. Mä olen aina tykännyt myös istua autossa, junassa tai missä tahansa värkissä, joka kuljettaa mua eteenpäin. Jotkut sanovat että keikalle mennessäkin on niin rankkaa istua autossa, mutta ei se oikeastaan ole. Se on mun mielestä yksi mukavimmista asioista maailmassa. Matkustaminen. Ulkomailla mä en käynyt hyvin pitkään aikaan, mutta Suomen sisällä mä olen kulkenut ristiin rastiin vaikka miten päin. Ainiin, yläasteella ollessa käytiin kerran perheen kanssa Norjan puolella, kun oltiin Lapissa pyörimässä asuntoautolla, ja Ruotsin laivalla olin kahdeksanvuotiaana, mutta siinäpä oli kaikki mun ulkomaan matkat tähän vuoteen asti.

Tänä vuonna käytiin Heidin kanssa Saksassa, mikä oli mukava reissu. Kesällä käytiin Cut To Fitin kanssa soittamassa Tsekeissä, ja mä en kyllä ole ikinä tehnyt niin siistiä reissua minnekään. Ja kun jotkut valittaa pakuissa istumista rankaksi: Kokeilkaa Lahti-Trutnov-Lahti retkeä henkilöautolla ja neljällä ihmisellä. Ahdasta oli, ja äkkiä ostettiin teltta, jolloin vain minä nukuin autossa ja muut teltassa. Mä en käynyt viikkoon suihkussa, ja muut jaksoivat valittaa auton hajua. Mua se ei ihan hirveästi häirinnyt, mä saatan kotonakin "unohtaa" käydä viikkoon suihkussa. Sellainen kulkurin elämä vaan on mua varten. Jos mulla olisi rahaa edes huomiseen ruokaan, lähtisin jonnekin. Jos Suomen talvi ei olisi niin kylmä, mä voisin ottaa kitaran mukaan ja soitella ruoasta ja rahasta, mutta en halua hyvää kitaraa tuossa säässä pilata.

Mä juuri mietin, että mä olen asunut kuusi vuotta Lahdessa. Siinä heräsi pieni identiteettikriisi, kuka mä olen, miten mä olen tänne jumiutunut ja miksi en liiku. Pertunmaallakin mä asuin neljässä eri paikassa viidentoista vuoden aikana, se melkein on vähemmän aikaa yhdessä, kun mitä olen nyt asunut täällä. Hinku jonnekin pois on siis nyt hyvin vahva. Ensi kesänä jään ulkomaille. Varmasti jään. Jos saan edes rahaa, jolla pääsen sinne. Mä en ole niitä kavereita, jotka haaveilee siitä että ne muuttaa jenkkeihin ja tekevät siellä uran ja jättävät takapajuisen Suomen pölyt taakseen. Ensinnäkin, sellaiset unelmat ovat lapsellisia, ja sellainen ylimielisyys tätä maata kohtaan turhaa. Mä tahdon vain nähdä paikkoja ja käydä itse näkemässä kaiken tästä maailmasta, koska muksusta asti mä en ole halunnut mitään niin paljon, kuin oppia kaiken tästä maailmasta. Tämä on niin helvetin mystinen ja lumoava paikka, että mä toivon joka päivä, että saisin elää 1200 vuotta, jotta kerkeäisin tutkia tätä palloa kunnolla. Nyt mulla on järjetön kiire. saada kaikki tehtyä yhdessä ihmisiässä, enkä varmasti aio tuhlata sitä toimistossa, olen aivan liian vapaa sellaiseen.

Voisinpa tehdä listaa paikoista, joissa mä tahdon käydä, ja asioista joita tahdon tehdä:
1. Asua Missisipissä pienessä tönössä junaradan vieressä.
2. Soittaa bluesia New Orleansissa. Jos vanhojen jäärien soittokaveriksi kelpaankaan.
3. Käydä Jöötteporissa (en edes muista miten se suomeksi kirjoitetaan) fiilistelemässä.
4. Nähdä kuinka aurinko laskee Tyyneen Valtamereen.
5. Käydä Botswanassa tai Etelä-Afrikassa hevikeikalla.
6. Matkustaa Transsiberialla Kiinaan.
7. Kuunnella kiinalaista propagandaradiota ymmärtämättä siitä sanaakaan.
8. Käydä Ruotsissa morottamassa Arsonin jätkiä.
9. Löytää Japanista yksi ihminen, joka ei ole täysi perverssi.
10. Käydä Pohjois-Koreassa.
11. Jos uskallan, käydä Liberiassa.
12. Ajaa autolla jenkkilät itä-länsi suunnassa päästä päähän. Kuunnella Tom Waitsia koko matkan. El Caminolla. Punaisella.
13. Käydä Pripyatissa. Ottaa paljon valokuvia.
14. Käydä siinä osassa Intiaa, jossa ei tule vastaan vain suomea laiskasti puhuvia narkkareita.
15. Syödä taas kalakukkoa Kuopion torilla.
16. Viettää kesä Lapissa. Sekä Ruotsin, että meidän. Norjassakin voi käydä.

bluesjätkät, kitarat, hämmennys.

Katsoin ehkä hämmentävimmän elokuvan vähään aikaan. Crossroads. Ei se Britney Spearsin muutama vuosi takaperin tekemä elokuva, jota en ole nähnyt, enkä toivottavasti tule koskaan näkemäänkään, mutta hämmentävyydessään tämä oli lähes tulkoon samaa luokkaa, kuin voisin kuvitella edellä mainitun olevan. Miksi ylipäätään keksin ladata koko elokuvan? Ja kyllä, latasin sen laittomasti interwebsistä. Siksi, että olen koko illan katsellut erinäisiä bluespätkiä youtubesta, ja jossain välissä sattui ihan ensimmäinen kohtaus tuosta elokuvasta, jossa Robert Johnson menee studioon ja nauhoittaa Crossroadsin. Ajattelin, että hei, tuo elokuva varmaan kertoo Robert Johnsonista, ja on vaan aikojen saatossa jäänyt unohduksiin koska kahdeksankymmentäluvun lopulla tehtiin niin paljon elokuvia, että vähemmästäkin tuollaiset unohtuisi. No, heti alussa oli tuo mainitsemani kohtaus, ja sitten alkoi itse elokuva. Itseään täynnä oleva nykkimuksu soittaa klassista kitaraa pakosta, mutta sielu palaa halusta soittaa bluesia. Hän löytää Robert Johnsonin kanssa hengailleen huuliharpistin vanhainkodista ja menee leuhkimaan sille olevansa Bluesjätkä, ja vanhus nauraa sen ulos hoitokodista pari kertaa, kunnes lupaa opettaa muksulle Robert Johnsonin viimeisen biisin, jota ei levytetty, jos muksu auttaa häntä pakenemaan.

Mun mielestä tolla vekaralla oli alkujaankin väärät lähtökohdat, koska hän halusi levyttää tuon biisin ja päästä sillä kerrasta blues-skenen huipulle. Mun mielestä blues on jotain ikuista, joka kulkee ihmiseltä toiselle ja muuntuu jokaisen kertojan suussa omaksi tarinakseen, ja on koko ihmiskunnan määrittelevä sosioantropologinen ja spirituaalinen DNA, josta voi seurata matkaamme Afrikasta lähiöihin. Toki se on pääasiassa mustien musiikkia, koska valkoisella miehellä on ollut liian kiire tuhota paikkoja ja lajeja ja orjuuttaa kaikkea elävää, mutta tätä mä en sano tuntien jotain naurettavaa rotukateutta tai syyllisyyttä, vaan historiallisena faktana. Blues on ihmiskunnan musiikkia, ja se kulkee kaikissa muodoissa meidän mukana. Meillä se näkyy kai sitten lähinnä mollivoittoisena musiikkina.

No, alkaa pakomatka, joka on täynnä kaikkia pieniä hauskoja Johnson viittauksia, ja toimii samalla henkisenä kasvutarinana röyhkeälle kaupunkilaispojalle, aivan kuten odottaa saattoi. Se mikä sitten oikeasti hämmentää, on loppu. Ainiin, ja olihan siinä välissä tyttökin, joka tietysti jätti, ja siitä syntyi sitten legendaarinen biisi, kun ei sitä Robinkaan viimeistä kappaletta kuulema ollut olemassa, vaan se piti tehdä itse. Loppu. Vanha harpisti pääsee risteykseen, jossa aikanaan myi sielunsa saatanalle, ja siellähän se on nuoria poikia vokottelemassa, kun sankarin blues houkuttelee sen paikalle. Vanha harpisti tahtoo purkaa sopimuksen, ja Saatana sanoo että olis tuolla yksi kitaristi joka myi sielunsa mulla pari vuotta sitten, lähetääks bätlää? Nuori bluesmiehemme vastaa että joo, ja nyt, lukekaa tarkkaan. Ollaan klubilla, jossa Steve Vai soittaa kitaralla jotain hevisooloja, ja lopettaa, jolloin mustat miehet alkaa laulaa a capellaa, ja sankari nousee lavalle kitaransa kanssa. Se bätlää STEVE VAIn kanssa. STEVE-VITUN-VAI. Mä olen niin hämmentynyt, etten tiedä mitä mieltä siitä pitäisi olla. Miten sä edes tuomaroit kilpailua blues slidesoolojen, ja heviliruttelun välillä!? No, lopulta tietysti vedetään mukaan sitä klassisen kitaran osaamista, ja Steve Vai menettää itseluottamuksensa, ryssii pari sooloa ja lähtee vittuun. Saatana repii sopimuksen ja harpisti tahtoo lentää Chicagoon. Siis tuo elokuvan loppu.. Se toi käänteen joka kyllä VARMASTI muutti koko leffan luonteen, ilmapiirin ja miljöön kerrasta ruraalista ja ajattomasta 80-luvun lopun komediaksi. Mä en vielä tiedä, oliko se paskaa, vai neroutta.

Musiikki oli tuota loppua lukuunottamatta hyvää, kitarat ja harppu soi joka välissä, että kyllähän sitä siltä kantilta ihan mielellään katsoi. Samoja biisejä olen muutenkin kuunnellut tämän päivän. Sitten lueskelin tuota John Lee Hookerin kokoelman sisälehdestä, että hän käytti yleensä perusvirettä, joka kitaralla on E-A-D-G-H-E, ja avointa Ata. Siinä vaiheessa mua alkoi kiinnostaa. Mitä vitun avointa Ata? Olen mä kuullut puhuttavan kaikenlaisista eri virityksistä, mutta aina olen sivuuttanut ne sillä, että ne on vaan eri nimiä niille virityksille, joita mäkin olen käyttänyt. Menin wikipediaan selvittämään asiaa, ja mun tajuntani ihan oikeasti, konkreettisesti laajentui. Mun käsitys maailmasta on ollut se, että kalat ui, linnut lentää, lehmät ei, siat röhkii, ja kitarat ovat vireessä, joka pääsääntöisesti on tuo EADGHE, jota voidaan laskea vaikka kuinka monella sävelaskelella, tai sitä voidaan dropata laskemalla matalinta kieltä vielä sävelaskel alaspäin. Olen myös oppinut, että punkkarit ei tykkää jos hevarit tekee näin. ValiVali, ite soitatte punkkia.

Nyt opin, että kitarat voi virittää ainaisen epävireisen mollin sijaan myös duuriin, ja nämä on avovirityksiä. Mulla sattui olemaan nauhoituskoneessa valmiina avoin A, joten laitoin kitarani sitten siihen. Tämä avasi mulle kitaran soitossa täysin uuden maailman. Mun kitara ei enää itke tuoppiinsa. Se on iloinen. Kun töytäisin sitä vahingossa toisella kitaralla, se helähti vireisesti, ikään kuin sanoen "Ei se mitään. Sattuuhan noita. Mä soin muuten duurissa." Se oli myös hämmentävää, mikä siis taitaa tehdä tästä virallisesti yhden hämmentävimmistä sunnuntaista hetkeen.

Toki nämä saattavat tuntua itsestäänselvyyksiltä musiikin teoria opiskelleista, itseasiassa fiilis taitaa olla sama, kuin mulla Julma-Henrin psykoanalyysilevyn jälkeen, että tuntuu lähinnä siltä, että amis saarnaa yläasteelaisille lukion psykologian kakkoskurssia jazzin päälle. Loput teistä ei ymmärrä kitaroista sitäkään vähää, ja mun vaahtoaminen tuntuu turhalta, mutta siis toivottavasti jossain napsahtaa yhdellä päässä nyt, jos joku sattuisi olemaan vaikka soittamisessa samalla tasolla kuin minä, niin olisi edes jotakin annettavaa jolle kulle.

Normaalisti en ehkä kauheasti linkittele juttuja, mutta nyt on pakko. Koska teille jotka mietitte, että miltä mun pään sisällä näyttää ja kuulostaa, niin se on täsmälleen tätä:


Tuossa on normipäivä Jere Kilpisen päässä, ja tuo on juurikin sitä, mitä mä tahtoisin joskus Cut To Fitin kanssa saada audiovisuaalisesti aikaan, tuo fiilis. Toivottavasti joskus onnistutaan. Tuleeko teillä muuten koskaan väsyneenä kirjoittaessa tunnetta siitä, että olette painovoimaton, ja pyöritte vertikaalisesti ympäri? Mulle tulee aika usein, en vaan koskaan muista sitä ennen kuin oikeasti tunnen näin. Silmät sanovat, että olet paikallasi, mutta tajunta sanoo että pyörit ilmassa ja kohta olet pää alaspäin. Se pistää miettimään, että kumpi on oikeassa? Onko tajuntasi löytänyt avaruus-aika-keskeisestä todellisuudestamme niin sanotun reiän, joka pystyisi kumoamaan kaikki meidän teoriamme siitä mikä on totta ja mikä ei, jos pystyisin todistamaan jollakin tavalla, että se mitä tunnen nyt, menee helposti ohi siitä minkä näen? Tämä pyöriminen tuntuu hitaalta, luonnolliselta liikkeeltä. Rauhoittavalta oikeastaan. Taitaa olla korkea aika miettiä tuota nukkumispuolta.

Yksinäisyys.

Yksinäisyys on kuin Kerberos, joka ei pääse sopuun siitä, onko sen mielestä ihan vitun hyvä, vai ihan vitun huono juttu, että sillä on kolme päätä. Toisaalta se voi syödä ihan helvetin paljon, mutta aina on olemassa valinnan vaikeus, että millä päällä söisi. Demokraattisesti olisi oikein syödä aina vuorotellen jokaisella päällä, mutta kun jokaiseen on oletettavasti läntätty omat aivot, jotka mahdollistavat ne motoriset toiminnot, joita syöminen edellyttää, niin luultavasti ne myös tahtovat aina syödä itse kaiken. Niinpä saa jatkuvasti taistella kahden muun mielipiteen kanssa siitä, mitä oikein pitäisi tehdä.

Yksinäisyyden kanssa on aivan sama homma. Toisaalta mä nautin yksinäisyydestä enemmän, kuin ihmisten seurasta, koska suurin osa teistä muista on ihan vitun tylsiä. Teidän jutut pyörii pilluissa ja viinassa, ja jos ei harrasta kumpaakaan, niin niiden kuuntelu ON ihan vitun TYLSÄÄ. Niiden kuuntelu on itseasiassa tylsää vaikka harrastaisi molempia, sillä olen huomannut teidän kuuntelevan toisianne vain kohteliaisuudesta, jotta pääsisitte kertomaan oman tarinanne. Mä tykkään ihmisistä, joiden kanssa voin keskustella jostain vähän fiksummasta. Niin ja spurgujen tarinat, ne on ihan eri kaliiberia kuin teidän viikonloppuputkenne, kun joku on ryypännyt perheensä, duuninsa ja kotinsa, niin sillä alkaa olla jo vähän näkemystäkin kännissä olemiseen. Enemmän kuin jollain joka vähän on on kännissä ja sitten tulee retostelemaan miten oltiin niin vitun "wased." Toki on myös hauskoja kännitarinoita, mielestäni yksi parhaita on edelleen se, miten nimeltämainitsematon ystäväni tyhjensi pikkujouluissa minibaarin ja kun luuli illan olevan ohi tulemalla meille yöksi, vielä kusi mun olkkarin lattialle. Ihan legendaarista, mutta tällaiset jutut ovat hyvin harvassa.

Yksinäisyys ei ole negatiivista, mutta yksin jääminen on sen negativiisempi puoli. Kun riittävän kauan välttelet muita ihmisiä, ne välttelee sua. Vaikka tahdon olla yksin suuren osan ajasta, en tahdo jäädä yksin. Musiikki on mulle helpoimpia tapoja sosialisoida ympärillä olevien ihmisten kanssa, koska soittaminen on aina jonkinlaista keskustelua. Toinen soittaa soinnun, johon vastaat omalla vinksahtaneella melodiatajullasi, tai tajuttomuudellasi jotenkin järkevästi. Siksi mä kyselen kavereita aina soittamaan mun kanssa. Yksin huomaan jääneeni silloin, kun yksikään ihminen messengerissä ei vastaa mulle, tai kertoo lopettaneensa soittamisen. Huomaan olevani siinä kriittisessä iässä, jossa kaverit alkavat tehdä päätöksiä tulevaisuudestaan ja jatkaa eteen päin, soittaminen oli sitä hullua ja hulvatonta nuoruutta ja nyt on aika aikuistua. Tavallaan on lohdullista tajuta, etten mä kuulu siihen porukkaan, enkä tule koskaan aikuistumaan, mutta surullista se on mun mielestä siksi, että nämä muut ajattelee elämän jonkinlaisena turhana vaiheiluna, jossa siirrytään eteenpäin ja jätetään tietty osuus taakse.

Tämä tarkoittaa sitä, että monet soittajat, joilla olisi paljonkin annettavaa, lopettavat soittamisen ja menevät kouluun tai töihin. Aikuistuvat. Taipuvat. Mä en jotenkin osaisi antaa periksi sillä tavalla. Mä voisin oikeastaan alkaa vaikka hakea työkyvyttömyys eläkettä, koska tiedän etten mä mitään uraa tule itselleni tekemään. Hyvä jos tulen hengissä pysymään tulottomuudellani kauhean montaa vuotta. Mutta mä elän elämää jota tahdon elää, ja jokainen päivä on unelmaa, joka oikeastaan yllätti mut, koska en mä muksuna tällaisesta haaveillut. Mä en haaveillut mistään. Mä istuin hiljaa nurkassa ja odotin kuolemaa. Nyt musta tuntuu että mä olen edes jotenkin vapaa. Koska huijaan itseäni, mä uskottelen itselleni nyt, etten mä kuole koskaan, koska se on ainoa tapa säilyttää järki. Tiedän, että kun vanhenen, tämä maailma muuttuu mulle vain vaikeammaksi ja vaikeammaksi, mutta se saa nyt odottaa. Nyt nautin niistä hetkistä, jotka saan olla yksin, ja niistä hetkistä, jotka saan viettää vähien ystävien kanssa. Mä nautin myös kirjoittamisesta aivan uudella tavalla. Musta tuntuu että mä olen vapaampi kuin vuosiin.

"Luomisen" tuska.

Mulla on ollut todella luova kausi viimeisen kuukauden ajan. Siksi, kun minkäänlaista blokkia tulee, se vituttaa enemmän, kuin seitsemän maailmankaikkeuden imaisevaa supernovaa mahdollisesti voisi. No, olen mä tänäänkin opetellut taas sohlaamaan hiilillä, mutta ei sitä lasketa, kun musiikkijutut menee päin vittua. Tai eivät ne päin vittua mene, mutta eivät suju niin helposti kun pitäisi. Toisaalta siinä koko paskan kertakaikkinen ydin on, ettei se saa olla liian helppoa ja mukavaa. En mä siitä jaksa enempää ruikuttaa, mä olen niin onnekas, etten sitä aina käsitäkään näiden mun touhujen kanssa. Siltikin, kun ajattelee että tähän päästiin vain kuudentoista vuoden paniikkihäiriöillä, pelkotiloilla ja vihalla, tuntuu että koko lapsuus meni vähän ohi ja hukkaan. Kuoleman pelko on olemassa yhä, ja tulee luultavasti aina olemaankin se voima, joka mua ajaa eteenpäin tekemään asioita. Mä en tahdo että kaikki tuntee mut, mä tahdon että kaikki tuntee mitä mä tunnen ja ajattelen. Mä olen vain yksi, ohi kiitävä ihminen muiden joukossa, kahdeksankymmenen vuoden päästä olen luultavasti ollut kuolleena jo sen verran aikaa, että mun muisto alkaa häipyä läheisimpienkin ihmisten mielistä, vaikka mä en haluaisi sitä. Mä tahtoisin olla olemassa aina, vaikuttaa ympärilläni oleviin ihmisiin, haastaa niitä ajattelemaan ja käyttämään aivojaan, tekemään asioita. Jos yksikin muksu perustaa mun innoittamana bändin tai alkaa kirjoittaa tai piirtää, se on jo voitto. Mä en silti tahtoisi sen jäävän siihen. En mä haluaisi mikään vitun John Lennonkaan olla.

Ylipäätään mä en tajua ihmisiä, jotka tahtovat olla kuten esikuvansa. Näyttää ja kuulostaa samalta, pukeutua samalla tavalla, olla se ihminen. Se tuntuu niin vieraalta. Maailmassa on jo loistava Peter Dolving, maailmassa on loistava Henry Rollins ja maailmassa oli loistava Kurt Cobain. Kukaan ei pystyisi tekemään asioita täydellisemmin, kuin he ovat tehneet. Mä tahdon olla oma itseni, tehdä omat juttuni ja tulla muistetuksi niistä. Mä tahdon myös tehdä kaikkea, koska mä tahdon oppia uutta ja kokeilla omia taitojani ja rajojani biisin tekijänä. Tämä tarkoittaa myös sitä, että mä tulen tekemään paskaa, mutta mä hyväksyn ne osana oppimisprosessia, joka tulee jatkumaan niin kauan kuin mun annetaan elää. Mä pyrin oppimaan vanhasta, siirtämään siihen oman ääneni, ja antamaan sen eteen päin muille. Koska musiikki on kaikkien yhteistä. Mä en jaksa ruikuttaa piratismista, koska sillä tavalla musiikki leviää. Ei se maksanut mitään vielä sata vuotta sittenkään, ennen kuin keksittiin ääniteteollisuus, ja äänitteiden kustantaminen alkoi syödä rahaa. Sitä ennen musiikki oli kaikkien ilmaista, yhteistä omaisuutta. Kaipa keikkapaikoilla oli sisäänpääsymaksuja, mutta samalla tavalla blues-jätkätkin huorasivat rahasta ja ruoasta.

Elämä on liian lyhyt rahan perässä juoksemiseen. Sitä ei kuitenkaan kerkeä saada niin paljon, että olisi tyytyväinen. Tai itseasiassa mulla sitä on aina liikaa, tai ei yhtään. Mulle jäi vuokran ja yhden puhelinlaskun jälkeen käteen 50 euroa, ja tänäänkin ostin hiiliä, paperia ja yhden tussin. Kuinka käytännöllistä on, että tuhlaan 12 euroa ruokarahastani tarpeettomaan paskaan? Ei kovin, ja se kertoo mielestäni musta aika paljon ihmisenä. Mä olen mieluummin syömättä hetken, jos sen varjolla saa tehdä jotain siistiä. Ja kyllä piirtäminen ja sotkeminen on mulle mielekästä puuhaa aina. Mieluummin sotken kuin syön. Mieluummin kirjoitan kuin syön. Mieluummin soitan kitaraa kuin syön.

Tällaisen sain tuhrattua noilla hiilillä tänään, visiot eivät tämän vitutuksen myötä mitään ihan kamalan kepeitä ole..

Supafishöl wööööld

Parin viime päivän, no oikeastaan muutaman viime vuoden, ajan mua on vituttanut suuresti tämän maailman ja sen ihmisten käsittämätön pinnallisuus. Ennen kaikkea kaikkien kaupunkilaisten egotietoinen kaupungilla pönöttäminen, "edustaminen" ja itsensä "promotointi". Käytännössä siis vaan sitä, että pennut ja vähän vanhemmat pennut koittavat ryypätä ja olla mahdollisimman näkyviä mahdollisimman näkyvillä paikoilla. Sama pätee niin oikeassa elämässä, kuin internetissäkin. Facebook sattui ilmestymään maailmalla juuri sopivaan aikaan, kun pinnallisuus ja oman elämän hetkellinen supertähteys käsitettävinä asioina alkoivat hahmottua ihmismielissä jonkunlaisiksi hyveiksi sen sijaan, että näitä narsistisia idiootteja hakattaisiin haloilla ja kengillä niin kuin ennen vanhaan. Siihen vanhaan hyvään aikaan, jota minäkään en ole elänyt päivääkään. Tiedän siis, että pinnallisuutta on ollut aina, mutta nyt meillä on ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa välineet oman tyhmyytemme täydelliseen ilmiantamiseen.

Mä olen sitä mieltä, että ihmiskunta on nyt löytänyt peilin ja jäänyt hämmentyneen ihastuneena tuijottelemaan omia kasvojaan sen heijastavasta pinnasta. Jos katseen saisi hetkeksikään irroitettua omista, lumoavan kauniista silmistään, saattaisi olan takana näkyä Ilmestyskirjan pedot ja Mayojen ikivanhat kuolemanjumalat, mutta eihän sellaisia tarvitse miettiä. Oma itse on kaikkein tärkein. Tämä olisi minulle aivan helvetin okei, mikäli kyseessä olisi edes ihmiset, jotka haluavat kehittää itseään ja ymmärrystään, haastaa itseään ja viedä maailmaa eteenpäin. Asia vain tuntuu olevan ennemminkin päin vastoin, ja meidän sukupolvemme on jäänyt makaamaan paikalleen, kun pitäisi taistella. Passiiviset, aivokuolleet idiootit laittavat itsestään kuvia internetiin ja lyhentävät kaikki lauseet maksimissaan kolmikirjaimisiksi. Tässä on mielestäni havaittavissa jotain Orwelliaanista, 1984ssä kun merkittävässä osuudessa kun oli juurikin kielen korjaaminen. Kieli on meille aivan helvetin tärkeä asia, koska siihen on sidottu meidän ajattelumme lähes täydellisesti. Tämän huomaa etenkin migreenikohtausten aikana, jos kieli puutuu: yhtäkkiä kaivattua sanaa ei ole vain olemassa, ja se pitää ikään kuin rakentaa uudelleen, sana kerrallaan. Orwell totesi kirjassa erään sivuhenkilön suulla, että kun hallitaan kieltä, hallitaan ihmisiä. Jos kielen ilmaisut vähenevät, ajan myötä myös kyseiseen ilmaisuun tarvittava ajatus surkastuu ja kuolee pois. Siksi värähdän aina hieman, kun muksut keskustelevat oikeassa elämässä lolleilla ja stfuilla. Se ei ole askel parempaan, ja vaikka se nyt vaikuttaisi pieneltä asialta, se tulee kyllä kasvamaan.

Ne, jotka tuntevat minut yhtään paremmin, tietävät myös mitä mieltä olen Facebookista. Se on meidän oikean ihmisten välisen kommunikaatiomme kuoleman alkusoiton ensimmäiset tahdit. Kun ajatellaan hetki (teillä kaikilla on syntymälahjana loistavat, hienot, toimivat aivot. Käytetäänpä niitä hetki. Se ei vaadi erillisiä käynnistysprosesseja, ne ovat jo päällä jos olet kykenevä lukemaan tekstiä näinkään pitkälle) ihmisten välistä vuorovaikutusta nyt, ja vaikka reilu viisitoista vuotta sitten, niin ero on aivan huimaava. Ensimmäisiä kännyköitä tuli kotiin, eikä ollut niin riippuvainen enää paikasta, jos tahtoi soittaa jollekulle, tai oli hädässä. Valtava mullistus, ja loistava keksintö, etenkin jälkimmäisen aspektin kannalta. Keskustelut olivat kuitenkin lyhyitä, koska kaikki pelkäsivät laitteen syövän heidän sielunsa, tai ainakin antamalla heille syövän jollakin mystisellä radioaktiivisella säteilyllä. Lisäksi se soittaminen ei ollut kauhean halpaa ja kuuluvuuskaan ei kattanut muistaakseni ihan kauhean isoja alueita. Tänäpäivänä lähes kaikki ihmisten välinen kommunikointi on virtuaalista. Se on nopeaa ja vaivatonta, kuten jokainen operaattori muistaa aina mainita, mutta se on myös liian helppoa ja itseään kuristavaa touhua.

Yleensä, kun sanon että se on kommunikaation kuolema, ihmiset nousevat vastarintaan siitä, miten siellä sosialisoidaan paljon kavereitten kanssa, kommentoidaan toisten päivityksiä ja löydetään vanhoja ystäviä. Ensinnäkin, Facebookin käsitys ystävyydestä on täysin vääristynyt, koska tiedän jokaisella olevan listallaan niitä ihmisiä, joiden ystäväkutsuja eivät ole halunneet tyrmätä, koska se tuntuu jo ajatuksena niin brutaalilta sanoa jollekin "EI, MINÄ EN TAHDO OLLA SINUN YSTÄVÄSI!" ja toisaalta myös ihmisiä, joita tuskin edes tuntevat. Ystävinä. Se on vahva sana. Minulla on helvetin vähän ystäviä, ja mä olen siitä onnellinen. Veikkaisin niitä olevan alle 30. Melkein voi laskea sukulaisetkin jo tuohon. Ystävä on sellainen ihminen, jota mä voisin kuvitella vielä neljänkymmenen vuoden päästäkin katsovani ilman, että mun tekee mieli puukottaa sitä naamaan ja repiä siltä suolikaappi kynsillä auki. Niitä ei ole montaa, mutta ne on oikeita ystäviä.

Toisekseen, Facebookin sosialisointi ei ole kommunikaatiota. Se on pääasiassa tarpeetonta nollainformaatiota, jossa minkäänlainen tieto ja ymmärrys ja oppiminen ei välity, vaan jauhetaan jotakin aivan tarpeetonta paskaa siitä, mikä drinkki kaverisi olisi. HYÖDYTTÖMINTÄ PASKAA IKINÄ. Lisäksi, koko Facebook haiskahtaa mun nenään pikkaisen liian foliohattujen jutulta. On nimittäin aika "jännä" juttu, että perustettiin yht'äkkiä tällainen maailmanlaajuinen rekisteri, jonne kaikki laittavat vapaaehtoisesti kaikki tiedot itsestään ja tekemisistään. Näistä ei tarvitse kuin jonkun maksaa riittävästi, ja ne tiedot on aivan vitun varmasti väärinkäyttäjien ulottuvilla. Siksikin mä vierastan koko paskaa, se haisee liian fiksatulle. Minulle saa nauraa jos olen väärässä, myönnän sen sitten kyllä, mutta ei hypitä liian aikaisin. Ihmisten manipulointi on nimittäin kaikkein helpointa niin, että annetaan vähän makua täydellisestä vapaudesta jonkin asian suhteen, sitten rajoitetaan vähän, ja sanotaan että jos teet niin ja näin, saat lisää vapautta. Ihminen on niin mukavuuden haluinen, että pyrkii siihen "täydellisen vapauden" tilaan, joka todellisuudessa on vain erilaista vankeutta.

Toisten päivitysten kommentointi.. Olkaa rehellisiä itsellenne. Facebook on pääasiassa oman elämän etusivu, johon pitää pakonomaisesti keksiä jotain vitun hauskaa, jotta erottuisi joukosta. Tästä syystä meillä on maa täynnä kaiken maailman "bloggareita", näitä tuli selattua etenkin kun aloin tänne kirjoittaa taas enemmän, jotka jauhavat vitusti paskaa ilman mitään sisältöä. Mä en tahdo nostaa itseäni minkäänlaiseen eliittiin, koska mä en sellaiseen kuulu. Mä vaan tahdon lukea OIKEITA AJATUKSIA joskus muustakin päästä, kuin omastani. Alkaa olla jo ihan vitun sama vaikka se olisi uusnatsi homoneekerien vihaaja, mä tahdon vain lukea ajatuksia, enkä mitään turhaa paskaa siitä miten kaverit on teille rakkaita ja olitte taas dokaamassa jossain ja oli sellanen meno että kalpenee muiden menot. Facebook kilpailuttaa teitä kaikessa, mutta ehkä huomaamattomimmin juurikin siinä teidän omalla etusivulla.

Vanhojen kavereitten löytämisestä mulla ei ole mitään pahaa sanottavaa, mutta ei sekään aina ole ihan sitä mitä kuvittelee, etenkin kun saa vain kuulla että puolet niistä ovat tappaneet itsensä ja loput ovat vaipuneet johonkin pieneen turvalliseen suppressioon. Yksi mitä vihaan myös on se, että kysyn joltakin että mitä kuuluu, ja vastaukseksi tulee "kato äfbeestä". Siinä vaiheessä minä räjähdän.

Mä olen tällä hetkellä aika turhautunut maailmaan ja etenkin ihmisiin ympärilläni. Tämän pari kuukautta, jonka mä olen viettänyt ilman telkkaria ja töitä ja muita "normaalin" elämän perustarpeita, mä olen ollut onnellisempi kuin pitkään aikaan. Toisaalta myös siksi, että olen ollut muiden ihmisten kanssa tekemisissä mahdollisimman vähän. Se on varmasti ollut helvetin suuressa osassa tässä. Mä istun kotona ja kuuntelen levyjä ja soitan musiikkia, olen irti teidän pseudokiireellisestä maailmastanne, jossa on kiire istumaan ja pakko jaksaa päivä selvinpäin että voi olla yön sekaisin. Jos teidän valtionne ei pitäisi huolta siitä, etten varmasti saa asua ja syödä ilmaiseksi, en varmasti nyhtäisi rahaa siltä valtiolta. Jos saisin asua rauhassa vallatussa talossa ja syödä teidän roskianne, varmasti tekisin niin, koska mulla ei ole sille mitään estettä. Mä en myöskään ole hippi, joka koittaa parantaa maailmaa lähinnä vetämällä itse huumeita niin paljon kuin hedonistinen napa vetää, ja miettii sitten, mitä voisi huomenna tehdä. Niin siis että saisi lisää huumeita, ei parantaakseen maailmaa. Mä olen yksi täpärästi elinikäisen psykoosin välttänyt (tai vitustako minä sen tiedän jos se joskus takaisin laskeutuu, nyt sen varjo ei minun elämääni peitä) idiootti (sanan klassisessa merkityksessä. Ja vähän siinä uudemmassakin), joka olisi valmis tappamaan kusipäitä tehdäkseen maailmasta paremman paikan, koska ennaltaehkäisevä väkivalta on utilitaristisesti oikein.

"We're not hippies, We're slippies. Like the Manson Family."
-Superjoint Ritual, Dress Like A Target-

Kuunnelkaa Steve Von Tillin Grave Is A Grim Horse. Hieno mies, hieno biisi. Piis.

Huuto.

Huutaminen on on yksi vanhimpia, yksinkertaisimpia ja varmasti myös tehokkaimpia terapiamuotoja, joita ihmiskunta on yllättävän pitkän historiansa aikana onnistunut kehittämään. Tai enpä usko, että sitä edes ihmiset keksivät, vaan se on kulkenut meillä siitä asti kun meidät on voinut laskea kädellisten lahkoon kuuluviksi. Tai oikeastaan olen aivan varma, että jos jotain planktonia alettaisiin tutkia tarkemmin, selviäisi että sekin vain alitajuisesti huutaa ihan koko ajan. Planktonilla tosin on syytäkin huutaa, se on ravintoketjun alapäässä ja kaikki syö sitä. Meidän ihmisten ei muka tarvitse huutaa, meille on uskoteltu että meillä on kaikki helvetin hyvin. Olemme ravintoketjun huipulla, meillä on 1,2 lasta ja koira ja telkkari, emme tarvitse muuta! Se riittää tekemään meistä kaikista tyytyväisiä koko kahdeksaksikymmeneksi vuodeksi, jonka elämme. Ei se pitkä matka ole, pidä ne tunteet sisällä vielä pari vuosikymmentä ja sitten helpottaa.

Ihmisen täytyy saada ilmaista itseään, tunteitaan ja ajatuksiaan vapaasti ja rajoittamatta. Sen pitäisi olla ihmisoikeus, mutta se tietäisi sitä, että täällä kulkee työmaailmassa vain 5 miljoonaa ihmisvaginaa itkemässä ja avautumassa, eikä sellainen ole millään tavoin tehokasta työvoimaa. Mun täytyy nostaa virtuaalihattua, koska mä en pysty/kykene/voi tehdä töitä, jos en tiedä että se loppuu kohta. Mä nautin elämästäni liikaa, jotta tahtoisin antaa sitä muille. Ja jos siitä täytyy antaa jotakin niinkin turhan asian, kuin tämän maan hallintoelimistön ylläpitämiseen, en tee sitä ilman helvetillistä huutoa ja potkimista. En. Edward Munch teki nerokkaan vedon tallentaessaan oman huutonsa ikuisiksi ajoiksi ihmisten verkkokalvoille korvien sijaan, sillä sitä ei todellakaan voi paeta. Mä pelkäsin sitä kuvaa pienenä, koska se on niin vahva. Mä pelkäsin myös Tom Waitsia pienenä, koska suurennuslasin läpi sen suu näytti tosi isolta. Sekin huutaa paljon. Siksi mun on helppo samastua ja käsittää sitä musiikkia, koska se on juuri sitä vapaata ilmaisua, johon mäkin pyrin. Huutoa on viime vuosikymmenillä alettu käyttää myös oikeasti laulamiseen, mikä on sinänsä hassua, koska alkujaan epämusikaalinen, epävireinen ja sopimaton örinä on tänä päivänä muuttunut tietynlaiseksi itsestäänselvyydeksi, ja sen myös kuulee. On laulajia, jotka vaan örisevät, koska se jollakin tavalla kuuluu muka musiikkiin ja siihen koko juttuun, koska muutkin tekevät. Nämä ovat niitä kavereita, jotka matkivat muita. Sitten on se yksi prosentti, johon minä sanon kuuluvani, (en koska tahdon olla jonkinlainen elitisti, vaan koska tiedän tekeväni niin) joka huutaa koska on PAKKO huutaa. Se pakko lähtee vain ja ainoastaan itsestä, omasta nupista ja omasta turhautumisesta siihen, kun näkee miten laiva ajaa karille ja kaikki vaan tuijottavat kiviä sen sijaan että kukaan alkaisi kääntää laivaa tai irrottaa pelastusveneitä, saatika edes pukea pelastusliiviä. Sehän näyttääkin niin tyhmältä.

Huutaminen ei ole yksinkertaista, tai helppoa. Siksi monet koittavat opetella sitä kuulostaakseen mahdollisimman vakuuttavalta, koska se sanottava puuttuu. Kaikki lähtee kuitenkin aina sanoista. Ihan poikkeuksetta. Siksi mä en koe kauhean mielekkäänä musiikkia, jossa öristään kun on niin pimeä talviyö ja karhut talviuntaan laiminlyö ja pääty koskaan ei karhun työ, ja ties mitä turhaa paskaa. Dolvingin Peter juuri The Hauntedin The Dead Eyen nauhoitusdokumentissa kiteytti koko asian yksinkertaisen fundamentalistiseen toteamukseen: "why to shout if you have nothing to shout about.." Ei ehkä mikään vuosituhannen mediaseksikkäin toteamus, mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan täysin validi ohjenuora. Vaikka mä tykkään kuunnella muittenkin huutamista, mä tykkään myös lukea niiden sanoja. Se on aina näin.

Huutaessa sun kehossa tapahtuu asioita. Adrenaliini virtaa jo siksi että sä seisot siinä ihmisten edessä tyhmän näköisenä suu auki ja silmät kiinni, ja sä tiedostat sitä, osittain. Toinen osa onkin sitten se, että sä et voi keskittyä mihinkään muuhun, koska se huutaminen kuluttaa sun energiaa aika vitusti. Se on kuin jotain loitsun manaamista, ja siinä vaipuu tietynlaiseen transsiin, hiljaisuuteen oman pään sisällä, kun raivoaa kuin mielipuolinen koira matkalaukussa. Mulla harvemmin on mitään hajua siitä, mitä ympärillä tapahtuu, tai ainakaan en muista kauheasti jälkeenpäin. Ajattelin, että nauhoittaessa se olisi jotenkin erilaista, mutta eilen kun mä huusin ensimmäiset kolme lausetta lämmittelynä, tajusin ettei se ole. Mä olin rauhaton ja hyperaktiivinen koko ajan, hetkeäkään ei voinut olla hyppimättä ja riehumatta ja tekemättä jotain tyhmää. Se saattoi näyttää ihan vähän vammaiselta touhulta. Se pointti onkin siinä, että mä en välitä miltä se näyttää. Mä annan mennä. Tässä egokeskeisten, narsististen ihmisten kaupungissa mä olen onnellinen siitä, että olen säilyttänyt niin ison osan maalaisuuttani. Mä en mieti ulkonäköasioita, ellei ole ihan pakko. Silloinkin hyvin vähän. Se on myös yksi syy huutaa. Ympärillä olevien ihmisten turhamaisuus ja naivius. Siitä saa hyvin monta biisiä tehtyä, jos tahtoo.

Mä olen kyllästynyt katselemaan ja kuuntelemaan sellaista suoritusörinää. Myös laulajat, joista näkee keikalla, että ne ovat bändissä vain päästäkseen pillun päälle, tuntuvat jotenkin halventavilta, kun itse painat aina hampaat niin kireällä että vähemmästäkin naksuu päässä. Huuto on mulle hyvin primitiivinen reaktio siihen, etten mä voi ottaa kiveä ja hakata hengiltä ihmisiä, jotka aiheuttavat minussa mielihaluja kyseisen kaltaisiin tekoihin. Se on mulle evoluution jäänne, alkukantaisen energian kanavointia. Uskon, että tuo korkea ylä-ääni ylipäätään miellyttää mun korvaa siksi, etten ole ehkä ihan niin kaukana apinoista, kuin te kaikki muut. Olen jälkeenjäänyt, mutta noin viisi- kuusi vuosituhatta jälkeen jäänyt. Korkeasta rekisteristä tulevat äänet menee mun aivojen prosessointilistalla kaiken muun ohi, ikäänkuin kiireellisempänä informaationa, jonka toimittaminen ei voi viivästyä, koska se tuo jotain tärkeää. Metsästäjä-keräilijälle se tarkoittaa leijonaa tai jotain muuta vaaraa. Meille kuluttaja-keräilijöille se toivottavasti tarkoittaa sitä, että Babylon palaa, ja nyt on aika korkea aika tehdä jotain. Mitä tahansa.