Minä olen

pyörremyrsky hissikuilussa

ydinsota talvipakkasessa

varpunen taifuunin silmässä

ruostuen huutava pihlaja syysyössä

hiljakseen punertuva vaahtera

tuhatvuotisen männyn varjossa

https://www.youtube.com/playlist?list=PLAA-fd4134JKYL5xw2cII9SACB_uqZDIt

Muuten ei ole oikein asiaa, elämäni on ihanaa vaikkakin rahaa palaa turhan päiten ihan vain siksi ettei kanjeja osaa lukea ja vakuutusmaksut ja muut ovat tästä johtuen hieman haasteellisia, mutta asiat selviää kun menee toimistoon osoittelamaan ja ihmettelemään, mutta tämän linkin halusin jakaa. Siitä voi katsella Musashi-kirjasta tehdyn sarjan, joka on aivan helvetin hyvin tehty ja kunnioittaa kirjan henkeä hienosti. En edes muistanut miten eläviä sivuhenkilöitäkin siinä oli. Nyt menen maksamaan laskuja ja maalaamaan.

Avautumista.

Soitin eilen ensimmäisen Osakan keikkani Hokagessa. Se on kyllä ihana paikka, vaikka sisällä röökaaminen ja huutaminen yhdessä ovat melkein varma resepti migreenille, mutta siitä huolimatta täydellinen, kun saa tuntea betonihuoneen resonanssin mölytessään. Ainut mikä etukäteen vähän harmitti oli se, etten saanut peltilevyä mukaan, se on kuitenkin ollut pääasiallinen rumpukone jo vaikka kuinka kauan. Täällä kaikkialla on kyllä ruosteista metallia, mutta se on yhä hyvin pitkälti käytössä ja toimii tehtävässään, enkä oikein tiedä mistä auttaisi lähteä romupihoja etsimään, mutta ehkä Sano voi auttaa siinä myöhemmin. Pitää kyllä tehdä matkalaukkuun mahtuva romulevy. Toisaalta olisin voinut kyllä ottaa pedaalilautanikin mukaan painon ja kaiken muun puolesta, mutta siinä on niin vituttavat renkaat ja hyvin äkkiä käteen hiertävä kahva. Eli parempi näin kai. Mölyämisen jälkeen alkoi taas jo puhe seuraavasta keikasta, kuten vähän ajattelinkin ja se on hyvä juttu se.

Nautin täällä soittamisesta ja keikkojen katselusta aivan järjettömän paljon. Poissa on kaikki huutaminen ja sössötys, känniörvellys ja sellainen humalainen älämölö. Ihmiset tulevat katsomaan keikkoja ja musiikki on ihmisille tärkeämpää, kuin ryyppääminen. Nyt kun tuo Suomen Stockholm syndrome alkaa hälvetä etäisyyttä saatua, niin tuntuu siltä että mitä helvettiä mä olen siellä tehnyt ja miten vitussa olen jaksanut soitella yhtään baarikeikkoja ihmisille, joita ei kiinnosta hevon helvettiä? Kaikkea sitä jaksaakin vaan että saa soittaa. Täällä kaikki on kerrasta tärkeysjärjestyksessä, eikä tarvitse kipuilla minkään kanssa. Jos se nimittäin tulee jollekin vielä muka yllätyksenä, niin minä en pidä humalaisten sekoilusta. Etenkään silloin kun ne ovat soittamassa kanssani samalla lavalla, mutta melkein yhtä vähän muutenkaan. Vihaan sitä paskaa. Suomessa ei taida olla yhtäkään musiikillista alakulttuuria jotain omaa, hyvin pientä kokeellisen musiikin viitekehystä (jonka olen luonut tietyistä yksilöistä ympärilleni lähinnä väkisin ja pakosta) lukuunottamatta, joissa ei väistämättä törmäisi siihen, että musiikki on vaan tekosyy dokata tai olla vitun sekaisin. Se on minulle aivan vitun ärsyttävää, koska musiikki on minulle lähimpänä pyhyyttä, taikuutta ja kauneutta mitä tässä maailmassa on. Siitä syystä vihaan erityisen paljon ihmisiä, jotka kusevat musiikin päälle. Niille on oma paikkansa helvetissä. Kaikkein raivostuttavinta on soittaa humalaisten kanssa, koska ne luulevat, että nyt menee vitun hyvin, samalla kun kuola poskella koittavat saada iskuista kiinni.

Noh, se siitä. Nautin tästä nyt ja pysyn täällä mahdollisimman kauan. Ei kiinnosta oikeastaan yhtään palata tammikuussa Suomeen. Jos saadaan vaihtoa pitkitettyä, voisi olla myös mahdollisuus soittaa Cut to fit-rundi täällä, mikä olisi hauskaa myös. Muutenkin tuntuu, että täällähän minun kuuluu olla, kun ginger ale on joka paikassa hanassa ja kombinista saa minttukaakaota kellon ympäri. On kuin joku olisi kurkistanut mielikuvitukseeni ja rakentanut maan sen mukaan.

Olotiloja

On tämä vaan kaikin puolin hienoa. Se tunne, kun alkaa jotkut kanjitkin jutella järkeviä, kun pystyt ymmärtämään lauseita ja vastaamaan kysymyksiin edes jotain japanilta kuulostavaa, punkkikeikat, ihmiset, betonibrutalismi, ruoste, puistot, äänet, elämä, kaikki täällä. Kyllä sitä kovasti tahtoisi järjestää asiast niin, että voisi vain jäädä tänne, mutta välissä pitää kuitenkin tehdä kaikenlaista Suomessa, toivon vain että sinne ei tarvitse aivan heti hypätä, kun on itsensä tänne saanut. Tokiossa riehunee kohta taifuuni, mutta tänne se ei taida tulla. Ainakin on kirkasta ja melko tyyntä nyt, eikä ennuste kerro mitään sen suuntaista.

Eilen käytiin taas keikoilla ja hauskaa oli, että soittamassa oli Kuoleva, sekä Solpäätos joka lauloikin suomeksi, välillä jopa ymmärrettävästi. Saatanan tiukka bändi joka tapauksessa! Jäi hyvä fiilis ja irtoava varpaankynsi, kun menin keikalle sandaaleissa. Huomenna menen Hokageen, jossa soittaa Handsome Bob joidenkin muiden kanssa. Sekin on kova bändi ja soitti viimeksikin mukavan lujaa.

En vain tiedä mitä tästä kaikesta pitäisi kirjoittaa. Tuntuu siltä etteivät sanat voi välittää siitä mitään ja suomen kirjoittaminenkin lähinnä ärsyttää, koska se tuntuu vetävän takaisin siihen somemölisijöiden maahan, johon en ole koskaan tuntenut mitään yhteenkuuluvuutta muuten, kuin Perttu Häkkisen tekemän toimitustyön kautta, mutta nekin yksilöt, jotka resonanssia ovat synnyttäneet ovat nimenomaan koko kansakunnan halveksimia tai siltä piilossa. Toki se on undergroundin luonne, mutta ei asioiden tarvitse olla välttämättä vain undergroundia ollakseen omaehtoisia. Se vaan ei oikein mene jakeluun muille, kuin näiden asioiden tekijöille. Minä olen kyllästynyt vääntämään asioita uuvateille rautalangasta, ja kun näen miten siellä menestyy ja pärjää (ai että suomalaiset rakastavat noita sanoja) vain rautalangasta vääntämällä, niin eihän se omalta paikalta tunnu. Muutamat ihmisyksilöt kun saisi kärrättyä tänne soittoromuinensa, niin maailma olisi täydellinen paikka.

Piirsin tällaisen ja aloitin nyt toisen.

kepogjgdoijfh

Tänään oli ensimmäinen päivä kanjien kanssa, mutta kaikki taisivat olla tuttuja ja sikäli se oli kivutonta touhua. Tulevaisuudessa voi hikoiluttaa vähän enemmän. Joka tapauksessa yritän nyt työntää mahdollisimman paljon asioita kaaliini mahdollisimman lyhyessä ajassa, mikä on toki hankalaa näin 30-vuoden kieppeillä, kun työmuisti alkaa jo selkeästi vaatia CPUlta enemmän prosessointitehoa kuin joskus aiemmin, mikä on vähän perseestä. Ennen pystyi kuuntelemaan kuutta keskustelua samaan aikaan ja muistamaan kaikista jokaisen sanan, nyt ei kuule mitään kun veri vaan kohisee päässä. Mutta sitä tämä on, ei se nyt vielä kummoinen rapistuma ole, huomaapa vaan, että uuden informaation omaksuminen vaatii ihan oikeasti työtäkin, mutta onnekseni musiikki auttaa tässäkin asiassa.

Siksipä olenkin koittanut metsästää musiikkia. Monessa mielessä iso osa levykaupoista on omasta vinkkelistäni vähän turhia, koska vaikka levyjä on aivan helvetisti, niin toki tänne on kärrätty lähinnä amerikkalaista musaa, tietysti etenkin tuolla amerikamurassa, missä sen toki ymmärtää juu, mutta kokeellisen musiikin hyllyt ovat melko pieniä tai sekavia. Parhaimmat apajat on tähän mennessä olleet Disk Unionissa, sekä etenkin Maru ka batsussa, josta ostan lähes kaiken, koska siellä on paras valikoima ja mukavan oloinen pariskunta pyörittämässä puljua tiskin takana. En ole aivan varma olinko ensikäynnillä vain huolimaton, vai oliko hyllyyn hommattu pari Keiji Haino-proggista kun niistä kyselin.  Muuten olen ollut ihmeissäni ja huvittunut siitä, ettei Haino kuulukkaan jokaisen levykaupan ylpeyden aiheisiin ja ykkösmyyntitykkeihin. Vähän sama kuin joku menisi Lahteen luullen, että meikän levyjä on kaikissa kaupoissa. Tai oikeastaan ennemmin vielä menisi Kuopioon kyselemään meikän levyjä.

Tämän päivän juoksentelin näköjään kaupungilla vaikka aikomus oli nollailla kotona, joten ehkä sitten huomenna teen niin, vaikka kouluakin on lähemmäs kuutta. Kohta se on yöpuulle mäntävä jos tahtoo herätä ajoissa. Tai oikeastaan ennemmin niin, että koska on herännyt ajoissa, on kohta mentävä yöpuulle. 

Alkuja

Tänään alkoi kurssi japanilaisista psykoterapian muodoista, eli melko pitkälti meditaatiota, tai chita, sekä kaikkien tällaisten henkisten harjoitteiden kulttuurihistoriaa. Ajattelin, että voi olla että tämä kurssi jäänee itseltä pois mikäli sisältö olisi vain meditaatioon keskittyvää, kun zazenia tulee istuttua itsekseenkin ja ryhmämeditaatioiden ajatus tuntuu minusta monesti hieman vieraannuttavalta, mutta oli mielenkiintoista kokeilla muunlaistakin harjoitetta ja ehkä tuolla tulee käytyä lähinnä itsereflektion kantilta. Vaikka olikin melko simppeli ja pikkuinen tehtävä, niin meidän piti ajatella ensin väri josta pitää, sitten väri josta ei pidä, ja miksi. Totesin, että etenkin nyt tässä Shohaku psykoosissa lempivärini on musta, joka ei ole koskaan pelkkää mustaa, vaan sen vivahteilla voi värjätä kokonaisia maailmoja ilman mitään muuta, ja se on rauhoittavaa. Inhokiksini totesin vihreän, en tosin luonnon värinä vaan siksi että sen maalaaminen on niin saatanan vaikeaa. En koskaan ole onnistunut saamaan aikaiseksi mitään järjellistä vihreällä, olen sen vivahteille sokea siinä mielessä, mitä maalaukseen tulee. Seuraava M. Night Shamalayabalaba-twist oli se, että nämä se mitä emme pysty noissa väreissä sulattamaan on jokin sellainen piirre itsessämme, joka on ehkä vähemmän edullinen, ja jos nyt ajattelen sitä miten hankala ihmisapina olen varmasti monille läheisilleni, niin tottahan se sikäli on. Tuo oikeastaan oli se pieni tajuamisen hetki, jonka myötä päätin pysyä kurssilla, koska olen taas jonkinlaisessa murroksessa, jossa tarvitsen reflektiota ja ulkopuolisia läimäytyksiä herätäkseni.

Japanin kielen opiskelu on ollut myös mukavaa. Järjellisen kokoinen ryhmä joka ei hölise ylimääräistä ja hyvä opettaja kantavat jo pitkälle. Ensimmäiseen keikkaan on kaksi viikkoa. Tänään sain ostettua kitaran, joka maksoi vähemmän kuin mikään aiemmin ostamani (no, paitsi se ilmainen) ja on silti paremassa kunnossa kuin mikään aiemmin omistamani. Se on ehkä vähän liiankin hieno siihen nähden, että aion vain huudattaa siitä ulos hirveitä ääniä, mutta toisaalta äsken kun otin sen käteen, se alkoi lauleskella ihan omiaan, joten ehkäpä siitä saa jotain kiinnostavaa ulos. Pidän nämä päivitykseni lyhyinä, koska se on minulle paljon kiinnostavampaa. Olen maalaillut musteella ja yrittänyt opiskella ja käyttää japania koko ajan. Kai se tästä ehkä.

Viikko Osakaa takana.

Viikko Osakaa takana. Mä en tahdo täältä ikinä pois. Tunnen olemiseni täällä niin rauhaisaksi kaikista ongelmista huolimatta (ei ne ongelmat tai kärsimys mihinkään vähene vaikka olisi missä, siksi en ole koskaan koittanut pakoilla mitään vaan kannan ongelmiani mukanani ja lasken niitä pois sitä mukaa kun se tuntuu luontevalta.) etten ole kokenut vastaavaa missään, vaikka sitä on Euroopassa aika paljon kaikkialla haahuiltu. Eikä ihmisten määräkään häiritse, ensimmäistä kertaa elämässäni. Miksi? Siksi että koko tämän valtion systeemi on rakennettu aika pitkälti samoilla periaatteilla, joille olen rakentanut oman elämäni: mahdollisimman vähän haittaa mahdollisimman harvoille. Ainut mistä en pidä on se, että aivan kaikki pitää pakata muoviin, mutta ainakaan ihmiset eivät roskaa täällä typeryyttään ja kylvä kaikkea sitä muovia puistoihin ja kaduille, vaan se löytää aivan järjettömän hyvällä prosentilla roskiin, vaikkei julkisia roskiksia ole juuri yhtään. Suoraan sanottuna Suomessa on aina vituttanut ja hävettänyt se, miten helvetin paljon siellä roskataan vaikka sössötetään jostain luontosuhteesta. Joka lenkillä saa kantaa kaksin käsin muiden paskoja roskapönttöihin, joita kuitenkin on noin kymmenen metrin välein.

Eiköhän se kulttuurishokki sieltä tule, viimeistään siinä vaiheessa kun pitää alkaa säästellä vettä kylpyammeeseen taifuunin varalle, mutta silti keskityn mieluummin sen kaltaisiin ongelmiin, kuin kuuntelemaan jotain suomalaisten sössötystä persujen tyhmyydestä tai jostain muusta täysin itsestäänselvästä ja yhdentekevästä asiasta.

Sain jo bookattua ensimmäisen keikankin, 19.9 Hokagessa, jossa käytiin katsomassa keikkoja. Arkikeikatkin ovat täällä melko kalliita, mutta silti niillä käy enemmän ihmisiä kuin ilmaisilla Torven keikoilla, että mikäpä siinä sitten. Ja mielellään sitä käy itsekin katsomassa, kun kaikki on uutta ja tuntematonta. Nyt olen sitten metsästänyt kitaraa ja rakennellut romusoitinta iltapuhteina, alkanee olla jousia vaille valmis. Lisäksi olen kahlannut levykauppoja, ravannut katuja vääriin suuntiin (koska pääni ei käsitä sitä, että sen sijaan että google mapsin sovellus näyttäisi oman menosuunnan, se näyttää mihin suuntaan puhelin katsoo, mikä tuntuu vähän typerältä) ja käveleksinyt ympäriinsä jalat rakoilla. Nautin joka ikisestä hetkestä, koska tuntuu, että kohta tämä otetaan minulta kuitenkin pois. Kärsimyksen määrä on vakio.

Tänään löysin myös shintolaisen temppelin, sekä kirjakaupan/kahvilan, jossa hetken mielijohteesta sanoin, että etsiskelen kirjaa puupiirrosprinteistä, mistä keskustelu luiskahti sumi-maalauksiin ja kohta kävelinkin ulos kaupasta Soga Shohakun Kioton näyttelykatalogin kanssa, joka on parisen sataa sivua melkein pelkästään järjettömän hyviä kuvia maailman parhaista mustemaalauksista. Niin hienoa kampetta että pää räjähtää. Nyt pitäisi kai mennä nukkumaan, vaikka tekisikin mieli piirtää. Huomisen hommia sitten.

Elämää

Takana on kaksi päivää tasokokeita, jotka ovat olleet teurastusta. Vaikka olen luullut oppineeni jotain tässä muutaman kuukauden aikana, niin kun laitetaan eteen kynä ja paperi niin aika vähänhän sitä on lopulta kaaliin mennyt. Kuullun ymmärtäminen on hieman parempaa, mutta sanavarasto rajoittaa sitäkin. Sellaisen ohjeen annan kaikkiin kieliin, että ensimmäisenä kannattaa ottaa aina haltuun kaikki partikkelit ja se pikkusilppu, jota ihmiset puheessa käyttävät (japanin tapaukessa esim. kaikki "ni" "wa" "ga" "o"-perusjutut ja lisäksi sellainen foneettinen täyte, kuten"ano", "e to", "chyotto" ((viimeisimmän foneettinen kirjoittaminenkin on hankalaa)) ), koska se tekee kuuntelemisesta sujuvampaa ja mahdollistaa edes osittaisen ymmärryksen ja sävyn. Olen usein kuunnellut esimerkiksi veljeni puheessa suomen kielessäkin päälle jäävää "totatotatotatota"-junnausta ja monia muita foneettisia täytepalikoita miettien, millaista painajaista sen molotuksen tulkinta olisi ulkomaalaisille.  Kun ne saa automaatioksi, ne eivät enää katko ymmärrystä.

Noh, pohjalta aloitellaan ja ehkä sitä sitten oppii jotain, kun huolella tunkee sen päähänsä. Testejä on kuulema joka päivä ja läksyjä paljon. Sekin on hyvä, koska tulin tänne lähinnä opiskelemaan ja meluamaan. Käytiin äsken Hokagessa katsomassa keikkoja, ja mikä oli hienointa oli se, ettei desibelirajat tuntuneet kauheasti kiinnostavan, bändit saivat soittaa lujaa ja silloin se tuntui kehossakin paljon paremmalta ja alkoi heti tehdä mieli päästä soittamaan itsekin. Pitää vain lainailla vahvistinta joltain, ja kitarakin pitäisi käytettynä löytää. Pienempiä ongelmia. Paikalliset punkkarit vaikuttivat myös mukavilta. Molemminpuolinen kielitaidottomuuden häpeä yhdistää meitä kaikkia.

Muuten Japani tuntuu aivan täsmälleen siltä, mitä olen ajatellutkin sen olevan. Mukavia ihmisiä täynnä samanlaista häpeää omasta olosta, kuin Suomessakin, mutta sillä erotuksella että nämä osaavat pitää päänsä kiinni. Ja sitä vasten minua hävettää vielä enemmän se miten paljon ulkomaalaiset vaihtarit alkavat mölytä heti jos joku opettaja on 5 sekuntia sanomatta mitään. Se on melko turhauttavaa, mutta kai se on sitten väistämätöntä ja nyt pitää sitten oppia sietämään tätä tilannetta. Mutta huomaan, että tässä itsemurhayksiössäni lipsahdan helposti oikeaan mielentilaan, elän niin, että siitä on mahdollisimman vähän haittaa kenellekään, siivoan jälkeni saman tien, vien roskat sitä mukaa kun pussit täyttyy (ja täällä ne kyllä täyttyvät äkkiä, koska aivan kaikki pakataan muoviin, myös levään pakattu riisipallero oli pakattu niin, että levän ja riisin välissä oli muovi, mitä en oikein ymmärtänyt. Noin muuten taidan elellä onnessani kulttuurishokin ensimmäistä vaihetta täysillä, mutta mikäpä tässä on elellessä.

Perillä

Vuorokauden verran Osakassa takana ja huomaa, että aivot ovat rundeilta tottuneet sellaiseen hit'n'run ajatteluun, että kohta se jää tämäkin paikka taakse ja kävele nyt kaikkialla ja näe KAIKKI mitä voi ennen kuin se viedään sinulta pois. Asuntoni on askeettinen itsemurhayksiö, mutta se on täydellinen, koska se on junaradan varrella ja tästä on melko kätevä lähteä suhailemaan ympäriinsä. Juniin tosin meinaa nukahtaa saman tien, kun ne ovat mukavan viileitä, penkit ovat miellyttäviä ja tästä ydinkeskustaan on sellainen sopiva kuuden pysäkin matka. Aurinko laskee ajoissa ja nousee ajoissa, mikä tarkoittaa sitä että vuorokausirytminkin sai korjattua kerrasta niin, että nyt puoli kymmeneltä olen jo valmista kauraa niitettäväksi ja aamulla herään sitten viiden jälkeen. Kaikkein isoin koettelemus oli saada sellainen adapteri jolla saa tietokoneen virtajohdon seinään, mutta sekin onnistui ensimmäisen vuorokauden aikana. Jätteiden lajittelusta en oikein saanut selkoa tai ymmärtänyt miten se tapahtuu, mutta senkin kerkeää hikoilla kun tulee enemmän jätettä. Monella tapaa tämä tuntuu aikuisuuden level upilta, "ai että kun se oli niin helppoa, niin koitappa kielellä josta et ymmärrä mitään."

Tekisi mieli kirjoittaa enemmänkin, mutta meinaan oikeasti nukahtaa pystyyn juuri nyt. Huomenna on ensimmäinen orientaatiopäivä. Saa nähdä mitä siitä tulee. Sittenhän tämä homma vasta alkaakin.

Ulos

Tunnen miten motivaationi tehdä mitään laskee päivä päivältä. Olen nyt sahannut ympäri Suomea enemmän tai vähemmän joka viikonloppu noin 15 vuotta, aktiivisemmin viimeiset viisi vuotta, eikä siitä ole oikein mitään näyttöä kenellekään. Kun laskin tuossa, että olen kahden viikon aikana laittanut 220 euroa matkahuoltoon, vrään ja postiin niin alkoi suoraan sanottuna vituttaa. Sen lisäksi, että julkinen liikenne on yksityisautoilua kalliimpaa (kilometrimääräisesti bensaa tähän kaikkeen olisi kulunut ehkä noin 60-80 euroa), se on myös aivan kohtuuttoman vitun hankalaa, kun joutuu lähtemään huomiselle keikalle jo tänään. Kuun alussa tuntui, että Japania varten on ollut hyvin rahaa, mutta joka kerta kun kääntää kylkeä tuntuu lähteväb taas 20 euroa tililtä. Etenkin kun toimeentulo on täysin 5 euron kasettien ja 10 euron kirjojen varassa, ja kun posti vielä keksii aina tavan ottaa kalliimman hinnan kuin ajatteli, niin vituttaahan se. Aika paljon.

Mikään ei johda mihinkään ja kaikki tekeminen on merkityksetöntä, koska kaikki tiet eteenpäin ovat sosiaalisista suhteista kiinni, eikä siitä miten hyvin teet sen mitä teet. Se, yhdistettynä siihen että parhaiten menestyvät aina ne, jotka larppaavat kaikkein kovimmin jotain nostalgiapläjäystä laittaa välillä hermot kireälle, mutta onneksi soittaminen itse on aina sen arvoista. Tai on lähes aina ollut. Kun soittaa paskan keikan, se vituttaa kyllä kauan, vielä enemmän koska lähes poikkeuksetta se on jokin muista soittajista johtuva ja yleensä juomatekninen asia. Mutta ne nyt ovat toivottavasti takana päin.

Myönnän suoraan vuotavani tätä ulos nyt vain siksi, että hetkellisesti vituttaa. Sitä varten tämä blogi on alunperin perustettukin ja sen pääasiallisena käyttötarkoituksena se on meinannut hautautua kaiken triviaalimman alle. Toivoisin vain, että saisin soittaa koko ajan, eikä tarvitsisi ajatella yhtään mitään muuta turhaa paskaa. Ja kaikki muu elämässä on enemmän tai vähemmän turhaa paskaa, paitsi soittaminen.