maanantai 1. marraskuuta 2010

Huuto.

Huutaminen on on yksi vanhimpia, yksinkertaisimpia ja varmasti myös tehokkaimpia terapiamuotoja, joita ihmiskunta on yllättävän pitkän historiansa aikana onnistunut kehittämään. Tai enpä usko, että sitä edes ihmiset keksivät, vaan se on kulkenut meillä siitä asti kun meidät on voinut laskea kädellisten lahkoon kuuluviksi. Tai oikeastaan olen aivan varma, että jos jotain planktonia alettaisiin tutkia tarkemmin, selviäisi että sekin vain alitajuisesti huutaa ihan koko ajan. Planktonilla tosin on syytäkin huutaa, se on ravintoketjun alapäässä ja kaikki syö sitä. Meidän ihmisten ei muka tarvitse huutaa, meille on uskoteltu että meillä on kaikki helvetin hyvin. Olemme ravintoketjun huipulla, meillä on 1,2 lasta ja koira ja telkkari, emme tarvitse muuta! Se riittää tekemään meistä kaikista tyytyväisiä koko kahdeksaksikymmeneksi vuodeksi, jonka elämme. Ei se pitkä matka ole, pidä ne tunteet sisällä vielä pari vuosikymmentä ja sitten helpottaa.

Ihmisen täytyy saada ilmaista itseään, tunteitaan ja ajatuksiaan vapaasti ja rajoittamatta. Sen pitäisi olla ihmisoikeus, mutta se tietäisi sitä, että täällä kulkee työmaailmassa vain 5 miljoonaa ihmisvaginaa itkemässä ja avautumassa, eikä sellainen ole millään tavoin tehokasta työvoimaa. Mun täytyy nostaa virtuaalihattua, koska mä en pysty/kykene/voi tehdä töitä, jos en tiedä että se loppuu kohta. Mä nautin elämästäni liikaa, jotta tahtoisin antaa sitä muille. Ja jos siitä täytyy antaa jotakin niinkin turhan asian, kuin tämän maan hallintoelimistön ylläpitämiseen, en tee sitä ilman helvetillistä huutoa ja potkimista. En. Edward Munch teki nerokkaan vedon tallentaessaan oman huutonsa ikuisiksi ajoiksi ihmisten verkkokalvoille korvien sijaan, sillä sitä ei todellakaan voi paeta. Mä pelkäsin sitä kuvaa pienenä, koska se on niin vahva. Mä pelkäsin myös Tom Waitsia pienenä, koska suurennuslasin läpi sen suu näytti tosi isolta. Sekin huutaa paljon. Siksi mun on helppo samastua ja käsittää sitä musiikkia, koska se on juuri sitä vapaata ilmaisua, johon mäkin pyrin. Huutoa on viime vuosikymmenillä alettu käyttää myös oikeasti laulamiseen, mikä on sinänsä hassua, koska alkujaan epämusikaalinen, epävireinen ja sopimaton örinä on tänä päivänä muuttunut tietynlaiseksi itsestäänselvyydeksi, ja sen myös kuulee. On laulajia, jotka vaan örisevät, koska se jollakin tavalla kuuluu muka musiikkiin ja siihen koko juttuun, koska muutkin tekevät. Nämä ovat niitä kavereita, jotka matkivat muita. Sitten on se yksi prosentti, johon minä sanon kuuluvani, (en koska tahdon olla jonkinlainen elitisti, vaan koska tiedän tekeväni niin) joka huutaa koska on PAKKO huutaa. Se pakko lähtee vain ja ainoastaan itsestä, omasta nupista ja omasta turhautumisesta siihen, kun näkee miten laiva ajaa karille ja kaikki vaan tuijottavat kiviä sen sijaan että kukaan alkaisi kääntää laivaa tai irrottaa pelastusveneitä, saatika edes pukea pelastusliiviä. Sehän näyttääkin niin tyhmältä.

Huutaminen ei ole yksinkertaista, tai helppoa. Siksi monet koittavat opetella sitä kuulostaakseen mahdollisimman vakuuttavalta, koska se sanottava puuttuu. Kaikki lähtee kuitenkin aina sanoista. Ihan poikkeuksetta. Siksi mä en koe kauhean mielekkäänä musiikkia, jossa öristään kun on niin pimeä talviyö ja karhut talviuntaan laiminlyö ja pääty koskaan ei karhun työ, ja ties mitä turhaa paskaa. Dolvingin Peter juuri The Hauntedin The Dead Eyen nauhoitusdokumentissa kiteytti koko asian yksinkertaisen fundamentalistiseen toteamukseen: "why to shout if you have nothing to shout about.." Ei ehkä mikään vuosituhannen mediaseksikkäin toteamus, mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan täysin validi ohjenuora. Vaikka mä tykkään kuunnella muittenkin huutamista, mä tykkään myös lukea niiden sanoja. Se on aina näin.

Huutaessa sun kehossa tapahtuu asioita. Adrenaliini virtaa jo siksi että sä seisot siinä ihmisten edessä tyhmän näköisenä suu auki ja silmät kiinni, ja sä tiedostat sitä, osittain. Toinen osa onkin sitten se, että sä et voi keskittyä mihinkään muuhun, koska se huutaminen kuluttaa sun energiaa aika vitusti. Se on kuin jotain loitsun manaamista, ja siinä vaipuu tietynlaiseen transsiin, hiljaisuuteen oman pään sisällä, kun raivoaa kuin mielipuolinen koira matkalaukussa. Mulla harvemmin on mitään hajua siitä, mitä ympärillä tapahtuu, tai ainakaan en muista kauheasti jälkeenpäin. Ajattelin, että nauhoittaessa se olisi jotenkin erilaista, mutta eilen kun mä huusin ensimmäiset kolme lausetta lämmittelynä, tajusin ettei se ole. Mä olin rauhaton ja hyperaktiivinen koko ajan, hetkeäkään ei voinut olla hyppimättä ja riehumatta ja tekemättä jotain tyhmää. Se saattoi näyttää ihan vähän vammaiselta touhulta. Se pointti onkin siinä, että mä en välitä miltä se näyttää. Mä annan mennä. Tässä egokeskeisten, narsististen ihmisten kaupungissa mä olen onnellinen siitä, että olen säilyttänyt niin ison osan maalaisuuttani. Mä en mieti ulkonäköasioita, ellei ole ihan pakko. Silloinkin hyvin vähän. Se on myös yksi syy huutaa. Ympärillä olevien ihmisten turhamaisuus ja naivius. Siitä saa hyvin monta biisiä tehtyä, jos tahtoo.

Mä olen kyllästynyt katselemaan ja kuuntelemaan sellaista suoritusörinää. Myös laulajat, joista näkee keikalla, että ne ovat bändissä vain päästäkseen pillun päälle, tuntuvat jotenkin halventavilta, kun itse painat aina hampaat niin kireällä että vähemmästäkin naksuu päässä. Huuto on mulle hyvin primitiivinen reaktio siihen, etten mä voi ottaa kiveä ja hakata hengiltä ihmisiä, jotka aiheuttavat minussa mielihaluja kyseisen kaltaisiin tekoihin. Se on mulle evoluution jäänne, alkukantaisen energian kanavointia. Uskon, että tuo korkea ylä-ääni ylipäätään miellyttää mun korvaa siksi, etten ole ehkä ihan niin kaukana apinoista, kuin te kaikki muut. Olen jälkeenjäänyt, mutta noin viisi- kuusi vuosituhatta jälkeen jäänyt. Korkeasta rekisteristä tulevat äänet menee mun aivojen prosessointilistalla kaiken muun ohi, ikäänkuin kiireellisempänä informaationa, jonka toimittaminen ei voi viivästyä, koska se tuo jotain tärkeää. Metsästäjä-keräilijälle se tarkoittaa leijonaa tai jotain muuta vaaraa. Meille kuluttaja-keräilijöille se toivottavasti tarkoittaa sitä, että Babylon palaa, ja nyt on aika korkea aika tehdä jotain. Mitä tahansa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti