Olen kyllästynyt passiiviseen häpeän kulttiin.

Mulla on taas sellainen olo, että mä tahtoisin joko muuttaa jonnekin kauas ihmiskunnan turhuuksien ulkopuolelle pieneen mökkiin ja ampua haulikolla kaikki, jotka tulevat selittämään, että on laitonta asua tällatavalla luvattomassa mörskässä toisten maalla. Tai kerätä porukan joka kaataa nykyisen hallintomuodon, mutta suomalaiset on sellaiseen ihan liian passiivisia. Mua välistä vituttaa katsella miten helposti kaikki muutos tuomitaan naurettavana ja lapsellisena, koska suomalaisille häpeä on sellainen kirosana, joka menee kaiken muun edelle. Suomalaiset eivät uskalla tehdä mitään, koska pelkäävät muitten tuomiota ja mielipidettä. Jos mä ajattelisin niin, mä en olisi koskaan tehnyt mitään. Mua ei vaan ihan oikeasti kiinnosta, mitä kukaan muu on mun kirjoittamisista tai musiikista mieltä. Ne on mulle välttämättömyyksiä, jotka mun pitää saada ulos. Kyllä negatiivinen kommentti ja palaute osuu aina, koska se on kuitenkin aina jollain tavalla henkilökohtaista. Vaikka ne on paskaa, ne on MINUN paskaa, ja vain minulla on se valta sanoa sitä paskaksi.

Mä en häpeä mitään. Mä voin hyvin sanoa, että mä olen sitä porukkaa jolle kaikki naureskelee, kun kaikki mitä teen on jollain tavalla noloa tai tyhmää. Puolet siitä on kateutta, ei siksi että muut haluaisivat tehdä jotain mitä teen, vaan siksi että siinä on kateutta siitä, että olen niin sinut itseni kanssa, että voin tehdä jotain tyhmää. Se on kaiken ydin. Älkää hävetkö mitään. Tai älkää ainakaan jättäkö mitään tekemättä tai sanomatta siksi, että hävettää. Se on maailman huonoin tekosyy. Ei kukaan muu teille tai teidän tyhmyydelle mitään mahda. Ne pelkäävät kuitenkin liiaksi, että uskaltaisivat tehdä mitään. Mitäkö pelkäävät, sitä vapautta joka sulla on, jota niillä ei ole. Alkaa meikäläisen ilmaisu olla jo suhteellisen absurdia. Sen siitä saa, kun ei kirjoita riittävästi.

Siltikin, maailma on nyt tilanteessa, jossa joka puolella repeilee aggressiiviset ihmismassat mellakoihin. Jos nämä lukuisat pienet pyrähdykset tapahtuisivat yhtenä isona aaltona, vallankumous olisi paitsi mahdollinen, myös jo tapahtunut. Niin vain ei voi käydä maassa, jossa pelätään naapurin toruvaa katsetta enemmän, kuin mitään muuta.

Mä olen alkanut hukata ajan tajua, käsitystä ajasta, ja oikeastaan kaikkea tarvetta ajan käsitteelle. Nytkin kello on puoli kahdeksan. Tämä tieto kiinnostaa minua koska? No, kauppa on auki puolitoista tuntia, noin niinkuin muuten se on minulle ihan yksi ja sama, mitä kello on. Televisio-ohjelmat eivät ole mikään pallo jalassa, joka määrittäisi päivän kulkua niin kuin joskus olisi voinut olla, ei ole herätyksiä mihinkään, ei tarvetta millekään. Minä vain olen. Kun saan sykäyksen tehdä jotain, teen jotain. Eilen kävin ostamassa Red Dead Redemption: Undead Nightmaren. Zombeja on mukava lahdat sellaisessa sopivasti vinksahtaneessa länkkärimeiningissä. Räppi on kovaa ja meno hurjaa, niin kuin Salimäki sanoisi..

Musiikki ja sen voima.

Laitoin soimaan juuri internetistä varastamani Nick Caven Boatman's Callin. Mun vika ei ole, etten löydä levyjä kaupasta, kyllä mä niistä helvetin mielelläni maksaisinkin, jos niitä vastaan tulisi, ja maksankin, kun tulee. Musiikki on mun mielestä aina ollut paljon enemmän, kuin pukumiesten pikkunappula, ja mä en todellakaan tiedä mitä mä olen piratismista mieltä. Ennemmin mä käännyn kuitenkin sen kannattajien puolelle, koska lopultakin se vain syö kaikki turhat välikädet ihmisten ja musiikin välistä, parhaimmillaan ajaa jonkun kauppaan ostamaan levyn tai tulemaan keikalle. Itseasiassa kaikkien mun henkilökohtaisten kokemusten mukaan piratismi on mun osaltani ainoastaan kasvattanut levymyyntiä.

Harhailen, mutta mä olenkin puoleksi savolainen, puoleksi karjalainen, kolmanneksi hämäläinen, ja on siellä jossain seassa ripaus sitä mustalaisvertakin, että mulla on siihen kaikki oikeus ja valta. Niin, laitoin Nick Caven Boatman's Callin soimaan, ja heti ensi nuoteista lähtien tässä on jotain niin tutun kaunista, ettei voi olla hymyilemättä. Sitten Nick Cave tulee kaiken sen harmonian keskelle tokaisten: "I don't believe in an interventionist God.But I know, darling, that you do." Joku noissa kahdessa lauseissa tuntui niin voimakkaalta, että meinasi tulla tippa linssiin, vaikka käytännössä siihen ei ole mitään syytä. Se ei edes kuvaa omaa elämäntilannettani käytännössä mitenkään, koska mä en tietynlaista luonnon sattumaa ja ihmisen perintöä lukuunottamatta usko mihinkään korkeampaan voimaan, ja Heidin katsomukset ja näkemykset ovat aina olleet hänen omiaan, ja olen niitä kunnioittanut.

Siltikin tuossa lähdössä oli jotain niin yksinkertaisen toteavaa, että se iski syvälle. Muutenkin kokonaan pianon ja basson varassa kulkeva kappale avaa levyn aika hienosti. Basso on lämmin soitin. Se on yksi vaikeimmista soittimista saada kuulostamaan ihan vitun hyvältä. Mutta ne jotka osaavat, ovatkin sitten niin hyviä, etteivät kitaristit siinä vierellä kuulosta miltään.

Nick Cavekin on sellainen tekijä, että tuotteliaisuus-laatusuhdanne pyörii samoissa lukemissa Waitsin kanssa, olkoonkin että Tomppa on vanhuuttaan hidastanut levyntekoaan aika reippaasti. Toivon vaan että joskus pystyn itse ilmaisemaan itseäni ensinnäkin yhtä vapaasti ja toisekseen yhtä syvästi. Mä tiedän ja tunnistan, että mua taitaa vaivata lievä suuruudenhulluus, koitan tehdä ja pyrkiä ja keretä kaikkialle. Mutta myös tiedostan tämän heikkouden, ja tahdon toteuttaa sitä hetken, jotta näen miten se toimii. Ja hyödyntää sitä keskittymishäiriöistä ylituotteliaisuutta, jota se tuo tullessaan.

Sen olen huomannut, että mä selkeästi luulen kuolevani nuorena, kun mulla on hillitön tarve saada kaikki tehtyä nyt. Cut To Fitiltä tulee nyt viides äänite, ja kyllä mä lasken kaikki meidän edellisetkin levyiksi, koska ei me jatkossakaan varttia pitempiä levyjä tehdä. Se on meille passeli mitta. Ei sitä möykkää jaksa pitempään kuunnella. Akustisia systeemeitä haluaisin katsoa jonkun bändin kanssa, mielellään pari torvea ja rumpali, kitara, vaikka haitari. Ihan sama, mitä milloinkin löytyy. Haluaisin sellaisen kollektiivin, jonka kanssa voisin tehdä mitä vaan, visioita kyllä riittäis. Ehkä joskus, kun mulla on riittävästi rahaa, ympärillä pyörii sen verran idiootteja, että joku kuuskin niistä osais soittaa jotain. Sitä odotellessa.

Mikseriin lisätyt uudet rypäleet.

Nyt laitoin niin paljon epämääräistä paskaa Mikseriin, että lienee paikallaan selitellä niitä vähän. Ensinnäkin eilen tein Norman Bates Blues Band läjän, joka on Vilin kanssa improvisoitua grindin ja sludgen välimuotoa, tarkoitus sitä on ehkä joskus ohjata vielä siksi kahdeksan basson jyräämislanaksi, joka mulla alunperin oli mielessä. Se on vaan sellaista Psykoanalyysi tribuuttia, Vitun Hipsterit biisissä on ehkä yksi nopeimpia ryöpytyksiä, mutta helppo se oli vetää noin lyhyenä pätkänä.

Sitten nämä, mitä mä alunperin tarkoitin, eli Mothergrindersien Sad Beats. Aluksi mun oli tarkoitus tehdä muutama biisi sellaista Nick Cave & The Bad Seeds meininkiä, mistä tuo nimikin kertoi, mutta jotenkin musta tuntuu että mun täytyy puristaa nämä ns. turhat biisit tästä välistä pois pyörimästä, ennen kuin saan tehtyä mitään uutta. Joten koittakaa kestää:

Autumn's Kickin In.

Tein tämän siinä vaiheessa kun syksy alkoi pukata isommin päälle, tuli kylmä ja lehdet putoili puista. Jotenkin mulle oli heti selvää millainen fiilis tässä pitää olla, ei slideä, ei mitään sellaista suurta, paljon virheitä ja sellaista vitun tökkivää ja ankeaa soittoa. Sellainen halvan mustalaisorkesterin maku mahdollisimman vähillä jutuilla. Soolokitara junnaa vähän turhaankin paikallaan, olisihan sitä voinut joko tuoda vähän väriä tai olla soittamatta, ihme jazziksi menee. Turhaan. Intro kuitenkin, jolle oli tarkoitus tehdä pariksi laulullinen Kicking The Autumn Out. Tämä oli neljä ja puoli minuuttia, mutta pätkäisin tylysti, koska se ei kantanut loppuun asti.

Son Of A Thief

Tavallaan vaan vähän kerron oman elämäntarinani ja väritän sitä vähän. Soitin tämän vaan yksi ilta resonaattorilla, lauloin varmaan miljoona kertaa, ja silti käytin niitä kahta ensimmäistä, jotka vaan ähisin himassa samalta istumalta. Sellaista synkeää länkkäritunnelmaa hain, mutta ei se varmaan ilman luureja välity. Niinkuin ei mikään muukaan mun musiikissa, koska mä olen rakentanut ne äänimaailmat kuitenkin Sennheiserin studiokuulokkeet päässä. Siksi niitä ääniä ei välttämättä ilman tajuakaan. Esimerkiksi taustalauluja jaoin aika laajalle tuossa biisissä. Vähän liian lyhyt, se loppuu aivan täysin seinään ilman mitään järkevää kasvua tai kehitystä, mikä häiritsee mua aika paljon, eli tästä on joskus tehtävä oikea versio. Kitaroissa olikin näköjään kaksi raitaa, jotka laitoin pikkasen huti synkasta, että se toinen tavallaan kummittelee perässä. Tai sitten se teille kuulostaa vain ihan päin vittua soitetulta, mä tykkään.

Destructiveness In Man

Kouluammuskelubiisi, jossa on vaan yksi kitara ja kaksi täysin eri kerroilla laulettua lauluraitaa, jotka meni eri äänenväreillä kuitenkin sen verta yksiin, että siihen tuli mun mielestä riittävän hyvä fiilis. Kitarassa on joku snarekompura. Laulussa ei kauheasti mitään, tasoa vaan nostin ja laitoin jonkun pikasysteemin siihen, jota en tajunnut itsekään sen enempää. Ajatus tähän lähti kun luin Jeffrey Burton Russelin kirjaa paholaisesta ja sen muodoista läpi historian. En päässyt siinä edes johdantoa läpi ennen kuin se oli kirjastosta jo kymmenellä eurolla myöhässä. Se oli niin hyvä että se inspiroi mua ainakin neljään eri biisiin jo sillä ajalla. Ei mitenkään kauhean puhtaasti laulettu biisi, mutta jotenkaan mä en osaa suhtautua omaan ääneeni mitenkään, tiedän vain etten ihan saatanasti tykkää siitä. Jos alkaisi vaikka röökätä ja vetää viskiä ihan järjettömät määrät, niin ehkä sitä oppisi laulamaankin joskus.

Filth

Alunperin tässä biisissä ei ollut mitään kantavaa ideaa tai ajatusta, ja se oli liian lyhyt ollakseen oma biisinsä sellaisenaan, koska tuollaisesta kappaleesta ainakin musta tuntuu siltä, että sen pitäisi jatkua vuositolkulla samanlaisena. Laulut oli alunperinkin vain tietynlainen demo, koko paska on vedetty improvisaationa meidän treenikämpän käytävässä, laululle ei ole tehty yhtään mitään, koska se tila oli niin täydellinen, etten halunnut pilata sitä. Eli se on kaikki raakaa betonikäytävää. Loistava soundi. Puolessa välissä biisi tekee täyskäännöksen. Tämän idean sain illalla suihkussa, kun jostain syystä tuntui siltä, että tuo biisi olisi tehtävä valmiiksi tai henki menisi. Käänsin sen ympäri ja lisäsin vähän sampleja, ja lisäksi tuosta Kicking The Autumn Outista nauhoitetun pianon,ja sen mahdollisen version kieroilukitaran, jota en aikonut käyttää siinä. Joten se sopi sitten tähän. Kaikuja ja mongerruksia ja se oli aikalailla siinä.

Cut To Fitin intro

Tämänkin laitoin, koska mielestäni se on yksi elämäni onnistuneimpia pari minuuttisia. Pianot soitin itse LAMKin musaluokassa, sampleina on Charles Mansonia, mellakoita ympäri mailmaa, ja ydinpommisireeniä. Mielestäni ihan vitun hyvä.

www.mikseri.net/j-kill

Tällaista duunailen tällä ylimääräisellä ajallani..

Olen Salvador Dalí, ja olen alkoholisti. Tai en kyllä ole alkoholisti, enkä oikeastaan Salvador Dalíkaan. Olen vain patologinen valehtelija, jolla alkoi maailman puristuksessa putoilla koneesta muutama vähän tärkeämpää ratasta. Pääasiassa siksi, että koin maailman liian tylsäksi ja tavanomaiseksi, ja huomasin valehtelun tuovan siihen jonkin täydellisen käsittämättömän ja absurdin järjen. Omaksuessani uusia sosiaalisia naamioita, joiden takana leikkiä post-modernia kuurupiiloa, rakastuin uusiin kasvoihini niin kovasti, että muutuin niiksi kaikiksi. Joten kyllä, olen minä sittenkin Salvador Dalí. Ja olen myös alkoholisti. Sitä ennen kaikkea. Ja patologinen valehtelija.
Itseasiassa lienee parempi, että lopetatte kuuntelemiseni juurikin tähän paikkaan, koska en voi antaa mitään takeita sen todenmukaisuudesta tai järjellisyydestä. Se on vain yhden valehtelijan todellisuuden kuva, täysin subjektiivinen käsitys järjettömästä maailmasta, jossa järjettömän pienet muurahaiset huutavat kilpaa merkitsevänsä jotain, olevansa jotain enemmän, kuin ovat. Jokainen meistä on Salvador Dalí. Ja jokainen meistä on valehtelija. Jokainen meistä voi pienellä vaivalla olla myös ansioitunut alkoholisti. Kaikki on mahdollista, jos niin tahtoo!
Se onkin tämän järjettömän, käsittämättömän maailman kauneus. Voit olla mitä tahansa, kuka tahansa, mutta on aivan turha väittää, että merkitsisit jotain. Tämä vapauttaakin monet ihmiset siitä ajatuksen taakasta, siitä järjen sanelemasta tarpeesta ottaa itsensä vakavasti. Maailma ei ole järjellinen, vaan sattumanvaraisuuksien ristiaallokko, jossa heikko ihminen koittaa pitää jollansa pystyssä, tietäen, että ennemmin tai myöhemmin hän tulee haukkaamaan keuhkonsa täyteen suolaista merivettä, ja luovuttamaan.
Me kaikki murrumme lopussa. Jo nuorena opin sen salatun tiedon, ettei meillä ole toivoa. Siispä lakkasin ottamasta itseäni millään tavalla vakavasti, ja aloin valehdella. Valehtelin itselleni hyväpalkkaisen työn. Valehtelin itselleni autoedun, ja lomamatkat. Valehtelin itselleni perheen. Valehtelin itselleni toisen perheen, kun ensimmäinen kävi tylsäksi. Valehtelin itselleni ystäviä, jotka hämmästyneinä kuuntelivat minun konttorilla toimittamiani urotöitä, miten sanoin sille ja sillekin kaverille, että voi mennä vetämään käteen, koska on niin täydellisen turha otus.
Niin, konttorilla. Heittäkääpä villi arvaus, millä alalla patologinen valehtelija voi tienata omaisuuden? Aivan, mainosalalla. Kuulostaapa kliseiseltä, ajattelette te. Patologinen valehtelija mainosalalla, ja arvatenkin tarinan mittaan hän turhautuu turhuuden palvontaan, alkaa heitellä kapuloita rattaisiin ja siirtyy johonkin kaappianarkistin rooliin?
No, melkein, ja ei ihan. Minulle kävi nimittäin niin, että minä vain sekosin. Piip-piip-piip, sanoo pää. Päässäni vain sumeni kaikkien niiden persoonallisuuksien sekamelskassa, joita olin elämäni aikana ollut, ja joita tulisin olemaan. Eräänä päivänä heräsin, enkä ollut enää kukaan. Ne löysivät minut alasti naapurini kukkapenkistä murisemassa hänen koiralleen.

Naapurini olikin mielenkiintoinen tapaus. Tarkkailin toisinaan häntä iltaisin sälekaihtimieni välistä, pimeästä keittiöstäni, josta näki suoraan hänen keittiöönsä, koska talomme olivat lähiömäisen ihanasti pusertuneet niin kiinni toisiinsa, kuin oli kaikkea urbaania häveliäisyyttä noudattaen suotavaa.
Samanlaisilla, lähekkäin olevilla taloilla oli kai tarkoitettu alunperin saavuttaa jonkinlaista tasa-arvoa ja yhtenäisyyttä asukkaitten kesken, mutta mielestäni ne olivat aina näyttäneet lähinnä sukurutsaavilta sisaruksilta, jotka pitävät toisiaan kädestä kiinni, vaikka tahtoisivat nuolla toisensa päästä varpaisiin. Tietenkin muutin tällaiseen perheineni asumaan, koska se oli loistava ympäristö päästä valehtelemaan lisää. Valehtelu oli kuitenkin jotain, mitä rakastin palavasti, enemmän kuin yhtäkään ihmistä ikinä.
Ihmiset ylipäätään ovat mielestäni säälittäviä, uikuttavia, turhuutensa hienoilla tavaroilla peittäviä olentoja. Heidän on helppo asettua paikoilleen ja unohtaa se luontainen taistelu, joka meillä on verissä, ja alkaa venyä. Ja juuri tällainen niljake oli naapurini.
Hän oli ollut töissä isänsä tilitoimistossa jo ennen kuin pääsi peruskoulusta, ikään kuin opettelemassa mahdollista sukupolvenvaihdosta varten, joka tulikin muutamaa vuotta myöhemmin isän epäonnisen metsästysretken seurauksena. Naapurini kertoi hänen olleen hirvijahdissa heidän sukunsa mökillä jossakin Mahdollisen Kaikkivaltiaan Jumalan seläntakana, ja hän oli ollut passissa kun hirvi oli ajettu hänen ohitseen. Ikäväksi onneksi hirvi kääntyi katsomaan häneen päin juuri kun hän oli ampunut tappavan laukauksen, ja kiväärin luoti kimposi sarvesta takaisin suoraan hänen tähtäimensä läpi oikeasta silmästä sisään. Näitä sattuu. Kiväärin luoti sai verta, jota lähti hakemaankin. Tällä kertaa se vaan ei ollut hirven verta. Enpä taidakaan olla naapuruston ainut valehtelija.
Naapurini, jonka nimeä en ikinä muista, vaikka asuimme vierekkäin vuosia, oli vanttera, punaposkinen mies. Ärsyttävä läski, sanon minä. Hänellä oli juurikin Paksukaisen mieleentuovat viikset, ja yllään tavallisimmin puna-vihreä flanellipuku, ja vaaleanpunainen kauluspaita. Hirveyden kruunasi violetti kravatti ja pieni knalli, joka oli aina samassa kulmassa vinosti hänen päässään. Heillä oli kuulema ollut aikanaan rikkaita herroja suvussa, ja tästä syystä naapurini tahtoi pukeutua kuin rikas, vaikka olikin tavallinen keski-luokkainen idiootti. Koska tilitoimistolla meni laman alla hyvin, hänen työn kuvansa oli lähinnä kotona istumista ja koirankusetusta pihalla. Koira, helvetin iso keltamusta tanskandoggi puolestaan oli vuosien saatossa vain lihonut joksikin muodottomaksi möykyksi ärinää ja koiranpaskaa, koska se oli isäntänsä ylpeys ja kaiken rakkauden kohde. Olihan hänellä vaimokin, ja yksi teini-ikäinen lapsi. Mutta kaikesta aisti, että hymyn ja punakan, iloisen naamansa alla hän vihasi ja halveksi vaimoaan, joka oli aikaa sitten jättänyt lupauksen kauneudesta taakseen, ja kiittämätöntä kakaraansa, joka ei osoittanut mitään kiinnostusta suvun ammatin jatkamisesta. Vaimo oli lähinnä puutarhan hoidosta innostunut tehdastyön tekijä, joka ei ollut hyvä työssään, ja jonka puutarhakin rehotti rikkaruohoja täynnä. Silti hän valisti muita naapuruston asukkaita aina niistä tärkeistä asioista, joita tuli ottaa huomioon kukkia istuttaessa tai rikkaruohoja kitkiessä.
Poika vietti päivänsä lähinnä television, tietokoneen ja jääkaapin pyhässä kolmiyhteydessä, ja joskus kuulin hänen huutavan vanhemmilleen, kuinka he eivät vain tajua hänen sukupolveaan ja sen kertakaikkisen vaikeaa asemaa, johon on ladattu niin paljon paineita ja odotuksia, ettei hän tiedä mistä niiden täyttäminen pitäisi aloittaa, ja siksi vain istuu päivät erilaisten ruutujen ja valojen ääressä. Ai että olisin halunnut kuristaa sen mukulan, ja sen jälkeen polttaa heidän talonsa alas.

Eräänä kevätaamuna, kun minun perheeni oli jo töissään ja kouluissaan, minä sitten heräsin. Paitsi että heräsin myöhässä töistäni, heräsin myös ilman vaimeintakaan käsitystä siitä, kuka tai mikä minä olen. En pukenut päälleni, koska olin täysin valaistuneessa tilassa.

Ja katso, hän ei tarvinnut vaatteita, sillä hän oli ajatukseltaan ja mieleltään ylempi, kuin yksikään olento koko maailmassa oli. Ja tapahtui sillä hetkellä, että hän kulki keittiöönsä ja katseli sitä ihmeissään, sillä se kaikki oli hänelle uutta. Mikä onkaan tuo hämmentävä laitos, joka esitti vilkkuvalla ruudullaan pieniä neliskanttisia symboleita, jotka aina tietyin väliajoin vaihtuivat? Ja mikä onkaan tuo taikuus, joka laittaa joen virtaamaan ja sammumaan yhtä nopeasti, kuin ajatus vain voi sitä käsitellä? Ja mikä on tuo jalo olento, joka tuolla maailman pienimmän pellon laidalla, mystisen kristalliseinän takana paskantaa?

Koko maailma oli niin kertakaikkisen ihmeellinen ja käsittämätön. Värit, valot, äänet, kaikki kietoutuivat jossakin tajuntani rajamailla epämääräiseksi kimpuksi asioita, jotka melkein tunsin, mutta joita en pystynyt millään tavalla käsittelemään. Olin tyhjä taulu, kuten syntymässäni. Sattumaa oli, että näin sen naapurin ison koiran pihalla juuri sillä hetkellä vapaana, ja jostakin syystä ajattelin, että juuri tuollainen minun täytyy olla, koska tuo kertakaikkisen jalo eläin on aivan varmasti sitä samaa, muovaamatonta maailmankaikkeuden massaa, jota minäkin olen. Ja sieltä naapurini minut sitten löysikin, ja soitti poliisit.

Ruotsissa paukahti.

Vähän pieleen mennyt, mutta yhtäkaikki terrori-isku Ruotsissa. Arvaan mitä tästä voi seurata. Suomalaiset reagoivat joko pelolla, että hui kauhea, kohta se pelko on täälläkin ja terroristit ovat meidän kotinurkallamme ja kehenkään ei enää voi luottaa. Toinen vaihtoehto on suhtautua asiaan ylimielisesti, no tottakai ne ruotsalaiset tuollaiseen joutuu kun niillä on siellä kaikki niin vitun huonosti kun kuningas nussii mitä sattuu ja päästävät mutuja maahansa. Täysin turhia reaktioita molemmat. En mä tiedä miten tuo pitäisi ottaa, mutta pelolla ja vihalla ei ainakaan.

Kenellekään tuskin tulee yllätyksenä jos sanon, että koko Lähi-Itään lähteminen oli länsimaiselta maailmalta sellainen virhe, jota mä jo aikanaan, vissiin yläasteen alussa katselin suu auki ihmeissäni, että mitä vittua voi amerikkalaispäässä liikkua. Käsittämätöntä on se, miten jotkut kuvittelevat kaikkien ihmisten ja kulttuurien toimivan samalla tavalla. Muslimikulttuuri, islamin uskonto ja burkat vaan ovat osa sitä maailmaa, eikä meillä pohjimmiltaan ole oikeutta mennä tunkemaan omaa näkemystämme sinne. Suomalaisten jos kenen tämän luulisi ymmärtävän, koska tänne kristinusko tuotiin väkisin ja uhkailemalla. Mutta eihän ketään enää tänä päivänä historia kiinnosta, koska se on mennyttä aikaa.

Kristinusko, islam ja juutalaisuus ovat käytännössä saman uskonnon kolme eri sävyä, mutta ne on aikojen saatossa olleet niin eristyksissä toisistaan, ja muuntuneet kaikki täysin toisiksi siitä, mitä joskus olivat. Kristinusko oli vainottu vaikka kuinka kauan, mutta kun se pääsi Konstantinuksen myötä Rooman valtionuskonnoksi ja levisi maailmalle, sille tuli heti "SUCK IT, BITCHES!" asenne, ja se hylkäsi kaiken sen, mistä se olisi voinut oppia jotain merkittävää nöyryyttä. Tämä koko asenne levisi länsimaihin. Islam taas oli pitkään hyvinkin suvaitsevainen ja kukoistava, koska se ei pakottanut ihmisiä uskomaan islamiin, vaan antoi vapauden uskoa mihin haluaa, pientä uskontoveroa vastaan. Sitten se vain jäi eristyksiin pitemmäksi aikaa. Ja yhtäkkiä Länsimaat tuomitsevat alle sadan ihmisen muodostaman joukon takia koko uskonnon, ja julistavat sodan sitä vastaan. Tältä se näyttää siltä kannalta.

Eilen kävin värikkään keskustelun itseäni nuoremman ihmisen kanssa siitä, sitooko islamin uskoista ihmistä länsimainen moraali. Tai ylipäätään meillä oli suuri näkemysero siitä, mitä on moraali. Hänen mielestään moraali on ihmisessä luontainen ominaisuus, joka kehittyy automaattisesti älykkyyden mukana, ikään kuin ymmärryksenä siitä vastuusta, jonka ajattelu tuo mukanaan. Mielestäni, ja sen mukaan mitä minulle on opetettu, tämä piirre on ennemmin nimeltään omatunto, joka taas on ihmisen oman persoonallisuuden, ja yhteiskunnan hänelle opettaman moraalin välimaastoon vedetty ruksi, jossa ihminen punnitsee asioita oman tilanteensa ja ymmärryksensä mukaan.

Moraali sen sijaan on täysin opittua ja opetettua. Jos ihminen kasvaa ilman muita ihmisiä, hänelle ei kasva luontaista moraalia, koska kukaan ei ole ollut selittämässä hänelle, ettei noin voi tehdä. Tämä ei tarkoita että ihminen juoksee metsässä tappamassa ihmisiä, vaan vaikka että se voi paskantaa ruokapöytään kesken juhlaillallisen, ymmärtämättä, että tekee väärin. Kristityissä maissa vallitsee kristillinen moraali, islamistisissa maissa vallitsee islamistinen moraali. Kumpikaan ei ole väärin. Mikään maailmassa ei ole oikein tai väärin, Ihminen ei ole hyvä tai paha. Se ajatusmaailma on osa mustavalkoista nuoruutta, jossa kaikki on mustaa ja valkoista, vaikka muka luullaan elävänsä ja näkevänsä syvemmälle. Minä tiedän, koska olen ollut 18, luullut olevani valmis, ja nyt kolme-neljä vuotta myöhemmin näen maailman taas täysin erilailla. Ihminen on olento, jolla on kyky hyvään tai pahaan. Hyvät ihmiset voivat tehdä pahaa, ja murhaajat voivat nähdä lapsen joessa, tuntea empatiaa ja pelastaa sen. Tässä mennään ihmisten motiiveihin, joita voi eteenpäin johtaa sitten psykologian puolelle, mutta en mene nyt siihen, vaan selitän vain tämän nopeasti. Ihminen, joka miettii kaiken altruistisesti, miettii mikä on muille oikein ja paremmaksi, vaikka se merkitsisi oman aseman huonontamista. Egoisti tekee mikä on parhaaksi hänelle, mikä nykymaailmassa herättää pahennusta jo siksi, ettei ihmiset itse pääasiassa uskalla ottaa sitä, mitä tahtovat. Siksi tällainen toiminta katsotaan pahana, koska se on itsekästä. Mutta ei se aina sitä ole. Utilitaristi koittaa katsella kaikkea objektiivisesti, ja tehdä sen, mikä on kokonaistilanteen kannalta oikein. Kukaan ei ole tyylipuhdas altruisti tai egoisti, vaan ihminen sukkuloi koko elämänsä näitten motiivien välissä tilanteitten mukana. Kaikki on loppupeleissä kiinni siitä, kummalla jalalla nousit tänään sängystä.

Fundamentalisteja löytyy kaikista maailman uskonnoista. Pohjimmiltaan ne ovat täysin samaa porukkaa, kuin ne ihmiset, jotka jakavat musiikkinsa genreihin, ja kuuntelevat vain sitä musiikkia, joka täyttää genren vaatiman check listin, ja kaikki uusi ja poikkeava on paskaa, koska se ei ole niinkuin ennen. Islamin uskoisissa maissa nainen on miehen omaisuutta. Länsimaisesta feminististä se voi olla väärin, mutta se ei kyllä mielestäni siltikään tarkoita, että tuolla feministillä olisi mitään oikeutta mennä sanomaan, miten tuon porukan pitäisi elää. Eikä EUn pitäisi tasapäistää kaikkia maitaan samanlaiseksi harmaaksi massaksi riisumalla niitä kulttuurista, koska kulttuurien erilaisuus on meille syy kiertää maailmaa ja tutustua toisiimme. Erilainen kulttuuri herättää heti joukon kysymyksiä ihmisessä, ja minä tahdon nähdä ja kuulla kaiken, tutustua kaikkiin ihmisiin ja oppia tuntemaan kaikki ihmiset ja heitä eteenpäina ajavat voimat. Tyhmyys on ainoa asia, mitä mä en ihmisessä sulata. Älykkyys ei myöskään ole viisautta.

Mulla ei ole koskaan ollut ongelmaa käsittää, että tässä maailmassa on muitakin ihmisiä ja muitakin tapoja toimia. Mulla oli muksuna mustalaisia kavereina, ja ne teki jotain hassuja rituaaleja, joita olivat oppineet kotona. Siis tiedättehän, sellaisia perustaikauskoisia suolan olan yli ripotteluja ja muita. Oli kai pari saksansukuistakin kaveria, pitää kysellä äidiltä niistä enemmän. Pertunmaa tarjosi kaikessa pienuudessaan yllättävänkin laajan läpileikkauksen maailmasta. Pienoiskoossa toki. Niin pieni kunta ja niin vähän kavereita, että kaikkien kanssa on tultava toimeen. Mä muistan joskus neljän vanhana makaavani isän ja äidin sängyllä päiväunilla, ja mietin kieltä. Mä ajattelin silloin, että kun romanit puhuvat kieltään, niin kuuleeko ne sen niinkuin suomena itse. Että se on vaan sellainen salakielisuomi. Tai että kuuleeko kaikki ihmiset kielensä suomena päässä. Nelivuotiaan maailma on nelivuotiaan maailma.

Tajunnanvirtaa. Kun jää yksin, alkaa ajatella.

Ostin tuossa toissapäivänä vihdoin ja viimein Ajattaran Noitumaa levyn, kun sen hinta oli pudonnut Anttilassakin siedettävästi kympin alapuolelle. Vaikka mä en millään muotoa black metal ihmisiä ole, pidän kaikkea sen estetiikkaa ja ajatusmaailmaa teini-ikäisen mustavalkoisena. Ja jos siinä maailmassa on jumissa vielä yli 25- vuotiaana, kannattaa läheisten huolestua ja tuoda kaverille pari historian ja filosofian kirjaa ja valaista vähän. Koska ne kuitenkin kyseisiä kavereita oletettavasti jollain muotoa kiinnostavat. Jos on innoissaan siitä tappamis-ihmiskunta-on-syöpä-jonka-pitää-kuolla aspektista, niin suosittelen ennemmin vaikka Stalinin tai Maon käsitystä kommunismista. Hitler tappoi vihollisiaan jotain epämääräistä kuudetta miljoonaa, mutta Stalin Neuvostoliitossa kuoli OMIA vastaavissa olosuhteissa 20-30 miljoonaa. Kiinassa kuoli Maon aikana monia kymmeniä miljoonia kiinalaisia, ja siellä ihan yleisesti syötiin omia muksujakin, kun ei vain ollut ruokaa. Nietzcheäkin kovempia maailman vihaajiakin löytyy. Black metallia vihaisempaa musiikkiakin löytyy. Jopa sitä primitiivisempää musiikkia löytyy.

Siksipä mä kai niin suuresti Ajattarasta tykkäänkin, ettei se ole niin bläkkistä ylipäätään, ja suomenkielisestä sanoituksesta mulle tulee mieleen ylipäätän se Suomi, joka tämä oli oikeastaan siinä alkuvaiheessa, kun Kristinusko oltiin tuotu Suomeen, meidät oli uhkailtu alistumaan vieraan vallan alle, ja kaikki viha piti padota sisään ja mennä istumaan niihin pahanhajuisiin kylmiin puukirkkoihin, kuuntelemaan sanaa jumalasta joka ei ollut meidän. Olihan siellä alussa sentään viljelysohjeita ja muita mielenkiintoisia juttuja porukalle, joka ei osannut lukea tai kirjoittaa. Suhteellisen lyhyessä ajasta tuosta kaikesta on tultu nykypäivän huippumoderniin pahoinvointivaltioon, jossa työ määrittää paikkasi, raha kertoo tarinasi ja sosiaalinen status vangitsee sen eläimen, joka vielä kuitenkin olet. Kaikki tämä on tapahtunut niin hämmentävän äkkiä, ettei me luonnollisesti olla voitu adaptoitua tähän. Sen takia lapset ei oikeastaan osaa täyttää mitään odotuksia, kun ei ne tiedä mitä vittua niiltä odotetaan, ja vaikka tietäisivätkin, niin he ovat osasta vanhemmista nähneet, että kymmenessä vuodessa nekin odotukset voivat olla täysin toiset ja sitten ollaankin taas tyhjän päällä.

Kuitenkin pohjimmiltaan suomalaiset on vielä eläimiä, koska me ihan oikeasti oltiin 1100-luvulle asti täysin eläimiä. Ja vähän sen jälkeenkin. Rautaa osattiin tehdä ja elämä oli jotenkin asettunut, mutta sellaista pakanallista metsäläisvoodoota ja vanhojen jumalien palvontaa oli vielä joka puolella. Senkin jälkeen kun suomalaiset oli käännytetty, meillä roikkui ristejä kaulassa siltä varalta, että kirkon miehet ja miekat sattuivat niitä kyselemään. Nyt on hämmästyttävää huomata, että näistä kuitenkin alle tuhat vuotta vanhoista jumalista ei ole jäljellä juuri mitään merkkejä. Eipä me oltaisi osattu niistä patsaitakaan tehdä, mutta siis lähimpiä mitä olen nähnyt on jossain metsässä olevat uhrikivet, joihin on koverrettu sadevedelle reikiä. Nyt kristinusko on ihan normi, eikä sitä sillä tavalla edes kyseenalaista suomalaisena juttuna, vaikkei sillä ole Koti-uskonto-isänmaa litaniaa lukuunottamatta mitään tekemistä suomalaisuuden kanssa.

Lisäksi tuossa Ajattarassa mua kiehtoo myös vähän arkisempikin puoli. Vaikka mulla ei varsinaisia idoleita ole, niin Pasi Koskinen on aina ollut tietynlainen esikuva, koska se on aina kuulostanut mun korvaani ihan vitun siistiltä. Sen lisäksi se on kirjoittajana niitä, jotka tässä tapauksessa jollain Amorphiksen Tuonelalla ja Ajattaran ekoilla levyillä sai innoitettua mua kirjoittamaan. Etenkin nuo Ajattaran ekat levyt on sellaisia, että niiden ansioista aloin oikeastaan kirjoittaa suomeksi ylipäätään. Lisäksi tässä levyssä on mielestäni sellaista Sielun Veljien ja Tuomari Nurmion manausta, joka on kiehtonut musiikissa myös aina.

Oikeastaan kun pohdin asiaa enemmän, niin huomaan että musiikki, joka on aina ollut merkittävä osa myös ihmisen uskonnollisia menoja on kiehtonut mua myös siksi, että olen aina tahtonut oppia ymmärtämään ihmisen uskonnollisuutta ja tarvetta uskoa. Siksi olen koittanut myös syventyä tällaiseen alkukantaisen uskonnolliseen musiikkiin, ei uskonnolliseen siinä mielessä, että minua joku kirkkomusiikki kiinnostaisi. Kristillinen kirkkomusiikki on mielestäni teennäistä tilaustyötä, joka aluksi ajoi tarkoitusta ihmisten vetämisessä kirkon piiriin. Nykyään auttaa poptähtiä nostamaan imagoaan vanhusten silmissä, kun omaa ikää alkaa kertyä mittariin niin, ettei teinejä enää kalastella uskottavasti.. Puhun sellaisesta alkukantaisesta, suoraan ihmiseen menevästä musiikista, jota esimerkiksi vaikkapa blues on, ja joka syntyy suoraan ihmisyydestä. Siitä kanssakuolevaisuuden ajatuksesta, että me kaikki tulemme jossain vaiheessa olemaan multaa, ja meille ei jää muuta kuin ne ikivanhat loitsut ja laulut, jotka kulkevat sukupolvien mukana eteenpäin. Eivät ne mitään muuta, mutta ehkä kannustavat jatkamaan kaikesta huolimatta, tai antavat mahdollista voimaa pitää oma pää kasassa kaiken maallisen paskan keskellä.

Tämä tietyllä tapaa ikivanha uusi musiikki on kiehtova ilmiö. Luulisin kuulevani, milloin jokin yksi kappale jollakin levyllä tuntuu siltä, että siinä on jotain ikivanhaa, mystistä ja vangitsevan hypnoottista, että sitä pitää kuunnella kerta kerran jälkeen uudestaan. Tom Waits on esimerkiksi saanut koko Bone Machine levyn kuulostamaan niin ajattomalta, että se luultavasti tulee joskus vielä nousemaan suurempaankin arvoon, kuin missä se nyt on. Synkkyys se on mikä ihmissieluun puree, koska vaikka Sarasvuo sanoisi mitä, lopussa me kaikki olemme kuitenkin aivan vitun yksinäisiä ja masentuneita itseemme ja kaikkiin ihmisiin ympärillämme. Emme vain uskalla jäädä yksin, koska usein sillä on tapana stimuloida aivojamme, mitä taas emme tunnu haluavan.

Tietoisuus on liian hieno asia otettavaksi itsestäänselvyytenä. En ymmärrä miksi niin monet pakenevat ajatuksiaan sumeaan tiedottomuuteen, joka kuitenkin on kytkettävissä tarpeeseen palata vaistojen riepotteleman eläimen asemaan. Mitäpä muuta sitä ihminen kännissä tekeekään, kuin syö, nai ja nukahtaa. Se on todellisuuden pakoilua siinä mielessä, että siinä yritetään paeta omaa tietoisuutta, joka tässä ajassa ja kaikkeudessa sattuu olemaan todellisuus ihmisen kohdalla. Periaatteessahan me emme kuitenkaan voi koskaan olla varmoja siitä, että tämä on juurikin se oikea aika ja kaikkeus, eli emme myöskään voi tietää kuuluuko meidän ajatella. Jos ihminen vasta kuoleman jälkeen siirtyykin johonkin täysin uuteen maailmaan, jossa aloittaa alusta vieläkin korkeammalla tietoisuuden tasolla, ja tämä on ikään kuin tutoriali ajatuksen ja järjen käyttöön?

Tuskinpa, koska ajattelun ja järjen hylkääminen tuntuu tässä maailmassa olemaan enemmänkin sääntö, kuin poikkeus. Kuolema on jatkuva osa todellisuutta ja ihmiselämää, ja kunhan alkaa saavuttaa aikuisuutta, se käy päivä päivältä yhä raskaammaksi ja todellisemmaksi asiaksi, olematta enää vain varjo horisontissa, vaan se paskapää joka tappoi lähimmäisiäni syöpään ja Alzheimeriin ja hukkumisiin ja lukuisiin muihin turhuuksiin. Se kertoo mielestäni vain siitä, että koska ihmiset eivät tajua arvostaa ajattelunsa lahjaa, luonto pysäyttää meidät paikalleen, jotta osaisimme ajatella edes hetken sitä, mitä olemme ja mistä tulemme. Silloin palaamme näiden alkukantaisen hengellisen yhteyden meissä herättävien sävellysten pariin, ja toivomme löytävämme jonkinasteisen rauhan tai vastauksen siihen kysymykseen, joka meitä on aikojen alusta vaivannut: Miksi meidän täytyy kuolla?

Slipnööt. Ja sillee..

Aina silloin tällöin käy niin, että löydät jonkun ajan virtaan kadonneen hyvän bändin sinkun Ö-puolen toisen raidan, jota et ole koskaan ennen kuullut, ja sen kyseisen biisin kuuleminen palauttaa sun mieleesi sen fiiliksen, kun joskus aikanaan kuulit kyseistä bändiä ensimmäistä kertaa. Näin kävi minulle juuri eilen, kun Eetu löysi youtubesta Slipknotin Get This- nimisen biisin, jota en ollut koskaan ennen kuullut. Siis aivan järjettömän kova biisi! Jos en olisi istunut, olisin lentänyt perseelleni, koska kyseisen biisin energialataus on ihan järjettömän kova! Ensin kävi mielessä, että minkä vitun takia tämä biisi ei ollut levyllä, mutta sitten tajusin että siinä on saattanut olla levy-yhtiön sedät välissä sanomassa että ei ole riittävän NU, sellaistahan tänne studioon tultiin tekemään. Tuolla on jo paljon enemmän tekemistä grindauksen, kuin minkään nu-metallin kanssa, ja tuossa on juuri se fiilis, jonka mä haluan Cut To Fitilläkin välittää. Se, ettei sitä vaan voi kuunnella ilman että hampaat puree yhteen ja kasvoille hiipii innon ja raivon sekainen virnistys. Niin siis ei me vielä sillä tasolla olla, mutta toivottavasti joskus.

Muutenkin tuo alkupään Slipknot on täysin aliarvostettua ja väärillä perusteilla ohitettua kamaa, siellä on aivan loistavia sovituksia, ja ennen kaikkea sellaista oikeaa fiilistä, joka puuttuu 80% kaikista hevibändeistä. Eikä se tie ole noillekaan mikään helppo ollut. Hieno bändi, jolla on selkeästi oma soundi. "Aikuisethan" niputtaa tämän johonkin teinien angstaamiseen, mutta on tässä mun mielestä enemmän. Tietyllä tapaa loistava kuva amerikkalaisesta yhteiskunnasta, kulttuurista ja pimeydestä, joka niissä unelmalähiöissä asuu.

Ostin tuossa uuden Infernonkin, siinä oli mm. Impaled Nazarenen haastattelu, joka oli aika mielenkiintoinen. Vaikka Luttinen seisoo ihan toisessa ääripäässä minusta, niin kyllä monessa asiassa tajuan mitä se ajaa takaa. Vaikka joku varmasti minutkin on kerennyt "pökälepäävihervasemmistoon" leimata, niin mä koen kyllä olevani siitä ihan eri porukkaa. Ensimmäisenä jo siksi, etten pakene maailmaa pössyttelemällä pilveä, vaan kohtaan omat ja muiden ongelmat sellaisina, kuin ne on. Ei se ole mikään vitun ratkaisu että laillistetaan kannabis ja ollaan kaikki onnellisia, koska kukaan ei saisi silloin sitäkään vähää aikaan, mitä ne nyt joutuvat skarppaamaan noiden utuisten hetkien välissä. Jos sitä pitäisi laillistaa, niin kotikasvatus omaan käyttöön lailliseksi. Jos kaikilla on omat pari puskaa, sitä on vaikeampaa saada myytyäkään kenellekään.

En mä myöskään ole minkään kansalaispalkan kannalla, joskus sitä pyörittelin mielessäni, mutta ajatuksena se on lopulta kuitenkin aika paska. Mun mielestä sen sijaan voisi olla valtion rahoittamia ja ylläpitämiä asuntoloita niille, jotka eivät pääse työelämään kiinni. Tai ei ole muuten varaa asua missään muualla. Toki sekin ryssittäisiin äkkiä, ja siitä tulisi joku laitos pikkurikollisille. Mutta jos sen saisi toimimaan, siinä voisi olla ihan kannustava ilmapiiri ja niitä voisi sitouttaa osallistumaan johonkin samantapaiseen, kuin mitä tuo mun puolen vuoden työpajahomma oli.

Huomaa että olen herännyt aamu viideltä kun tämä nuppi suoltaa taas ihan järjettömiä määriä kaikkea paskaa. Jospa pitäisin tauon ja keittäisin vihdoin ja viimein sen aamukahvin.

Cut To Fitin myspaceen tuossa aamulla.

I've been saying this a lot lately, but internet seems to be in the beginning of the state of decline. It has become rotten and corroded web of.. well, mostly commercials. Money creeps in to every fucking page, and every needless flash-based shit advert jumping to my screen just gets my blood pressure soaring, and I think I'm not the only one. Yes, I know there's a simple answer called AdBlock. This is about the common sense, ethics and other bullshit. Internet in my opinion should be a broad road we all could walk and share our thoughts and keep in touch, but becouse we live in the world of capitalism, nothing is free and at least you can't enjoy free internet without assuring that you at least have an intention of buying SOMETHING these jumping flashbangs have to offer.

The other thing that really gets me, is how every website is slowly becoming Facebook. If I'd want to be in Facebook, I'd create an account. For me, and it seems that everyone else too, Myspace was good as it was, simple, light if you want it to be, easy to use. Now it is just a cheap Facebook ripoff, and if all our records wouldn't say "For complete lyrics, go to www.myspace.com/cuttofuckingfit", I would probably erase this profile. I have a 10Mb broadband connection, and even then the frontpage was too heavy to roll smoothly, and I had to type password three times, cos it always left something out because of Fergie and palls doing absolutely nothing on the screen. This seems as a desperate cry, a reaching hand that tries to grab anything it can to pull itself out of the swamp it is slowly drowning into.

Third thing is how even our education system is more and more web-based, since every school has their own web system. Which is "handy", from the teacher's point of view, becouse now students do all the work themselves. This is called "giving us tools for the real life", but in my opinion educational institutes should be places where you go to learn, not to over load your brain with meaningless information. Of course it is the world we live in, fast paced, information-bombarded heap shit society, where it is our responsibility to filter what is true and what is bullshit, but I think most of for example sixteen-year-olds who start their high school or whatever lack this ability. They are still kids. I know, because I remember myself in that age. I thought I was ready as a person, but now I see the world was so fucking black and white back then. I know this same development will go on (hopefully) as long as I am alive. And that is awesome. Because I want nothing more, than to learn how this world revolves and what really keeps mankind alive this long.

I hope this world realises it can't become much heavier plase, or it will collapse. We need a change. In everything. We need to get rid of these systems we have now, and if we'd get all the poor and unfortunate ones to get up their feet and understand their value, it would take more than nation of millions to hold us back. This world is ours. You are free to do anything you want, in spite of being laughed at or ridiculed, because you want to do something others consider stupid. So fucking what, it's just one and only human life you have. I go get some coffee.

Patience and mutual understanding

Jere

Tunti unta ja tulta turpaan.

Onko kukaan muu koskaan miettinyt, kuinka siistiä olisi, jos ihminen kulkisikin jatkuvasti ajassa taaksepäin, kohti maailman kaikkeuden syntyä? Tai ei ehkä niin siistiä, vaan hämmentävää. Odotamme niin innolla loppua, koska meille on kristinuskon mukaan opetettu, että loppu tulee, koska on alku. Se on vain meidän päässämme syntynyt ajatusmalli, joka perustuu havaintoihimme siitä, mitä ympärillämme tapahtuu, lähinnä elämän ja kuoleman kautta. Se on iskostunut meidän nuppiimme, että koska kaikki elämä on alkanut, kaikki elämä tulee myös loppumaan. Mutta entä jos maailmankaikkeus loppuikin isoon räjähdykseen, ja kuljemme kohti alkua, toista isoa räjähdystä (ydinsota joka räjäyttäisikin universumin, muumien hyökkäys tekijänoikeusasioissa, tyhjiökupla CERNissä).

Tässä maailmankaikkeuden kuvassa ihmisellä olisi syntyessään kaikki, hän syntyy täydellisenä, tiedostavana olentona, joka hiljalleen vuosisatojen saatossa luopuu kaikista hienoista keksinnöistään ja tiedostaan, koska ymmärtää sen vain lisänneen hänen tuskaansa ja pahuuttansa. Hiljalleen hän luopuu sähköstä, ruudista, lopulta myös maanviljelyksestä ja palaa takaisin metsästämään, apunaan vain kepit ja kivet ja tuli. Kunnes hän sitten antaa nekin pois, keskittyy yksinkertaisuuteen ja viimeisenä luovuttaa paikkansa maailmassa apinoille ja häviää. Kaikki yksinkertaistuu yksinkertaistumistaan, kunnes on vain tyhjä maailmankaikkeus, joka sammuu.

Jep, mä olen ollut hereillä aamu viidestä ja mun tekemiset alkaa loppua jo pikku hiljaa. Sen siitä saa kun vuorokausirytmi pyörii jossakin 12-04 välillä. Voisin oikeastaan siirtyä kokonaan Ubermanin vuorokausirytmiin, jossa nukutaan vaan lyhyitä unia tasaisin väliajoin, aivan kuten eläimet luonnossa. Koska luonnossa on vain nopeita ja kuolleita. Jos joku gaselli nukkuisi kahdeksan tunnin unet, se olisi kuollut gaselli. Sitä paitsi ihmisen luonnollisin tätä muistuttava vuorokausirytmikin olisi 25 tunnin mittainen, joten ei ihme että meillä on aina niin kiire, kun koko elämä pitää puristella päiviin ja öihin. Jotka nekin on muuten täysin meidän luomiamme konsepteja ajasta, jolloin meillä on valo, ja ajasta jolloin meillä on pimeä. Käytännössähän niitäkään, tai ylipäätään aikaa, ei ole samalla tavalla olemassa, kuin me niitä käytämme, että halipatsuippa vaan.

Mä olen taas viimeiset pari päivää ollut kiinnostuneempi mun alitajunnasta ja psykasta ylipäätään. Unia olen nähnyt ja unohtanut samaa vauhtia, paitsi viime yönä, kun nukuin ehkä tunnin ja näin lähinnä lyhyitä valveunia. Mutta siis kaikki tajunnanvirta, mitä mä olen duunaillut, kuvallisessa, kirjallisessa tai musiikillisessa muodossa, on ollut vähän hämmentävää kamaa, ja siksi olen rohkaissut itseäni käsittelemään sitä enemmän. Viime yönäkään en saanut unta, kun päähän tulvi visioita kaikista hyvin ihmeellisistä asioista, juurikin väärinpäin kääntyneestä maailmasta, oudoista eläimistä ja uudesta musiikista. Tuntui että täytyy saada kaikki talteen eikä voi nukahtaa, nyt tulee liian merkittävää matskua. Ehkä siksi on hyväkin, että nukuin vaan sen tunnin- puolitoista, koska muistin vielä suurimman osan visioistani herätessä. Nyt sitten työstän niitä. Ja ehkä pelaan vähän Xboxia.

Unta?

Olet unessa. Olet unessa, joka on sekoitus painajaista, ja sitä unta jota olet aina halunnut nähdä. Päältä katsoen elät unelmaa. Sinä näytät hyvältä ja sinulla on ympärilläsi riittävästi yksilöitä, joita voit kutsua ystäviksesi. Yhdessä teette asioita, joita voitte kutsua harrastuksiksi. Osan heistä olet saattanut oppia tuntemaan sen mielekkään puurtamisen kautta, jota kutsut työksi. Elämäsi on kuin unelmaa, koska kaikki sujuu eteenpäin omalla painollaan. Televisio tuottaa sinulle mielikuvia mielihyvästä ja onnellisuudesta, siitä unesta, jota parhaimmillasi elät, koska sinun tahdotaan uskovan, että elämäsi on juuri sellaista kuin televisiossa. Se on yksi merkittävimpiä muutoksia television historiassa. Ensin se tuotti sinulle unelmaa, jota kohti saatoit tavoitella. Nyt se tuottaa sinulle kuvaa omasta elämästäsi, jotta pysyt unessa. Voit samaistua lähes jokaiseen televisiossa näkemääsi hahmoon ja henkilöön. Paitsi uutisissa näkemiisi afgaanisiviileihin, Filippiinien ja Thaimaan tsunami-uhreihin, tai Haitin maanjäristyksessä kuolleisiin lapsiin. Eivät ne ole sitä todellisuutta, jota sinä olet. Sinun todellisuutesi on Salattujen Elämien kerrostaloarkea, joskin vähemmän värikästä, mutta kuitenkin kaikenlaisten ihmissuhteitten mukanaan tuomien ristiriitojen sävyttämää jatkuvaa tapahtumien ketjua. Koet olevasi merkittävä, koska elät sitä unelmaa, jota näet ympärilläsi.

Maailmassasi kuolema on työnnetty syrjään, koska olet nuori ja kaunis. Sinulla on ystäviä, ja kuolema kuuluu vanhojen elämään. Tässä illuusiossa olet rakentanut itsellesi kuolemattomuuden ihanteen, jota seuraat kevytmielisesti, tajuamattakaan, kuinka lähellä sen imelän ja lämpimän tuoksuista kitaa välillä tanssitkaan. Tämä maailma on sinulle kokoelma sirpaleisia kuvia itsestäsi, mutta et osaa nähdä kokonaiskuvaa. Olet nykyajassa, jatkuvan sirpaleisen informaatiotulvan, itseään täydentävän ja korjaavan tietoyhteiskunnan vankina.

Olet painajaisessa. Vihaat itseäsi, koska et näytä yhtä hyvältä, kuin ympärilläsi olevat ihmiset. Olet vankina itsessäsi, lukittuna omaan mieleesi, etkä keksi keinoa päästä ulos. Ihmismieli on rakennettu monimutkaiseksi linnoitukseksi omille ajatuksille, jotka voidaan tukahduttaa lukuisten erilaisten defenssien alle. Meidän mielemme suojelee meitä jatkuvasti itseltään, ja suurimman osan ajasta me antaudumme tälle repressiolle. Annamme sen suojella meitä omilta ajatuksiltamme, ja edesautamme sitä olemalla viettämättä hetkeäkään yksin päämme kanssa. Jos meidän eteemme tulee hiljainen hetki, yritämme tukahduttaa ajatuksemme erinäisillä substansseilla, tai televisiolla. On ironista, että universumin mahdollisesti ainut täysipainoisen itsetietoisuuden saavuttanut olento koittaa niin täydellisesti pyrkiä siitä eroon, hukuttaa ajatuksen ja järjen äänen ja olla kuin eläin, viettien vietävänä.
Maailma, joka ympärilläsi vetelee kuolinhenkäyksiään, alkaa harventaa ylitsevuotavaa ihmiskantaa syövällä ja muilla sairauksilla. Kuolema tulee lähemmäs kuin huomaamatta. Jos elämme edes 80 vuotta, saamme olla onnellisia. Se on hyvin lyhyt aika ihmiskunnan historiassa, saatika yhtään pitempiä ajanjaksoja ajatellessa. Jotkut tuntuvat saavan niin paljon aikaan elämässään, että saatamme ihmetellä, kuinka se on oikein ylipäätään mahdollista. He ovat niitä harvoja yksilöitä, jotka heräävät unesta jonakin päivänä hiestä märkänä, sydän tykyttäen ja tyynyä hakaten, huutaen pimeyteen "EI! EI! EI! EI!"

Olet unessa. Ihana maailmasi sulautuu painajaiseesi, etkä tiedä mikä on totta, ja mikä on mielesi tuotetta. Tiedät vain, että kaikkialla ympärilläsi, se todellisuus, jonka et ajatellut koskevan itseäsi, onkin yhtäkkiä totta. Tulivuoret alkavat heräillä jollakin saarella, se oli aivan tässä jossain lähellä.. Ne puhuvat uutisissa terrorista ja siitä miten vihollinen voi olla kaikkialla, siellä missä sitä vähiten odottaa! Sukulaisellasi on todettu syöpä, asbestipohjainen, ja eliniän odote on muutamia viikkoja. Miten kaikki menikään näin päin helvettiä? Unelmasi on painajaisesi, etkä pääse sitä pakoon, koska olet vuosia lukinnut itsesi oman pääsi sisään, ja siellä olet nyt, kun tarvitsisit apua ja tien ulos. Tie ulos, ei ole sama asia, kuin asian siirtäminen syrjään. Ainoa tapa päästä ulos omasta päästään, on mennä syvemmälle sisään. Tiedostaa elämänsä rajallisuus, ja se kauneus, jonka tämä rajallisuus tuo mukanaan. Tuntea kuolemansa jokaisessa uloshengityksessä. Nähdä ympärillään olevat ihmiset sellaisina kuin he ovat, läpi ulkoisen kuoren ja kuvan. Nähdä se tyhjyys ja turhuus meidän elämässämme. Me olemme täällä 80 vuotta. Virhemarginaali +-40 vuotta.

Olemme kuin neulan perässä kulkeva lanka, joka näkee vilaukselta kankaan toisen puolen, ennen kuin neula joka toi meidät tänne, vie meidät taas pois. Mitään me emme vie mukanamme, ja mitään me emme tuo. Toivottavasti siinä välissä ehdimme jotain sielustamme jättää. Tämä maailma on surullisella tavalla eristyksissä kaikesta muusta. On aivan sama onko tätä maailmaa olemassa, koska kukaan ei saa koskaan tietää siitä kuitenkaan. Kun me lähdemme täältä, emme kerro siitä mitään kenellekään. Kaikki mitä me tiedämme, riisutaan yltämme kuoleman hetkellä. Tämän tiedostaminen on sen painajaisen kääntöpuoli, jota me elämme. On aika herätä.

Internet. Kognitiivisen tiedostamisen vaikeus informaatioblastin keskellä.

Huomaatteko, miten koko ajan vahvemmin ja vahvemmin raha hiipii internettiin? Näkyvimmin se on esillä juuri siinä, kun yritykset ostavat toisiaan, kaikki nuoleskelevat Facebookia ja joka sivusto on täynnä mainoksia, jotka hyppäävät koko ruudulle jos erehdyt liikauttamaan vahingossakaan hiirtä pienen pisteen yli. Koko internet tuo mieleeni sellaisen järven, joka lapsuutesi kesinä oli oikein kirkasvetinen ja mukava paikka uida, käyttötarkoitus oli selvä ja siellä oli tilaa rentoutumiselle ja älykkäälle ajatuksen vaihdolle. Internetissä, ei järvessä. Sitten sen löysivät kaikki muutkin, ja kolmevuotiaat alkoivat kusta järveen ja pikkuhiljaa se rehevöityi täysin. Mielestäni internet kokonaisuudessaan on jo jonkunlaisessa mädäntymisen tilassa. Se on kymmenessä vuodessa käynyt läpi koko ihmiskunnan historian, ja nyt on meneillään viime vuodet, kapitalismin riemuvoitto. Kohta alkaa sitten tämä nykyaika, lama, vajoaminen ja vitutus -nimisen sinfonian alkutahdit.

Internetistä on tullut koko maailman henkinen paskakaivo, jonne kaikki yrittävät dumpata oman pahan olonsa ja mukahauskan postmodernin sarkasmin tarpeensa, eikä kukaan tunnu ajattelevan, että toiset nostavat juomavetensä tästä samasta kaivosta. Jotkut yrittävät käyttää internetiä oikeaan kommunikointiin ja vuorovaikutukseen ihmisten välillä, kehittää itseään ja löytää jotain mielenkiintoista, joka ihan parhaimmillaan voi mullistaa oman ajatusmaailman. Toki internet on parhaimmillaan myös vitun hauska paikka, eikä kaikkea pidä ottaa niin vakavasti ja katsella niin ryppyotsaisen Kekkos-naamarin läpi. Tuntuu vain että useimmiten kaikki hauska on jonkun toisen kustannuksella, eikä lopulta kenelläkään ole niin kauhean kivaa. Parhaat jutut on silti onneksi vielä bittimaailman ulkopuolella, ja näin sen pitää ollakin.

Oikeastaan itseäni ei haittaisi, vaikka koko internet menisikin nurin jonkun Wikileaksin varjolla tehdyn false flag "terrori-iskun" takia, mä voisin aivan yhtä hyvin kirjoitella kirjeitä ympäri maailmaa ja liikkua tapaamaan ihmisiä oikeastikin. Oikeastaan koko maailman pitäisi ottaa vähän itseään niskasta kiinni ja vieroittaa itseään internetistä. En ole esimerkiksi törmännyt vielä yhteenkään koulun verkkosovellukseen, joka olisi muka ajanut asiansa paremmin kuin keskustelu tunnilla, tai perinteinen kynä-paperi-essee. Asioista voi vain tehdä tarpeettoman vaikeaa lisäämällä kaiken turhan nollainformaation määrää, mutta toisaalta koulun tehtävähän onkin valmistaa opiskelijoita siihen "oikeaan elämään." Tehokkaammin tämä kävisi, kun opettaisi niitä opsikelijoita suodattamaan sitä turhaa paskaa sen sijaan, että niitä vain pommitetaan sillä ja kysytään sitten kokeessa niitä olennaisia asioita. Kyllä, tiedän että sehän se pointti on, mutta jos sulla on kuudesta kahdeksaan ainetta, jotka kaikki pommittaa sua samalla tavalla, niin siinä alkaa välkymmälläkin kaverilla tarkkuus ja arviointikyky vähän kärsiä.

Kummelia lainatakseni lopettelen loistofraasiin, joka kuvaa aika hyvin tunteitani koko tätä tietoyhteiskuntaa kohtaan: "mua ei taas kylä huvita yhtää mikää!"

Nytpä palaa palava paska taas.

Jaa, eduskunnassapa näköjään äänestettiin tänään läpi laki, jonka mukaan nuorten sossuja voidaan leikata jos hän kieltäytyy opiskelusta tai jättää koulutuksen kesken. Tämä tietysti paperilla näyttää kuusikymppiselle kansanedustajalle siltä, että nyt laitetaan se saatanan pullamössösukupolvi aisoihin, mutta käytännössä se ei ikävä kyllä tarkoita mitään muuta, kuin lisää syrjäytymistä, rikollisuutta ja ahdistusta. Ihan oikeasti. Mä tunnen heittämällä jo kolmekymmentä nuorta, jotka sinnittelevät päästäkseen jotenkin päin elämäänsä kiinni, opiskelut on jääneet pahimmillaan peruskoulutasollakin jo kesken, ja on silloin tällöin kelvattu johonkin satunnaiseen pätkäduuniin. Suurin osa näistä kavereista rahoittaa elämänsä autovarkauksilla ja huumeilla, koska niillä ei sossu riitä nytkään vuokraan ja elämiseen. Käytännössä tämä siis lisää heidän leivän saannissaan rikosten määrää ihan suoraan verrannollisesti mahdolliseen sossuvähennykseen nähden. Ja voin sanoa, että ihmiset, jotka tekevät rikoksia, kyllä erottaa porukasta sen verran hyvin, ettei niitä töihin palkkaa. Ja siitä alkaa se syrjäytyminen. Mulla se on ollut aluillaan jo iät ajat ihan siksi, etten juo viinaa ja heilu baareissa ja tuhlaa sosiaaliturvaa ryyppäämiseen, niin kuin n. 99% kaikista muista tekee. Onnekseni mä olen saanut pidettyä ympärilläni pienen piirin ihmisiä, joille voi soittaa kun tuntuu että on liikaa aikaa oman pään kanssa.

Mun mielestä on vieläkin käsittämätöntä, että suuri osa kaikista ihmisistä jaksaa niellä tuota paskaa! Miten kukaan voi ottaa Jyrki Kataista vakavasti, kun se katsoo teitä silmiin ja juttelee sekavia, samalla kun tyhjentää teidän taskuja ja saa teidät uskomaan parempaan ja turvallisempaan huomiseen, kunhan nyt kulutetaan ja syydetään lisää rahaa tähän helvettiin, jonka juuri hänenlaisensa ihmiset ovat meille rakentaneet. Jos kuukausitienestit on enemmän kuin 10 000 euroa, niin ei vittu voi todellakaan sanoa, että kaikki työ on samanarvoista ja että samalla tavalla meidän kaikkien täytyy koittaa jaksaa painaa duunia. Mulle tulee kuukausittain rahaa 540 euroa, josta maksan vuokran ja ne laskut, mitä saan maksettua. Ehkä kaksi, kolme lappua kerrallaan. Loput menee sitten ensi kuussa maksumuistutuksen ja koron kautta. Ei vaan voi mitään. Rahaa ruokaan tulee pääasiassa siis äidiltä. Mä en häpeä sitä. Miksi vitussa häpeäisin sitä, että tässä elämässä tarvitsee apua? Jokaiselle ajetaan heti alusta asti päähän se, että kaikkien pitää pärjätä yksin, ja kaikki muut ovat sun vihollisiasi. Sun täytyy voittaa kaikki muut, jotta voit olla onnellinen. Tämä on se valheitten korttitalo, jonka mä tahdon valella bensalla ja polttaa. Pelkkä nurin puhaltaminen ei riitä, vaan tästä paskasta pitää todellakin päästä eroon.

Miksi ei saisi pyytää apua? Miksi apu ei voisi olla pyyteetöntä ja rehellistä? Onko sosiaaliturva apua valtion suunnalta? Ei todellakaan ole. Se on laina, jota sitoo moraalinen sopimus siitä, että menet sitten töihin ja maksat sen meille takaisin. Jos se menisikin niin, tämä olisi mulle täysin okei. Mutta kun ensin mun rahalla maksetaan linnan juhlat, taksimatkat, torkkupeitot, lennot, läppärit ja no, kaikki niille pedoille, jotka on valmiit tappamaan ja syömään omat lapsensa pysyäkseen itse hengissä. Sitten vasta aletaan katsella, että mikäs tässä maassa onkaan viturallaan. Se, että tajuaa tarvitsevansa apua jossain on tervettä. En mä ole siivousalalla, koska tiedän, että on olemassa ihmisiä, jotka oikeasti nauttivat siitä, ja jotka tekevät sen paremmin kuin minä. Samalla tavalla tässä maassa on työstään nauttivia ja ammattitaitoisia ihmisiä joka alalla, ja niin sen kuuluu mennäkin. Mä en ala itse rakentaa taloa, vaan pyydän siihen apua niiltä, jotka sen osaa. Minä sitten sotken ja jauhan paskaa, kun ne tuntuvat olevan ne minun vahvuuteni. Jos joku tarvitsee apua paskanjauhamisessa, vaikka levynkansien teossa, tai muussa vastaavassa, nykikää hihasta niin teen parhaani. Aivan samalla tavalla.

Miksi ei siis saisi pyytää apua äidiltään, joka kuitenkin on aika suoraan edesvastuussa siitä, että olet täällä näkemässä nälkää ylipäätään? Toki hallitus on kuulema "miettinyt keinoja, joilla nämäkin perheitten sisällä liikkuvat tulot saataisiin verotettaviksi". Vittu että mun sydäntä kylmää kun ajattelenkin sitä rumaa paskaläjää, joka arkadianmäeltä katselee kohti Helsinkiä. Mä olisin jo aika valmis repimään tämän maailman alas, jotta edes mun lapset joskus saisi nähdä maailman, joka ei olisi näin vitun kusinen paikka. Jos joku tulee sanomaan että sillä on tuossa sata jätkää ja parisataa litraa napalmia, lähetäänkös, niin mä olisin heti mukana.

Miksei kukaan jaksa kyseenalaistaa sitä paskaa, johon meitä koitetaan tukahduttaa? Ei teillä kenelläkään niin hyvin mene, että voisitte sanoa olevanne tyytyväisiä valtion tai sen päättäjien toimintaan. Joukkohautaan ne kuuluisi kaikki. Mä näen myös, että joku politiikkaan pyrkiminen ei auttaisi mitään, koska eduskunnassakin on 199 muuta, jotka on kaikki sua vastaan. Sun ääni ei käytännössä vaikuta hevon vittua, vaikka niin luuletkin. Kaikki poliitikot on lähteneet sinne idealisteina, ja murtuneet ja tyytyneet siihen liian isoon kuukausipalkkaansa ja muuhun paskaan. Perintöverokin esimerkiksi on vain ja ainoastaan VALTION TOIMESTA SUORITETTU RUUMIINRYÖSTÖ. Jos minä menisin tuonne kaivamaan kuolleita ylös ja viemään niiltä rahaa, niin sehän olisi todella moraalitonta ja tuomittavaa. Mutta kun valtio tekee sen, se on vaan oikein, koska kyllähän jokaisen kuolleen kuuluu valtion palveluksista jotain maksaa. Joo, palveluksistapa hyvinkin. Mä koen yhä, että mun mummon kohdalla valtio ja kirkko pelas hyvin yhteen. Ensin sairaalassa päätetään että ei meillä ole rahaa, sä kuolet nyt, ja sitten kirkko tulee taputtelemaan mullat päälle ja lohduttamaan meitä jumalan sanalla, vaikka meistä jokainen kyllä luultavasti tiesi, ettei kyseinen ihminen niin kovasti tätä valtionuskontoa hehkuttanut.

Mua vituttaa yksittäisten ihmisten voimattomuus turhien paskamyllyjen koneistoja vastaan, ja mä en aio sitä hyväksyä. Jos mä jonkun tavoitteen asetan koko elämälleni, se on sitten se, että mä herätän mahdollisimman monet ihmiset ajattelemaan itseäänsä, elämäänsä ja arvojansa tästä unesta, johon meitä koitetaan koko ajan nukuttaa. Toivottavasti myös rampauttaa sen tavan, jolla tässä maassa tehdään päätöksiä ja ajetaan asioita. Me tarvitaan ihan uudet systeemit nyt. Näillä nykyisillä me ei tehdä hevon vittua.

Mukavat harrastukset, joita vain kissan omistajat pääsevät kokeilemaan.

1. Karvapallojen siivoaminen lattioilta ja matoilta, ja oksenteluun herääminen keskellä yötä. Olet juuri jossakin unesi jännittävässä kohdassa, ja jostain tajuntasi rajamailta tajuat kuulevasi ääntä. Se on joko pesukone, tai oksentava kissa. Koska tiedät, ettei pyykkikone ole pyörinyt yöllä, sen on pakko olla kissa. Heräät ja laitat valot päälle, kävelet ympäri huonettasi etsien mahdollista puklua, jonka joko löydät nyt, tai ikävästi aamulla etsiessäsi vaikkapa sukkia tai postia.

2. Kissanhiekan ohjastaminen käsisuihkulla Lemmings-henkisesti vessan lattiaa pitkin kohti lattiakaivoa. Koska jos et pyyhkäise kissan levittämää hiekkaa lattialta, se ajattelee että kaikki, mikä on hiekan peitossa, on minun hiekkalaatikkoni ja paskantaa lattialle. Ovelia eläimiä. Ne levittelevät hiekkaa tahallaan ympäriinsä juuri tästä syystä.

3. Juoksukisat keittiöön. Aina kun nouset tietokoneelta tehdäksesi yhtään mitään, kissa juoksee jo keittiöön odottamaan ruokaa. Tai ainakin minun kissani tekee niin. Se onkin ulkonäöstään päätellen voittanut aika monta kertaa tuon Keittiökierroksen.

Musiikista, markkinoinnista, idoleista.

Mä katsoin eilen Areenalta Ylen Rock-Suomi dokumentin uusimman osan, ja mulle tuli pieni miettimisen paikka. Siinä mielessä, että pysähdyin hetkeksi miettimään että miten päin mä tämän musiikkimaailman oikein näen, ja millainen se oikeasti on. Ensimmäinen huomio oli, että Jenni Vartiainen on ainut pop-laulaja, jolla on mitään todellisuuden tajua ja ymmärrystä siitä, mitä musiikki on. Muut ovat siinä Sony BMGn masinoimassa TUOTE-maailmassa niin kiinni, ettei siitä voi päästä irti mitenkään. Se mua vituttaa. Mielestäni ketään Sony BMGn jätkiä ei pitäisi ikinä ottaa mihinkään musiikkiin viittaavaankaan lähellekään mikrofonia tai kameraa, koska musiikista ne ei tiedä hevon vittua. Ne osaa kyllä tehdä bisnestä ja ihmisistä tuotteita, mutta musiikista niillä ei ole mitään vitun käsitystä.

Mulla meni kylmät väreet kun tuotantopäällikkö alkaa selittää, että "tänä päivänä meillä on tarve kuulua johonkin heimoon, ja jos se artistin tyyli ei selvästi viesti mitä genreä se on, se voi mennä vähän ohi." Tällaista mä en sulata. Ensinnäkään, kenelläkään yli 16-vuotiaalla ei pitäisi olla tarvetta olla kuin muut, vaan suunnilleen siinä iässä sitä opitaan suodattamaan sitä muiden paskaa pois. Meille vain uskotellaan, että meillä on tarve kuulua johonkin heimoon, jossa voidaan kuunnella vain yhtä musiikkigenreä ja pitää vain tietynlaisia vaatteita. Se on vitun tylsää. Sellainen maailma olisi ihan vitun aivokuollut. Onneksi me emme elä sellaisessa maailmassa. Emmehän?

Tämä kaveri pukee Ari Koivusen renksupöksyihin ja Anna Abreun mihin lie teinikuteisiin, että hevarit ostaisi Ari Koivusta ja teinit Anna Abreuta. Kuulostaa siis helpolta, koska eihän kukaan hevari esimerkiksi ostaisi PMMPn levyä, eihän? Tai mua ei mahdollisesti kiinnosta mikään muu kuin joku päänsyönti hevi jonka lyyrinen anti on lähinnä jonkun Ameriikan keski-lännessä serkkuaan hässivän kannibaalin ruokalistaa muistuttavaa tavaraa? Kaikki hevarit on tyhmiä, joten niille voi huoletta laulaa lohikäärmeistä ja tulesta ja metallista, koska ne ei kuitenkaan osaa lukea kun ovat muksuna hevatessaan kopsineet päätänsä seiniin niin pahasti. Tuollainen on ihmisten järjetöntä aliarviointia, koska kyllä ne pennutkin kasvavat oikealla musiikilla, ilman että niille tarvitsee tehdä omaa teinimusiikkia. Meillä kuunneltiin kotona Irwin Goodmania, ja siinä oli mun idoli. Ja tietyllä tapaa se on vieläkin. Siinä mielessä että tiedän, että jos joisin niin samat ladut olisi mullakin edessä.

Mä toivon, ettei kukaan tule koskaan olemaan niin tyhmä, että alkaa katsoa mua ylöspäin. Koska ketään näin tyhmää ei tulisi koskaan katsoa ylöspäin. Mun kanssa saa keskustella asioista, koska mä en tahdo mitään niin paljon, kuin kommunikoida ihmisten kanssa ja vaihtaa ajatuksia. Jos joku aloittaa vaikka soittamaan siksi, että on nähnyt meidät livenä, niin se on vain hieno juttu. Sitä mä toivoisin tapahtuvankin, koska musiikki tuo elämään sisältöä, ja toivottavasti opettaa myös ajattelemaan vähän näiden laatikoiden ulkopuolelta, joita vaikkapa Sony BMG on meille työntämässä. Muistakaa, että jos ne sais päättää, teillä olis himassa kaikki painokset kaikista levyistä joita ne on koskaan julkaisseet. Te olisitte ostaneet niiden vanhemmatkin, jos se olis niistä kiinni.

Noin niinkuin ylipäätään tuosta dokumenttisarjasta täytyy antaa kiitosta, koska se on ollut todella mielenkiintoinen. Musiikkiohjelmien tilanne televisiossa on mun mielestä ihan käsittämättömän huono, ja Jyrki pitäisi vaikka rebootata, jos ei vanhat lärvit suostu sitä enää tekemään. Syytä olisi.

Tiistai, 30.11.2010

Eilen oli hieno päivä. Soiteltiin tuon Saarenkedon Tompan kanssa vähän mussiikkia, teimme kantrikappaleen, ja siitä vielä suomenkielisen version, sitten naitettiin karjalaista lauluperinnettä reggae-fiiliksiin ja lopulta vaan laitettiin nauhoitus päälle ja annettiin kaiken tulla. Siitähän sitten syntyikin muun muassa loistava syyshitti Marraskuun Yö. Oli kaikin puolin todella mukava ja virkistävän erilainen maanantai-ilta. Musiikin soittaminen on parhaimmillaan juuri tuollaisena EnOdotaMitään-jammailuna. Silloin se on kommunikointia ihmisten välillä, jotain mystistä yhteyttä ja mukana soljumista, joka vaan vetää mukaansa. Siinä on mun mielestä musiikin sosio-antropologinen tarkoitus. Se kulkeutuu meidän mukana lajina sukupolvelta toiselle, ja on toivottavasti aina meidän mukana lievittimässä kaikkea sitä pahaa mitä me saadaan aikaan.

Tänään on sitten tiistai, jokin ihme nälkäpäivä kun Eetu on iltavuorossa ja pitää odotella iltaan asti ennen kuin sitten voi ruokaa tehdä. Jos vaikka pizzan hakisi tässä päivällä. Tai kävisi Hesburgerissa. En tiedä, mutta nälkä on niin kova että jotain tässä on ennen iltaa syötäväkin, eilen oli jutut kymmenen aikaan jo niin helvetin huonoja, ettei oikeastaan ole varaa kyllä huonontaa yhtään. Nyt katson Family Guyn tai kaksi ja alan miettiä tuota ruokapolitiikkaa enemmän. Suihkussakaan en ole taas käynyt pariin päivään. Lauantaina on hautajaisetkin. Pitäisi kuulema osata leikkiä mukana kun lauletaan Jumalan Kämmenellä. En kyllä mitenkään päin muista koko kappaletta, ei ole varmaan toisen luokan jälkeen tullut kuultuakaan koko kipaletta.

Saan toivottavasti duuniakin taas keväällä, ensi viikolla mulle soitellaan haastettelu ajankohtaa, joka voi kuulema venähtää tammikuullekin. Eipä haittaa, mutta kyllä sitä pari kuukautta voisi tehdä jotain.

Rentoutumista kotona.

Nyt olen ollut pari päivää Pertunmaalla. Tämä on ollut kaikin puolin mukavaa ja rentouttavaa. Tässä talossa on niin paljon hyvää ja lämmintä, ettei täällä osaa ahdistuakaan mitenkään päin. Tätä on olla kotona. Toivottavasti musta nyt on jotain apuakin ollut, äsken tein hernekeittoa ja tyhjensin tiskikoneen, jos en mitään muuta ole saanut aikaiseksi. Kitaraa olen soitellut täällä, kun ulkonakin on niin pirun kylmä ettei sinne viitsi mennä.

Huomenna sitten takaisin lahteen tyhjää toimittamaan, maanantaina on taas sossukäynti kymmeneltä, kun ne eivät usko muuten että mä olen työtön. Olen mä työkkärissä käynyt, mutta ei ne mua pelottele paskaduuniinkaan, koska mä en ole päivääkään elämässäni työkkäriä nostanut kun ne on aina keksineet jostain mulle karenssin. Mä pärjään ihan hyvin ilman rahaakin. Ei ne mua hengiltä saa.

Yksi asia mua vituttaa,nimittäin se että nukuin ensimmäisenä yönä liian hyvin, nyt on niska ja selkä jumissa kun en vaihtanut asentoa kai kertaakaan. Muuten tässä on ollut ihan hyvä olla, ja voin vaan sanoa, että arvostan sukuani koko ajan enemmän ja enemmän. Tämä suku on ollut sellainen anarkian linnake kaiken paskan keskellä, on entisiä autovarkaita ja alkoholisteja tässä lähellä, ja paikallisia kansalaisaktivisteja vähän kauempana. Mä tajuan nyt myös, että vaikka sitä luovuutta on suunnattu ehkä vähän muualle kuin musiikkiin tai piirtelyyn, niin sitä luovuutta on. Ja siinä mä olen tullut isääni, että jos jotain päätetään tehdä, niin sitä aletaan kanssa tehdä. Minä teen levyjä ja lauluja, iskä tekee halleja ja asuntoautoja. Kun jostain tulee idea, sitä aletaan puskea heti läpi ja se tehdään valmiiksi. Isäni poika.

Tuo oli aika siistiä saada itselleen dvdllä.

Kaipa sitä nyt on saavuttanut elämässään tekemisissään jonkun sellaisen tason, että kun vähän laiskatkin keikat ovat tätä, niin voi olla tyytyväinen siihen, ettei enää ole ihan maailman paskin. Pohjalla kumminkin.

Vanhat kliseet, ja silleen..

Muistinpa juuri viime yönä kai sen pääasiallisen syyn siihen, miksi mä en juo alkoholia ja polta tupakkaa. Me oltiin kuuden vanhana serkun kanssa mummolassa, muistaakseni peltotöiden aikaan heilumassa tiellä ja hyppimässä ladossa. Se sano että kun se on aikuinen niin se alkaa tupakoida heti. Minä menin sitten mummolle sanomaan kovaan ääneen että "minä alan tupakoimaa!" mummo kysyi niinkin yksinkertaisen kysymyksen kuin miksi? ja mä sanoin että siksi kun Mikkokin alkaa. Mummo nauro mulle ja kysy että hyppäänkö kaivoonki jos Mikko hyppää. Tuo kulunut fraasi, jonka mä kuulin sillä hetkellä kai ekaa kertaa, ainakin muistan sen kuulleeni vasta silloin, naksautteli jotain pieniä kytkimiä mun aivojeni hermokeskuksissa ja käynnisti kaiken sen ajattelun, joka on kantanut mua tähän päivään asti. Mä en alkanut tupakoida, mä en alkanut juoda alkoholiakaan. Itseasiassa voishan sitä sanoa että mä olen vanha juoppo, koska kyllä mä muksuna papan tekemää sahtia aina join. Siinä kymmenen vuoden paikkeilla sekin taisi loppua. Mua ei vaan sitten koskaan kiinnostanut juoda. Ihmisille mä aina selittelen jotain lapsuuden traumoista tai maksalävistyksistä tai kaikesta muusta absurdista, mutta voi kyllä oikeastaan sanoa, että se oli tuo pieni hetki mun elämässä, joka sen sitten löi lukkoon. Mun ei tarvitse olla mitään sitä, mitä kaikki muut on.

Mä en osaa selittää sitä, miksi juuri mummosta ja papasta tuli mulle roolimalleja. Kai mä sitten ihan pienestä asti kapinoin vanhempiani vastaan, mutta en mä usko että siinä oli kyse siitä. Mä vain näin jo ihan pienenä, miten onnellisia ne aina on. Mummo oli tuli, ja pappa on jää. Mä olen vain yhden ainoan kerran elämäni aikana kuullut papan suuttuvan ja korottavan ääntään pahalla. Mä olen aina arvostanut sitä hyväntuulista rauhallisuutta, joka siitä huokuu. Jopa meidän taksikuski koko ala ja yläasteen ajan puhui siitä aina "Onnellisena Miehenä", kun se oli kuulema jossain lehtijutussa sanonut olevansa onnellinen mies joskus kauan sitten. Eikä sitä ole vaikea uskoa. Mä olen nähnyt liian monta onnetonta ihmistä, ja siksikin musta on ollut hienoa, että mun lähellä on yksi ihminen, joka on oikeasti ja rehellisesti onnellinen. On toki muitakin, mutta Samuli-pappa on ollut aina, ja toivottavasti tulee olemaankin. Jos mulla olisi oma auto, kävisin Pertunmaalla useamminkin, aina kun hetken mielijohteessa tuntuisi siltä. Ei mulla siellä ole mitään muuta paikkaa, minne mä oikeasti kaipaisin kuin mummon ja papan luo. Papalta mä olen myös perinyt sen kipinän musiikkiin, se on mun suvusta ainut jonka muistan soitelleen kitaraa, ja se oli mulle siistein juttu ikinä. Se myös viheltelee aina tehdessään yhtään mitään, ja se on musta hienoa. Mäkin yritin, mutta en osaa vieläkään.

Mummopa oli sitten se tuli. Se kiihtyi parhaimmillaan sekunnissa vihasta nauruun ja toisin päin. Kaikki sanovat, että mä kuulostan aina muka hyökkäävältä ja vihaiselta. Mielestäni yleensä silloin yritän kuulostaa kivalta ja rauhalliselta, joten se hämmentää mua, mutta tiedän kyllä että mistä mä olen sen perinyt. Vanha klisee sanoo että vasta kun menettää jotain, ymmärtää miten paljon se merkitsi. Aina mä olen ajatellut sen oleva vanhaa sanahelinää siinä missä muutkin horinat, mutta nyt mä olen tässä vuorokauden aikana alkanut käsittää kuinka totta se onkaan. Näkee kokonaiskuvan elämästään ja läheistensä elämästä aivan toisella tavalla. Tai ehkä se juju on vain ylipäätään siinä, että menetys pysäyttää ajattelemaan asioita aivan toisella tavalla, kuin miten niitä on tähän asti käsitellyt. Kuitenkin mä huomaan miten paljosta mä olen Tytti-mummille velkaa, ja miten paljon se on mun elämääni vaikuttanut. Toivon myös että joskus, jos saan omia lapsia, mä muistan kaiken ja osaan opettaa sen eteenpäin mahdollisimman hyvin. Siinä oli ihminen, jolla olisi ollut koko maailmalle huomattavasti opetettavaa. Me käytiin monia keskusteluita maailmasta ja siitä miten se toimii, ja mulle tulee vähän lohdullinen olo niitä muistellessa. Mä vaan toivoin, että mummo olisi vielä kerennyt nähdä munkin lapset, ja opettaa niille itse, mitä opetti aikanaan mullekin..

Ja maailmassa on taas vähän tyhjempää..

Multa kuoli eilen mummo. Isän äiti. Niin luonnolliselta, kuin se kaikille muille tuntuukin kuulostavan, mulle se kuulostaa luonnottomimmalta ja kamalimmalta asialta maailmassa. Mummo on se ihminen, joka tietää kaiken, ja on vähän niin kuin pappa, mutta nainen. Mummo on äitiyden ydin, kahden tai useamman sukupolven äiti, joka tietää lapsista ja niiden kasvattamisesta kaiken. Vaikka meidänkin mummo saattoi jollekin täysin ulkopuoliselle olla pelottava, mistä kova ääni ja terävät silmät jotka katsovat aina puhuttaessa silmiin pitivät huolen, yksikään meidän perheen lapsista ei koskaan pelännyt. Siitä ihmisestä huokui rakkaus elämään ja sellainen voima ja asenne jota mä en ole ikinä nähnyt kenessäkään muussa ihmisessä, enkä tule enää koskaan näkemäänkään. Tytti pakotti kaikki ajattelemaan omilla aivoillaan. Se oli mun mielestä aivan helvetin hienoa. Kerran kun se kysyi mun veljeltä ja multa että mitä meille kuuluu, ja Eetu erehtyi vastaamaan ettei se tiedä, niin siitä seurasi saman tien tulistunut "miten niin et tiijä, kyllähän sinä jumalauta tiedät mitä sulle kuuluu!" Se hetki on painunut mun mieleen, niinkuin olen aina yrittänyt painaa kaikki hetket, jotka olen saanut viettää isovanhempieni kanssa. Mä pyrin muistamaan kaiken, koska tiedän että lopulta mulla ei enää ole ketään ympärillä, joka niistä mua muistuttaisi.

Mä voin sanoa, että mummo ja pappa on opettaneet mulle oikeastaan enemmän, kuin kukaan ikinä. Mä olen perinyt mummolta sen tietynlaisen vihan tyhmyyttä ja laiskuutta kohtaan, sellaisen periksiantamattoman asenteen joka ylipäätään työntää mua tekemään asioita, vaikka en osaisikaan. Kaikkea pitää maistaa, muuten ei tiedä tykkääkö siitä vai ei. Mummolla oli syöpiä oikeastaan koko mun elämän ajan, ja lähtö oli lähellä monta kertaa. Aina se nousi pystyyn. Mä olin aina ihan varma, että se ihminen ei kuole syöpään. Että jos tässä maailmassa on mitään järkeä, tai minkäänlainen voima, joka voi vaikuttaa yhtään mihinkään, se ihminen ei kuole syöpään. Siksi mua myös raivostuttaa, koska tiedän ettei se olisi halunnut kuolla. Kukapa haluaisi. Mutta suurin osa teistä muista on vain sellaisia velliperseitä, jotka luovuttavat. Harva nousee leukemiavuoteelta ja elää vielä monta vuotta sen jälkeen. Siinä tarvitaan jo aivan saatanasti tahdonvoimaa. Sitä ei löydy keneltäkään noin paljoa. Siksi mua raivostuttaa, että sille vaihdettiin kipulääkkeitä näihin saattolääkkeisiin. Niihin, jotka vetää pään niin jumiin, ettet tajua missä ja kuka olet. Mun ymmärtääkseni viime kesänä, vaiko vasta tässä syksymmällä. Kyllähän ne kivun turruttaa, mutta niin turruttaa paljon muutakin. Ja sun on vaikea taistella, jos väsyt ja unohdat miksi sun pitikään taistella. Mä puhuin tuossa kuukausi takaperin sen kanssa juuri tästä. Mun piti viedä sille kannabista, että se saisi helpotusta kipuun, mutta ei joutuisi maksamaan siitä tokkuralla ja alistumisella. Musta tuntuu, että mä jotenkin petin sen luottamuksen, kun annoin sen olla hetkeäkään ylimääräistä aikaa sillä kuurilla. Vaan enpä minä olisi sille mitään mahtanutkaan. Mutta mä tiedän, että se ei halunnut vetää niitä lääkkeitä. Se ei ottanut kolmasosaakaan määrätystä määrästä, ja oli mieluummin kivuissansa, kuin sekaisin. Sitten tila huononi, ja viime viikolla.. Tai tällä viikolla... En tiedä, jo pelkästään tämä päivä on tuntunut ihan käsittämättömän pitkältä ajalta. Se vietiin sairaalaan, ja eilen se sitten kuoli pois.

Mun olo tuntuu niin vaikealta, koska mulle mun suku on todella tärkeä. Mulla ei ole ikinä ollut paikkaa jota uskaltaisin sanoa kodiksi, koska kohta muuttaisin sieltä kuitenkin pois, isänmaa ei mulle ole merkannut hevon vittua kun se on vaan kussut mua silmään joka vitun välissä, ja senkin on muut myyneet pois jo ajat sitten kysymättä. Uskoa mä en ole koskaan osannut, koska maailma on liian kaunis ja monimuotoinen minkään yhden tekemäksi, ääretönkään mielikuvitus ei riittäisi tämän kasaan pusertamiseen. Suku on mulle todella tärkeä. Me ollaan kaikki oltu läheisiä aina. On ollut riitojakin, mutta kaikilla on. Jos joku kantaa jotain kaunaa mua tai ketään muuta kohtaan, mun mielestä olis aika korkea aika hautailla ne nyt. Viimeistään. Te olette kaikki mulle liian tärkeitä ja läheisiä, että jaksaisin katsella ja kuunnella jotain lapsellista riitelyä pikkuasioista. Mä olen oman sukupolveni vanhin, ja kai mulla olisi jonkunlaiset paineet lisääntyäkin jossain vaiheessa. Suoraan sanottuna mä en ole koskaan tiennyt, haluanko mä lapsia vai en. Nyt se tuntuu ajatuksena vaan vaikeammalta ja turhemmalta. Jalkala (meidän maatila Pertunmaalla) on meidän suvun pysyvä koti. Sellaisena mä olen oppinut sen tuntemaan. Ja sellaisena mä sen näen. Mä tahdon käydä siellä nyt mahdollisimman nopeasti. Tulee hirveä olo kun ajattelen, millaista siellä on elämä tällä hetkellä. Varmasti hiljaista. Ja vaikeaa..

Mä en tiedä varmaksi mitä Tytti itse ajatteli kuolemisesta, mutta muistan äidin kertoneen että oli joskus puhunut siitä sen kanssa. Taisi sanoa, että eiköhän tämä elämä ole tässä, eikä jaksa uskoa että kuoleman jälkeen olisi mitään. Tämän mä olen aina siitä aistinutkin, koska ei voi rakastaa elämää niin paljon, ellei tiedä kuolevansa. Minä jos kuka tiedän sen verran. Mä en niinkään pelkää kuolemaa, mä en vain osaa hyväksyä sitä, että tämä mun elämä loppuu joskus. Mä en tahdo että se loppuu. Mä rakastan elämää, ja ihmisiä ympärilläni liikaa siihen, että tulisin koskaan antamaan elämääni pois vapaaehtoisesti. Mä en tahtoisi, että kukaan muukaan kuolisi ikinä. Mutta tässä maailmassa mikään ei pysy. Kaikki sanovat sulle että se pitää hyväksyä. Miksi? Ymmärtäminen ja hyväksyminen ovat kaksi täysin eri asiaa. Mä ymmärrän ja tiedostan, että me kaikki kuollaan joskus, mutta mä en todellakaan hyväksy sitä, tai alistu siihen. Niissä on mun mielestä niin selkeä ero, joka ohitetaan niin helposti ja pienellä vaivalla.

Tein mä eilen jo jonkunlaisen biisnkin, en voinut nukkua ennen kuin se oli valmis. Soitin varmaan miljoona kertaa sen kun mikään ei tuntunut riittävän hyvältä. Laulaminen oli vähän vaikeaa kun meinaa ääni särkyä koko ajan.. Se on nyt tuolla: http://www.mikseri.net/j-kill .

Noin muuten olen kuunnellut Neurosiksen The Eye of Every Stormia nyt pari päivää. Season in the Sky on sellainen kappale, jota mun on helvetin vaikea kuunnella.. Siihen on aika hyvä lopettaa tämä.

"I had a vision last night, my god was glowing
There was another bridge on fire
And the last wrecks were counted
The sky opened and the blood flowed
A distant cancerous season was upon me
I had a hook in my back and a light to guide me
My words were useless again"

"The leftovers were playing with my memories of love
I screamed at my god and he let me go
I drifted silently to the desert and began to pray
I came to a pile of ashes and sifted through it looking for teeth
A snake spoke through me again
But I could not heal their wounds"

Mad Max 4: Internetwork warriors

Lueskelin tuossa Imperiumin mielenkiintoista, mutta pääasiassa melko turhaa keskustelua, joka lähti ensin anti-islamistisesta metallista, ja muuttui aika nopeasti, no, Imperiumitason retoriikkahelinäksi. Taitaa tuossa Imperiumissa Rooma palaa jo hyvää vauhtia, toivottavasti siitä vaan sitten nousee joku Konstantinopol edes vähän piristämään sivusta seuraajia. Ylipäätään koko internetissä käytävän keskustelun käsite alkaa pikku hiljaa lähinnä vituttamaan. Eikö kukaan voi tai osaa enää puhua ilman, että täytyy lyödä omat pallit pöytään ja alkaa vertailla niitä sen sijaan, että koitettaisiin ymmärtää sen kanssakeskustelijan ajatuksia ja saavuttaa jonkinlaista konsensusta tai edes ymmärrystä siitä, millaisessa likaojassa se toinen yönsä nukkuu? Tuskinpa vaan. Mulle sanat ja kieli ja puhe ovat aina olleet ajatuksen siirron välineitä, ja jos kirjoitan jotain väärin, tai se tulee ulos raakana, en juokse sitä ajatusta korjailemaan. Jos joku asiakseen tarttuu ja alkaa väännellä keskeneräiseen tai kiireessä sutattuun lauseeseen, niin tunnen lähinnä pientä sääliä. Nämä menneen ajan (tarkemmin sanoen viime vuosikymmenen puolen välin) reliikit eivät tajua, että se sarkasmi jatkuvana retoriikan välineenä, kuten myös tämä nuorten kovasti suosima "trollaus", syö itsensä aika tehokkaasti ja nopeasti.

Mulla olisi sellainen pieni toive tälle seuraavalle vuosikymmenelle: Koska maailma on synkempi ja pimeämpi paikka, kuin mitä se tuntuu koskaan mun ihmisiän aikana olleen, tehdään niin kauniisti että luotetaan toisiimme. Kaikilla on aivot ja valta ja voima niitä käyttää, ja jos riisutaan kaikki keskinäinen läpätys turhasta paskanjauhamisesta ja pään aukomisesta, meillä voi olla jopa mahdollisuus OPPIA YMMÄRTÄMÄÄN IHMISIÄ YMPÄRILLÄMME, SAAVUTTAA JONKINLAISTA HENKISTÄ KASVUA YKSILÖINÄ, ja jos tällainen ajatus sattuu leviämään, kuten hyvillä jutuilla on tapana, TOIVOTTAVASTI SAAVUTTAA SITÄ SAMAA KASVUA MYÖS LAJINA. Jokainen meistähän tuntee nyt olevansa joku vitun internetin Mad Max, joka kulkee läpi bittierämään, taistellen idiootteja ja serkkunsa naineita juntteja vastaan, mutta todellisuudessa, jos joku ei vielä sitä itseään reflektoimalla ole tajunnut, siinä vaan heijastellaan omaa turvattomuutta tässä maailmassa. On vahvuus osata myöntää tarvitsevansa muita. Ja mä en pelkää myöntää, että tarvitsen nyt ihmisiä enemmän kuin koskaan.

Cut To Fit - Perse Edellä Eurooppaan 2010

Koska en vielä tähän päivään mennessä ole jauhanut mistään isommin Cut To Fitin Euroopan riessusta, teen sen KVLTISTI tässä blogissa, jota lukee yksi ihminen noin kaksikymmentä kertaa kuussa. Kai. Tai jotkut kaksikymmentä kerran kuussa. Joka tapauksessa luetaan vitun vähän. Tämä on True. Tämä on Iivil. Tämä on Irak. Tämä on George W. Bush. Tämän se paha, josta Jeffrey Burton Russel kirjoitti kirjan, jota en kerennyt lukea loppuun, kun oli lainat myöhässä ja piti palauttaa se kirjastoon. Se käsitteli kuitenkin pahuutta sellaisena kulttuuris-historiallisena ilmiönä, jona se meille aikojen saatossa näyttäytyy.

Maanantai 12.07.2010

No niin. Lähdössä ei muistaakseni ollut aluksi isompia hässäköitä, pakattiin tässä meillä ja treeniksellä kamat autoon, ja ajettiin Sopenkorven bläck metl luolastoon hakemaan Vilin tuplapedaalit. Oltiin jo melkein ajettu rampista hesan päin kun Vili muisti, ettei sillä ole passia mukana, joten käännyttiin takaisin ja ajettiin hakemaan se. Huomasin, että aikaa lähtöselvitykseen laivalle oli noin 50 minuuttia, ja meidän piti keretä siinä ajassa Helsingin satamaan. Onneksi kuskina oli nuori nainen, koska tunnetustihan ne ovat kaikkein kovimpia hurjastelijoita. Siis ihan oikeasti, meidän bändissä on kolme jätkää joista kahdella on ajokortti, ja kukaan ei osaa ajaa autoa, joten Vilin tyttöystävä lähti ajamaan meidän Eurooppaan ja takaisin. Lähtöselvityksessä seisoimme hetken, kunnes pääsimme laivaan. Autossa haisi hiki, oli kuuma, ja minulla oli aavistus siitä, etteivät odöörit tulisi siitä juurikaan paranemaan seuraavan viikon aikana. Tämä tulisi olemaan kotimme seuraavan viikon. Laivalla hieman irroiteltiin, pojat joivat pari hikisen kallista kaljaa ja minä ostin viiden euron megapaketin Toffifeeta. Ne on vaan niin hyviä. Ensimmäisen kerroksen söin jo laivassa, ja toinen sulikin viikon aikana auton jalkatilassa epämääräiseksi mössöksi, jonka sitten annoin tyttöystävälleni tuliaisiksi.

Päästyämme Viroon lähdimme ajamaan kovaa vauhtia sieltä pois. Ympäristö näytti epäilyttävän paljon Pertunmaalta, paitsi että tien vierellä kulki junarata, ja tiellä oli liikennettä. Lähinnä pelottavaa liikennettä, koska ne ajelivat miten sattuu, ja se pelotti retkikuntaamme vähän. Kaikki tämä kultivoitui päästyämme Latvian puolelle hyvinkin omituisella tavalla, sillä vuohennussijoita, Toyota Corolloja, roskia, ja meitä ja muita ohittelevia rekkoja tuntui olevan kaksi kertaa niin paljon, kuin Virossa. Välipysähdys meren rannalla, totesimme sen samaksi, jolla Profane Omenkin pysähtyi omalla reissullaan, joten se on kai aika vitun hyvällä paikalla, kun kaikki Eurooppaan eksyvät suomalaisbändit sen löytävät. Navigaattori alkoi vituttaa jo tässä vaiheessa, ja päästiin Riikaan siinä illan tietämillä. Esikaupunki oli vitun karun näköistä ghettoa, jossa ei suomiräppäri kauheammin uskaltaisi kyllä kävellä. Ajettiin auto parkkiin turvallisemmalle alueelle. Tyhminä suomalaisina tietysti katsoimme karttaa, ja meillä oli noin miljoona (kolme) kerjäläistä haittoinamme. Ensimmäinen jätkä sai niistettyä meiltä kympin ja röökin, olisi kiltisti johdattanut meidät perillekin, mutta näytti tatuointeineen niin pahalta jätkältä, ettei uskallettu liikkua sen perässä. Kulman takana olisi varmasti ollut pari kaveria venaamassa. Toiselle ei annettu mitään, kolmas oli vanhempi mies joka ystävällisesti opasti meidät jollekin hostellille, ja sitten alkaa selittää perheestä ja muksusta. Annoin nelkyt senttiä, se alkoi itkeä, annoin kaksi euroa ja käskin suksimaan vittuun. Päätimme itsekin tehdä samoin, koska Latvia oli jo todistanut olevansa niin vitun paska maa. Uhottiin ajavamme Trutnoviin asti, mutta eihän me nyt ihan sentään. Jossakin tienvarrella oli Lukoil, joka oli yötäpäivää auki, ostettiin yöpalaa ja käytiin autoon nukkumaan, mitä siinä nyt unta sai kun hikisessä, hiostavassa autossa koittaa neljä ihmistä nukkua. Oli perseestä.

Tiistai 13.07.2010

Seuraavana aamuna herättiin kuudelta tankattiin ekaa kertaa 34llä Latvian paskarahalla. Kun olin suhteellisen skarppina, tarjosin kuskille pari tuntia unta, laitoin Kyussin Welcome to the Sky Valleyn soimaan ja lähdin ajelemaan rennosti maanteitä Liettuaan päin. Oli aika vitun mukavaa, ajeltiin vaan ja rajakin meni ohi ihan huomaamatta. Pysähdyttiin yhdelle Statoilille aamukahville. Ne oli meidän pelastus. Sai helvetin hyviä french dogeja ja valmisleipiä, automaattikahvi oli hyvää kun osti oman maitopurkin. Jos se meni autossa pilalle, sen kun osti uuden, ei se maksanut kun jonkun 30 senttiä litralta. Englantia ei puhunut ennen Puolaa missään kukaan. Motarin kohdalla päästin Heidin taas ratin taakse ja nukuin itse vähän, Liettua olikin ihan suhteellisen nopeasti ohi ja ajeltiin Puolaan. Ensimmäinen pysähdys oli Augustowissa, jossa oli toisella puolella tietä vitun hieno kirkko, ja toisella ghetto. Keskellä futuristinen silta. Outo paikka, oli vitun kuuma. Koko ajan oli oikeastaan kuuma, ja auto oli ainut paikka missä voi olla, kun oli ilmastointi. Ajettiin suurin osa Puolaa, koitettiin käydä Varsovassakin, mutta navigaattorin kanssa ajettiinkin jotain nättiä lenkkiä ulkokautta ulos. Liikennevaloja oli paljon joten hukattiin varmaan kolme varttia aikaa. Ajettiin sitten siitä Lodziin, jonne tultiin illalla. Löydettiin vartioitu parkkis, jossa oli kopissa mukava vanha mies, joka ei ymmärtänyt sanaakaan mun englannista ja eleistä, mutta naureskeltiin rajoituksiamme ja käteltiin, ja respectin se kai tajusi. Mentiin Flamingo hostelliin siihen parkkipaikan viereen, helvetin halvalla saatiin sieltä itsellemme tilaa, jaoimme huoneen yhden oudon, vähän ehkä homon miehen kanssa. Muutenkin se tuntui aika vahvasti homopaikalta, mutta mitäpä tuosta, ei meillä mitään homohostelleja vastaan ole. Päästiin suihkuun, mikä oli siistiä. Sain käyttää internettiä ja varasin paluulautan Helsinkiin keskiviikkoaamulle puoli kahdeksaksi. Se oli halvin. Mentiin kaupungille, istuskeltiin parilla terassilla, haettiin mäkkärist juustohampurilaisia ja jäätelöä, nuo joi kaljaa, mä fantaa. Jollakin terassilla oli Ölek niminen kaveri, jolle luvattiin heittää demo, kun se antoi kaljaa vielä pilkun jälkeen. Oltiinkin siihen asti että kaikki meni kiinni, ruokaa ei saanut enää mistään ja alkoi sataa kaatamalla, joten juostiin takaisin hostelliin ja käytiin nukkumaan.

Keskiviikko 14.07.2010

Aamulla fiilisteltiin vielä, ostin huoltsikalta pehmolelu ankan, tankattiin, käytiin mäkkäriaamupalalla, joka on mun mielestä sellainen, että jos olisi Suomessakin niin kävisin taas mäkkärissä. Pekoni sopii kaikkeen. Lähdettiin jatkamaan matkaan ja ajettiin iltaan asti, oltiin kai joskus kuuden kieppeillä Trutnovissa. Ne Puolan ja Tsekin rajakylät näytti kaikki joltain Neukkukyliltä, ja sellaisia ne kai vieläkin luulivat olevansa. Peltipoliiseja ei siellä pelännyt kukaan, ne näyttivät enemmän variksen pelättimiltä, kuin kameroilta. Saavuttiin Trutnoviin siis ja ajettiin auto vain "jonnekin", koska sitä tarkkaa katua ei niin sanotusti ole olemassa. Nähtiin musta kissa ja mä sanoin sille että "johdatapa meidät nyt sinne paikkaan!" Ja tuona nimenomaisena hetkenä tapahtui jotain merkillistä. Se kissa lähti oikeasti viemään meitä eteenpäin, ja me seurattiin sitä. Sitten se tuli kotiovelleen ja sen emäntä, vanha tsekkiläismummeli, joka ei puhunut englantia, varmasti ihmetteli että mitä tällaiset nälkiintyneen näköiset punkkarit jahtaa sen kissaa. "Konzerta" saatiin selvää siitä, kun se jotain kysyi ja ihmetteli, sanottiin että YES,YES, KONZERTA, WHERE!? ja se nosti kädet pystyyn eikä tajunnut. Jatkettiin suuntaan, johon kissakin oli meitä vienyt, ja tultiin ikään kuin takaovesta sisään, sinne grindmarketin metsäaukealle, ja harhailtiin sieltä pääportille, ja kun vielä harhailtiin, löydettiin Curby. Se oli ihan huippujätkä. Ajelee lippis väärinpäin, aurinkolasit päässä, FUCK EVERYTHING!-paita päällä maastopyörällä ja vaan hoitaa kaikki asiat. "You're Jere and Cut To Fit? Come with me, I show you everything!" mentiin pihan toiselle puolelle kopille, se kirjoitti meille parkkilapun, antoi rannekkeet ja näytti minne saa auton "this is pretty much everything!" Naureskeltiin ja juteltiin siinä hetki, sitten lähdettiin hakemaan meidän auto sinne parkkipaikalle. Käytiin viereisessä baarissa syömässä herkulliset, viiden euron ravintolasafkat, joista saa täällä maksaa jotain kympin ja kolmen väliltä, ja alettiin siinä vaan hengailla. Shelliltä haettiin jäätelöä ja kahvia aina kun teki mieli, otettiin rennosti ja mä menin aikaisin nukkumaan. Muut olikin ylhäällä, tutustui uusiin ihmisiin, ja sammuivat pihalle auton viereen, jos nukkuivat ylipäätään kauhean paljon.
Torstai 15.07.2010

Heräilin autosta, koitin josko rikki mennyt kamera toimisi, ja yö kuumassa autossa oli tehnyt sille ihmeitä, se toimi seuraavat kolmekymmentä minuuttia ihan hyvin. Etsin muita, Eetu nukkui etupenkillä ja Vili ja Heidi pihalla, krapula tuntui olevan kova ja sain videollekin pariskunnan suhteellisen hellyyttävän yhteisen oksennussession, kun oltiin menossa kaupunkiin päin syömään. Syötiin taas hienossa ravintolassa, ja maksettiin ruoasta seitsemän euroa. Siis ravintolaruoasta. Se on käsittämätöntä, miten halvalla tuolla selviää. Osteltiin koko reissun aikana vitusti ruokaa ja levyjä ja kaikkea, ja silti rahat riitti kevyesti koko paskaan. Käytiin muistaakseni tässä välissä jossain päiväkaljalla, ja nuo olivat onnessaan kun sai röökata sisällä. On siinä munkin mielestä enemmän fiilistä, kun ei kaikki paskapäät huohota niskassa. Mentiin takaisin, myöhemmin tultiin Eetun kanssa ostamaan telttaa, kun se oli kyllästynyt nukkumaan autossa jo. Ensin käytiin yhdessä paikassa, jossa teltta maksoi vajaan kuusikymmentä euroa, ajattelin että jos löytyy halvemmalla, käydään kiertämässä. Kierreltiin, ei löytynyt mistään, jossain vaiheessa huomataan urheilukauppa, ja mentiin sinne. Sama myyjä kuin ekassa paikassa! Oliko tämä noituutta vai turistikieroilua!? Ei, oltiin Enan kanssa vaan kierrelty kehää ja tultiin samaan paikkaan. Vähän häkeltyneinä ostettiin se teltta, ja olihan se nyt hintansa väärti. Ensimmäinen bändi joka nähtiin oli kai Sexy Police. Vähän meni ohi, hyvältä kaikki kuulosti, mutta parit ekat oli tasapaksuja. Kunnes tuli TINNER! Voi vittu että se oli hauska bändi livenä, siitä tuli niin hyvälle tuulelle, ettei paremmasta väliä. Seuraava kiinnostava oli Noxa, josta olen tykännyt jo siitä niiden Tuska keikasta asti, käytiin heittämässä niille meidän demot ja joku niiden porukasta kysy että ai ollaanko me cut to fitistä, siistiä, mutta en oikein ymmärtänyt että oliko se kuullut meitä joskus aiemmin vai mitä. Olivat mukavia, ja niiden keikka oli ihan saatanan hyvä, huusin mukana niissä missä muistin sanat, ihan jo siksikin etten ollut huutanut ainakaan viikkoon, ja piti vähän kokeilla että mitä kurkusta irtoaa. Beyond Terror beyond Gracessa oli jotain hypnoottisen neurosismaista, joka mua kiehtoi. The Arson Project oli taas aika käsittämättämän kova, Nikke daivas suoraan mun ja Vilin niskaan ja mikit katoili koko ajan jonnekin päin. Helvetin hyviä ystäviä tuli niistä meille ihan kerta napsauksella. Kierreltiin, Vili ja Heidi hehkutti General Surgeryä, joka meni multa ohi kun jonotin vessaan koko sen ajan. Martyrdödin aikana muistan menneeni nukkumaan, siellä alkoi vissiin vielä ukostaakin samaan aikaan. Muut nukkuivat teltassa, mä yksin auton takapenkillä. Se osoittautui ihan helvetin toimivaksi järjestelyksi.

Perjantai 16.7.2010

Aamulla heräsin, tuntui kuin olisin pomppinut polvillani koko yön. Nivelet oli kaikki paskana, pehmolelu ankka oli sentään ollut tyynynä, huppareitten toimiessa peittona. Mulla oli käytännössä yhdet housut koko reissulle, ne mitkä mulla on aina muutenkin koko kesän jalassa. T-paitoja ostin festareilta sitä mukaa kun tarvitsin. Keikka oli toisena. Soundcheckiin oli varattu aikaa kymmenen minuuttia, tehtiin se viidessä, joten alettiin soittaa vähän ajoissa. No, se meni mielestäni aika vitun hyvin. Arsonit näki siitä juuri viimeisen iskun. Myytiin me sen jälkeen pari levyäkin, ja illalla, kun olin kirjoittamassa kotiin tekstiviestiä, joku halusi ottaa mun kanssa yhteiskuvan. Haluaisin nähdä sen kuvan, näytin varmaan niin eksyneeltä ja hämmentyneeltä, ettei mitään tolkkua. Curby yllättää meidät iloisesti ja maksaa meille 150 euroa, siitä tulee kymmenen minuutin keikalle aika kova minuuttiliksa. Sain myös käyttää internettiä ja tulostin meidän lauttavarauskuitin. Warpathin irkkujen kanssa nuo dokasivat, perusheilumista ja hauskaa. Doomia lukuunottamatta meni kaikki bändit vähän ohi, heiluttiin kai aika myöhään, ja taas autoon ja telttaan nukkumaan.



Lauantai 17.07.2010

Auto alkaa haista jo aika pahalle, tajuan sen kun herään. Aamu alkaa kepeillä eväillä alueella, ja mennään katsomaan puolivahingossa Hovadahia, joka on niin vitun kova että ostan niiden levynkin. On aika huono olo. Bloody Phoenixkin nähdään vihdoin, kun toissa keväänä missattiin ne molemmilla keikoilla, joilla oltiin lämppäämässä. Kuuntelen Kerkelän veljesten UFC- ja NHL- tarinoita, ne on kanssa niin mukavia heppuja kyllä. Seuraavana menen katsomaan Victimsiä, joka oli hyvä. Ei haitannut vaikka alkoi sataa. Sitten alkaa sataa kunnolla. Misery Index soittaa, joten sade voi haistaa vitun. Sen jälkeen mennään sateen suojaan. D.R.I alkaa soittaa, sateella ei taas ole mitään väliä. Katotaan se Eetun kanssa takaa, ylhäältä mistä näkee hyvin. Oltiin aika fiiliksissä. Se oli todella siistiä. Olin ihan märkä, otin vaatetta pois ja takaikkunalle, koska aurinko nousi auton takaa.

Sunnuntai 18.08.2010

Herään märkänä autosta. Satelee muutenkin enemmän, kaikki muut on enemmän tai vähemmän krapulassa. Aluetta puretaan ja on hivenen haikeaa lähdön meininkiä ilmassa. Heidi on ollut edellisiltana todella kännissä, ja kun heti alueelta ulos päästyä poliisi ohjaa tien sivuun, alkaa tuo sydän vähän hakata. Vittu. Se puhaltaa nollat. Hämmennys on aika suuri, kun saadaankin jatkaa matkaa. Miten niin pieni tyttö voi olla niin kännissä ja puhaltaa aikaisin aamulla nollat? Mä en vieläkään ymmärrä. Mä istuin melkein koko päivän autossa huppari ja pyyhe päällä, bokserit jalassa. Mä kyllä tiesin, että voi sataa, mutta mä en tiennyt, että mä aion katsoa D.R.Itä vesisateessa. Ajetaan pitkälle Puolaan, käyn Lidlin pihassa kusella. Kuunnellaan Morbid Angelin sitä outoa levyä ja olo on vähintäänkin psykedeelinen. Siis sitä missä on ne Hymn of the Gas Giantit ja muut. Se outo levy. Illalla selvitään motellille, joka on vähän sellainen psyko-henkinen, viisikymmentä euroa maksaa neljän hengen huone. Laitan tyttöystävälle viestiä että "TÄÄLLÄ ON SUIHKU JA SÄNGYT JA TELKKARI JA PARKETTILATTIA JA SUIHKU JA PYYHKEITÄ JA VALOT JA VESSA JA.... SUIHKU!!!!!" mä en siis ole käynyt pesulla Lodzin jälkeen, olen hikoillut joka päivä ja yö ja riehunut keikkoja. Suihkussa nautin, kunnes tajusin, että mun palaneet kädetkin on märkineet vähän. Mulla on hauska trio-jäätelö rusketus: Vanilja-mansikka-suklaa. Sängyssä makaaminen sattuu joka paikkaan, mutta se tuntuu paremmalta kuin mikään ikinä.

Maanantai 19.07.2010

Autolla ajaessahan tuo päivä muistaakseni aika pitkälti meni. Läpi Puolan, läpi Liettuan, läpi Latvian, sinne hiekkarannalle jossa pysähdyttiin tullessakin. Käytiin Statoililla lähellä iltapalalla, ja tultiin sitten rannalle pystyttämään teltta ja menin autoon taas nukkumaan. Alkoi olla vähän fiilikset ehkä matalalla kun alkaa matka käydä vähiin.

Tiistai 20.07.2010

Vietetään aamu rannalla, herään ja näen Eetun ehkä syvällisempänä kuin koskaan ennen, mikä oli mulle ihan mielenkiintoinen kokemus. Se istui hiljaa rannalla röökillä, ja käveli ilman kenkiä hiekassa. Mä sanon suoraan, että olin onnellinen siitä, että sekin löysi sellaisen paikan edes joskus, jossa se ei koita esittää mitään kellekään. Se oli hienon rauhallinen ja laiska aamu. Vili ja Heidi kävi uimassa ja lähdettiin Tallinnaan päin. Huomasi miten alkoi jo väsymys painaa, kun jaksettiin kuumottaa meitä seuraavaa bemaria, jossa oli tummennetut lasit, kun Vili näytti sille ohittaessa peukkua, kun se jotain sekoili. Eksytettiin se kuitenkin ennen Tallinnaa. Viljamilta tuli Suomesta tilaus, että Profane Omenin grillibileisiin pitää kaljaa ja siideriä saada, ja sanon että se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta kun käyn siellä Viron viina kaupassa. Mua alkoi ällöttää se, miten suomalaisista tuli siellä hullun kiilto silmissä viinaa hamstraavia sikoja, ne saatanan laiskasilmäiset, täydellisessä suppressiossa koko vitun elämänsä nukkuvat orjat, jotka heräävät henkiin vaan kun on halpaa viinaa nenän edessä. Mua vitutti ja rankasti. Ostin kuitenkin kun olin luvannutkin. Mentiin jonnekin lähiöpuistoon, jossa oli ranta. Laitettiin auto siihen viereen kadun varteen ja hengailtiin siinä, kuunneltiin kännykästä Arsoneita täysillä ja juhlittiin vikaa iltaa. Nukuttiin kaikki autossa sen viimeisen kerran, kaljalavat välissä.
Keskiviikko 21.07.2010

Ajeltiin aamulla vähä unisina laivaan ja mentiin laivan ravintolaan oikeastaan vaan lepäämään. Maailma tuntui ihan vitun raskaalta paikalta, mietin koko ajan että minkä takia mä olen tässä laivassa, miksi mä olen tulossa takaisin tähän maahan. Mä olen ollut jo tarpeeksi kauan. Väsymys eskaloitui sellaiseen pieneen luhistumiseen siinä, mutta kyllä se siitä helpotti. Päästiin sitten ajallamme autoon ja kuunneltiin radio rockin äijäilyä pitkästä aikaa. Ja Timo Rautiainenhan siellä alkoi soida heti, kun läpällä heitettiin. Laulettiin ilolla mukana ja pysähdyttiin kerran Tuuliruusussa, kotiin tullessa oli pakko heittää torin ympäri kunniakierros ja luukuttaa INSECT WARFAREN WORLD EXTERMINATIONia täysillä siinä. Oltiin vihdoin ja viimein kotona noin kello 12. Suihkuun. Vähän unta. Silleen.