perjantai 20. marraskuuta 2009

I am become the king of crows.

Ihminen ei oikeasti opi koskaan mitään. Väitetään, että ihminen on säilynyt valtarotuna maapallolla, koska meidän sopeutumiskykymme on kaikista maailman lajeista paras ja osaamme toimia yhteisen maailmamme hyväksi. Oikeasti juuri mikään tästä ei ole totta. Ihminen EI OLE sopeutumiskykyisin eläin. Se on joku selkärangaton, muurahainen tai joku muu joka tulee toimeen missä vain. Pääasiallinen syy siihen, että ihminen on pysynyt hengissä näin kauan on se, että ihminen on muokannut maailmaa, ei itseään, pysyäkseen hengissä. On rakennettu kastelujärjestelmiä kuivien kausien varalle, kehitetty tehokkaampia aseita metsästykseen ja oman tontin puolustukseen, lopulta jopa alettu viljellä eläimiä, kun se karsii sen haastavan metsästysvaiheen siitä istumisen ja syömisen välistä. Ihminen on tehnyt elämästään helpompaa ja helpompaa, ja kun se on tullut niin helpoksi, ettei ihmisen elämästä kulu niin suurta aikaa jotakin välttämätöntä, haastavaa tai hyödyllistä tehdessä, hänelle jää liikaa aikaa. Hän alkaa siis tehdä töitä muille. Silti hänelle jää liikaa aikaa, koska jatkuva työntekokaan ei ole mukavaa. Tarvitaan aikaa rentoutumiseen. Ihminen alkaa miettiä ja heijastella lyhyttä elämäänsä, tulee tyytymättömäksi ja turhautuu. Muut ihmiset keksivät television. Muut ihmiset tajuavat miten suuri voima sillä on. Ja siinä vaiheessa maailmankaikkeuden historiassa, kun ihminen tajuaa miten suuri voima jollakin on, se menee aivan päin vittua.

Minä olen plutonium. Vuosituhansia olen saanut nukkua rauhassa vuoren sisässä, turvassa kaikelta pahuudelta, jota ulkomaailmalla on tarjota. Sitten ihminen kaivaa minut ylös, ihastelee minua. Mutta minä olen vihainen, minä tahdon takaisin kotiini, kallioon. Tahdon takaisin nukkumaan ikuista untani, uneksimaan tästä maailmasta, jonne en oikeasti koskaan tahdo, jonne en kuulu. Ihminen virnistää kauneuteni edessä, mutta minä vihaan sitä paskapäätä. Minä annan sille syövän. Muut ihmiset innostuvat ja kaivavat minut ja perheeni ylös, päivän valoon. Meidät suljetaan julmasti metallisiin koteloihin, erilleen toisistamme. Meidät työnnetään suuriin metallipurkkeihin jotka nousevat ylös taivaalle. Minä tahdon alas! Minä tahdon kotiin! Minä vihaan näitä ihmisiä. Vihaan heidän virneitään ja tapojaan, vihaan heidän maailmaansa. Minä alan pudota. Alhaalla on ihmisiä. Minä kostan. Minä tapan niista saatanoista joka-vitun-ikisen!

Kun ihminen tajuaa jonkin asian, se vie sen luultavasti aivan järkyttävän yli, koska meillä ei ole sitä kultaista keskitietä, meillä on aina liikaa, tai liian vähän. Sanomme oppivamme asioita, mutta kollektiivinen muistimme kantaa vain muutamien kymmenien vuosien päähän taaksepäin, koska emme koskaan kuunnelleet isiämme heidän kertoessaan meille niistä menneistä ajoista, joista pitäisi oppia. Niinpä meillä ei ole historiaa ja virheitä, mistä oppia. Me tuhoamme itseämme, koska meillä ei ole vertailukohtaa aiempaan, tämä meidän jatkuvasti parantuva maailmamme heikentää meidän luonnollisia tapojamme ja voimiamme, me kasvamme suuremmaksi, mutta emme vahvemmaksi.

Tietyllä tapaa me heikkenemme koko ajan, koska meillä ei ole kunnioitusta mitään kohtaan. Olemme varislauma, joka on tajunnut, että Variksen pelätin, joka ennen oli suuri, pelottava ja tuntematon, on nyt vain kasa vanhoja vaatteita ja keppejä. Syömme kaiken nyt, koska emme osaa ajatella talven tulevan muutaman kuukauden päästä. Se on siellä muutaman kuukauden päästä. Talvi. Niin kauan kuin aurinko on taivaalla, meillä ei ole huolen häivää. Jokaikinen yö me pelkäämme, koska emme tajua mihin huoleton päivämme hävisi, emme saaneet aikaan mitään. Lihoimme ja ilkuimme Variksen pelätintä, joka vain seisoi edessämme voimatta meille mitään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti