sunnuntai 13. elokuuta 2017

märkä koira kuittaa.

Kävelin tänään pari kilometriä ukkosmyrskyssä, Sopenkorven tehdasalueelta keskustaan ja mietin että eipä ole tullut kuumoteltua myrskyä tuolla tavalla viiteentoista vuoteen. Oli hienoa ja samaan aikaan syke oli varmaan jossain sadanneljänkymmenen tienoilla koko ajan. Oli se vaan hieno kokemus, vaikka kaikki vaatteet kastuivat totaalisesti ja muutenkin tuntui siltä kuin joku olisi kaatanut vain suoraan saavikaupalla vettä niskaan. Loppumatkasta sade ei enää häirinnyt tai tuntunut missään, oli vain kuuma. Oli myös hieno katsoa miten maailma vaan pimeni, aivan kuin varjo olisi salaa nielaissut kaiken. Vaikuttava kokemus.


Tämän maalasin viimeyönä. Se ei ole erityisen hyvä, ja luultavasti maalaan sen päällekin jotain kohta, mutta ainakin se näytti minulle jotain maalausfilosofiastani, siitä että se on aivan samanlaista, kuin musiikinkin kanssa. Takaisinpäin meneminen ei ole vaihtoehto. En korjaa mitään. En usko virheisiin. Voi mennä vain eteenpäin, tehdä jotain päälle, mennä eteenpäin, ei ottaa taka-askelia ja paikata "virheitä". Jokainen tehty viiva on jotain minkä kanssa pitää elää, minkä päälle pitää rakentaa, ei jotain mitä peitellään tai yritetään häivyttää pois. Jos maalaan tämän tilalle jotain muuta, maalaan koko roskan päälle, en siloittele olemattomia virheitä. On monia paskoja valintoja, niiden kanssa täytyy elää ja koitta tehdä niiden pohjalta jotain tolkullista.

Aloin katsoa musadokkareita, mutta niiden kliseisyys kävi ottamaan pannuun niin kovasti, että päätin katsoa mieluummin tämän klassikko "dokkarin", joka näpäytti kaikista niistä kliseistä jo ennen kuin ne oikeastaan olivat kliseitä, imitoimalla kaikkien musakliseiden isää, Beatlesia. Suosittelen, jos ette ole katsonut, näpäyttää myös niitä dokkareita, jotka on tehty vuosikymmeniä tämän jälkeenkin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti