Tänään nauhoitettiin levyllinen tuota grindiräiskettä. Oli aika vitun jees, ja nauhoituksiinkin meni ajan kanssa vaan se vajaa 12 tuntia. Nyt kun mä tein tuollaisen pikaisen paskan, sen mitta oli tuollainen 16 minuuttia, kai sitä pitää venytellä, tai sitten nauhoittaa pari biisiä lisää. Pitää katsella miten jaksetaan ämpyillä, aika kuluttava oli tämä päivä ihan tällaisenaankin. Kaipa se kuitenkin pitäisi nähdä vaivaakin kun on muiden rahat pelissä. Tai lähinnä siis kun ei ole omat rahat pelissä. Pitäisi nähdä vaivaa ja kirjoittaa kaikki tiedot kansiin ja sanat koneellekin. Tänä yönä en jaksa. Huomisen hommia. Sanon minä.
Nälkä on aika kova, tekisi mieli katsoa jokin South Park tai Family guy, syödä vähän sipsejä ja mennä nukkumaan. Siinä on tämän päivän ruoka, huomenna voisi sitten tehdä jotain oikeaa syötävää. Tänä yönä homman nimi on Spicy Mexican and some sleep. Aivot vaan lyö tyhjää kun yritän saada jotain aikaan. Musiikki auttaa. Pusciferia on tullut kuunneltua tänään paljon, tai mitä nyt on omalta musiikilta ehtinyt, niin nyt voisi laittaa sitä isoveljeä, Toolia. Ainut progebändi jonka progen mä jaksan suodattaa trippailun kannalta.
Tai no ei ehkä ainut, mutta mun mielestä paras ja pitkäikäisin (siis kuuntelu-sieto-akselilla) progeilubändi. Nautin olostani kun saan korvilleni musiikkia, jota en ymmärrä, se on vähän kuin menisi sellaiseen sensorisen deprivaation saavuttamiseksi tehtyyn vesitankkiin, eroon kaikista aisteista. Eroon kaikesta siitä mitä sä olet ja mitä sun odotetaan olevan, irti maailmasta, mutta silti hyvin tiukasti todellisuudessa kiinni. Ei siis missään nimessä todellisuuspakoa. Ennemmin sellainen tapa hidastaa maailmaa, jotta sitä kerkeää tarkastella pitempään. Jos se olisi filmi, se juoksisi joka dialla kovaa ohi, tämä on kuin saisit oman valopöydän ja diat kotiin, jotta voit etsiä niitä taustalla näkyviä ihmisiä ja asioita, joita et muuten huomaisi. Selkeästi aika mennä nukkumaan. Kohta.
sunnuntai 31. lokakuuta 2010
lauantai 30. lokakuuta 2010
Musiikista, voodoosta, ihmiskunnan velvollisuudesta rotuna.
*Disclaimer: kaikki kappaleet, joista kirjoittaja puhuu, löytyvät joko mainituilta levyiltä, tai osoitteesta www.mikseri.net/j-kill
Pitkästä aikaa kuuntelen Asan Loppuasukas levyä. Se tuo mieleen muutamat sekavat muistot syksyltä 2008, siviilipalvelusaika Lahden historiallisella museolla ja käsittämättömän murskaava, kaiken nielevä varmuus siitä, että maailma loppuu ennen kuin vuosi on kulunut. Jostakin syystä maailmanloppu on sellainen asia, jota mä odotan aina. En välttämättä pelolla, tai no, kyllä, myös pelolla. Mutta myös siksi, että kaiken loppu saa mut kiirehtimään tekemisteni kanssa. Kun ajattelen kaiken loppuvan, mun on pakko luoda. Sitä mukaa kun yksi maailmanloppu ajelehtii ohi, lopettamatta mitään, käännän katseeni seuraavaan ja yritän pitää sen kirkkaana mielessäni. Että kohta maailma loppuu, ala nyt perkele tehdä jotain!
Tavallisimmin tämä tunne tulee syksyllä, ja silloin tulee luotuakin ihan kohtuudella. Tällä kertaa asiaa helpottaa se, että olen oppinut soittamaan ja sitä kautta myös säveltämään, pystyn siis toimimaan ilman muita, vaikka en kaikkea yksin osaakaan tehdä. Pääsen hajulle siitä ideasta, ja saan musiikin kiinni ennen kuin se taas karkaa minun ulottuviltani jonkun muun luo. Uskon tietyllä tapaa Tom Waitsin näkemystä siitä, että musiikin tekeminen on kuin pyyn metsästys, siihen tarvitaan hyvät istumalihakset, tarkkaavaisuutta ja hyvää seuraa. Minun tapauksessa seura on minä itse, koska kukaan muu ei oikein tunnu käsittävän mitä ajan takaa. Esimerkiksi, Kummitusjuna on sellainen biisi, että jos mä olisin sanonut jollekin muulle ohjeistuksena "soita loppuun slide -soolo: sekoa ihan totaalisesti ja kummittele siellä lopussa", olisin saanut jonkun oikea oppisen skaalojen mukaan soitetun, kesyn soolon. Sellaisen, joita ihmiset ajattelevat sooloina tänä päivänä. Mulle soolo on sellainen bluesin alkuaikojen henkinen villi turpajuhla. Jos soitetaan soolo, noustaan kaiken muun soittamisen yläpuolelle, ollaan vaarallisia ja kapinallisia sitä muuta musiikkia kohtaan.
Mä pyrin musiikilla ilmaisemaan itseäni, kirjoittaminen on mulle todella tärkeä osa sitä, samoin kuin laulaminen. Olen vieläkin vähän epävarma omasta laulamisestani, mutta siksi nimenomaan teen sitä nyt mahdollisimman paljon, ja tahdon siitä palautettakin, jotta oppisin tajuamaan, missä mun pitää kehittyä ja mitä pitää opetella. Mothergrinders on yhden miehen kymmenen persoonan yhtye, jokainen soittaa vuorollaan jotain, jokainen pääsee vuorollaan ääneen. Jos tahdon räpätä, voin helvetin hyvin tehdä niin. Jos tahdon tehdä reggaebiisin, teen sellaisen. Pyrin kuitenkin tekemään asiat ikään kuin pieninä levyinä, tietyn mittaisina kokonaisuuksina, joilla on jokin isompi kaari ja merkitys. Ensimmäinen It Takes About Fifteen Minutes To Fly kulki lämpimästä akustisesta grungesta syvälle mielipuolivoodoojameihin, ja täyteen hiljaisuuteen, Rootworks taas akustisesta sähköiseen.
Voodoo on jotenkin mulle sellainen alkuvoimainen juuri, jota tahdon kantaa mukana tässä enemmänkin. Se on mulle se luomisen syvin olemus, kun akustinen kitara soittaa blues-ääniä. Se on jotain, mikä on kulkenut ihmisen mukana Afrikasta joka puolelle maailmaa, ja joka tulee aina olemaan osa meitä, ne samat haikeat, maallisuuteen ja tomuksi tulemiseen sidotut sävelet. Erään blues kokoelman kannessa oli hienosti ilmaistu tämä: The gift of music is to bring people together, to create not only a shared identity, but to embrace a shared humanity, to truly know ourselves is to realise how we are connected to each other. Mun mielestä tässä on juuri sanottu se, että vaikka ihmiset tulevat ja kuolevat, musiikki jää jatkumaan ja olemaan, ja se on pysyvin asia, mitä me voimme saada aikaan. Ei ole väliä kuka sen tekee, ja kuka kopioi keneltäkin, tärkeää on nimenomaan se, että jatkuvuus pysyy, ja ne samat sävelet soivat avaruuden radiolähettimissä vielä sittenkin, kun me olemme onnistuneet itsemme tuhoamaan. Levyllä Robert Johnson on aina elossa, vaikka ohi ajavat autot ovat ruostuneet, taustalla haukkuva koira on ammuttu, ja se huone, jossa miehen ääni soi, on purettu jo vuosikymmeniä sitten. Se on mun mielestä helvetin hienoa.
ASA- Loppuasukas
Paleface - Helsinki - Shangri-La
Tom Waits - Blood Money
Robert Johnson - The King Of Delta Blues
Tuomari Nurmio - Hullu Puutarhuri
Pitkästä aikaa kuuntelen Asan Loppuasukas levyä. Se tuo mieleen muutamat sekavat muistot syksyltä 2008, siviilipalvelusaika Lahden historiallisella museolla ja käsittämättömän murskaava, kaiken nielevä varmuus siitä, että maailma loppuu ennen kuin vuosi on kulunut. Jostakin syystä maailmanloppu on sellainen asia, jota mä odotan aina. En välttämättä pelolla, tai no, kyllä, myös pelolla. Mutta myös siksi, että kaiken loppu saa mut kiirehtimään tekemisteni kanssa. Kun ajattelen kaiken loppuvan, mun on pakko luoda. Sitä mukaa kun yksi maailmanloppu ajelehtii ohi, lopettamatta mitään, käännän katseeni seuraavaan ja yritän pitää sen kirkkaana mielessäni. Että kohta maailma loppuu, ala nyt perkele tehdä jotain!
Tavallisimmin tämä tunne tulee syksyllä, ja silloin tulee luotuakin ihan kohtuudella. Tällä kertaa asiaa helpottaa se, että olen oppinut soittamaan ja sitä kautta myös säveltämään, pystyn siis toimimaan ilman muita, vaikka en kaikkea yksin osaakaan tehdä. Pääsen hajulle siitä ideasta, ja saan musiikin kiinni ennen kuin se taas karkaa minun ulottuviltani jonkun muun luo. Uskon tietyllä tapaa Tom Waitsin näkemystä siitä, että musiikin tekeminen on kuin pyyn metsästys, siihen tarvitaan hyvät istumalihakset, tarkkaavaisuutta ja hyvää seuraa. Minun tapauksessa seura on minä itse, koska kukaan muu ei oikein tunnu käsittävän mitä ajan takaa. Esimerkiksi, Kummitusjuna on sellainen biisi, että jos mä olisin sanonut jollekin muulle ohjeistuksena "soita loppuun slide -soolo: sekoa ihan totaalisesti ja kummittele siellä lopussa", olisin saanut jonkun oikea oppisen skaalojen mukaan soitetun, kesyn soolon. Sellaisen, joita ihmiset ajattelevat sooloina tänä päivänä. Mulle soolo on sellainen bluesin alkuaikojen henkinen villi turpajuhla. Jos soitetaan soolo, noustaan kaiken muun soittamisen yläpuolelle, ollaan vaarallisia ja kapinallisia sitä muuta musiikkia kohtaan.
Mä pyrin musiikilla ilmaisemaan itseäni, kirjoittaminen on mulle todella tärkeä osa sitä, samoin kuin laulaminen. Olen vieläkin vähän epävarma omasta laulamisestani, mutta siksi nimenomaan teen sitä nyt mahdollisimman paljon, ja tahdon siitä palautettakin, jotta oppisin tajuamaan, missä mun pitää kehittyä ja mitä pitää opetella. Mothergrinders on yhden miehen kymmenen persoonan yhtye, jokainen soittaa vuorollaan jotain, jokainen pääsee vuorollaan ääneen. Jos tahdon räpätä, voin helvetin hyvin tehdä niin. Jos tahdon tehdä reggaebiisin, teen sellaisen. Pyrin kuitenkin tekemään asiat ikään kuin pieninä levyinä, tietyn mittaisina kokonaisuuksina, joilla on jokin isompi kaari ja merkitys. Ensimmäinen It Takes About Fifteen Minutes To Fly kulki lämpimästä akustisesta grungesta syvälle mielipuolivoodoojameihin, ja täyteen hiljaisuuteen, Rootworks taas akustisesta sähköiseen.
Voodoo on jotenkin mulle sellainen alkuvoimainen juuri, jota tahdon kantaa mukana tässä enemmänkin. Se on mulle se luomisen syvin olemus, kun akustinen kitara soittaa blues-ääniä. Se on jotain, mikä on kulkenut ihmisen mukana Afrikasta joka puolelle maailmaa, ja joka tulee aina olemaan osa meitä, ne samat haikeat, maallisuuteen ja tomuksi tulemiseen sidotut sävelet. Erään blues kokoelman kannessa oli hienosti ilmaistu tämä: The gift of music is to bring people together, to create not only a shared identity, but to embrace a shared humanity, to truly know ourselves is to realise how we are connected to each other. Mun mielestä tässä on juuri sanottu se, että vaikka ihmiset tulevat ja kuolevat, musiikki jää jatkumaan ja olemaan, ja se on pysyvin asia, mitä me voimme saada aikaan. Ei ole väliä kuka sen tekee, ja kuka kopioi keneltäkin, tärkeää on nimenomaan se, että jatkuvuus pysyy, ja ne samat sävelet soivat avaruuden radiolähettimissä vielä sittenkin, kun me olemme onnistuneet itsemme tuhoamaan. Levyllä Robert Johnson on aina elossa, vaikka ohi ajavat autot ovat ruostuneet, taustalla haukkuva koira on ammuttu, ja se huone, jossa miehen ääni soi, on purettu jo vuosikymmeniä sitten. Se on mun mielestä helvetin hienoa.
ASA- Loppuasukas
Paleface - Helsinki - Shangri-La
Tom Waits - Blood Money
Robert Johnson - The King Of Delta Blues
Tuomari Nurmio - Hullu Puutarhuri
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)