lauantai 23. syyskuuta 2017

Korjaus aikatauluun näyttelyn suhteen.

Tänäpäivänä Tom Waits-psykoosini on vähitellen lipsunut Marc Ribotin fiilistelyn puolelle, Prosthetic Cubans on aivan yhtä hyvä levy kuin pari vuotta sittenkin. Siinä on kyllä kitaristi, jolta olen pöllinyt alitajuisesti varmaan suunnilleen kaiken, siinä on mielestäni täydellinen kombinaatio sielua, jazzia, bluesia, tajunnanvirtaa ja hallintaa. Mielestäni loistava esimerkki siitä on (no, mikä tahansa Waitsin biisi, jossa Ribot soittaa) Black Market Baby sooloineen ja päivineen, melkein väkivaltaisena kaiken päällä valittava kitara, niin kaunis soolo ettei mitään tolkkua.



Kävin myös tuossa yölenkillä juoksemassa, en ole varmaan koskaan juossut noin pitkiä pätkiä siitä yhtäjaksoisesti. Kun joka toinen yö melkein käy, niin kaipa siinä joko kunto kasvaa, tai väsyy hitaammin. Tai on jo valmiiksi niin väsynyt, ettei oikeastaan ole mitään väliä sillä, loppuuko raajoista happi. Ei ole vielä tullut kaaduttua turvalleen, mutta kun minä jotain teen, tarkoitus on piiputtaa koko ruumis niin, että huomenna sattuu. Sitten jos ei satu, olo on vähän pettynytkin. Mitä enemmän juoksee, sitä vähemmän sattuu, joten pitänee taas hillitä tätäkin harrastusta.

Huomasin myös, että näyttelyni avajaisethan ovatkin 5. päivä, eikä neljäntenä päivänä lokakuuta. Torstai on siis kyseessä, koska keskiviikkona siellä on stand up ilta, eikä ole minun hommani raahata hassuttelija-ihmisten bäkkärille murjotustauluja. Tai varmaan kyllä vien ne jo sinä päivänä, mutta avajaiset on silti vasta torstaina. Ensi viikolla olen itsekseen ja teen musiikkia. Ainakin sen verran, että keskiviikkona käyn Kammion kanssa soittamassa jotain kitarajuttuja. Ja luultavasti aika paljon muutenkin. Nyt voi sitten pällistellä South Parkia lopun yötä. Tai onhan kello jo puoli viisi, eli aamua kai.  Tällaisiakin on myytävänä vielä, 15 euroa kappale ja muutama euro postia varten.

perjantai 22. syyskuuta 2017

Taas yksi päivä vähemmän.

Tänään kävin hakemassa kitaranuppia himaan päin, josko sitä vaikka selviäisi ensi viikolla tekemään levyä. Tai ainakin soittelemaan vaan omaksi huvikseen paremmalla soundilla. Vähän sitä on tullut soiteltua akustisella kitaralla aihioita, saa nähdä mitä niistä sitten vääntää vai väännänkö jotain ihan muuta. Soittaminen tuntuu maistuvan taas joka päivä vähän paremmin, kunhan saa aina vähän parannettua oloaan ja kevennettyä mieltään niin soittaminenkin sujuu. Jos liikaa ahdistaa, hirttää aika äkkiä kiinni, kun kaikki tuntuu aivan yhtä merkityksettömältä, mutta kun silloin saa kitaran soimaan, tulee ehkä kaikkein parhain kampe, suodattamatta ja pyytämättä. Se on hämmentävää. Puhutaan kärsivästä taiteilijamyytistä. Monet ystävistäni ovat todenneet, miten se ei heidän kohdallaan päde. Minä taas voin sanoa, että omalla kohdallani se pätee. Muutan tätä kärsimystäni kuvaksi ja ääneksi, jos minulla on hyvä olo, tahdon nauttia siitä ja olla luomatta yhtään mitään. Ainakin yleensä. Silloin on tosin mukava soittaa muiden ihmisten kanssa, koska siinä voi keskittyä yhteyteen aivan erilailla. Tai en tiedä. Kyllä minä aina soittamaan pystyn. Turha sitä on kelata sen enempää. Soittaminen on ainut asia millä on väliä. Se sujuu silloin kun on hyvä olo, se sujuu silloin kun vituttaa. Ehkä se on ennemmin pinna mikä voi olla kireämmällä epäonnistumisen suhteen, jos on huono fiilis. Niin se taitaa olla.

Näyttelykin lähenee. Pitäisi käydä paikan päällä neuvottelemassa käytännön asioista, kun eivät nuo tunnu osaavan internet-kommunikaation alkeitakaan. Se on mystistä miten huonoja monet siinä oikeastaan ovat.  Vastauksien saaminen on hankalaa  melko monesta paikasta. Siitä syystä  iloitsee aina, kun puhelin ilmoittaa sähköpostin saapumisesta.  Alkaa olla aina vain harvinaisempaa herkkua.

Tänään Suomi siirtyi myös tietyllä tapaa uuteen aikaan. MTV 3lla oli Aamu TVssä haastattelussa tutkijoita, jotka aikovat rahoituksen järjestyessä tutkia psilosybiinin vaikutusta masennuksen hoidossa. Vieläpä ilman yhtään "Mitäs huumehemmoja te oikein ootte?"-tason populismia, mikä oli mielestäni hienoa. Muutama vuosi sitten sanoin, että kun tämä pyörä alkaa pyöriä, se pyörii helvetin nopeasti, ja toivottavasti kymmenen vuoden sisällä ollaan jo lähempänä huumeiden dekriminalisaatiota ja osataan soveltaa ainakin psilosybiini, ketamiini ja MDMA psykiatriseen sairaanhoidon käyttöön, kuten kuuluu. Tämän tutkimuksen aloittaminen on iso ja tärkeä askel, ja olen optimistinen sen suhteen. Nyt aion katsoa South Parkia kunnes vintti pimenee.

torstai 21. syyskuuta 2017

Kolistelen menemään yöt, koska näin pysyy tolkuissaan.

Tämä on mukava yö. Bone Machine soi, sitä ennen soi kolme- neljä muuta levyä Waitsia. Oikeastaan en ole koko päivänä mitään muuta kuunnellutkaan ja hyvä niin. Tämä ja Real Gone ovat soundeiltaan täydellisiä levyjä. Ei paljon harmittanut jos kitararaidat vähän säröytyy. Tällaista estetiikkaa maailma kaipaisi kaikessa enemmän, eikä sitä tappiin hinkattua ja kiillotettua mäkkäriroskaa. Tämä kestää aikaa, koska se on alunperinkin ajan ulkopuolella. Se ei yritä kuulostaa uudelta tai vanhalta, se yrittää kuulostaa vain itseltään. Juuri sen toivon olevan omaa musiikkianikin määrittävä tekijä, irrallisuus muusta ja onnekseni olen ainakin arvostelujen perusteella sen saavuttanutkin. Se saa suhista ja rämistä ja kolista, koska ne huoneet joissa ihmiset elävät tuppaavat suhisemaan, rämisemään ja kolisemaan.

Koska aamuöisten sähköpostien kirjoittelu menee melkein harrastuksesta, kirjoitin selvinpäin ja tosissaan Anti Recordsille siitä, saisinko mahdollisesti lähettää Tom Waitsille postissa levyn. Luultavasti ei tule mitään vastausta, sellaista se yleensä on, mutta eipä nuo mitään maksa tykitellä kunnioittavassa sävyssä virtuaalilakki kourassa. Olen minä tehnyt toki muutakin. Soitellut kitaraa ja suunnitellut tulevaa, jonka vääntämisen aloitan ainakin ensi viikolla, kun koira menee Kankaanpäähän viikoksi. Tulee sähköisempi levy tästä, kuin Ruostuvasta Maailmasta. Romuluisempi ja likaisempi. Rytmivetoisempi. Mietin vielä tekisinkö sen englanniksi vai suomeksi. Jotenkin tuntuu, että jos teen vielä suomenkielisen levyn, kirjoittelen ihan samoja juttuja kuin aiemmillakin levyillä. Ehkä sähköisempään levyyn sopii paremmin blues ja englanti ja sen rytmit. Voihan siellä olla joku suomeksi seassa, jos tuntuu että saan kaivettua noista kirjoittamistani luurangoista ulos jonkun hyvän.

Olisi mukava tehdä musiikkia muidenkin projekteihin. Yhden hiilinielu-infovideon tein tuossa pari viikkoa sitten, oli se kuulema Habitaressakin kai pyörinyt, siitä saattaa poikia toinenkin, mutta mielellään sitä tekisi vaikka mitä. Terhille tein myös maalausvideoon jotain chillout musiikkia, se oli ihan inspiroivaa kanssa, tuli pitkästä aikaa päiviteltyä vähän ilmaisia plugareitakin. Kouluproggiksetkin on nyt vähän odotustilassa, mutta eiköhän niitäkin kohta taas ole. Tuollaiset parin minuutin jutut eivät vain älyttömän pitkiksi ajoiksi työllistä, mutta ovat mielenkiintoisia siitä, että saa ajatella rytmiä ja kaikkea muuta uudesta vinkkelistä. Toki pitäisi ostaa uusi tietokonekin ennen kuin tämä nykyinen kosahtaa totaalisesti. Se on Cubase-lisenssin menoa jos niin käy, koska asennuslevyn annoin vähäosaisille nuorille ajat sitten.  Sponsoroisikohan joku meikälle uuden, jos sanon, että annoin omani perhekodin kasvatin musiikkiharrastuksen tukemiseen. Heh.

tiistai 19. syyskuuta 2017

Kirjoitin tämän äsken facebookiin, sama se on kai tännekin jakaa, vaikka sisältö on melkolailla sama kuin edellisyönäkin.

Ei tätä varmaan kukaan lue, ja jos lukee niin ei tiedä miten reagoida, ja se solahtaa jonnekin hassujen kuvien sekaan niin että mulina käy. Siitä huolimatta kirjoitan siitä ainoasta syystä, kuin olen aina kirjoittanut: siksi, että on pakko. Se sama syy on ajanut minut tekemään musiikkia ja kuluttamaan ison joukon ihmisiä hermoromahduksen, tai ainakin uupumuksen partaalle.
Tämä olemassaolo on minulle isoimman osan aikaa melko helvetin ahdistavaa touhua. Minua ei ole rakennettu rutiineja varten, enkä tiedä mitään niin vaikeaa kuin se, että asiat toistuvat, samana, rutiininomaisina, turvallisina ja tavallisina päivästä toiseen. Tämä on monille muusikoille tavallinen ongelma, mutten aiemmin ole ajatellut sen koskevan itseäni. Alan kuitenkin enenevissä määrin tajuta, että olen malliesimerkki siitä. Kun nyt on ollut hieman hiljaisempi kausi ja vähemmän keikkoja kuin aikoihin, tunnen sen painon entistä raskaampana. Eksistentiaalinen pakokauhu, ahdistus, johon herään keskellä yötä, joka on ensimmäisenä ja viimeisenä asiana mielessäni joka päivä: Täältä ei ole mitään tietä ulos. 

Isoimman osan aikaa tunnen olevani pienessä betonikopissa, joka täyttyy hiljakseen vedellä. Sille on helppo nauraa vielä, mutta tiedän, että jossain vaiheessa ei enää naurata. Soittaminen, maalaaminen ja joskus kirjoittaminen ovat ainoat asiat, jotka saavat "Minut" katoamaan. Minua ei ole enää olemassa, ei ole muita soittajia, ei soittimia, ei mitään muuta kuin ääni, joka on elävää sähköä, puhdasta magiaa, joka ylittää tämän järjen ja fysiikan maailman ja kohottaa tietoisuuden jonkinlaiseen transsendenttiin tilaan. Se on minulle puhtain ja kaunein olemassaolon muoto. Se on ainoa asia, jota varten elän ja olen olemassa. Tuon kokemuksen saavuttaminen ja jakaminen muiden elävien ja kuolevien ihmisten kanssa. Kun saan soittaa vähemmän elävää musiikkia, elän itsekin vähemmän. Ikuisessa odotushuoneessa, mieli turtana. Jotkut voivat tehdä musiikkia ammatikseen. Minä teen musiikkia, koska millään muulla koko maailmankaikkeudessa ei ole mitään merkitystä. Musiikki on ainoaa taikuutta tämän kaiken keskellä. Ja loistavan osoituksena siitä on se, miten paljon musiikki auttaa tässä ahdistuksessa. Kukaan ei nosta sieltä yhtä tehokkaasti ylös kuin Tom Waits. Kun mieleni repii itsensä palasiksi ja katselen tyhjää, romun ja raunion peittämää autiomaata, jostain sieltä romun alta nousee muutama muusikko ja Tom Waits, joka pudistelee pölyt päältään, yskäisee kerran ja alkaa vetää. Se on bluesin syvin olemus. Kun ollaan pohjalla, kerätään palaset, kääritään hihat ja ruvetaan taas hommiin. Siitä olen tuon ihmisen musiikille ikuisesti kiitollinen.

Tom Waits-aamuyö.

Illemmalla ahdisti melko paljon ja olo tuntui olevan melko sekava. Sitten kävin koiran kanssa tunnin lenkillä, kuuntelin Tom Waitsia, kävin juoksulenkillä ja kuuntelin Tom Waitsia ja nyt istun kuuntelemassa Tom Waitsia. Ei ole mitään, mihin oikea vastaus ei olisi Tom Waits, voi helvetti miten paljon tuon ihmisen musiikki on minua auttanut, kaivanut ojista ja allikoista takaisin ylös, työntänyt takaisin kehään ottamaan turpaan vielä pari erää ja tehnyt saman uudestaan lukuisia kertoja. Tom Waits on elämäni suurin musiikillinen rakkaus, vaikken sitä aina välillä muistakaan. Tämä blues soi sielussani syntymästä asti, oli se sitten Bone Machinen kolinaa tai vanhempien levyjen hämyisää jazzia.

Olisikohan blogin kätköissä kuvauksia joiltain niiltä öiltä, kun kävelin ympäri Lahden katuja ja kuuntelin Eggs & Sausagea ja Nighthawksia ja Used Songsia muutenkin, luuhasin yöni Shellin kahvilassa, ostin halvimpia mahdollisia hodareita, että saisin luuhata siellä vielä vähän kauemmin.... ne olivat hienoja, kauniita öitä. Sellaisia ei koskaan ole liikaa. Luuhausöitä. Siksi päätin, etten huomenna mene kouluun, vaan luuhaan tämän yön omiani.

Tässä Waitsin kuuntelussa on toki sekin puoli, että alkaa tehdä mieli kahvia keskellä aamuyötä. Siispä keitin pari kuppia. Minä tarvitsen näitä. Öitä jotka jatkuvat yli kahden. Ne ovat välttämättömiä mielenterveyden kannalta, nämä muutamat hiljaiset tunnit, kun autot eivät suhaa edestakaisin, mutta ajatukset kyllä kulkevat. Nautin näistä. Tarvitsen näitä. Minua ei ole tehty rutiineja varten ja se hajottaa aivan vitusti, kun asit toistuvat samanlaisina, ennalta-arvattavina, turvallisina. Tavallisina. Olen koittanut bookkailla keikkaa niin paljon kuin vain on mahdollista, mutta se on melko vaikeaa, kun ei kukaan osaa vastata sähköpostiin. Yllättyisitte jos tietäisitte, kuinka monet ovet sulkeutuvat vain siksi, että on Lahdesta. Se on ihan vammaista, mutta minkäs teet. Tämän maan kulttuurikeskittymät ovat Helsinki ja Tampere ja niillä mennään. Cut To Fitkään ei olisi saanut soittaa näin montaa keikkaa, ellei joka puolella olisi jostain syystä olemassa se harhakäsitys, että se on tamperelainen bändi. I take that and fucking run with it. Ihan sama mulle. Antakaa vaan soittaa. Niin jaksan ehkä leikkiä tätä "elämää" mukana.

maanantai 18. syyskuuta 2017

Sunnuntai jatkuu aamuyön puolelle.



Jos kiinnostaa, niin kaikki näistä ovat myytävänä, 15 euroa kappale, instagramin puolelta niitä voi katsella tarkemmin. Tänään oli aivan hyvä ja miellyttävä päivä, vaikka jouduinkin viettämään sen kaksi talvea vanhoissa housuissa, jotka ovat käytännössä vain repaleiset riekaleet, jotka vielä saa muka vedettyä jalkaan. Pesin nimittäin pyykkiä ja ajattelin, että nuo ainoat "ehjät" housut kuivuvat maanantaihin mennessä, mutta nyt saa jännityksellä odottaa riittävätkö yön pimeät tunnit kuivumiseen. Käytiin äitini ja veljeni kanssa syömässä, mikä oli ihan mukavaa. Olen jotenkin onnellinen siitä, että voin äidin kysyessä sanoa, etten oikein tiedä miten minulla menee, eikä tarvitse leikkiä, että kaikki olisi koko ajan ihan fantsua. Kun ei ole. Ison osan ajasta kaikki tuntuu olevan aivan helvetin hankalaa. Mutta minusta tuntuu, että tänään asiat ehkä pyörähtivät taas hieman parempaan päin. On sellainen tunne. Varmaksi en osaa sanoa mitään. Tajuaa aina hetkellisesti, miten iso osa kaikesta siitä ahdistuksesta pysyy mukana vain siksi, että puristaa sitä itse kaksin käsin. Aivan kuten nukkumaan käydessä nukahtaminen on hankalaa, kun tajuaa koko ajan puristavansa silmiä kiinni. Kun vain antaa niiden olla, kaikki helpottuu. Sama se on pohjimmiltaan tuon ahdistuksenkin kanssa. Siitä irti päästäminen vain on monesti paljon hankalampi juttu, kun nukahtaminen.

On kuitenkin helppo tajuta, että elän melko onnellista vaihetta. Saan tehdä sitä mitä rakastan melko monta tuntia vuorokaudesta, ja vaikka siitä ei tulekaan rahaa, se tekee minut parhaimmillaan niin onnelliseksi, etteivät kaikki välttämättä koe sellaista elämänsä aikana. Toki tuota onnellisuuttakin varjostaa aina se sama synkkyys, joka tuntuu olevan minun perustavanlaatuinen luonteenpiirteeni, mutta täytyy olla onnellinen siitä mitä saa. Silti, jos nämä ovat ne päivät, joita joskus muistelen elämäni parhaimpina, niin olisivatpa ne kai voineet olla paremmatkin. Kuulostaa hölmöltä ja ristiriitaiselta.  Sitä se onkin. En kykene johdonmukaisuuteen, koska elämä ei ole johdonmukaista. Tämä on kaoottista touhua.

Äiti sentään onnistui piristämään katsellessaan Ruostuvan maailman kansitaiteita ja seinälle nostamiani isoja töitä sanomalla, että "nää sun piirrustukset on ihan hienoja, mut onhan nää ihan perseestä!".  Minulla on paras äiti, joka minulla voi olla. Se äiti, joka minulla pitää olla. Se äiti, joka saa minut toivomaan, että voin joskus menestyä tällä hommalla edes sen verran, ettei hänen tarvitse pitää minua pettymyksenä. Jos joku maksaisi minulle tästä kaikesta vaikka 6 euronkin tuntipalkkaa, tekisin jo ihan hyvää tiliä vaikka kävisin siihen lisäksi kouluakin. Eipä vain ole kellokorttia ja palkanmaksajaa tässä hommassa. No, kohta on näyttely. Jos saisi vaikka yhden taulun myytyä. En kyllä usko, että saan. Tuskin siellä edes käy kukaan. Kun kirjakin kerää vaan hylkäyksiä, eikä musiikkikaan kiinnosta ketään, tässä alkaa pikkuhiljaa heräillä siihen, että sitä taitaa olla aika paska kaikessa mitä tekee. Sellaista se vain kai sitten on.

Välillä tekee vain mieli hävitä...

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Serbian Window



Tässä on levy jonka tein eilen. Nauhoitin rummut kahdella mikillä ja raiturin omilla stereomikeillä, ainoastaan yksi mikrofoni oli lähellä rumpuja, koska minulla ei ollut ständejä, joten laitoin yhden mikin seinälle naulaan roikumaan, tähätäämään rumpuja päin. Soundi oli niin omalaatuinen, etten edes suostunut laittamaan siihen mitään efektiä, kompressoin huoneen vaan niin läjään kuin pystyin niin, että se vielä kuulosti joltain. Foneihin sentään laitoin vähän kaikua, bassossa nyt oli kaikki jo valmiina.  Kuulokkeet alkaa hajota, iso osa mikeistä on hajonnut tai hukassa, kaikki romu alkaa antaa periksi ja rahaa ostaa uutta ei ole. Saa nähdä mitä tässä keksii niiden kanssa. Viimeinen biisi, Serbian Window on soinut minulla koko vuorokauden päässä, mikä on vähän häiritsevääkin, mutta minkäs teet. En edes väitä, että tätä levyä olisi olemassa ilman tuota Dead Neanderthals & Sly & The Family Drone levyä. Se on järjettömän hieno ja sitä on tullut kuunneltua aika paljon.  Ehkä tavallaan halusin tutkia tuollaisen maailman luomista, mutta lähestyä sitä enemmän dronen ja sludgen suunnalta.

Kun oli kantanut yhden sängyn (kevyen, tosin) viidenteen kerrokseen, lastannut kaikki soittoromut, nauhoitusromut ja basson selkäänsä ja raahannut noita romuja muutaman kilometrin edestakaisin, oli koko keho aikalailla paskana ja olikin mukava herätä tähän päivään, uuden kämpän siivoilu ja raksailutalkoisiin. Ei rehkitty älyttömän paljon, mutta sen verran heikoilla oltiin kaikki, että huomenna sattuu varmaan vielä lisää. Saatiin kuitenkin siivoiltua kellaria ja pihaa. Ensi kesälle on ehkä sitten jo ihan mielenkiintoinen DIY-paikka Lahdessakin, jos tässä nyt saadaan kaikki kulkemaan niinkuin pitää. Se tuntuu hyvältä, koska tuollaista paikkaa on tullut etsittyä vuosia. On tässäkin vähän kompromisseja, mutta kylläpä ne luultavasti sujuvat ihan hyvin.

Pari iltaa olen tässä lähinnä katsonut stand upia kotona koiran kanssa. Aivan hyvää vaihtelua kaikkeen juoksenteluun. Huomenna äiti tulee käymään, mukava nähdä sitäkin pitkästä aikaa.  Kaipa tämä elämä tästä kulkee ja menee taas eteenpäin, vähän kookosjäätelöä naamaan ja takaisin pienten asioiden pariin. Jos tahtoo löytää brittien parhaat stand up-koomikot nopeasti, kannattaa vain katsella niiden visailuohjelmia vähän aikaa, koska ne on kaikki niissä vieraina. Tämä vinkki oli ilmainen, seuraava maksaa.

perjantai 15. syyskuuta 2017

Juu-u.

Aloin kuunnella Ylen vuonna 1982 tekemää radiokuunnelmaa Sinuhe, Egyptiläisestä. En ole koskaan lukenut sitä, kuten en juuri muutakaan suomalaista, koska aina kun koitan, puhutaan joko sodasta tai mennään niihin omiin kotipitäjiin, jotka ovat helvetin tylsiä kaikille muille, paitsi kirjailijalle itselleen. Tämä kirja on kuitenkin selkeästi suomalaisen kirjallisuuden merkittävimpiä teoksia, kun se jaksaa pitää minua otteessaan jopa vähän ylidramatisoituna kuunnelmana, tai äänikirjana tai mitä nuo nyt onkaan. Se on kirja kaiken turhuudesta ja siitä samasta tyhjyydestä, jota minä olen pitänyt sisälläni koko ikäni. Minulle sen sijaan on viime aikoina herännyt ehkä valheellinenkin toivo siitä, että voin joskus karistaa sen. Se voi vaatia työtä, mutta sitä duuniahan tässä on tehty koko ajan.

Oleminen on niin hämmentävää, koska joka toinen päivä olo voi olla juuri sellainen, että eihän tässä ole mikään, tätähän tämä touhu aina on eikä sille voi mitään muuta kuin nauraa. Toisena päivänä tuntuu kuin mikään maailmassa ei olisi koskaan ollut hyvin ja kaikki tuntuu vain painavan kymmeniä tonneja. Etenkin ahdistus, jolla on miljoonien aurinkojen massa. Alkuillasta oli jälkimmäinen olo, mutta kun kävi koiran kanssa kävelyllä ja otti migreenilääkkeen, päästiin taas tälle siedettävämmälle puolelle. Toivottavasti tämä kestäisi nyt vaikka viikonlopun yli. Olisi ehkä mukava nähdä ihmisiäkin ennen kuin sitä sekoaa tänne vintille. Lauantaina mennään sentään talkoilemaan kämpälle ja soittamaan kai sen jälkeen.

Eilen kävin myös koulun juhlissa katsomassa, kun kaikki ovat humalassa ja huutavat. Pari ihmistä, joista pidän, muuten vain suuri joukko mölyäviä ihmisiä, humalaiset ovat isoimmalta osin niin helvetin tylsiä. Viihdyn paljon mieluummin ihmisten kanssa, jotka ovat löytäneet omat huumeensa ja osaavat käyttää niitä oikein, kuin niiden kanssa, jotka vain vetävät pakonomaisen, impulsiivisen raivotuksen vallassa viinaa siksi, että sitä saa ja joka ikisessä pop-biisissä sanotaan, että "JUO VIINAA!". Väsyttävä maailma. Sitten, kun Sillanpää käryää ratista, heitellään kiviä ja heristellään sormia, vaikka koko suomalainen kulttuuri pyörii riippuvuudella, nämäkin ihmiset kauhistelevat tuollaista huumeiden käyttöä, sitten kahvihuoneessa naureskelevat miten ovat NIIIIIIN koukussa kahviin ja onneksi kohta on perjantai ja sössönsöö. Riippuvuus on riippuvuus, oli aine mikä tahansa, eroa on korkeintaan siinä, että jonkinlainen regulaatio pitää sokerin ja kahvin puhtaina aineina (useimmissa tapauksissa). En jaksa edes miettiä tätä asiaa sen pitemmälle. Tekopyhyys vituttaa, ja se miten paljon paskakärpäset lentelevät heti sinne, missä paskaa voi hieroa itseensä. Sillanpään touhut ovat itselleni aivan sama. Aikuiset ihmiset tekevät mitä tykkäävät. Jos on paha olla, siihen saa ja voi hakea apua, mutta ymmärrän kyllä miten helppoa on lipsahtaa itselääkintään ja painaa duunia mielenterveytensä kustannuksella. Enemmän empatiaa, vähemmän kaikkea sitä turhaa paskaa joka paljastaa jopa lähimmäisistä, fiksuiksi luulemistani ihmisistä, miten vitun tavallisia he lopultakin ovat.

torstai 14. syyskuuta 2017

Unet 14.9

Joku drag queen laskee minut viemäreihin. Kuunneltiin aluksi hänen musiikkiaan, nyt kierrän viemäreissä ja löydän aseita, rikon viskipulloja ja muuta, asetelma on aika samanlainen, kuin Manhunt-pelissä aikanaan. Edessä kuulen ihmishahmojen ääniä ja alan paeta takaisinpäin, en saisi olla täällä, tulen taempana olevaan aukeampaan kohtaan ja odotan siinä, kaksi naista tulee pian kulman takaa ja keskustelemme jostain, näytän heille kaksi skalpellia ja pääsen mukaan Naamaanpuukottajien Kiltaan.

-

Teatteriohjaaja valittaa kesäisessä kylässä, luultavasti kesäteatterin tai jonkin sellaisen pihassa, miten hänen esityksiään ei tulkita syvällisemmin, vaan keskustellaan vaan niiden muodosta. Paikalla on ainakin Eija Vilpas  ja Pertti Koivula nuorempana, ja joitain muitakin suomalaisia näyttelijöitä. Fiilis on kuin Markku Pölösen elokuvasta.

-

Cut To Fit soittaa Turussa. Mukana on nuori ja aloittelevia bändejä jotka ovat innoissaan kaikesta, soittavat jotain Raining Blood coveria vähän sinne päin. Naureskellaan tyhjää Bar nimisessä baarissa. Distro levitetään myyntipöydälle, joka on lavalta tiskille lattialla kulkea pöytälevy. Mukana on jokin sinikantinen vinyyli, josta naureskelen, että jos ei tuo mene tänään, niin pitää kuunnella itsekin mitä on tullut otettua myyntiin. Lähden kysymään yläkerran tiskiltä saisiko autoa portin edestä jonnekin suojaan sisäpuolelle. Työntekijä lähtee näyttämään minulle paikkaa ja avaamaan porttia, mutten voi ajaa autoa sisään, koska veljeni ei anna kenenkään muun ajaa autoa, ja hän on alakerrassa. Veljeni on myös unissani mulkku.

---

Nopeat purut: pelimäisyys johtuu edelleen siitä ajatuksesta, joka on pyörinyt mielessäni paljon, että unet ovat tämän suljetun systeemin sisään suljettuja vielä pienempiä systeemeitä, minipelejä tai miten sen nyt helpoiten tahtoo mieltää. Drag queen tuli siitä, kun Terhi kertoi laittaneensa koulun juhlissa Alaska Thunderfuckia soimaan. Naamaanpuukottajat ovat kirjastani, Markku Pölösen elokuvat ovat tulleet tutuksi, koska opiskelemme nyt hänen äänileikkaajansa johdolla. Keikkareissu on vähän mysteeri, mutta ainakin veljeni tuli selkeästi mukaan eilisestä ajatuksestani, kun nopeasti juttelimme facebookissa ja mietin, että on se vaan hyvä olla olemassa. Fyysistä etäisyyttä meillä on ehkä 100 metriä kämppien välillä.

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Yö valuu hiljalleen läpi lihan.

On merkillistä, että lukeminen alkaa ahdistaa. Pitäisi löytää eläviä kirjailijoita, eläviä, tämän maailman ihmisiä, joiden tekstejä olisi mielenkiintoista lukea (onhan noita paljonkin, mutta enemmän). Tuntuu, että luen vanahoja kuolleita ukkoja koko ajan ja mietin vain heidän elämänsä aikajanaa ja sitä miten kovasti kuljen tässä perässä. En ainakaan keksi mitään muutakaan järkevää syytä sille, että Burroughsin myöhäiskauden teos ja C. G. Jungin elämäkerta ovat samaan aikaan kesken, kun normaalisti luen kirjoja parin päivän tahdilla. Nuo aloitin joskus alkuvuodesta kai. Olen myös sikäli systemaattinen lukija, että mielelläni luen kirjat loppuun ennen kuin aloitan uusia, joten tuntuu, että nämä jumittavat koko prosessia. Hyvää uutta proosaa saa pistellä kommentteihin tai sähköpostiin, katselen niitä kun kerkeän ja yritän saada noitakin päätökseen jossain välissä.

Oikeastaan kaikkein eniten tekisi mieli lukea kognitiotiedettä, koska se nyt vain mielenkiintoisinta, kun minulla ja meillä yleensäkin nyt on tämä tämmöinen tietoisuus joka on ja havainnoi ja kikkailee menemään kovaa vauhtia kohti ikuisuuden tyhjää rotkoa. C'est la vie. Hieno reissu silti, mutta en ehkä tekisi uusiksi, yrittäisin kuitenkin vain tehdä kaikesta yhtä siistiä kuin tällä kerralla, ja siitä tulisi sitten paskaa väkisin vääntämistä. Olen kaikin puolin tyytyväinen elämääni, olen vain melko kärsimätön kaiken sen suhteen mitä tahdon tehdä ja mitä teenkin, juuri nyt akuutisti siis. Iso unikartta on kesken enkä malttaisi odottaa sitä hetkeä kun se on valmis, mutta parasta siinä on, että jokainen viiva on piirrettävä yksi kerrallaan. Akuutisti väkertäminen saattaa tosi vaivata, ennen kuin löytyy se oikea levy, joka saa rauhoittumaan. Jotenkin äsken vilahti päässä Mark Laneganin I'm the Wolf ja mietin, että tuo uusin levy saattaisi toimia nyt. Pitääpä kokeilla.

Tekisi mieli tunkea kalenteri niin täyteen Käki-soittoa kuin vain voi saada. Käki ei koskaan treenaa. Joka ikinen soittokerta  on ollut joko keikka tai nauhoitus, ja keikatkin tavallisimmin otetaan talteen. Tekisi mieli vain saada nämä ihmiset oikeaan paikkaan ja sen verran aikaa ympärille, että voi soittaa rauhassa. Saksofoni tuntuu nyt inspiroivammalta soittimelta kuin kitara, mutta sitäkään ei voi soittaa kotona, joten se on väistämättä oltava jonkinlainen sessio, jolloin se on jo ihan sama ottaa nauhallekin.  Tiedän myös, että tässä voisi olla jotain, minkä muutkin ihmiset ehkä tajuaisivat, jos näkisivät sen elävänä, joten pitäisi vain päästä soittamaan sitä jossain, missä on ihmisiäkin. Mutta ei se ole mikään oletus. Minulle on aivan sama missä soitetaan. Tiedän, että jos Cédrik on mukana, ei tarvitse miettiä tai ajatella mitään. Se on saman tien jo aivan helvetin hieno keikka, ennen kuin on soitettu nuottiaakaan. Nyt pitää kai alkaa miettiä nukkumista, jos meinaa huomenna nousta joskus ihmisten aikaan. Jos vaikka muistaisi unensa, kun nukkuu vähemmän.